Historiankirjoituksessa aina ei ole tärkeää se, mitä kirjoitetaan, vaan pikemmin se, joka jätetään kirjaamatta. Sama koskee poliittista debattia. Ex-kokoomuslainen Esko Mäkinen (K-U 25.5.) kehottaa Järvenpään johtavia poliitikkoja edes häpeämään Kivipuisto-asiassa. Hän jakaa valtuuston susiin ja lampaisiin sen mukaan, miten hän koki asian käsittelyn valtuuston lehteillä 10.5. Mäkinen luettelee kaikki muut valtuustoryhmät, mutta ei sano sanaakaan meistä perussuomalaisista. Kuitenkin sekä Jaana Siukola että minä olimme ensimmäisiä allekirjoittamassa valtuustoaloitetta, jolla Kivipuisto-asia saatiin ylimääräiseen valtuuston kokoukseen. Molemmat äänestimme myös asian palauttamisen puolesta – valitettavasti hävisimme niukasti äänin 24–26.

Monilta osin tuo valtuuston kokous oli ongelmallinen. Valtava moka oli tuoda näkyvästi mustapukuisia turvamiehiä. Jos joku pelkäsi henkensä puolesta, niin turvatoimet olisi voitu hoitaa näkymättömästi. Kaupunginjohtaja korosti johdantopuheenvuorossaan, miten virkamiehet ovat pilkulleen noudattaneet valtuuston linjaamaa strategiaa ja toistuvasti hän on kieltänyt valtuustoa puuttumasta operatiiviseen johtamiseen. Strategiahan on alun perin oppi sodan voittamisesta ja sillä luodaan suuret linjat, joita sitten taktiikka panee täytäntöön toteuttamalla operaatiot. Erityisen tärkeää kuitenkin on tajuta, että strategiset tavoitteet voidaan saavuttaa erilaisilla taktiikoilla. Järvenpään vanhustenhuollon uudelleen järjestelyissä noudatettu taktiikka ei todellakaan ansaitse kiitosta – tyylipisteistä puhumattakaan. Tärkeintä 10.5. kokouksessa oli, että pienetkin ryhmät pystyvät voimansa yhdistämällä tuomaan keskusteltavaksi tärkeäksi kokemansa asian, jota valtaa pitävä kokoomus-demarikoalitio ei halua käsiteltävän.

Kivipuisto-asiassa koettiin aiemmin toinenkin uusi näytelmä, kun puolensataa kansalaista järjesti megafonimielenilmauksen ennen valtuuston kokousta. Eihän se kujanjuoksu herkkua ollut kaikkine huuteluineen. Marssin kuitenkin tyynesti ohi, riisuin päällysvaatteet ja palasin esittäytymään joukolle, koska eivät olleet minua tunnistaneet. Kyllä meidän valtuutettujen on kestettävä ja jopa toivotettava tervetulleeksi suora kansalaisvaikuttaminen. Ainoa vaalilupaukseni oli, että osaan ottaa asioista selvää ja sen mielestäni olen pystynyt pitämään. Perussuomalaisten ryhmäpuheenvuoro 10.5.kokouksessa päättyy näin: ”Nyt 19 valtuutetun tekemiin kysymyksiin valmistelu on tuottanut 165 sivua A4:sia ilmeisellä ajatuksella, että nokkikaa siitä! Valtuustolle esitetään lakonisesti, että ”Valtuusto päättää merkitä tiedoksi saamansa selvityksen Kivipuiston palvelukotisäätiön tilanteesta”. Kivipuistossa näyttää olevan menossa RAI, RAVA, RAVATAR ravikisat, joissa vedonlyönnin kohteena on 15 vanhusta. Perussuomalaisten mielestä tämä ei ole oikein!”

Heikki Tala

kaupunginvaltuutettu

Järvenpää

Suomen kielipolitiikka uusille urille

Osuvasti kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven päivänä 10.10.2009 PerusSuomalaisten Nuoret järjestivät kielipoliittisen seminaarin Vaasassa. Tilaisuuden julkilausumassa esitettiin, että myös Suomessa suuren enemmistön kieli – suomi – säädetään ainoaksi valtakunnallisesti viralliseksi kieleksi. Näinhän on kaikissa muissa Pohjoismaissa; Ruotsissa ruotsi, Tanskassa tanska, Norjassa norjat ja Islannissa islanti. Myös kaikissa muissa Itämeren rantavaltioissa vain enemmistön kieli on virallinen; Saksassa saksa, Puolassa puola, Liettuassa liettua, Latviassa latvia, Virossa viro ja Venäjällä venäjä. Näin, vaikka useimmissa niissä on selvästi suurempia kielivähemmistöjä kuin ruotsinkieliset Suomessa. Hassuinta tietysti on, että koko Suomen tasavallassa vain ruotsi on virallinen kieli, sillä Ahvenanmaan maakunnassa suomen kieli ei ole virallinen. Siellä asuva viiden prosentin suomenkielinen väestö ei saa lapsilleen edes koulutusta lasten äidinkielellä. Heiltä puuttuu siis sellainen perusoikeus, jota suomenruotsalaiset pitävät itsestään selvänä itselleen Manner-Suomessa. PerusNuorten julkilausuma on saanut julkisuutta vain ruotsinkielisessä mediassa – ja siellä sitä toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Näin veljesmaassa Ruotsissa

Ruotsissa heräsi huoli enemmistön kielen asemasta ja sitä ryhdyttiin määrätietoisesti kohentamaan muutama vuosi sitten. Siellä ollaan erityisen huolestuneita siitä, että ruotsin sukulaiskieli englanti työntyy voimalla yhteiskuntaan. Samaan aikaan Ruotsi sai EN:n nuhteet erityisesti oman suuren suomenkielisen vähemmistönsä nurjasta kohtelusta. Kaiken tämän seurauksen Ruotsi sääti uuden kielilain, jossa ruotsin kieli on ainoa virallinen pääkieli, joka on yhteiskuntaa yhdistävä ja rakentava kieli. Muutama vanha muu kieli sain kansallisen vähemmistökielen aseman; mm. suomi (tosin jaettuna kahdeksi; suomi ja ”meänkieli”, joka on yksi suomen murre). Muita kansallisia vähemmistökieliä Ruotsissa ovat jiddish, romani chib ja saamen kieli.

Suomessa kielitaistelua on käyty jo lähes 200 vuotta. Suomen alueella suomi on koko tunnetun historian ollut suuren enemmistön kieli. Ruotsin vallan aikana suomalaisia hallittiin ruotsiksi ja myös koulutus oli pääasiassa ruotsinkielistä. Uralla eteneminen vaati jopa nimen muuttamista ruotsinkieliseksi. Suomen päästyä irti Ruotsin otteesta vuonna 1809 ruotsinkielinen hallinto jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomen kieltä väheksyttiin ja syrjittiin. Vuonna 1850 kiellettiin jopa julkaisutoiminta suomen kielellä. Pinnan alla alkoi kuitenkin muhia ja yllättäen keisari Aleksanteri II antoi Parolassa 30.7.1863 käskykirjeen, jolla suomi piti nostettaman viralliseksi 20 vuoden siirtymäajan kuluessa. Ruotsinkieliset tekivät kaikkensa, jotta suomen kieli ei olisi päässyt nousemaan erityisesti korkeampaan opetukseen ja hallintoon. Siinä he onnistuivat 40 vuoden ajan aina vuoden 1902 kieliasetukseen.

Historiallinen taakka

Itsenäisyyden alkuvaiheessa suomenruotsalaisiksi itseään nyt nimittäneet olivat edelleen keskeisessä asemassa hallinnossa, koulutuksessa, talouselämässä, jne. Niinpä Suomen ensimmäiseen valtiomuotoon kirjattiin kaksi virallista kieltä, suomi ja ruotsi, vaikka sen kirjoittaja Kaarlo Juho Ståhlberg kolmeen ensimmäiseen luonnokseen kirjoitti suomen ainoaksi viralliseksi kieleksi. 1920-luvulla alkoi kielitaistelu, joka huipentui Helsingin yliopiston osittaiseen suomenkielistämiseen vuonna 1937. Toinen maailmasota peitti kieliriidan ja sotien jälkeen suomenruotsalaiset Ruotsin tuella pystyivät vähä vähältä uudelleen ruotsalaistamaan suomalaisia. Vuonna 1968 peruskouluun tuli pakollinen ruotsin kieli opetusalan asiantuntijoiden vastustuksesta huolimatta. Vuonna 1978 yliopistoihin ja korkeakouluihin säädettiin pakollinen virkamiesruotsi, jonka tuloksena on nyt syntynyt ”rvm” ilmiö – ruotsia vaille maisteri.

Kielitaistelu virisi uudelleen 1988, kun kieliaktivistit ottivat Suomalaisuuden Liiton johtaakseen. Liitto alkoi teettää tutkimuksia suomalaisten suhtautumisesta pakkoruotsiin ja kerta toisensa jälkeen tulos oli, että noin kaksi kolmasosaa suomalaisista haluaa ruotsin kielen vapaaehtoiseksi koulutuksessa. Perinteinen media ei tuloksia julkaissut, mutta 2.1.2010 saatiin näyttävää julkisuutta Kalevan ja viiden muun sanomalehden teettämälle tutkimukselle – 66 prosenttia haluaa pakkoruotsin pois.

Internet muutti kielikeskustelun asetelmat totaalisesti. Vuosia jatkunut kiihkeä verkkokeskustelu aiheutti sen, että myös televisio kiinnostui aiheesta. Nyt on ollut jo useampia pakkoruotsia ja kielipolitiikkaa käsitelleitä ohjelmia televisiossa, radiossa ja lehdistössä. Nettikeskustelu jatkuu suorastaan raivokkaana. Tutkimukset kertovat karua kieltä kieli-ilmapiirin nopeasta huononemisesta – ruotsinkielinen media puhuu jo katastrofista. Kansan sietokyky alkaa olla katkeamispisteessä, eikä ihme. Valtion koulutuskomiteoiden pitkäaikainen puheenjohtaja, professori Erkki A. Niskanen totesi, että nykyisillä koulutusohjelmilla valtiovalta sulkee suomalaiset nuoret kahden kääpiökielen häkkiin.

Miten tästä eteenpäin?

Suomen kielipolitiikan ainoa ongelma pakkoruotsi ei toki ole. Keinotekoinen virallinen kaksikielisyys on erittäin suuri ja tarpeeton miljardien eurojen taakka. Yksi ainoa kielivähemmistö on kahminut itselleen aivan valtavat etu- ja erioikeudet kiintiöineen ja ylimitoitettuine valtionosuuksineen.

Seuraavat kolme vuotta ovat erityisen tärkeitä Suomen tulevalle kielipolitiikalle. Tänä vuonna arvioidaan ylioppilastutkinnon rakenneuudistuksen vaikutusta ”toisen kotimaisen kielen” – käytännössä ruotsin – osalta. Opetusministeriössä on työryhmä laatimassa esitystä peruskoulun tuntijaoksi ja siinä kivenä kengässä on ruotsin kielen opetus. Ensi vuonna on eduskuntavaalit ja niiden tuloksella on suuri merkitys maamme tulevalle kielipolitiikalle. Ja vuonna 2012 valitaan seuraava tasavallan presidentti, jolla arvojohtajana on merkitystä sille, mihin suuntaan kielipolitiikkaa aletaan kehittää. Ainoa kestävän kehityksen kielipolitiikka perustuu Ruotsin malliin; enemmistön kieli on ainoa virallinen kieli, muut vanhat kielet (saame, ruotsi ja romani) saavat kansallisen vähemmistökielen aseman kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen ja kaikki muut – nyt jo lähes 200 – Suomessa äidinkielenä puhuttua kieltä ovat vähemmistökieliä. Niistä suurin ja nopeimmin kasvava on venäjä. Miten se olikaan Suomen kolme suurinta haastetta? Venäjä, venäjä, venäjä!

Heikki Tala

dosentti, PS-valtuutettu

Järvenpää

Mitenkäs nyt suu pannaan?

Ongelmana ei ole hammaslääkärien puute, vaan hoidon erilainen hinta julkisella ja yksityisellä sektorilla, artikkelin kirjoittaja sanoo.

Suomen ensimmäinen kunnallinen hammashoito on sadan vuoden iässä.  Tampereella neiti Lea Bergbom aloitti 1. syyskuuta 1909 kouluhammaslääkärinä Alakansakoulun opettajainhuoneesta sisutetussa klinikassa. Asukkaita Tampereella oli 45.000 ja hammaslääkäreitä kymmenkunta. Taidettiinpa jo puhua hammaslääkäripulasta. Suomen hammaslääkärimäärä on vuodesta 1909 monikymmenkertaistunut, mutta valitusvirsi hammaslääkäripulasta jatkuu.

Suomen terveydenhuollossa on erilaisia ratkaisumalleja. Perusterveydenhuolto ja erityisesti erikoissairaanhoito ovat pääosin kuntien ylläpitämää verovaroin ylläpidettyä toimintaa. Lääkehuolto on lähes kokonaan yksityistä liiketoimintaa, jonka kustannuksia yksilöille tuetaan sairausvakuutuksella. Hammashuolto – tai niin kuin nykyisin sanomme, suun terveydenhuolto – on kaksijakoinen; puolet alan henkilöstöstä toimii yksityissektorilla, jota tuetaan sairausvakuutuksella, ja toinen puoli on verovaroin järjestettyä kunnallista tai muuta julkista toimintaa.

Hammashuolto on tungettu nykylainsäädännössä samaan kaavaan muun terveydenhuollon kanssa, ja kunnat painivat nyt hoitotakuuongelmissa. Lainmuutoksen jälkeen Tampereellakin terveyskeskuksen hammashoitojonot venyivät niin pitkiksi, että lääninhallitukselta oli tulossa uhkasakko. Koko maassa puhutaan hammaslääkäripulasta. Onko sitä? Sata vuotta sitten Tampereella oli yksi hammaslääkäri 5.000 asukasta kohti. Tänään heitä on yksi tuhatta kohti. Ongelma ei ole hammaslääkärien puute, vaan hoidon erilainen hinta julkisella ja yksityisellä sektorilla.  Paine terveyskeskuksiin on kova, koska potilaalle hinta on noin puolet yksityishoitoon verrattuna. Hoitotakuu painaa päälle kuin yleinen syyttäjä ja terveyskeskuksessa potilaan kokonaishoito pirstaloituu. Koska hammashuolto eroaa selvästi muusta perusterveydenhuollosta, niin hallinnolliset ratkaisutkin pitäisi rakentaa sen mukaisesti.

Henkilöstörakenne on nurinkurinen: kalliisti koulutettuja hammaslääkäreitä on eniten, kipeimmin tarvittavia suuhygienistejä edelleen surkean vähän.

Lapset ja nuoret ovat hammashuollossakin ratkaisevassa asemassa. Silloin luodaan perusta elinikäiselle hammasterveydelle, jonka kulmakiviä ovat oikea ruokavalio, tehokas suuhygienia ja hampaiden vastustuskyvyn lisääminen fluorilla. On hälyttävää, että suomalaiset pojat ovat Euroopan laiskimpia hampaiden harjaajia. Joukkoviestimet osaltaan estivät talousveden juomaveden fluoripitoisuuden optimoinnin, joten nyt fluori pitäisi saada hampaan pinnalle ja sylkeen hammastahnan välityksellä vähintään kahdesti päivässä. Yhdysvalloissa nyt kaikki suurkaupungit optimoivat vesijohtovetensä fluoripitoisuuden, kun Los Angeles aloitti sen 2002. Nuoret aikuiset pitää saada tajuamaan oma vastuunsa – myös taloudellinen – suunsa terveydestä. Erityinen haaste on nopeasti kasvava ikääntynyt väestö, joka yhä useammin säilyttää omia hampaitaan, ja niissä riittää rapattavaa.

Suomessa tapahtui valtava muutos hampaiden paikkauksessa, kun Ruotsista levisi tänne amalgaamihysteria. Seurauksena taka-alueen paikkauksessa siirryttiin muoveihin, joka on johtanut hammaspaikkojen uusimistarpeen nopeutumiseen. Mitään terveydellisiä hyötyjä muutos ei tuonut, vain kohonneita kustannuksia ja paikkaustarpeen kasvua. Suhtautuminen amalgaamin käyttöön vaihtelee ääriarvosta toiseen. Pohjoismaissa ollaan menossa täyskieltoon ja aivan vastikään USA:n lääkintöhallitus totesi amalgaamin olevan täysin kelvollinen. Maailmalaajuisesti amalgaami on ylivoimaisesti yleisin takahammasalueen paikka-aine. Se on muuten kullan ohella ainoa, josta on tuhansien vuosien kokemus hampaiden hoidossa.

Suun terveydenhuollossa on nurinkurinen henkilöstörakenne. Kalleimmin ja pisimpään koulutettua työvoimaa eli hammaslääkäreitä on eniten. Kipeimmin tarvittavaa, hampaiden ja suun terveydenhoitoon koulutettuja suuhygienistejä on edelleen surkean vähän tarpeeseen nähden. Hammaslääkärien koulutus alkoi 1892, hammasteknikoiden 1927 (teknikoiden ankarasti vastustaessa), hammashoitajien 1966 ja suuhygienistien 1976. Niinpä henkilöstörakennekin on sen mukainen.

Kun edellinen lama mahdollisti lopettaa hammaslääkärien koulutus Turussa ja Kuopiossa, koulutuksen painopistettä olisi voitu siirtää ammattikorkeakoulutettuun henkilöstöön ja antaa pääosa rutiinihoidon tehtävistä heille. USA:ssa on pakon edessä jouduttu nyt antamaan suuhygienisteille oikeus hampaiden paikkaukseen ja poistoihin. Köyhille alueille kun ei hammaslääkäreitä ole ikinä saatu. Entä Suomessa? Ensin aloitettiin Turun koulutus uudelleen ja nyt avausvuorossa on Kuopio. Vanha virhe halutaan ilmeisen tietoisesti toistaa ja mukana tietenkin ovat poliittiset lehmänkaupat. Turku sai hammaslääkärikoulutuksen, kun suostui ottamaan sairaanhoitajien muuntokoulutuksen lääkäreiksi.

Suun terveydenhuollon hallinto on hajallaan kuin varpusparvi. Yksi hammaslääkäri on sosiaali- ja terveysministeriössä, puolikas terveyden- ja hyvinvoinninlaitoksessa, yksi Kelassa ja yksi Valvirassa. Lääkelaitoksessakin oli yksi, joka lähti eikä tilalle ole palkattu toista. Lääkehuollolla on kaksi jättivirastoa alaa kehittämässä ja hallinnoimassa. Eläinlääkärit älysivät paeta maa- ja metsätalousministeriöön, missä heillä on oma osasto ja edustaja Brysselissä. Muulla terveydenhuollolla hallintoa on kaikilla mahdollisilla tasoilla; ministeriöissä, keskushallinnossa, sairaanhoitopiireissä, kunnissa. Hammashuolto on huutolaispojan asemassa ja se näkyy väestön suussa ja hampaissa.

Suun terveydenhuolto on kulkenut pitkän matkan neiti Bergbomin ajoista. Tampereellakin hammaslääkärien määrä on kaksikymmenkertaistunut. Vähän kerrallaan on aloitettu uusien ammattiryhmien koulutusta. Korvausjärjestelmätkin ovat kehittyneet ja vihdoin koko väestö on erilaisten tukitoimien piirissä. Lasten ja nuorten hammasterveys nostettiin 1970–1990 maailman pahnanpohjimmaisesta maailman huipulle. Kyllä meillä osataan, jos halutaan. Epäonnistuneilla hallinnollisilla ratkaisuilla voidaan kaikki pilata. Tarttis kai tehrä jotain.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston dosentti (emeritus) ja lääkintöhallituksen hammashuollon ylilääkäri 1970-91