AAMULEHTI 26.9.2009

Heikki Tala

Mitenkäs nyt suu pannaan?

Ongelmana ei ole hammaslääkärien puute, vaan hoidon erilainen hinta julkisella ja yksityisellä sektorilla, artikkelin kirjoittaja sanoo.

Suomen ensimmäinen kunnallinen hammashoito on sadan vuoden iässä.  Tampereella neiti Lea Bergbom aloitti 1. syyskuuta 1909 kouluhammaslääkärinä Alakansakoulun opettajainhuoneesta sisutetussa klinikassa. Asukkaita Tampereella oli 45.000 ja hammaslääkäreitä kymmenkunta. Taidettiinpa jo puhua hammaslääkäripulasta. Suomen hammaslääkärimäärä on vuodesta 1909 monikymmenkertaistunut, mutta valitusvirsi hammaslääkäripulasta jatkuu.

Suomen terveydenhuollossa on erilaisia ratkaisumalleja. Perusterveydenhuolto ja erityisesti erikoissairaanhoito ovat pääosin kuntien ylläpitämää verovaroin ylläpidettyä toimintaa. Lääkehuolto on lähes kokonaan yksityistä liiketoimintaa, jonka kustannuksia yksilöille tuetaan sairausvakuutuksella. Hammashuolto – tai niin kuin nykyisin sanomme, suun terveydenhuolto – on kaksijakoinen; puolet alan henkilöstöstä toimii yksityissektorilla, jota tuetaan sairausvakuutuksella, ja toinen puoli on verovaroin järjestettyä kunnallista tai muuta julkista toimintaa.

Hammashuolto on tungettu nykylainsäädännössä samaan kaavaan muun terveydenhuollon kanssa, ja kunnat painivat nyt hoitotakuuongelmissa. Lainmuutoksen jälkeen Tampereellakin terveyskeskuksen hammashoitojonot venyivät niin pitkiksi, että lääninhallitukselta oli tulossa uhkasakko. Koko maassa puhutaan hammaslääkäripulasta. Onko sitä? Sata vuotta sitten Tampereella oli yksi hammaslääkäri 5.000 asukasta kohti. Tänään heitä on yksi tuhatta kohti. Ongelma ei ole hammaslääkärien puute, vaan hoidon erilainen hinta julkisella ja yksityisellä sektorilla.  Paine terveyskeskuksiin on kova, koska potilaalle hinta on noin puolet yksityishoitoon verrattuna. Hoitotakuu painaa päälle kuin yleinen syyttäjä ja terveyskeskuksessa potilaan kokonaishoito pirstaloituu. Koska hammashuolto eroaa selvästi muusta perusterveydenhuollosta, niin hallinnolliset ratkaisutkin pitäisi rakentaa sen mukaisesti.

Henkilöstörakenne on nurinkurinen: kalliisti koulutettuja hammaslääkäreitä on eniten, kipeimmin tarvittavia suuhygienistejä edelleen surkean vähän.

Lapset ja nuoret ovat hammashuollossakin ratkaisevassa asemassa. Silloin luodaan perusta elinikäiselle hammasterveydelle, jonka kulmakiviä ovat oikea ruokavalio, tehokas suuhygienia ja hampaiden vastustuskyvyn lisääminen fluorilla. On hälyttävää, että suomalaiset pojat ovat Euroopan laiskimpia hampaiden harjaajia. Joukkoviestimet osaltaan estivät talousveden juomaveden fluoripitoisuuden optimoinnin, joten nyt fluori pitäisi saada hampaan pinnalle ja sylkeen hammastahnan välityksellä vähintään kahdesti päivässä. Yhdysvalloissa nyt kaikki suurkaupungit optimoivat vesijohtovetensä fluoripitoisuuden, kun Los Angeles aloitti sen 2002. Nuoret aikuiset pitää saada tajuamaan oma vastuunsa – myös taloudellinen – suunsa terveydestä. Erityinen haaste on nopeasti kasvava ikääntynyt väestö, joka yhä useammin säilyttää omia hampaitaan, ja niissä riittää rapattavaa.

Suomessa tapahtui valtava muutos hampaiden paikkauksessa, kun Ruotsista levisi tänne amalgaamihysteria. Seurauksena taka-alueen paikkauksessa siirryttiin muoveihin, joka on johtanut hammaspaikkojen uusimistarpeen nopeutumiseen. Mitään terveydellisiä hyötyjä muutos ei tuonut, vain kohonneita kustannuksia ja paikkaustarpeen kasvua. Suhtautuminen amalgaamin käyttöön vaihtelee ääriarvosta toiseen. Pohjoismaissa ollaan menossa täyskieltoon ja aivan vastikään USA:n lääkintöhallitus totesi amalgaamin olevan täysin kelvollinen. Maailmalaajuisesti amalgaami on ylivoimaisesti yleisin takahammasalueen paikka-aine. Se on muuten kullan ohella ainoa, josta on tuhansien vuosien kokemus hampaiden hoidossa.

Suun terveydenhuollossa on nurinkurinen henkilöstörakenne. Kalleimmin ja pisimpään koulutettua työvoimaa eli hammaslääkäreitä on eniten. Kipeimmin tarvittavaa, hampaiden ja suun terveydenhoitoon koulutettuja suuhygienistejä on edelleen surkean vähän tarpeeseen nähden. Hammaslääkärien koulutus alkoi 1892, hammasteknikoiden 1927 (teknikoiden ankarasti vastustaessa), hammashoitajien 1966 ja suuhygienistien 1976. Niinpä henkilöstörakennekin on sen mukainen.

Kun edellinen lama mahdollisti lopettaa hammaslääkärien koulutus Turussa ja Kuopiossa, koulutuksen painopistettä olisi voitu siirtää ammattikorkeakoulutettuun henkilöstöön ja antaa pääosa rutiinihoidon tehtävistä heille. USA:ssa on pakon edessä jouduttu nyt antamaan suuhygienisteille oikeus hampaiden paikkaukseen ja poistoihin. Köyhille alueille kun ei hammaslääkäreitä ole ikinä saatu. Entä Suomessa? Ensin aloitettiin Turun koulutus uudelleen ja nyt avausvuorossa on Kuopio. Vanha virhe halutaan ilmeisen tietoisesti toistaa ja mukana tietenkin ovat poliittiset lehmänkaupat. Turku sai hammaslääkärikoulutuksen, kun suostui ottamaan sairaanhoitajien muuntokoulutuksen lääkäreiksi.

Suun terveydenhuollon hallinto on hajallaan kuin varpusparvi. Yksi hammaslääkäri on sosiaali- ja terveysministeriössä, puolikas terveyden- ja hyvinvoinninlaitoksessa, yksi Kelassa ja yksi Valvirassa. Lääkelaitoksessakin oli yksi, joka lähti eikä tilalle ole palkattu toista. Lääkehuollolla on kaksi jättivirastoa alaa kehittämässä ja hallinnoimassa. Eläinlääkärit älysivät paeta maa- ja metsätalousministeriöön, missä heillä on oma osasto ja edustaja Brysselissä. Muulla terveydenhuollolla hallintoa on kaikilla mahdollisilla tasoilla; ministeriöissä, keskushallinnossa, sairaanhoitopiireissä, kunnissa. Hammashuolto on huutolaispojan asemassa ja se näkyy väestön suussa ja hampaissa.

Suun terveydenhuolto on kulkenut pitkän matkan neiti Bergbomin ajoista. Tampereellakin hammaslääkärien määrä on kaksikymmenkertaistunut. Vähän kerrallaan on aloitettu uusien ammattiryhmien koulutusta. Korvausjärjestelmätkin ovat kehittyneet ja vihdoin koko väestö on erilaisten tukitoimien piirissä. Lasten ja nuorten hammasterveys nostettiin 1970–1990 maailman pahnanpohjimmaisesta maailman huipulle. Kyllä meillä osataan, jos halutaan. Epäonnistuneilla hallinnollisilla ratkaisuilla voidaan kaikki pilata. Tarttis kai tehrä jotain.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston dosentti (emeritus) ja lääkintöhallituksen hammashuollon ylilääkäri 1970-91