Tavarankierrätyksen aamunkoi

 

 

Vanhustentalon huutokaupasta ostetusta peilistä katsoo miestä muistuttava otus. Silmämunat näyttävät kelluvan silmäpussien päällä, silmien välinen nahka on kurtulla argentiinalaisen tangolaulajan tapaan ja näppylöitä on otsalla kuin kaksirivisessä. Mutta en minä muusikko ole. Minä olen kierrätyskeskuksissa ja kirpputoreilla rähjääntynyt tarpeeseenkeräilijä. Nimeä en tähän uskalla laittaa, avoakka kielsi kun kirjoittelen muka hullujani. Mutta pashaa se on .... mitä pääsiäisenä syödään.

                 Nuorena miehenä innostuin keräilemään pulloja. Mutta ei niitä niin vaan valmiiksi tyhjinä löytynyt. Piti itse tyhjentää. Se oli tyhmempää touhua. Pulloja tyhjennettäessä tuli keräiltyä semmoistakin tavaraa, jota ei missään nimessä olisi pitänyt. Kerrankin oli aamulla kaksiossani seitsemän televisiota mutta ei yhtään kuvaa. Eikä tullutkaan. Asiantuntemukseni kun päättyi virtajohtoon eikä niissä ollut vikaa. Piti ostaa taas täysinäisiä pulloja ja pitää talkoot. Kaverit kantoivat televisiot lähikiinteistöjen roskasäiliöihin. Samalla sinne piti kantaa myös Petterin juuri tuoma, käytetty ja kuvallinen televisio. Lupatarkastaja kun seisoi ovella ja tiedusteli katselulisenssiä. Niitä en siihen aikaan keräillyt mutta aloitin välittömästi.

                 Ne televisiot olivat peräisin Maalaiskunnan ympäristöseuran tavaranvaihtopäiviltä. Siksi niitä silloin 80-luvun puolivälissä kutsuttiin. Idea oli kaunis ja kauaskantoinen. Kevätlauantaisin ihmiset saivat tuoda ja viedä tavaraa koulun pihaan järjestetyltä torilta. Makkaraa ja arpoja myytiin tietysti ja oltiin ystävällisiä ja ympäristöystävällisiä. Keskusteltiin mukulan mokkasiineissa olevasta luomuviljelystä ja lausuttiin ydinvoimailusta, että parempi olla tänään aktiivinen kuin huomenna radioaktiivinen.

                 Tuntui oudolta ottaa vaan tavaraa. Ei, ei löytynyt kassaa johon maksaa. Päälleen pudonneessa pikkutakissa sitä kokeili pariinkin kertaa poistua paikalta ja odotteli takaisin kutsua mutta mitään ei kuulunut. Ei vaikka käveli pubiin asti ja ovelta vielä kuunteli. Ja kun janoltaan taas ehti niin ei kun uudestaan yrittämään.

                 Ähäkutti ... Tutti frutti! Jos veisi sen enkelitaulun ja laulaisi samalla jotta pianhan lapsonen langeta vois ellei käsi enkelin kädessä ois. Poliisit! Katsovat ja nauravat vaan! Eihän tämä ole reilua. Hyvä on, mä vien sitten kaikki. Nuo televisiot tuosta ja säkillinen lumppuja kaupanpäällisiksi. Lähdes ympäristöystävällinen kuskailemaan niitä peräkärrylläs. Kato, mä kokoan niistä pari toimivaa.

                 Ei ne mitään lumppuja olleet. Sain niillä lohduteltua avoakkani ihan hyvin. Suoristauduin sen verran, että meistä tuli vakioasiakkaita ympäristöseuran peltihallille. Rupesivat pitämään vaihtopäiviä vakituisesti ja ei niin tuomisiakaan enää vaadittu. Mieluisampia meille olikin viemiset. Ja viemiset sukulaisille varsinkin. Omassa suvussani kun vikana oli hienopieruisuus ja muijan suvussa metsäläisyys niin eihän semmoiset vanhoja vaatteita jonotelleet. Mutta kyllä marjastusvaatteet vietyinä kelpasivat. Alkoi vahvasti vaikuttaa siltä, että eivät he muuta tehneetkään kuin marjastelleet. Riittääkö maastotkaan, minä vähän arvelin ja ihmettelin mihin siskolikka marjastusvaatteita tarvitsi kun se mansikatkin osti poimittuna.

                 Ja aina vaan markkinat paranivat. Ympäristöseura sai käyttöönsä vanhan puutalon ja työllistetyn töihinsä. Ihan henkareilta niitä vaatteita sai pussiinsa pudotella ja ulkorakennuksesta löytyi sohvapöytää ja jääkaappia. Mitä semmosia ostaa. Säästyy rahat parempaan, jos ei enää mallasjuomiin niin bensaan sitten.

                 Vietiin ja tuotiiin. Avoakka toi ja minä vein takaisin, ainakin jokaisen keltaisen collegepaidan. Imagoni kun ei kertakaikkiaan ollut lapspaskan värinen. Toki muutakin tavaraa eestaas kulki kas kun se juuri hyljätty hyvältä näytti vieraassa ympäristössä.

                 Kaapit täyttyivät. Kun muut tarjoilivat kodissaan vieraille kahvia ja pullaa, meillä tarjoiltiin takkeja ja kenkiä. Pesukone lotrasi ja silitysrauta sihisi. Meni kuorma sinne ja toinen sinnekin ilmaiseksi. Mutta ruokatarjoilu parani monissa paikoissa, eikä muuttoavustakaan ollut puutetta kun rivitaloon muutimme. Siellä oli isommat varastotilat ja tavaran sai asuntoonsa siitä parkkipaikalta nurmikon yli suoraan. Isännöitsijä kerran hiukan kälätti. Löin sille lippalakin päähän ja samalla keksin, että korvilla on muutakin käyttöä kuin kuuleminen. Ilman niitä lakki menisi silmille.

                 Itse olin hyvin tottunut olemaan maksamatta, vielä paremmin avoakkani. Hänestä tuli suruttoman ahne ja nopea sieppaaja. Monesti hän haistoi tulevan vaatekuorman jo kahden lyhtypylvään välin takaa ja parhaimmat se sieppasi meille päin vaikka kierrätystyöllistetyn kainalosta.

                 Vaan yksi ystävistäni ei aina muistanut maksaa ihan tavallisessa kaupassakaan. Hänelle koitui siitä huomattavia vaikeuksia. Kun nälkäänsä mies ei varastellut niin kysymys oli ilmeisesti vakavasta häiriöstä vasemman korvan oikealla puolella. Kerran kessuttelumme lomassa keskustelimme asiasta avoimesti ja antoisasti. Kerroin hänelle paikasta, mistä saa ottaa tavaraa eikä poliisikoirat perään hauku.

                 Kierrätyskeskus! En ole kuullutkaan! Hän riemastui ensin ja tuli kokeilemaan. Mutta pian hän pitkästyi. Ei mitään jännitystä. Jarno eksyi takaisin joron jäljille. Terapiaa piti kehittää. Kuiskuttelin asiasta kierrätyskeskuksen puolivakinaiselle hoitajalle. Vanhana katukimulina hän ymmärsi yskän ja sovimme, että tämä Tuija alkaa kyttäillä Jarnoa ja Jarno yrittää ikäänkuin varastaa. Urheilulajista tuli näiden kumppanusten kesken mitä antoisin. Se sujui niin hyvässä hengessä, että ihan asumaan keskenään muuttivat ja lopulta myös Jarno pääsi puoleksi vuodeksi työllistetyksi kierrätyskeskukseen. Ja se ei ollut mikään tuomio verrattuna linnantuomioihin.

                 Kierrätysidea laajeni. Jopa iso kaupunki sai vanhalle puukoululle perustettua vanhan tavaran liikenteen solmukohdan. Se oli isompaa meininkiä kuin maaseututaajamissa. Sinne mentiin ja sieltä sinne naapurikunnan pienempään. Tänään oli hyvää tavaraa, eilen ei juuri mitään. Ei ihmiset vielä ihan nurkkiaan siivoa.... Keskustelu ja elämä jatkui.

                 Sitten tavaraparatiisiin luikerteli kärmeksiä. Laitapuolen rajoilla liikkuvat liikemiehet alkoivat hamstrata myyntiartikkeleita itselleen ja kun kirpputorit yleistyivät samalla niin johan nähtiin kierrätyksestä vietyä villapaitaa Mahti-kirppiksellä myynnissä ja se rukki, joka täältä viime viikolla lähti, maksoi toissapäivänä Läpätin -kirppiksellä kolme sataa. Ei tule mitään, jotain on tehtävä. Varsinkin kun venäläiset vie pakettiautokuormiaan.

                 Otetaan niistä joku hinta. Tavaroista pitää maksaa. Muutenkin on ihmisillä semmoinen vinoutunut käsitys, että täällä köyhät rikastuvat kaupungin kustannuksella, päätti kaupungin kierrätyskeskuksen johtaja, köyhiä valtuustoon puolustamaan päässyt herra.

                 Rannikkokaupungin kierrätyskeskuksessa alkoi saneeraus, uudelleen organisointi, rationalisointi ja haittaaminen.

                 Haittaamisessa onnistuttiin parhaiten. Ensin suljettiin vessa. Eihän köyhät ja katukauppiaat kusematta jaksa koko päivää kuormia kytätä. Sitten pistettiin tavaroihin ihan reilut apteekin hinnat. Tinkiä sai mutta ei alennettu, paitsi tutummalle siellä varaston perällä. Lohdutukseksi laitettiin trumpukopallinen vanhoja nilkkasukkia näytille ja siihen lappu: Ilmaiset.

                 Viisaimmat siirtyivät osto- ja myyntiliikkeisiin edullisimmille ostoksille mutta ei perhana, väkeä riitti vaan. Autoja oli ympäri pihaa. Taisivat tehdä keskenäänkin kauppaa. Sehän kiellettiin ja betoniporsaita siroteltiin pihaan. Jääkaapeilla täyteltiin isommat aukiot ja parkkipaikalle pantiin puolen tunnin kiekollinen rajoitus. Nonnih, jo rupesi väki vähenemään.

                 Lama poiki pubeja ja varsinkin kirpputoreja. Kansa kulki, joi kahvia ja viihtyi. Joku muisti sentään poiketa nauramassa hintoja kaupungin kierrätyksessä.

                 Maalaiskunnan kierrätyskeskus kehittyi, syynä lienee paikkakunnan ylivilkkaat vihreät. Kierrätyskeskus sai hyvät tilat autioituneen nahkatehtaan kellarista, hinnat pidettiin kohtuullisina. Tuija hoiteli hommaansa ihan vakituisesti palkattuna. Elokuvamoguli perusti studionsa samaan kiinteistöön ja osa näyttelijöiden varusteista löytyi kierrätyksestä ja löytyi jopa satunnaisiin sivurooleihin oiva näyttelijäkin. Ja vanha tehdasrakennus havahtui hereille muutenkin ja moniin tarkoituksiin.

                 Ison kaupungin kierrätyskin toimii omalla tavallaan. Jos joku kaipaa vastusta sähkösavustamoonsa, peltiä peräkärryynsä, jotain romua installaatioonsa, tuhkaluukkua kiukaaseensa tai lasinpokia kurkkulavaansa niin sieltä vaan ja lukemistakin löytyy, tuhannen neljäsataa kappaletta Kirjavalio- sarjaa ja läksykirjat päälle.

                 Kierrätyksen ylevä aate on osana myös kirpputorikulttuurin nousuun, vänkäisin. Ei sen takia, että sieltä liiemmin myyntiin olisi pyydystetty vaan siksi, että yleisemmin opittiin. Mikä itseltä joutaa, joku toinen sen noutaa, edullisesti.

                 Kirpputorikulttuuri kukkii ja hedelmöi. Pian se tempaa myös myyntipuolelle mukaansa mut, tarpeeseenkeräilijä O.Peltosen.

 

                

 

 

 

Pontikankeittäjien kunnianpalautus

 

Heti alkuun pitää muistuttaa, että pontikankeitto on edelleen laitonta ellei sitten ano lupia poliiseilta, lääkäreiltä, alkoholikomisarioilta, juopumuslautakunnilta, kunnallisilta päihdekeskuksilta, naukku- ja eliksiiriministeriöltä, eduskunnan päihdepoliittiselta valiokunnalta,  Euroopan unionin väkevien juomien direktiivisteiseltä komissiolta ja muutamalta muulta asiaan kuuluvalta instassilta.

Kun lupa-asiat on kunnossa niin siitä vasta onkin pitkä matka aitoon pontikankeittoon. Kas kun aito pontikankeitto on luvatonta. Silti aidossa pontikankeitossa on omat sääntönsä ja aidolla perinteitä kunnioittavalla keittäjällä on sitä samaa moraalista selkärankaa mitä oli parhailla alan  Pohjoissatakuntalaisilla mestareilla aina viisikymmentäluvulta meidän päiviimme. Sen tietää Aatos Entää omakohtaisesti kuin myös laajan metsäläissukunsa perusteella.

Mutta koska Aatos itse ei rohkene vieläkään kaikkia soppiaan tunnustaa, hän on tähän yhteyteen lisännyt vielä setänsä edesottamuksia ja pikimustaksi piintyneitä tapoja.

Ensi alkuun on huudettava ulos pahasti harvenneen ammattikunnan hädänalainen tila. Jatkajia alalle ei tahdo enää löytyä. Nuoret miehet on niin mallasjuomien veltostuttamia, että eivät ne jaksa edes kymmenen kilon sokeripussipakettia metsään kantaa saati sitten viidenkymmenen kilon ruisjauhosäkkiä niin kuin tekivät miehet parhaimpina kokkisodan päivinä. Kansa maisteli, miehet keittivät!

Ja miehet olivat miehiä. Ei mitään korvarengasporukkaa eikä poninhännänheiluttajia. Jollakin nyt saattoi nenärengas olla ja jollakin joku nyrkki tai nuija heilahtaa mutta periaatteena pidettiin, että viikot tehtiin töitä ja pyhää vasten yö juopoteltiin eikä aina ihan silloinkaan.

Pontikankeittohommien sesonki alkoi keväällä, siinä isompien pälvien aikaa eli pääsiäisen aikoihin jos se ei sattunut liian myöhään olemaan. Otettiin ensin muuripata yhteen selkään jos ei se jo sattunut olemaan metsässä. Toiseen selkään otettiin ruisjauhosäkki ja kolmanteen riihen alta pillit-hattu-lauhdutin yhdistelmä ellei sekin sattunut jo metsässä olemaan. Vielä vaadittiin yksi selkä kantamaan iso tynnyri metsään. Selkiä ja punaisia niskoja kyllä löytyi tähän talkootyöhön mutta saattoipa salaperäisin yksityisyrittäjä tehdä koko kantamishomman yksinäänkin.

Keittopaikka piti olla sellainen, että vettä oli saatavana. Puro, järvi, lähde tai ojakin riitti. Siis luonnonkaunis paikka. Ei siis mikään ihme, että näitä hommia on romantisoitu ja niin edelleenkin tehdään ainakin kesäteatterinäytelmissä.

Ensin tehtiin rankki, tavallisemmin kahdensadan litran tynnyriin lämmitettiin vettä kädenlämpöiseksi, sekaan pyöräytettiin ruisjauhoja tai sokeria. Jos laitettiin sokeria niin silti oli hyvä laittaa muutama kilo myös ruisjauhoja, kauraryynejä tai muuta semmoista mikä piti käymisen kissan kehräyksen tasaisena. Hiiva eli atomitahna jätetään tästä reseptistä nyt pois jotta pakinoitsija ei vaan saa syytöksiä laittomuuksien levittämisestä. Mutta sitä hiivaa ei toki jätetty pois rankista. Sitä liotettiin pakettikaupalla ainakin sokerirankkiin. Ruisjauhorankki saatiin polkaistua käyntiin myös taikinan juurella tai pelkillä leivän kappaleilla. Siitä lienee peräisin sanonta: Otetaanko hiukka hapanta.

Monin paikoin on väitetty, että käyminen saatiin aikaiseksi myös käymälän tuotoksilla. Se on paskapuhetta. Jokainen itseään ja asiakkaitaan kunnioittava tehtailija käytti kunnon aineita. Joka ei kunnioittanut, se tuotteen huonon laadun takia käräytettiin. Näin toimi laadunvalvonta tehokkaasti.

Rankkitynnyri peiteltiin vanhoilla mantteleilla, matonpalasilla tai lampaantaljoilla niin, että se pysyi lämpimänä. Astia annettiin seistä todella kaikessa rauhassa pari viikkoa.

Ja sitten keittämään. Keittämiseksi sitä tosiaan sanottiin vaikka joku kemisti jo nyt sormensa nostaa ja puhuu tislaamisesta. Olkoon sanat mitä vaan mutta pontikankeittäjä keitti.

Pata asenneltiin kivien päälle, rankki kaadettiin pataan niin, että mahdollisimman vähän sakkoja meni mukaan. Padan päälle tiivistettiin ruisjauhotaikinalla kansi, jonka keskellä oli reikä. Siihen reikään tiivistettiin se hattu eli pönttö, josta lähti kaksi pilliä eli putkea looriin eli jäähdyttimeen eli lauhduttimen läpi.

Sitten sytyteltiin valkea padan alle ja oltiin tarkkana sen kanssa. Keitos ei saanut kiehua. Niin kuin hyvin tiedetään alkoholi höyrystyy hiukan ennen kuin vesi. Näin alkoi ponuhaiku liihotella pilleihin, jossa se lauhduttimen kohdalla tiivistyi pisaroiksi ja tippui pilleistä sitten ämpäreihin.

Tarkkana siinä piti olla miehen tai kahden ja parhaat miehet olivat selvinpäin. Sormenpäällään maistoivat väkevyyttä, ei sen enempää. Niin noh, niitä poikkeuksia taaskin oli. Setämies Yrjö poikiensa kanssa kun viinapesälle meni niin vannotteli hiljaista oloa ja rauhallista mieltä mutta joka kerta kun sortui liian pitkiin maistiaisiin niin pianpa jo lauleskeli, ämpäreitä potkiskeli ja huuteli, että ei tänne kukaan tule.

Harvemmin vieraita viinapesälle tulikaan. Viinapesä muuten, siksi tosiaan sanottiin keittopaikkaa, lieneekö tässä se yhteys lintumaailmaan ja nimenomaan pontikkaan. Siihen aikaan ei mikään muukaan tikka ollut rauhoitettu niin ihmekös tuo ettei pontikka. Viinapesän ilmiannosta sai oikein palkkion ja joka Pohjoissatakuntalaisessa kylässä oli kumma kyllä yksi rasittava raittiusintoilija, tosi luihu ilmiantaja, joka useimmin saatiin jäljiltä eksytettyä ja aivan toiseen suuntaan muilutettua silloin kun miehet olivat askareissaan.

Joskus sentään naapuri saattoi keppostelumielessä ja lahjusten toivossa piipahtaa mutta sehän huhuili jo ajoissa morjesta ja muuta semmoista varmuuden vuoksi ja keittäjän turhia pakoonpinkaisuja säästellen. Mutta joku tuli joskus yllättäenkin. Monesti se oli poliisi. Jos se oli liikkuva poliisi eli Lentävät niin siitä saattoi alkaa pitkäkin maastojuoksu. Ja vaikka siitä juoksusta keittäjä olisikin voittajana selvinnyt niin menetykset olivat valtavat. Siinä meni kokonainen tehdas.

Viisikymmentä- ja kuusikymmentälukujen kyläpoliisi useimmiten varoitteli ja tiedotteli tulostaan etukäteen niin ettei tuttujen miesten kanssa syntynyt kiusallisia tilanteita. Tietysti kyläpoliiseinakin oli kovin erilaisia miehiä.

Yrjö-setä muisteli erityisellä lämmöllä poliisi Mannilaa, joka ei niin kovin välkky älyltään ollut mutta työssään turhan tunnollinen. Pari kertaa se oli hänet pesältä yllättänyt. Ensimmäisellä kerralla Yrjö oli tunnustanut keittävänsä viinaa Vainion isännälle. Hän oli ehdottanut, että poliisimies todisteiden vaalimiseksi pitäisi tulta padan alla sillä aikaa kun hän käy noutamassa isännän paikalle. Näin tehtiin. Yrjö tuli isännän kanssa ja sanoi tälle, että katsokaa nyt tekin isäntä kun poliisi keittää viinaa. Jo on aikoihin eletty, isäntä sanoi ja ehdotti kyläpoliisille seuraava jakoa: Mä otan viinat, Yrjö ottaa vehkeet ja sä saat kuumat kivet. Mutta poliisi ei kiviä huolinut ja antoi mutkistuneen asian jäädä  muutenkin sikseen.

 Joskus poliisille itselleenkin saattoi tilkka kirkasta maistua saunaehtoona. Eräs sukulaisissaan kesävieraana oleva helsinkiläinen huoltopoliisi oli kerran kysynyt Yrjöltä pontikkaa. – Kyllä mulla on mutta en uskalla sulle myydä kun olet poliisi, Yrjö sanoi. – Myy vaan, emmä täällä ole poliisi, kesävieras sanoi. Yrjö myi. Poliisi maksoi ja yhdessä otettiin. Yömyöhällä kuului Yrjön saunasta komea laulu: Eikä me olla veljeksiä vaikka me ollaan kahden, tavallisen reiluja mamman poikia toiselta puolen lahden.

Kun rankki oli kertaalleen hiljaa tiputeltu ja pilleistä tipahteli vaan vettä niin pata tyhjennettiin, sinne laitettiin vettä ja kertaalleen keitetty pontikka. Se tiputeltiin hiljaisella tulella vielä kertaalleen. Näin saatiin kahdesti kirkastettua. Kolmasti ei kirkastettu muualla kuin elokuvissa.

Kun työ oli tehty, vehkeet piilotettiin uutta käyttöä odottamaan. Valmis aine kiikuteltiin pulloissa ja maitokannuissa keittäjän kotitalon lähettyville asiakkaita odottelemaan.

Toki joku keitteli saunassaankin ja varsinkin talviaikaan. Siinä oli paljon isommat riskit. Jos kärysi keitoksensa vierestä, pakoon ei päässyt. Tuskin kenelläkään oli saunassaan kahta ovea ja jos lasin läpi menit niin ikävä siinä oli jälkeenpäin remonttia tehdä. Käräjillä kun saattoi käydä niinkin, että joutui korvaamaan saunan arvon valtiolle.

Pullojen piilottamisessakin piti talviaikaan olla erityisen juoni. Jäljet näkyivät. Yrjö piilotti kerran kolmenkymmenen litran kannun ladun alle. Poliisit hiihtelivät päältä. Käry ei käynyt mutta kyllä se liki oli.

Myynnistä kärysi herkemmin kuin keittämisestä. Piti olla tarkkana kenelle myy, eikä sekään aina auttanut. Joku pöhnäinen saattoi iltamissa Lentäville poliiseille höläyttää mistä on aineen ostanut. Toiveenaan saattoi olla vähempi pamputus tai jopa putkareissulta välttyminen. Turha toivo, ainakin sen putkareissun osalta. Se oli varma kuin kuolema.

Hyvin monella pontikkatehtailijalla toimi myös sosiaalinen omatunto. Jos näytti siltä, että mies joi liian pitkiä ryyppytuureja, siitä huomautettiin ankarasti. Ehdoteltiin pitämään välipäätä ja velkamyynti lopetettiin ainakin hyvin pian, monesti myös käteiskauppa. Pahin virhe oli muijansa hakkaaminen. Semmoiselle rontille ei myyty mitään. Jos ei lopettanut niin käytettiin vaikka saunan takana eikä takuulla pulloa hakemassa.

Iltamissa oli pullo monesti eväänä, useimmiten piilossa pusikossa. Yrjöltä semmoinen putosi kerran povitaskusta pienviljelijäyhdistyksen talon eteiseen aivan kyläpoliisin eteen. Ei onneksi hajonnut. Poliisi nosti pullon Yrjön taskuun takaisin ja käski Yrjön vaimon viemään miehensä kotiin. Näin tapahtui hyvin joutuisaan. Siihen aikaan kun nämä tasa-arvo-asiat olivat kohdallaan. Seuraavana päivänä kyläpoliisi lähetti sanaa Yrjölle, että laittaisi vehkeitään piiloon. Väittävät, että keittelet ja meinataan tulla porukalla syynään sun paikkoja ensi viikolla.

Miehet ottivat ponua, pontikkaa, korpikuusen kyyneleitä, korpirojua, rojua, sorretun voimaa myös pienissä porukoissa ja ehdottomasti sinä lyhyenä vapaa-ajan hetkenä viikonloppuisin, yleensä jonkun isomman homman kuten kylvön tai puinnin päätteeksi. Eräässä kylässä tämä kansallisurheilu oli laajennettu jopa viisiotteluksi. Oli Puinti, uinti, nainti, viinankeitto ja lestinheitto.

Tavallisimmin se oli vaan sitä, että joku keitti, lestiä heitti ja monet troppia ottivat. Alkon - eli kaupungin viina oli harvinaista herkkua ja usein sitä käytettiinkin vaan hämäystarkoituksissa.

Jämptimmänkin talon isäntä saattoi oikein hyvällä päällä ollessaan tokaista työmiehelleen ankaran työrupeaman jälkeen tokaista, että mitä jos hankittaisiin pullo pahaa ja otettaisiin se vähin puhein. Ja näin tehtiin. Mutta jouluna ei viinaa juotu. Aamulla mentiin kirkkoon. Jos sitten tapanintansseissa vähän. Semmoiset oli tavat kunnian miehillä. Heihin haluaa lukeutua myös aikanaan asiakaspuolella enempi viihtynyt O. Peltonen

 

 

 

 

Kakarat kovien koneiden kimpussa

 

 

 

Kowan teknologian päivät, Nakkilan tappuritapahtuma, Jokiwarren perinnepäivät ja niin edelleen ynnä muuta. Niihin Aatos lentää ja niistä aatos entää oman lapsuuden konemaailmaan 60 luvulle.

                 Ensimmäiseksi tulee mieleen isän partakone tai pelkkä Cilletten höylä se oli eikä juuri sitäkään sen jälkeen kun sen saunasta hain ja matkalla tupaan sillä hieman fiksasin päivänkakkaraketoamme. Äijällä oli naama muikeana kun naamaansa raapi.

                 Seuraavaksi ihmettelin sätkäkonetta. Se oli messinginvärinen peltilaatikko, jossa oli kolme telaa ja kangas kahden lähimmäisen päällä. Etumainen tela liikkui eteen ja taakse. Rullapaperista vedettiin pohja telojen väliin ja siihen päälle sölkötettiin presua. Sitten rullat toisiaan vasten, pyöräytys ja kielestä kostuketta. Taas pyöräytys ja paperossi huuleen. Koneenkäyttäjä osasi olla totisesti miehekkään oloinen. Tietysti Pikku-Aatoksen teki mieli kokeilla. Aikansa presuja nuoleskeltuaan hän jonkinmoisen pötkön saikin aikaiseksi ja siihen sen verran valkeaa, että heikotti ja teki kipeää roikkua tukastaan äidin kädestä.

                 Ja sitten oli sammunut tekokuu Männistön suulissa. Näin ainakin väitti Aksun isä. Mitenkä niin sammunut? No kun se on niin musta ja maassa. Pahkanevan taakse se oli pudonnut. Tuiman kanssa me se sieltä kotiin vedettiin, sanoi Kalle ja Tuima -hevonen hörähteli myöntävästi. Mutta me pojat epäiltiin hevosenkin valehtelevan. Meidän mielestä se oli selvästi lentopommi. Kalle oli pistänyt sen piiloon pahan päivän varalle niinkuin oli Ylistalon isäntä haulikoitaan piilotellut Rimpilahden ladon alle.

                 Joo, lentopommi se oli. Siinä oli propelli, savupiippu ja mittari. Kyljessä oli semmoisia kirjaimia, että venäläisten touhuja sen täytyi olla. Olivat sen sodan aikana jonkun suutarin kanssa pudottaneet Pahkanevan korpeen. Se suutari on ollut semmoinen desantti. Jos se oli tullut  Suomesta hakemaan parempia kirjaimia kun niillä oli entiset semmoisia rikkinäisiä ja väärinpäin, arvelimme Aksun kanssa.

                 Sitten eräänä kuulaana syyspäivänä kuulimme jumpsuttelua ja vonkunaa Männistön suulista. Vinkui, kolisi ja rasahteli. Isä, Kalle ja joku kolmas mies huutelivat toisilleen.

                 - Nonnih, nyt on suutari tullut ja herättänyt sen lentopommin, Aksu sanoi.

                 - Ja äijät yrittää estää sen laukeamisen, mä päättelin.

                 - Jumalauta, nyt on hyvät neuvot kalliita.

                 - Maksaa ihmishenkiä!

                 - Älä silti kiroile.

                 - Älä vaan sano pyhäkoulun opettajalle tai mä en saa Jeesus-merkkiä.

                 - En tietenkään.

                 Apassi-intiaanien tyylillä hiivimme suulin seinustalle ja kurkimme oksanrei’istä.

                 Jumpsutus oli kova. Näytti, että lentopommi lähtee jalaksiltaan lentoon ihan pian. Onneksi se oli remmillä kiinni tappurissa. Tappurissa! Joo, isä ruokki tappuria ohralla, Kalle karkaili pommia säätämässä ja jyväsäkkiä vaihtamassa.

                 - Ne on valjastanu lentopommin puintihommiin, sanoin.

                 - Eipäs kun mä tiedän. Tuo onkin semmoinen moottori. Maamoottori!

                 - Mitä varten se on maamoottori jos se kerran lentämällä on tullut.

                 - Äh, eksä nyt ymmärrä. Meidän isä narrasi. Ei se mikään tekokuu ole eikä se ole lentopommikaan. Moottori mikä moottori.

                 - Kuumoottori?

                 - Voi hölmö.

                 - Itte olet. Ja isäs vasta hölmö onkin kun tuli meille joulupukiksi ja väitti olevansa Korvatunturilta.

                 Kalle hoksasi pari pörröpäätä seinän takana ja komensi hommiin. Tappurin sylkemiä pahnoja piti siirrellä kauemmas.

                 Isä syötteli ohraa kuormasta tappurin rouskuttavaan kitaan. Pelkäsin, että isältä menee kädet mukana. Aksu tiesi nimittäin, että kirkonkylän toisella puolella on jo kolme kädetöntä miestä ja lisää tulee. Ihminen kun kaikessa viisaudessaan keksii semmoisia koneita, että se tuhoaa niillä itsensä. Parempi olisi viljakin vaan riihessä puida, niin oli Suonsyrjän mummu sanonut ja se oli vanha ja viisas ihminen.

                 Minä vänkäsin vastaan. Ei tappuri sen pahempi ole kuin riihi. Riihessä vasta onkin vainajoituneita ihmisiä ollut. Kauko-sedän riihessäkin monta kertaa ennenkuin ne on siunattuun maahan viety ja sitä varten siellä kummitteleekin. Tappurissa jos alkaa kummitella niin on se ainakin helpompi kiertää. Ja voi riihessä loukkaantuakin. Kerran oli yksi mies saanut varstasta päähänsä ja puhellut niin levottomia, että kuukauden oli hullujenhuoneella köysissä ollut ennenkuin oli uskallettu kotiin päästä. Ja sitten kun se sieltä tuli niin riihensä poltti ja tappurin osti.

                 Vähän ajan kuluttua siinä perinjuurin pahnoissa pyöriskelyyn kyllästyneenä olin vilpittömästi sitä mieltä, että puintihommaa pitäisi lisää kehitellä. Saisi kone itse siirrellä pahnansa ja haukella viljansa vaikka suoraan pellolta ettei ihmisten tarvitsisi henkensä kaupalla niitä syöttää.

                 - Aatoksella taas aatos lentää, Kalle kommentoi.

                 - Äitinsä kanssa kuuntelee kuunnelmia. Ei taida olla hyväksi sekään, sanoi isä ja muistin kuinka äiti oli rappusilta huutanut isää klapinhakkauksesta sisälle radiohupailua kuuntelemaan ja isä oli sanonut, että vai perkele hupailua mutta nauranut päälle, plätsää nostamalla päätään tuulettanut ja sitten kierauttanut Paksunklubin holkkiin. - Vai hupailua kuuntelemaan, hän huokaisi siinä perstupakillaan vielä hetken päästä.

                 Pohjois-Satakuntalaisten korpien ympäröimässä jokilaaksokylässä yksi varmimmista syksyn merkeistä repusta kurkistava puolipystykorvan pää. Se reppu oli Väikän selässä ja Väikkä itse oli Simpson -merkkisen moottoripyörän selässä, haulikko poikittain rinnan päällä. Kone sytkytteli voimakkaasti ja tasaisesti, näytti hiukan siltä niinkuin pyörän peräpää olisi sytkähdellyt joka kuopan jälkeen hetken eri tahtiin. Puolipystykorva tarkkaili terhakkaasti ympäristöä ja näytti vähän siltä, että se tutulleen Aatokselle morjesti. Väikkä morjesti tietysti. Pitkävartinen nahkakinnas nousi etuviistoon ja lentäjälakin ympäröimässä mustasänkinen naamassa käväisi ystävän hymy.

                 Hullun hommaako? Päinvastoin! Viisaan metsämiehen matkantekoa pyyntimaille. Lintukoira, hiukan isäntänsä näköinen, huolella kaveriksi valittu teki repussa matkaa siksi, että jaksoi varsinaisessa pyyntimaastossa juosta. Ja se tiedettiin, että tämä pari tuli hyvin harvoin metsästä pois ilman saalista. Nälkä oli aikanaan ollut Väikälle se paras opettaja. Se oli myös opettanut ottamaan vaan tarpeeseen, sen verran, että seuraavanakin vuonna olisi särvintä.

                 Väikän Simpson oli suuri ja voimakas. Satulassa olisi pienempi mies vaikka nukkunut kesäyönsä. Sileekallion Aarnen Jawa oli hoikempi, menevämmän näköinen mutta kyllä me pojat tiedettiin, että Simpson oli enemmän maastopeli. Sillä pääsisi vaikka Pahkanevan ympäri.

                 Sitten me pojat laitettiin laudanpätkä äidin polkupyörän rungon välikköön ja leikittiin Simpsonia ja Jawaa. Delilahsta ei ymmärretty mitään mutta Riittan seisaaltaan ajo harmitti. Likalla oli pyyheliina takahäkillä. Sillä hän pyyhkeili verta polvistaan jos kurvi meni pikkusen yli.

                 Suvivirsiä kun viidakko kaikasi, sytkähti Koirakallion kupeessa Topin Clinton käyntiin. Moottori oli valkokylkisen veneen keskellä ja mies perässä ruorissa. Pari äijää keskipenkillä ja yksi hoikempi vielä nokassa. Pullo kulki kädestä käteen. Topi tähysteli yhdellä silmällä kivikkoisen reitin Isojärvelle ja sen toiselle puolelle lavatansseihin. Putputus kaikui rannan kivistä ja tyyneen veteen ja hetkeksi pari vaahtovanaa. Clinton toi miehet pyhänä takaisin. Se oli varma mutta hiukan nirso moottori. Se hyväksyi vain Topin käyttäjäkseen ja hänetkin mieluimmin pikku pöhnässä. Käsi oli silloin rennommillaan säätämään ryyppyä ja kaasua.

                 Heti kun Aatokselle kasvoi pohkeeseen kytkimenpainovoima, hän sai ylennyksen traktorikuskiksi heinänkorjuuseen pidemmille saroille ja vain suoriin siirtoihin sitä mukaa kun miehet nostelivat seipäällisiä kuormaan.

                 Traktori oli himmeän punainen, mustahipiäinen moottoriltaan. Hopeahohtoinen pakoputki ryki terhakkaasti savuja sinitaivaalle ja moottori murisi petomaisesti. Moottorin päällipellissä luki Nuffield Universal Three. Nuffi se oli ja isännän mukaan menee vaikka joen pohjaa palan matkaa.

                 Kytkimen käyttö oli tarkkaa hommaa. Hiukan kun nosto lipsahti niin kuorman päältä kuului kirous. Pahemmassa tapauksessa kuorman sivusta, takaa tai jopa alta. Siinä oli virka vaarassa. Naapurin kakara Timppa jo kyttäili pestiä ja Aksu oli aika haka Zetorin ajossa. Onneksi Nuffi oli parempi traktori, ei sitä kylälläkään niin naureskeltu ja siinä oli hyvä remmipyörä.

                 Siihen remmipöydän päälle laitettiin kerran pitkä hihna ja sen hihnan päässä oli Luomanmäen pärehöylä. Se veisteli haapapölkystä harvaan kattopäreitä. Flanellipaitainen ja mustahattuinen mies nosteli niitä pinoon ja Viitasen Ville, viittä vaille kotiseutuneuvos ikuisti katoavaa kansanperinnettä laatikkokamerallaan. Tiiltä, huopaa ja peltiä alkoi jo olla katoissa enemmänkin.

                 Traktoreita sätkytteli lisää kylään. Jopa pienviljelijä Kränikön poika Jyrki kehaisi kesken kiivaimman pukssodan, että isä tuo traktorin tänään. Se on kovempi peli kuin Nuffi. Tule vaikka katsomaan. Se ihmepeli oli mentävä tarkistamaan.

                 Se homma venähti. Kevätilta oli kolea, aurinko painui kuusimetsän taakse. Kauppa-auto oli jo aikaa mennyt. Kirkonkylään vievällä tiellä kulki harvakseen autoja. Potkimme kiviä, heittelimme käpyjä, voimistelimme maitolaiturin parruissa Kränikön tienhaarassa. Odotimme ja odotimme. Rekisterinumeroitakaan ei tehnyt mieli muistiin merkkailla. Se touhu tuntui turhalta ja vähän lapselliseltakin kun siihen oli jo ryhtynyt Ollilan Pikku-Penakin. 

                 Autoasiat saatiin puitua sillä vankalla päätöksellä, että kun isoiksi tullaan niin mennään Alamäen tiilitehtaalle töihin ja Volgat ostetaan. Semmoinen huippuhieno auto oli kylän pirssikuskilla. Kerran oli kyytiinkin päästy. Pirssikuski oli kioskilta kyytiin ottanut kun oli Teerilahden Toivoa kotiin lähtenyt viemään.

                 Toivo lauloi koko matkan Eldankajärven jäätä mutta ei se mitään. Volga kulki keinuen kyläteitä. Penkit olivat pehmeät ja leveät. Pirssikuskilla oli autoilijalakki kallellaan ja kyynärpää ulkona sivuikkunasta. Nopeusmittarin neula liikkui hitaasti vihreässä läpikuultavassa kotelossaan.

                 Toivo voimisteli pihassaan rahat perstaskun lompsasta kuskille ja riitti sieltä vielä jäätelörahaa takapenkin pojillekin. Toivo oli käynyt päivällä  kaupungista troppia hakemassa eikä ollut köyhä eikä kipeä.

                 Jyrkin äitiä piti välillä piileskellä kuusikossa. Jyrki heti kotiin! Ja Aatos kans kotiinsa. Siellä jo äiti kaipailee! Jyrkin äidin äänestä tuli mieleen Toukkaholman sirkkelin kiljahdukset. Toista oli Tuomimäen Jaskan Homeliten ääni kevättalvisessa hongikossa kun pitkävarjoinen hanki kesti hiihtäjän ja pihka tuoksui pinojen liepeillä.

                 Oltiin hiljaa mahallamme mustikkavarpujen joukossa. Vai kotiin kesken traktorin vastaanottamisen. Olimme sentään päättäneet seistä kunniavartiossa. Jyrkin mielestä tapaus oli niin historiallinen.

                 Onneksi Jyrkin äidin motkotus häipyi Ruikulähden suuntaan ja pääsimme takaisin juhlalavallemme. Eikä siinä ehditty enää kuin muutaman kerran kunniantekoa harjoitella kun kuului hiljaista säksätystä, kuin tuohiprätkä olisi polkupyörän pinnoja vasten prätistellyt. Hiljeni ja voimistui, välillä tuntui kuin tukehtuvan.

                 - Joku mopo varmaan. Taitaa olla Westerbackan äijän Monarkki, Jyrki arveli. -Kyllä se kuullaan koska isä tulee. Semmoinen iso peli ärjyy kuin Serengetin leijona ja pyörät raapii soratietä niinkuin tiikerikissa hiekkarantaa. Ja pakoputken savukin on niinkuin veturista. Sillä on ainakin viidenkymmenen hevosen voimat mutta kyllä isä ne vaan aisoissa pitää, Jyrki puheli varmana asiastaan.

                 Säksätys voimistui ja voimistui. Sitten mutkan takaa pomppi pieni ja laiha traktori. Jyrkin isä, Pentti sompaili Pikku-Valmettia totisena. Käsi uskalsi juuri ja juuri vinkata kotiinkäskyn Jyrkille.

                 - Ei se varmaan tuo ole, Jyrki sanoi. - Ei voi olla.

                 Mutta kyllä se oli, punainen piikkilangan kiristäjä. Hyvä peli pikkutilalle, jopa hiukan parempi kuin Aappolan DDT.

                 Jyrki oli päivän poissa koulusta, piileskeli kellarimäessä ja söi nälkäänsä äidin viimeisen vattuhillon. Mutta jo toisena päivänä                toipui järkytyksestään kun sai muutaman kierroksen ajaa kotipihansa ympäri.

                 Aatokselle tietysti piti näyttää maantieajoa sillä aikaa kun isä oli tiilitehtaalla töissä ja äiti kauppareissulla. Virta-avaimeksi riitti pieni meisseli .... melkein. Starttimoottori pyörähti mutta kone ei herännyt eloon. Vaihde päällä se tosin loikki peltotietä lystikkäästi eteenpäin kunnes virta akusta loppui. Traktorimiehille tuli tuhdisti moitetta sitten kun kotiinsa uskaltautuivat.

                 Tuli sitten aika, että kaverilla oli mopo ja toinenkin semmoisen sai. Käytettyjä pelejä. Hyvä kun semmoisiakin. Nuijille riittää polkupyörä. Eihän meillä ollut kunnolla kenkiäkään, sanoivat homekorva-äijät ja isätkin olivat hiukan sille kannalle kallellaan. Ja niistä puheista se mopotauti vaan yltyi. Hankintarahoja varten kyseltiin kesätöitä ja oltiin niihin valmiit jo aamuisin vaikka muuten nukutti puoliin päiviin.

                 Tinkaus oli kovaa mutta heltisi se sentään omin ja äidin rippikouluavustuksin. Se oli punavalkoinen Solifer, runsaasti käytetty ja kuuttakymppiä kulkemaan viritetty. Lujempaa se meni kuin Aksun Tunturi mutta hiukan huonompi oli vetämään. Kaasu siinä oli käsijarrun paikalla ja pakoputkessa sopivasti reikiä. Keltaiseksi ja mustapilkulliseksi maalattuna se sai nimekseen Pantteri. Se oli kova peli. Sillä tuli useampi voitto rippikoulureissulla kirkonkylään. Ja siihen aikaan sankarin suuhun sopi sätkä ja siihen oman sätkäkoneen ostoon oikeastaan se lapsuus loppui. Mutta usein siihen Aatos Entää ja toisinaan niitä ylöskirjoittaa O.Peltonen