Mar-Vall Tammi 05.12.77-19.03.93 .
Isä Mar-Vall Beta, emä Mar-Vall Hienohelma.
Kasvattaja Mervi Martelius Vantaa.
Lonkat dysplasia vapaa.

Tamihan oli meidän perheen ensimmäinen yhteinen koira. Se ostettiinkin kotikoiraksi. Sitä voisi kuvailla selviytyjäksi, luonnonlapseksi, oman tiensä kulkijaksi. Sillä ei ollut voimakasta paimennusviettiä, päinvastoin sitä sai välillä käydä etsimässä, kun se oli karkureissuillaan.

Tamin kanssa ei käyty koirakoulussa, eikä yhdessäkään näyttelyssä.
Se piti kovasti karamelleista. Kerrankin se oli pistänyt poskeensa kilon suklaata (eikös se suklaa ole vaarallista koiralle), mutta Tamille siitä ei tullut mitään. Edes vatsa ei mennyt löysälle. Karamellit piti muistaa pistää hyvään piiloon , muuten sillä oli ilmiömäinen kyky löytää ne. Ruokia ei voinut jättää pöydille, ne hävisivät sieltä, etenkin tuoreet leivonnaiset olivat sille vastustamatonta herkkua.

Kerran se oli silmätysten ukkosen salaman valokaaren kanssa ja siitäkin selvittiin viikon hämärässä ololla. Tämän jälkeen se pelkäsi ukkosta niin kauan kuin kuulo pelasi ja toinen asia mitä se myös pelkäsi olivat lehmät, koska se kerran joutui lehmälauman takaa ajamaksi. Toisen kerran se jäi moottorikelkan reen alle, mutta onneksi lumi oli pehmeää ja siitäkään ei tullut traumoja. Veneen kyydistä se putosi muutaman kerran veteen , ja koiralle joka ei pitänyt uimisesta, se oli inhottava kokemus.

Tami oli hyvin ketterä, esim. veneen kannelle se taiteili hyvinkin kapeista paikoista. Vauhdin hurma viehätti sitä kovasti, mm. moottorikelkan, veneen ja auton kyyti.


Kolmetoistavuotiseksi asti se oli hyvin pirteä ja terve. Eläinlääkärissä käytiin vain rokotuksilla. Tämän jälkeen se alkoi hyvin nopeasti vanheta, ensimmäisenä sen oli vaikea päästä liukkaalta lattialta ylös. Näkö ja kuulo heikkenivät. Näön heikkenemisen huomasi vasta, kun se alkoi törmäillä, jos joku huonekalu ei ollut sille tutussa paikassa. Kuulon huononemisen huomasi, kun mm. ukonilma ei enää pelottanut.

Myöhemmin se sai kouristuskohtauksia ja eläinlääkäri arveli niiden johtuvan maksan toiminnan heikkenemisestä ja näitä kohtauksia se sai tietyin väliajoin ja sen jälkeen se oli taas pirteämpi. Pikkuhiljaa vointi alkoi olla sitä, että se ei jaksanut muuta kuin syödä ja nukkua ja painokin oli pudonnut kymmenisen kiloa. Uloskaan se ei enää halunnut lähteä ja sisälle teki molemmat tarpeensa. Silloin tunsin sydämessäni, että näin ei voi enää jatkua, meillä kaikilla oli paha olla. Yhdessä päätimme soittaa eläinlääkärille ja sovimme milloin Tami nukutetaan viimeiseen uneen. Se päivä oli 19.3.93 klo 13.00. Sinä aamuna en pystynyt mitään tekemään ,muuta kuin silmät kosteana katsomaan Tamia siinä lattialla. Se on kauhea tunne kun tietää kello ajan milloin toisen elämä päättyy, mutta sen jälkeen olin helpottunut, kun tiesin, ettei sen enää tarvinnut kärsiä.

Tamin hauta sijaitsee omalla pihalla isojen puiden siimeksessä, kivet reunustavat hautakummun ja kesäisin siinä kukkivat vuorenkilvet. Oma suunnittelema lammaskoiramuistokilpi kertoo kummun alla lepäävän ystävän nimen ja syntymä- ja kuolinajan. KIITOS USKOLLINEN YSTÄVÄ, TAMI NIISTÄ MONISTA IHANISTA YHTEISISTÄ VUOSISTA