Suomen kielipolitiikka
Kielipolitiikka 1700-luvulta 2000-luvulle

SUOMEN KIELIPOLITIIKKA

 


Suomen kielipolitiikka tarkoittaa Suomen valtion suhdetta eri kieliin ja eri kieliä puhuviin ihmisryhmiin. Suomen kielipolitiikan erityispiirteeksi nousi 1800-luvulta lähtien se, että maassa oli Ruotsinvallan peruna kaksi pääkieltä suomi ja ruotsi, joiden väliset voimasuhteet alkoivat leimata kielikysymystä. Erityisesti Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ruotsin ja suomen asemasta käytiin kiihkeää poliittista kamppailua. Vuoden 1919 hallitusmuodon 14 §, johon nykyinen kahden kansalliskielen malli perustuu, aiheutti syntyvaiheessaan paljon kiistaa. Se sisältyikin vasta neljänteen hallituksen eduskunnalle antamaan esitykseen. Kielipolitiikka pysyi kiistanalaisena aina sotien jälkeiseen aikaan asti. Sen jälkeistä kielipoliittista keskustelua on viime vuosina leimannut pakkoruotsista käyty keskustelu. Myös siirtymisestä viralliseen yksikielisyyteen on alettu keskustella.

Sotien jälkeisenä aikana ovat myös muiden kielivähemmistöjen oikeudet nousseet esiin. Nykyinen lainsäädäntö huomioi saamen kielen, viittomakielen ja romanin erityisaseman maassa. Muita vähemmistökieliä ovat venäjä ja tataari. 1990-luvulta lähtien voimakkaasti lisääntynyt Suomen kansainvälistyminen maahanmuuton takia on nostanut esiin myös muiden maahanmuuttajien kuin Ruotsista tulevien oikeuden säilyttää oma kielensä ja kulttuurinsa sekä saada opetusta maan molemmissa kansalliskielissä kotouttamisen edistämiseksi. Nykyisin Suomessa puhutaan äidinkielinä runsaasti yli sataa eri kieltä.

1 Historia


1.1 Ruotsin vallan aika
1.2 Venäjän vallan aika
1.3 Fennomania ja svekomaania
1.4 Kohti kahden kansalliskielen mallia
1.5 Itsenäisyyden aika
1.6 Ahvenanmaan kysymys ja kieliriidat
1.7 Kielipolitiikka toisen maailmansodan jälkeen
1.8 Koulujärjestelmän uudistukset

2 Kielipoliittinen tilanne tänään
2.1 Ruotsin kieli
2.2 Kielilaki ja muu lainsäädäntö
2.3 Saamelaiskielet
2.4 Karjalan kieli
2.5 Viittomakieli ja muu puhetta korvaava kommunikaatio
2.6 Muut kielet

3 Lähteet
3.1 Yleisiä lähteitä
3.2 Viitteet
3.3 Aiheesta muualla

1. Historia

1.1 Ruotsin vallan aika

Osia nykyisen Suomen valtion alueesta kuului Ruotsin valtakuntaan 1100–1300-luvuilta alkaen. Ruotsin valta vakiintui Suomessa 1324–1499 välisenä aikana ja sitä kesti aina vuoteen 1809. Valtion hallintokielenä oli pääsääntöisesti ruotsi, mutta keskiajalla käytettiin myös latinaa ja unionikautena jossain määrin myös tanskaa. Katolisen kirkon kieli oli latina. Niillä Itä-Suomen alueilla, jotka ennen vuoden 1612 Stolbovan rauhaa kuuluivat venäläisten valtioiden alaisuuteen, hallinnollinen kieli oli venäjä.

Suomenkielisen kirjakielen isä on Mikael Agricola (1510–1557), joka laati suomenkielisen aapisen eli ”Abckirian” vuonna 1538 tai 1545. Jo ennen Agricolaa oli tosin julkaistu suomenkielisiä kirkollisia ja hallinnollisia tekstejä. Ensimmäiset suomeksi käännetyt lait annettiin 1600-luvulla, mutta vasta vuonna 1759 julkaistiin maan lakikirja suomeksi käännettynä. Raamatun käännös painettiin vuonna 1642.

Ruotsinvallan aikana aatelisto ja iso osa varakkaammasta porvaristosta omaksuivat ruotsin kielen. Enemmistö Suomen ruotsinkielisistä asukkaista kuului silti talonpoikaissäätyyn. Suomenkieliset ovat koko tunnetun historian ajan olleet suuri enemmistö Suomessa ja esimerkiksi 1610 suomenkielisten osuus väestöstä oli 83 %. Suomenkieliset talonpojat esittivät valtiopäivillä usein pyyntöjä tulkki- ja kääntämispalveluista sekä suomen kielen huomioon ottamisesta valtion virkoja täytettäessä. Käytännön vaikutusta näillä pyynnöillä ei juuri ollut.
1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa alkoi orastaa fennofiliaksi kutsuttu suomalaisuusliike, jonka varhainen edustaja oli Daniel Juslenius. 1700-luvun jälkipuolella Turun akatemian piirissä sitä edusti erityisesti Henrik Gabriel Porthan. Fennofiliassa yhdistyivät suomen kieleen ja suomalaiseen kansanperinteeseen kohdistuva tieteellinen kiinnostus sekä halu kehittää suomen kieltä kansanvalistustyön tarpeisiin. Porthan kuitenkin katsoi, että "kulttuurin" levitessä suomen kieli lopulta häviää kokonaan, kuten hänen mukaan Länsi-Suomen kehityksestä saattoi päätellä. Porthan ei pitänyt ongelmallisena, että maassa puhuttiin kolmea eri kieltä (suomea, ruotsia ja latinaa), ja että maassa sosiaalisen aseman kohoamiseen liittyi tuolloin automaattisesti kielen vaihto ruotsiin. Hän kuitenkin määritteli suomalaisuuden nimenomaisesti kielen perusteella. Tutkijoiden näkemykset siitä, hahmottiko Porthan maan kieliryhmät omina kansakuntinaan eroavat. Matti Klingen mukaan Porthan katsoi, että Suomessa oli kaksi kansakuntaa: "barbaarimetsäläiset ja sivistyneemmän rannikkoseudun väestö", kun taas Juha Manninen katsoo, että Porthanin käyttämä ilmaus quasi nationes ("ikään kuin kansakuntia") ei tue tätä tulkintaa.

1.2 Venäjän vallan aika (1809–1917)

Suomen suuriruhtinaskunnassa ruotsi säilyi sekä virka- että hallintokielenä. Kuitenkin keisari Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä antama hallitsijavakuutus julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Suuriruhtinaskunnan aikana alkoi viimein uusien eurooppalaisten nationalististen aatteiden innoittamana muotoutua suomalainen identiteetti. Tämä suomalaisuusaate ei tosin vielä ollut varsinainen kielipoliittinen liike. Sen piirissä vaikuttaneista keskeisistä hahmoista esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg ja Sakari Topelius kirjoittivat ruotsiksi ja J. V. Snellman käytti molempia kieliä. Elias Lönnrot ja Aleksis Kivi kirjoittivat suomeksi. Lönnrotin kokoama Kalevala ja Kiven Seitsemän veljestä nostivat suuresti aiemmin väheksytyn suomen kielen ja kulttuurin arvostusta.

Venäjän vallan aikana venäjä ei saavuttanut Suomessa merkittävää asemaa, vaikka vuodesta 1818 alkaen virkamiehiltä vaadittiinkin todistus venäjän kielen taidoista. Vuonna 1824 vaatimus poistettiin papeilta, joilta puolestaan ryhdyttiin vaatimaan todistus suomen kielen taidoista seurakunnissa, joiden väestö oli suomenkielistä. Yliopistossa ei virkamiestutkintoihin vaadittu erityistä ruotsinkoetta, vaan se todistettiin opintoihin kuuluvalla äidinkielen kokeella. Vuonna 1828 yliopistoon perustettiin suomen kielen lehtorin virka ja vuonna 1850 suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka. Ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja julkaistiin vuonna 1858. Samana vuonna perustettiin Jyväskylään ensimmäinen oppikoulu, jossa opetus annettiin suomeksi.

Hallituskonseljin, vuodesta 1816 alkaen senaatin, valmistelemat ja keisarin vahvistamat lait ja asetukset julkaistiin ruotsiksi sekä tarvittaessa suomeksi. Vuonna 1860 syntynyt Suomen asetuskokoelma on alusta alkaen julkaistu sekä suomeksi että ruotsiksi (1903–1905 se julkaistiin myös venäjäksi). Tähän aikaan Venäjän hallitsijat katsoivat, että suomen kielen aseman vahvistamisen heikentäisi siteitä entiseen emämaahan Ruotsiin. Lait valmisteltiin ruotsiksi ja vasta esitykset ja julkaistavat säädökset käännettiin suomen kielelle. Suomenkielinen lainvalmistelu alkoi yleistyä vasta vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen.

1.3 Fennomania ja svekomaania

Pyrkimykset suomen kielen aseman ja suomenkielisten kielellisten oikeuksien parantamiseksi yhteiskunnassa johtivat 1840-luvulla sivistyksellisesti radikaalin, mutta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti konservatiivisen fennomania-aatteen syntyyn. Sen vaikutuksesta perustettiin Suomalainen puolue ja alettiin julkaista ensimmäistä varsinaista suomenkielistä sanomalehteä Suometarta. Tämän jossain määrin radikalisoituneenkin liikkeen esittämien vaatimusten vastapainoksi syntyi radikaaleja piirteitä omannut svekomaania, jota edusti Ruotsalainen puolue, myöhemmin Ruotsalainen kansanpuolue. Ruotsalaisuusaate perustui pitkälti liberaalille arvopohjalle.

Fennomania ja svekomaania olivat syntyaikoinaan aateperusteeltaan sikäli lähellä toisiaan, että molemmat pohjautuivat aikakautensa eurooppalaisiin kansallisuusaatteisiin. Molemmille ryhmittymille yhteinen ajatus oli, että kieli määrittelee kansallisuuden. Fennomaanien vaatimukset yhdestä yhteisestä kielestä Suomessa herättivät pelkoa ruotsinkielisessä väestössä. Ajateltiin, että ruotsin kieli ja ruotsinkielinen kulttuuri tuhoutuisivat maasta kokonaan. Näitä pelkoja pyrittiin Clas Zilliacuksen mukaan torjumaan ylimielisyydellä: vedottiin viikinki esi-isiin ja germaaniseen rotuun. Germaanisen rodun ylemmyyteen tarjosivat tukea ruotsalaisen August Sohlmanin ja norjalaisen P. A. Munchin kirjoitukset. Niissä suomalaiset esitettiin mongolien ja tataarien kanssa samaa rotua oleviksi ja kykenemättömiksi luomaan arjalaisen tasoista sivistystä.
Jotkut svekomaanit, kuten ruotsalaisen liikkeen perustajiin kuuluva Axel Olof Freudenthal saivat virikkeitä näistä rotuteorioista. Freudenthalin kirjoituksissa ja hänen perustamassaan Vikingen-lehdessä suomenkieliset leimattiin toiseksi roduksi; suomessa oli kaksi kansallisuutta, joilla ei ollut verisiteitä toisiinsa. Suomenkielisten rodullisella alemmuudella perusteltiin sitä, miksi suomenkielisten ei kuulunut saada tasavertaisia oikeuksia. Suomen kielen katsottiin olevan alemmalla kehitysasteella kuin ruotsi, eikä se siksi kelvannut hallinnon ja kulttuurin kieleksi. Freudenthal näki ruotsinkielisen väestönosan tulevaisuuden päämääräksi kehittää ja vahvistaa tietoisuutta omasta ruotsalaisesta kansallisuudesta ja oikeudesta elää kansallisuusperiaatteen nojalla eli oikeudesta omaan kansallisvaltioon. Fennomaanit reagoivat näihin ajatuksiin ja tulivat siihen johtopäätökseen, että Suomen kansallinen olemassaolo ja kyky muodostaa valtio edellytti suomalaisen korkeakulttuurin syntymistä. J.V. Snellman uskoi Freudenthalin tavoin kielen ja kansallisuuden olevan yhteneviä, mutta päätyi päinvastaiseen lopputulokseen. Hän piti itsestään selvänä, että aikaa myöden ruotsinkielinen sivistyneistö suomenkielistyisi. Yrjö Koskisen mukaan vieraista vaikutteista vapaa Suomen kansa saatettiin löytää vain Ruotsin valtaa edeltäneeltä ajalta.

Vuonna 1850 annettiin kieliasetus, jossa kiellettiin muun kuin uskonnollisen ja maataloudellisen kirjallisuuden painaminen suomeksi. Lain tarkoituksena oli myös estää aikakauden eurooppalaisten
vallankumouksellisten ajatusten leviäminen kansan keskuuteen. Vuonna 1848 annettiin asetus, jolla kiellettiin muita kuin ruotsalaista rahvasta ja englantilaisia mestareita muuttamasta Suomeen. Vaikka johtavat konservatiivit pitivät fennomaniaa vaarallisena vallankumousoppina, suomen kielen asema kuitenkin parani hitaasti muun muassa yliopistoon perustettujen virkojen ja vuonna 1851 annetun asetuksen myötä. Sen mukaan maaseudun virkamiesten tuli vuodesta 1858 lähtien hallita suomea. Vuoden 1850 kieliasetus kumottiin vuonna 1860. Vuonna 1862 senaatin kaksitoistahenkisen komitean mietinnössä todettiin, että suomi voisi periaatteessa olla virallisen kielen asemassa, mutta että tähän suomi ei kuitenkaan vielä ollut kielenä tarpeeksi kehittynyt, ja lisäksi virkamiesten kielitaito liian heikko. Komitean enemmistö ei myöskään kannattanut minkäänlaisen aikataulun asettamista suomen kielen nostamiseksi viralliseksi kieleksi. Asia sai yllättävän käänteen, kun J. V. Snellmanin senaatin ohi tekemästä aloitteesta keisari Aleksanteri II antoi kielireskriptin eli -asetuksen, jossa suomen kielen virallistamisen määräajaksi säädettiin 20 vuotta.

1.4 Kohti kahden kansalliskielen mallia

Keisarin asettaman aikarajan lähestyessä slavofiilinen kenraalikuvernööri Fjodor Logginovitš Heiden pyrki asetusteitse saattamaan suomen toiseksi viralliseksi kieleksi. Hän kuitenkin törmäsi senaatin ruotsinmielisten senaattorien ja lakimiesten, ennen kaikkea prokuraattori Robert Montgomeryn, näkemykseen, jonka mukaan suomi oli vieras kieli, jota ei voitu käyttää oikeusistuimissa. Heiden kärsi asiassa tappion ja vuoden 1883 kieliasetuksen muutos sisälsi vain joitain tarkennuksia virkamiesten kielitaitovaatimuksiin, mutta suomea ei julistettu viralliseksi kieleksi. Virallisen kielen asema toteutui vasta vuoden 1902 kieliasetuksella (Suomen Pankissa 1908). Tätä kuitenkin varjosti routavuosina vuonna 1900 annettu kielimanifesti, jossa senaatin kieleksi muutettiin venäjä. Kielimanifestin tarkoituksena oli Suomen venäläistäminen ja liittäminen tiiviimmin Venäjän keisarikuntaan. Suomen venäjänkielinen väestö oli tuolloin vain noin 6.000 venäläistä (0,2 % väestöstä), vaikka heitä esimerkiksi Helsingin kauppiaskunnasta oli lähes 40 prosenttia. Todellisuudessa suomi ja ruotsi säilyivät senaatin kielinä ja pöytäkirjaan liitetyt venäjänkieliset pöytäkirjat olivat käännöksiä. Kun suurlakon jälkeen annetulla marraskuun manifestilla palautettiin maahan aikaisemmin vallinnut laillinen järjestys, ei kumottavien lakien joukossa ollut vuoden 1902 kieliasetus. Näin vuoden 1900 kielimanifestin venäjän kieltä koskevat säädökset jäivät voimaan. Leo Mechelinin johtama senaatti päätti kuitenkin olla soveltamatta kielimanifestia ja aloitti uuden lain valmistelutyön. Senaatin asioiden hoitaminen maan molemmilla kielillä sai maaliskuussa 1906 keisarin hyväksymisen ja toukokuussa keisari vahvisti myös senaatin esittämän asetuksen venäjän kielen käyttämisestä asiain käsittelyssä Suomen hallintovirastoissa.

1800-luvun loppupuolella alkanut suomenkielisen koulutuksen kehittäminen johti 1900-luvun alkuun mennessä siihen, että maahan oli syntynyt suomenkielinen koulutettu väestöryhmä ja 1910-luvulle tultaessa suomesta oli muotoutunut täysivaltainen kulttuurikieli. Ruotsi säilyi edelleen kansalliskielenä, mutta sitä ei enää voitu pitää koko kansakunnan kielenä vaan kielenä, jota puhui selkeä vähemmistö maan kansalaisista. Tämä johti siihen, että ruotsinkielinen väestö alkoi nähdä itsensä aikaisempaa selkeämmin omana kansanryhmänään, johon kuului koulutetun ruotsinkielisen talous- ja kulttuurieliitin lisäksi myös tavallista rahvasta. Tämä toimi kimmokkeena Ruotsalaisen kansanpuolueen syntyyn vuonna 1906. Tähän vaikutti myös kielikysymyksen kärjistymisen ohella ja suomalaismielisten piirien pyrkimys saattaa suomi ainoaksi hallinnon ja korkeamman opetuksen kieleksi.

1.5 Itsenäisyyden aika

Vuonna 1919 säädetyn hallitusmuodon sanamuoto, jossa suomi ja ruotsi todetaan maan kahdeksi kansalliskieleksi, oli kompromissi, johon päädyttiin pitkien neuvotteluiden tuloksena. Fennomaanien pyrkimykset saattaa ruotsi vähemmistökielen asemaan tulivat torjutuiksi osittain ruotsin kielen asemaa puolustaneiden svekomaanisten kansanliikkeiden vuoksi. Svekomaanit eivät puolestaan onnistuneet saamaan aikaan itsehallinnollista aluetta ruotsinkieliselle väestölle, mitä erityisesti ruotsinkielinen maakuntien väki oli ajanut. Etelä-Suomessa ja pääkaupunkiseudulla asunut ruotsinkielinen sivistyneistö suhtautui itsehallintoon epäilevämmin. Rkp, joka kannatti monarkiaa tasavaltalaisen hallitusmuodon sijaan, äänesti lopulta vuoden 1919 hallitusmuotoa vastaan, vaikka se kielipoliittisesti oli aikaisemmin esitettyä monarkistista mallia edullisempi.
Joidenkin fennomaanien yksikielisyyspyrkimysten vastapainona myös osa suomenkielisistä piti tärkeänä molempien kielten säilymistä virallisina. He tasoittivat näin tietä nykyistä kahden kielen politiikkaa kohti. Näkyvimpiä hahmoja tässä ryhmässä oli senaattori ja kielitieteilijä E. N. Setälä, joka oli aktiivinen nuorsuomalainen ja kuului myös Suomalaisuuden Liiton ensimmäiseen keskuskomiteaan. Setälä suhtautui myönteisesti ruotsin kielen opetukseen ja hänellä oli keskeinen rooli maan ensimmäisen kielilain valmistelussa. Vuonna 1922 säädetty kielilaki määritteli suomen yhdenvertaiseksi kansankieleksi ruotsin kanssa ja määritteli suomen ja ruotsin kielten käytön tuomioistuimissa ja valtion muissa viranomaisissa. Laki turvasi yksilön kielelliset oikeudet ennen kaikkea kirjallisessa kommunikaatiossa viranomaistahojen kanssa.

1.6 Ahvenanmaan kysymys ja kieliriidat

Akateeminen Karjala-seura oli merkittävimpiä aitosuomalaisuuden taustavaikuttajia. Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 nosti esiin kysymyksen Ahvenanmaan maakunnan asemasta sekä Ahvenanmaalla että Ruotsissa, jossa erityisesti oikeistopiirit pyrkivät liittämään sen osaksi Ruotsia. Ruotsin kuningas otti vastaan helmikuussa 1918 yli 7.000 ahvenanmaalaisen allekirjoittaman adressin. Siinä pyydettiin saariryhmän liittämistä Ruotsiin. Pian Ruotsista tulikin sotilasretkikunta Ahvenanmaalle separatistien tueksi, mutta se väistyi pian saksalaisten tieltä. Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Ruotsi otti Ahvenanmaan asian esille voittajamaiden kanssa ja esitti, että saariryhmän kohtalo ratkaistaisiin Pariisin rauhankongressissa. Suomessa kiista sai sisäpoliittisia ulottuvuuksia, sillä Ahvenanmaan siirtyminen Ruotsille olisi pienentänyt ruotsinkielisten osuutta väestöstä entisestään ja siten heikentänyt heidän asemaansa. Tästä syystä Rkp vastusti sekä ahvenanmaalaisten että pohjanmaalaisten separatistisia pyrkimyksiä. Eduskunta sääti vuonna 1920 Ahvenanmaan itsehallintolain, jolla maakunta sai varsin laajan sisäisen itsehallinnon. Separatistinen liikehdintä maakunnassa kuitenkin jatkui. Tämä aiheutti ulkopoliittista kitkaa Suomen ja Ruotsin välille. Lopulta kysymys vietiin Kansainliiton ratkaistavaksi. Se päätti keväällä 1921, että Ahvenanmaa kuului "historiallisesti, maantieteellisesti ja taloudellisesti" Suomelle. Ruotsi oli yrittänyt mm. karttaväärennöksin osoittaa Ahvenanmaan kuuluvan maantieteellisesti Ruotsiin.

Maakunta sai itsehallinnon ja oikeuden olla yksikielinen sen suomenkielisestä vähemmistöstä välittämättä. 1930-luvulla, Kansainliiton heikkouden selvitessä Suomen ulkopoliittiselle johdolle, pyrittiin turvallisuuspolitiikassa kääntymään Ruotsin ja puolueettomien Pohjoismaiden puoleen. Tätä vaihtoehtoa vaikeutti maan sisäpolitiikassa vaikuttanut aitosuomalaisuus, joka oli pääsääntöisesti porvarillinen ilmiö. Väinö Tannerin mukaan ruotsin kielen asema oli sosiaalidemokraateille "kuudennen luokan kysymys". Aitosuomalaiset pyrkivät vuodesta 1933 lähtien enenevässä määrin pitämään esillä kielipolitiikkaa, samalla kun Suomen ulkopoliittinen johto pyrki rauhoittamaan tilannetta. Vuoden 1933 eduskuntavaalien tulos heikensi aitosuomalaisten asemaa eduskunnassa ja loi edellytyksiä skandinaaviseen suuntautumiseen.

Yliopistomaailmassa ja erityisesti Helsingin yliopistossa kielikiistat olivat kyteneet jo vuosisadan alkupuolella. Tällöin suomen kielellä perusopetuksensa saaneet ylittivät määrällisesti ruotsin kielellä opiskelleet. Yliopiston professorien ja muiden opettajien pääkieli säilyi kuitenkin varsin pitkään ruotsina. Tämä epäkohta selittää osaltaan akateemiset kieliriidat. 1920-luvulla pyrkimyksenä oli suomenkielistämällä tuoda yliopisto lähemmäksi kansaa eli suomalaistaa yliopisto. Kieliriidat huipentuivat vuoden 1934 lopulla kysymykseen Helsingin yliopiston kieliolojen järjestämisestä. Hallituksen esityksessä ruotsinkielisille professuureille määrättiin kiintiö, jota täysin yksikieliseen yliopistoon pyrkineet maalaisliittolaiset ja kokoomuslaiset aitosuomalaiset vastustivat kiivaasti. Ehdotusta arvostelivat kiihkeästi myös IKL ja Akateeminen Karjala-seura. Lain vastustajien maratonpuheet estivät lain käsittelyn päätökseen saattamisen vuoden 1935 valtiopäivillä ja asia jäi avoimeksi. Viimein vuonna 1937 Helsingin yliopiston opetuskielikysymys ratkaistiin suomen hyväksi. Tällöin laissa Helsingin yliopiston järjestysmuodon perusteista määrättiin opetuskieleksi suomi, mutta todettiin, että "käytettäköön ruotsin kieltä opetuskielenä niissä tapauksissa, joista tämän lain voimaanpanosta annettavassa laissa erikseen säädetään". Voimaanpanolaki määräsi kiintiöt ruotsinkielisille professuureille. Vuoden 1935 valtiopäivät olivat Suomen kielikiistojen huipentuma ja aitosuomalaisten viimeinen suuri esiintyminen. Pikkuhiljaa kansainvälinen tilanne, Neuvostoliiton ja mahdollisen sodan pelko pakotti myös voimakkaimmin aitosuomalaisen puolueen, maalaisliiton, muihin pohjoismaihin suuntautuneen ulkopolitiikan taakse. Kokoomuksessa aitosuomalaisten vaikutusvalta taas väheni Paasikiven astuttua puolueen johtoon ja syrjäyttäessä puolueen oikeistosiiven vuonna 1934. Pohjoismaista toivottiin saatavan ainakin poliittista ja ehkä myös aseellista tukea mahdollisen kriisin sattuessa.

1.7 Kielipolitiikka toisen maailmansodan jälkeen

Pariisin rauhansopimuksessa Suomen menettämien alueiden väestön uudelleen asuttamisessa kielipoliittiset kysymykset nousivat keskeiseen asemaan. Luovutettujen alueiden väestön, joka muodosti 12 prosenttia koko maan väestöstä, uudelleen asuttaminen oli sosiaalista agraaripolitiikkaa — kaikille halukkaille oli tarjottava mahdollisuus omaan maahan ja asuntoon. Tälle periaatteelle perustunut maanhankintalaki hyväksyttiin eduskunnassa vuonna 1945. Silloisen pääministerin, J. K. Paasikiven vaatimuksesta maanhankintalakiin lisättiin kielipykälä, jonka mukaan siirtokarjalaisten asuttaminen ei saanut muuttaa kuntien kielisuhteita. Tämä esti käytännössä evakkojen asuttamisen ruotsinkielisiin ja kaksikielisiin kuntiin, koska ruotsinkielisiä evakkoja ei juuri ollut. Paasikiven näkemyksen mukaan evakot olisivat uhanneet ruotsinkielisten asutusta ja kulttuuria. Ne säilyttämällä pidettäisiin yllä Ruotsin, Pohjolan ja sitä kautta koko läntisen maailman kiinnostusta Suomen kohtaloon. Kielipolitiikalla oli näin 1930-luvun tapaan ulkopoliittinen ulottuvuus.

1.8 Koulujärjestelmän uudistukset

Suomen yleissivistävä koulutus nojasi autonomian ajalla kaksihaaraiseen järjestelmään. Oppilaat kävivät ensimmäiset neljä vuotta yhteistä kansakoulua, jonka jälkeen osa ikäluokasta siirtyi teoreettispainotteiseen oppikouluun. Kansakoulun opetus painottui enemmän käytännön työelämässä vaadittaviin taitoihin, mutta oleellisin ero kansa- ja oppikoulun välillä oli kielten opetuksessa. Vasta vuoden 1964 koulu-uudistuksen yhteydessä saattoi kansakoulu ottaa pysyviksi oppiaineikseen kaksi vierasta kieltä. Näistä toinen oli laissa nimetty toinen kotimainen kieli eli suomenkielisille ruotsi ja ruotsinkielisille suomi. Joissain kansakouluissa oli tosin jo tätä ennen annettu kielenopetusta vapaaehtoisena aineena. Kansakoulussa opiskeltiin aluksi lähes yhtä paljon ruotsia ja englantia, mutta vähitellen englanti syrjäytti ruotsin vieraan kielen opetuksessa. Tosin vain noin joka neljäs kansakoululainen opiskeli vieraita kieliä. Oppikoulu taas toimi virkamiesten ja papiston kouluttamiseksi ja siihen kuului runsaasti kielten opetusta. Vakiintunut käytäntö oli, että ensimmäisenä vieraana kielenä opetettiin ruotsia tai suomea. Toinen kieli oli 1950-luvulle asti yleensä saksa ja sen jälkeen englanti. Oppikoulu jakaantui kahteen osaan, eli pääsääntöisesti viisivuotiseen keskikouluun ja kolme vuotta kestäneeseen lukioon. Lukiossa pakollisina oppiaineina olivat jo linjalukion aikana muun muassa kaksi vierasta kieltä ja toinen kotimainen kieli, jonka tutkinnon vaatimustasoa nostettiin vuonna 1947.
Peruskoulu-uudistuksen yhteydessä kiistanalaiseksi nousi kysymys uuden kaikille samansisältöisen koulun kielenopetuksesta. Kaikissa uudistuksen lopullista ratkaisua koskevissa valmisteluasiakirjoissa lähdettiin siitä, että peruskouluun tulisi yksi pakollinen kieli, joka suomenkielisissä kouluissa olisi englanti ja ruotsinkielinen suomi. Suomenkielisellä yläasteella olisi ollut mahdollista valita vapaaehtoisena kielenä ruotsi, ja jo kahta kieltä opiskelevilla olisi ollut vielä mahdollisuus valita kolmas kieli - saksa, ranska tai venäjä. Lukioon olisi kuitenkin vaadittu kahden kielen hallintaa. Tämä olisi käytännössä johtanut siihen, että alustava päätös peruskoulun jälkeisistä keskiasteen opinnoista olisi pitänyt tehdä jo yläasteen alkaessa. Vuonna 1968 Suomen sosialidemokraattisen puolueen, Keskustapuolueen, Suomen kansan demokraattisen liiton, Ruotsalainen kansanpuolueen sekä Työväen ja pienviljelijäin sosiaalidemokraattisen liiton hallitussopimuksessa kuitenkin sovittiin peruskoulun kieltenopetuksessa toisin kun lain valmistelutyössä oli ajateltu. Laki koulujärjestelmän perusteista hyväksyttiin eduskunnassa sellaisena, että peruskouluun tuli kaikille pakollisiksi kaksi vierasta kieltä, joista toisen tuli olla toinen kotimainen kieli. Tämän lisäksi yläasteella voitiin opiskella vielä yhtä vapaaehtoista kieltä. Peruskoulu toteutettiin alueittain vuosina 1972–77. Suomen peruskoulun opetussuunnitelmasta muodostui kansainvälisesti poikkeuksellisen kielipainotteinen, ja päätös kahdesta pakollisesta vieraasta kielestä aiheutti paljon arvostelua. vuonna 1978 ruotsi säädettiin pakolliseksi kaikissa korkeakoulututkinnoissa. 1990-luvulla yleiseurooppalainen suuntaus on seurannut Suomen mallia, jossa oppivelvollisuusikäisille opetetaan kahta vierasta kieltä. Euroopan komission asettama tavoite on, että jokainen Euroopan unionin kansalainen pystyisi kommunikoimaan vähintään kahdella vieraalla kielellä oman äidinkielensä lisäksi. Kiinnostusta ruotsiin koulukielenä suomenkielisten piirissä ilmentää, että jotkut vanhemmat ovat panneet lapsen ruotsinkieliseen koulutukseen. Tämän takia ruotsinkielisten koulupaikkojen kysyntä koko 1990-luvun ajan ylitti 10 prosentilla ruotsinkielisiksi rekisteröityjen lasten ikäluokan määrän.

2. Kielipoliittinen tilanne tänään

2.1 Ruotsin kieli

Ruotsinkielisten määrän kehitys 1880–2005
vuosi väestömäärä osuus (%)
1880    294.900    14,3
1890    322.600    13,6
1900    349.700    12,9
1910    339.000    11,6
1920    341.000    11,0
1930    342.900    10,1
1940    354.000      9,6
1950    348.300      8,6
1960    330.500      7,4
1970    303.400      6,6
1980    300.500      6,3
1990    296.700      5,9
2000    291.700      5,7
2005    289.700      5,5

Vain harva ruotsinkieliseen vähemmistöön kuuluva kokee tulleensa syrjityksi äidinkielensä vuoksi ja Folktingin tekemän tutkimuksen (Vårt land, vårt språk - kahden kielen kansa, 1997) mukaan 70 prosenttia suomalaisista pitää ruotsin kieltä osana kansallista identiteettiä. Toisaalta Taloustutkimus Oy:n ja muiden tutkimuslaitosten useina vuosina tekemien gallupien mukaan 63–72 prosenttia suomalaista vastustaa pakollista ruotsin opetusta.
Suomen kieliolojen erityispiirre on, että kielirajat eivät tutkimusten mukaan juurikaan enää vaikuta avo- tai avioliittojen solmimiseen. Kaksikielisissä perheissä nykyisin 60 prosenttia lapsista rekisteröidään ruotsinkielisiksi. Suurimpana kiistakysymyksenä tiedotusvälineissä ovatkin olleet eräät ruotsinkielisen vähemmistön etuoikeudet, muun muassa yliopistojen tiettyjen alojen ruotsinkieliset aloituspaikat sekä toisen kotimaisen kielen opetuksen pakollisuus peruskouluissa, lukioissa, ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa eli käytännössä pakkoruotsi. Yleisradio palvelee ruotsinkielistä väestöä kahdella radiokanavallalla: Radio Vega ja Radio X3M. Yleisradion ruotsinkielisen television FST:n osuus lähetysajasta on noin 10 prosenttia, osuus YLE:n koko budjetista 15-20 %, ja katsojista 0,2 %..

Suomen puolustusvoimien virallinen komentokieli on vuodesta 1918 lähtien ollut suomi, mutta ruotsinkieliset koulutetaan Uudenmaan prikaatissa Dragsvikissä, jonne otetaan myös ruotsin kieltä hallitsevia suomenkielisiä heidän toivomuksensa perusteella, mikäli tilaa on.

Vaikka Suomessa ei suuria kieliriitoja olekaan ollut 1930-luvun jälkeen ja nykyisestä kielipolitiikasta vallitsee pitkälle menevä yhteisymmärrys poliittisten puolueiden piirissä, aika ajoin julkiseen keskusteluun nousee ruotsinkielisiin (ja muihin kielivähemmistöihin) kohdistuva positiivinen syrjintä eräissä koulutuspoliittisissa kysymyksissä. Tiettyihin korkeakoulujen tiedekuntiin, esimerkiksi lääketieteelliseen ja oikeustieteelliseen on ruotsin kieltä osaavilla oma kiintiönsä. Tätä perustellaan sillä, että kielilain kielellisten oikeuksien turvaamiseksi tulee maassa kouluttaa tietty määrä ruotsinkielentaitoisia lääkäreitä ja juristeja. Kielikiintiöitä on myös puolustettu toteamalla, että ne ovat avoimia kaikille kielitaitonsa todistaneille äidinkielestä riippumatta. Suomenkielisissä yliopistoissa ei tosin ole kielikokeita ruotsinkielisille opiskelijoille. Epäoikeudenmukaiseksi ja epätasa-arvoiseksi kritisoitu kiintiökäytäntö on todettu Suomen perustuslain mukaiseksi, mutta esimerkiksi Ruotsissa se on todettu enemmistöä syrjiväksi ja niistä on luovuttu. Suomessa kiintiöiden katsotaan mahdollistavan kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista huolehtimisen. Vaikeammin perusteltavissa on ruotsinkielisen kauppaopetuksen, Svenska handelshögskolanin ja Åbo Akademin vastaavan tiedekunnan, väestömäärään suhteutettu huomattavasti suurempi aloituspaikkamäärä verrattuna suomenkielisiin kauppakorkeakouluihin. Toisen kotimaisen kielen opetuksen pakollisuus on saanut paljon kritiikkiä osakseen joidenkin kansalaisjärjestöjen taholta ja mm. itärajan kunnissa. Ruotsin kielen opiskelun katsotaan olevan hyödyttömämpää kuin suurten kielten kuten ranskan, saksan tai venäjän. Pakollisuutta puolestaan perustellaan sillä, ettei vapaaehtoisuus olisi välttämättä opiskelijoiden edun mukaista, koska se uuden kielilain takia voisi asettaa esteitä myöhempiin jatko-opintoihin tai työelämään sijoittumiseen. Myös pohjoismaisia suhteita ja ruotsin kieltä osana suomalaista identiteettiä ja kulttuuria korostetaan, joskaan identiteettiä ei voi pakottaa.

Ruotsin kielen kursseja vähennettiin vuonna 1993 kolmanneksella ja vuodesta 2005 lähtien toisen kotimaisen kielen koe on valinnainen ylioppilastutkinnossa. Ruotsia myös opitaan huonosti kouluissa, sillä se on epäsuosittu oppiaine ja motivaatio sen oppimiseen on heikkoa.

Vaikka Suomessa kieliryhmien välit ovat varsin rauhalliset, niin internetin keskustelupalstoilla ja lehtien mielipideosastoissa käydään jatkuvaa kiivasta keskustelua maan kansalliskielten asemasta. Toisen kotimaisen kielen opiskelun vapaaehtoisuutta on noussut voimakkaasti ajamaan Suomalaisuuden Liitto ry. Liiton lehdissä esitetyt kärkevät näkemykset ovat aiheuttaneet Rkp:n aloitteesta keskustelua eduskuntaa myöten ja esimerkiksi liiton johtotehtävistä syrjäytetty dosentti Martti Häikiö on pahoitellut järjestön muuttumista jyrkän linjan suomenkielisyysasian ajajien eturyhmäksi. Folktingin pääsihteerin Erik Mickwitzin mukaan Suomalaisuuden liitto on valinnut avoimen konfliktin tien tukemalla internetissä esiintyvää vihanlietsontaa.
Myös suomenruotsalaisten keskuudesta on noussut henkilöitä, jotka ovat esittäneet kiihkeitä etnonationalistisia mielipiteitä. Finlandssvensk samlingin puheenjohtaja Ida Asplund on syyttänyt suomenkielisiä suomenruotsalaisen kulttuuriperinnön ryöstämisestä, koska J. L. Runebergin ja Tove Janssonin kaltaisten ruotsinkielisten taiteilijoiden tuotanto esitetään osana suomalaiskansallista kulttuuria. Asplund on myös peräänkuuluttanut germaanien yhteenkuuluvuutta ja jyrkkää erottautumista suomenkielisistä. Asplundin näkemysten Rkp toteaa olevan "suurelle osalle ruotsinkielisiä hyvin outoja".
Kuva suomenruotsalaisesta vähemmistöstä elitistisenä ja suomalaista valtaväestöä parempiosaisena ”bättre folkina” elää edelleen monien suomenkielisten piirissä. Tutkimusten mukaan suomenruotsalaisten ja muiden suomalaisten elinkeinorakenteessa ole juurikaan eroa, mutta alueellisesti on yli 10 prosentin ero tulotasossa ruotsinkielisten hyväksi koko maan keskiarvoon verrattuna, koska ruotsinkieliset asuvat maan vauraimmilla seuduilla Uudellamaalla, Turunmaalla, Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla. Ruotsinkielisistä jonkin verran suurempi osuus saa toimeentulonsa maataloudesta. Tilastollisesti ruotsinkielisin ammatti on kalastaja.

2.2 Kielilaki ja muu lainsäädäntö

Suomen kielilakia (1922) on muutettu lukuisia kertoja (1935, 1975, 1996 ja 2003). Osa muutoksista on ollut teknisluonteisia, mutta pääperiaate on ollut ruotsinkielisen väestönosan kielioikeuksien lisääminen alentamalla kielirajoja siitä, mitä ne olivat 1920- ja 1930-luvuilla, jotta kunnat eivät muuttuisi yksikielisiksi. Kielilaeissa kielelliset oikeudet ovat määräytyneet osittain henkilö- ja osittain alueperiaatteen perusteella. Hallinnon perusyksikkö on kunta, jotka väestön ilmoittamien kielitietojen perusteella ovat joko ruotsin-, suomen- tai muunkielisiä. Kunta on nykyään kaksikielinen, mikäli kielivähemmistö on vähintään 3.000 henkeä tai 8 prosenttia kunnan väkiluvusta, ellei kunta itse halua toisin. Aiemmin raja oli 10 %. Kaksikielisissä kunnissa enemmistön kielenä voi olla suomi tai ruotsi. Yksikielisissä kunnissa palvelut on tarjottava kunnan kielellä ja kaksikielisissä kunnissa molemmilla kunnan kielillä. Valtiolla on velvollisuus palvella kansalaisiaan molemmilla kansalliskielillä koko maassa. Kaksikielisen kunnan tai valtion työntekijöistä kaikkien ei tarvitse olla kielitaitoisia molemmissa kansalliskielissä. Riittää, että viranomainen järjestää työt niin, että kielitaitoisia työntekijöitä on siellä, missä kielitaitoa tarvitaan. Tarvittaessa viranomainen voi käyttää myös tulkkausapua. Vuonna 2002 päätetyn, vuoteen 2012 asti voimassa olevan jaottelun mukaan mannermaalla on 383 suomenkielistä, 44 kaksikielistä ja 3 ruotsinkielistä kuntaa. Yksikielisellä Ahvenanmaalla on 16 kuntaa eikä kielilaki koske sitä, vaan sen kielioloista säädetään itsehallintolaissa. Itsehallintolain 40 § mukaan Ahvenanmaa on yksikielisesti ruotsinkielinen alue, jossa "valtion ja maakunnan viranomaisten sekä kunnallishallinnon virkakieli on ruotsi". Suomen kansalaisilla on kuitenkin oikeus käyttää maakunnassa toimivassa oikeusistuimessa tai viranomaisessa suomen kieltä. Ahvenanmaan asukkaista viisi prosenttia on suomenkielisiä. Maakunnan koulujen opetuskieli on vain ruotsi eikä kouluissa ole pakollista suomen opetusta. Itsehallintolaki oikeuttaa myös Ahvenanmaalla tutkintonsa suorittaneen saamaan opiskelupaikan suomalaisesta valtion ruotsin- tai kaksikielisestä oppilaitoksesta, vaikka hän ei täyttäisikään suomen kielen taitovaatimuksia. Kyseessä on kansalaisuuteen perustuva etuoikeus. Ahvenanmaan maakunnassa vain kotiseutuoikeuden omaava henkilö on oikeutettu äänestämään maakuntapäivävaaleissa, omistamaan tai hallinnoimaan kiinteää omaisuutta tai harjoittamaan elinkeinoa. Nämäkin ovat poikkeuksia muitten EU:n kansalaisten nauttimiin oikeuksiin nähden. Kotiseutuoikeuden saavat kaikki, joiden toisella vanhemmalla on se. Sitä voi hakea kuka tahansa Suomen kansalainen asuttuaan maakunnassa viisi vuotta. Kotiseutuoikeuden saadakseen henkilön on todistettava tyydyttävä ruotsin kielen taito. Ahvenanmaan itsehallinto ja kotiseutuoikeus perustuvat vuonna 1921 Kansainliiton tekemään kompromissipäätökseen, jossa maakunnan hallinto annettiin Suomelle edellyttäen, että se takasi paikalliselle väestölle ruotsin kielen, kulttuurin, paikalliset tavat ja itsehallintojärjestelmän. Itsehallintolakia voidaan muuttaa vain Suomen eduskunnan ja Ahvenanmaan maakuntapäivien yhteisellä päätöksellä siten, että laki eduskunnassa säädetään perustuslain säätämisjärjestyksessä. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin nosti Suomea vastaan kanteen 27.7.2004 yhdenvertaisuusdirektiivin 2000/43/EY täytäntöönpanon myöhästymisestä Ahvenanmaan maakunnassa. Vastineessaan 27.10.2004 Suomen valtio myönsi toimenpanon viivästyneen, mutta ilmoitti, että toimenpiteisiin on ryhdytty ja asiaa koskevan lainsäädännön arveltiin tulevan voimaan vuoden 2005 aikana.

Suomalaisen yhteiskunnan muutokset 1990-luvulla heijastuivat kielikysymykseen, kun lukuisia valtion tai kuntien palvelutoimia alettiin ulkoistaa yksityisille yrityksille tai liikelaitoksille. Näin syntyi tilanne, jossa perinteisesti kielilain piiriin kuuluneita toimintoja siirrettiin kielilain ulkopuolelle. Tätä korjaamaan lakiin lisättiin vuonna 1995 uusi lainkohta (368/1995), vuoden 2003 kielilain 23 § ja 24 §, joiden mukaan "valtion liikelaitoksen sekä sellaisen palvelua tuottavan yhtiön, jossa valtiolla taikka yhdellä tai useammalla kaksikielisellä kunnalla taikka erikielisillä kunnilla on määräämisvalta, on annettava palvelua ja tiedotettava suomeksi ja ruotsiksi toiminnan laadun ja asiayhteyden edellyttämässä laajuudessa ja tavalla, jota kokonaisuutena arvioiden ei voida pitää yhtiön kannalta kohtuuttomana" [25]. Laki koskee myös yksityisyrityksiä silloin, kun nämä hoitavat julkisia palvelutehtäviä, toisin sanoen silloin, kun nämä tarjoavat palveluita viranomaisen toimeksiannosta.
Suomen kielipolitiikan yleistä konsensusta kuvaa uusin, vuonna 2003 säädetty kielilaki, jonka puolesta äänesti 179 (98 %!) ja jota vastusti vain 3 kansanedustajaa. Kielilain vaatimasta viranomaisten kielitaidosta ja sen osoittamisesta kielikokeella säädetään laissa julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta. Asetuksessa on myös säädökset korkeakoulututkintoon ja ylioppilaskokeeseen liittyvien kielikokeiden korvaavuuksista. Toisen kotimaisen kielen opetusta koulutuksen kaikilla tasoilla säädellään kyseisiä kouluasteita säätelevissä laeissa ja asetuksissa.
Vuoden 2003 kielilaki koskee EU:n direktiivien vaatimuksesta kaikkia EU:n kansalaisia, käytännössä siis myös ruotsalaisia. Euroopan yhdentyessä uudeksi kielipoliittiseksi ongelmaksi on näin noussut Suomen ja Ruotsin kielilakien harmonisoimattomuus, mikä asettaa ruotsinkieliset yhteismarkkinoilla suomenkielisiä parempaan asemaan kielellisten oikeuksien suhteen.

2.3 Saamelaiskielet

Erityisesti 1990-luvulta eteenpäin kielipolitiikassa on alettu enenevässä määrin huomioida myös muita vähemmistökieliä ja niiden puhujien oikeutta omaan kieleensä ja kulttuuriinsa. Vuodesta 1992 saamelaiskielillä on ollut virallinen asema Suomessa saamelaisten kotiseuduilla Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa ja Sodankylän kunnan pohjoisosissa, mikä turvaa ihmisille oikeuden käyttää sitä asiointikielenä virastoissa ja sairaaloissa. Saamelaisia asuu Suomessa 5.700 henkeä. Suomen ainoa nelikielinen kunta on Inari, jossa kaikki viralliset ilmoitukset annetaan pohjois-, inarin- ja koltansaameksi sekä suomeksi. Joissain alueen kouluissa pohjoissaame on myös pääasiallisena opetuskielenä. Valtakielen puristuksessa saamelaiskieliä puhuu äidinkielenään enää vain noin puolet saamelaisista ja kielten elvyttäminen onkin ollut keskeisellä sijalla kielipolitiikassa koko Pohjoismaissa. Saamelaisten ja saamelaiskielen asemaa valvomaan ja saamelaisten kielellistä ja kulttuurillista itsehallintoa toteuttamaan perustettiin vuonna 1996 lailla Saamelaiskäräjät (Sámediggi).

2.4 Karjalan kieli

Karjalan kielen ja kulttuurin historia ulottuu yli 1200 vuoden taa. Toiseen maailmansotaan asti karjalan kieltä ja sen murteita puhuttiin Suomessa Raja-Karjalan alueella. Sotien jälkeen siirtokarjalaiset asutettiin hajalleen ympäri Suomea, ja sen seurauksena arvioidaan karjalan kieltä jollain tavoin osaavien määrän olevan enää 11.000–12.000, joista suurin osa vanhuksia [28]. Vuonna 1995 perustettu Karjalan kielen seura tekee aloitteita karjalan kielen kehittämiseksi ja toimii sen suullisen ja kirjallisen käytön edistämiseksi. Seura myös ajaa kielen aseman laillistamista ja tunnustamista Suomen viralliseksi vähemmistökieleksi.

2.5 Viittomakieli ja muu puhetta korvaava kommunikaatio

Yhteiskunnan suhtautuminen viittomakieleen 1960-luvulta alkaen on muuttunut merkittävästi. 1900-luvun alussa Suomeen levisi oralismin aate, jonka mukaisesti viittomakieli kiellettiin kouluissa. Tavanmukaista oli rangaista sen käytöstä fyysisillä rangaistuksilla. Kuurojen koulutus oli vapaaehtoista ja yleinen oppivelvollisuus laajentui koskemaan myös vammaisia vasta 1930-luvulla. 1960-luvulta alkaen asenteet ovat muuttuneet ja vammaisten yhdenmukaisia oikeuksia ryhdyttiin puolustamaan. Suomi on kolmantena maana maailmassa turvannut viittomakielisten aseman perustuslaissa. Viittomakielisten asema on perustuslain velvoittamana kirjattu moniin lakeihin, mm. koulutusta ja viranomaispalveluja koskeviin lakeihin ja asetuksiin. Nykyisin viittomakieli on 4.000–5.000 kuuron äidinkieli, minkä lisäksi sitä käyttää äidinkielenään tai toisena kielenään noin 10.000 kuulevaa. Viime vuosina viittomakielen koulutukseen on panostettu ja ammattikorkeakouluissa voi suorittaa 120 opintoviikon laajuisen viittomakielisen ohjauksen perustutkinnon, joka valmistaa opiskelijan toimimaan erilaisissa ohjaus- ja opetustehtävissä sekä 160 opintoviikon laajuisen viittomakielentulkin tutkinnon. Jyväskylän yliopisto on tarjonnut vuodesta 1998 viittomakielisen luokanopettajan koulutusohjelman ja vuonna 2004 sinne perustettiin Suomen ensimmäinen viittomakielen professuuri ja aloitettiin viittomakielen maisteriohjelma.
Nykyään vammaisten tai neurologisesti poikkeavien ihmisten kommunikaatiota pyritään tukemaan muillakin puhetta korvaavilla kommunikaatiomenetelmillä kuin viittomilla, esimerkiksi kuvakommunikaatiolla. Ajatus kielen käytöstä on siis laajentumassa kommunikaatioon, joka voi olla myös ei-kielellistä. Ihmisellä katsotaan olevan oikeus käyttää omaa erityistä kommunikaatiotapaansa, jos hän ei kykene kielelliseen itseilmaisuun, mutta pystyy ilmaisemaan itseään muuten.

Suurimmat kielet Suomessa
Kieli Puhujia
suomi             4.811.945
ruotsi                 289.751
venäjä                  37.253
viro                      13.784
englanti                  8.345
somali                   8.096
romanin.                7.000
arabia                    6.589
viittomakieli            5.000
albania                   4.808

Lisääntyneen maahanmuuton seurauksena Suomessa asui vuonna 2005 noin 110.000 ulkomaalaista ja muiden kielien puhujien määrä maassa on noussut. Kielipoliittisesti ulkomaalaisten määrä on nostanut esiin kaksi keskeistä kysymystä: maahanmuuttajien kotouttamisen ja ihmisten oikeuden omaan kieleensä ja kulttuuriinsa. Laki turvaa maahanmuuttajille oikeuden suomen tai ruotsin opetukseen ja pyrkimyksenä on maahanmuuttajien kielitaidon lisäämisen kautta luoda heille mahdollisuuksia työllistymiseen ja siten sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, vaikka tässä ei käytännössä ole täydellisesti onnistuttu. Toisaalta koulutuksessa on pyritty tukemaan erityisesti maahanmuuttajalasten kielellisiä ja kulttuurillisia oikeuksia ja heidän äidinkielensä ja toisen kansalliskielen opetuksella pyritty luomaan toimiva kaksikielisyys.
Vieraskielinen oppilas voi perusopetuksessa ja lukiossa opiskella äidinkielenä omaa äidinkieltään ja heille on turvattu oikeus saada siinä myös tukiopetusta. Valtio osallistuu tästä opetuksesta muodostuviin kustannuksiin opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain (635/1998) perusteella. Oikeudesta käyttää vieraita kieliä, esimerkiksi englantia, viranomaisissa säädetään erikseen hallintolaissa ja muissa viranomaisten toimintaa säätelevissä laissa ja asetuksissa. Käytännössä maahanmuuttajat saavat nykyään töitä myös julkisella sektorilla valtiolla, kaksikielisissä kunnissa ja organisaatioissa ja jopa yliopistoissa osaamatta toista kotimaista kieltä. Ruotsin tai suomen pakollinen osaamisvaatimus koskee siis suomalaisia nuoria, jotka eivät voi saada tutkintotodistusta ilman toisen kotimaisen kielen hyväksyttyä osaamista. Tämä on johtanut omituiseen tilanteeseen, missä monikulttuurisuutta ja erilaisuuden hyväksymistä korostavassa Suomessa ei sallita alkuperäisväestöä, joka ei osaa ruotsia.

3. Lähteet

3.1 Yleisiä lähteitä
Zetterberg, Seppo (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY (1987).

3.2 Viitteet
1 Suomen Hallitusmuoto - Annettu Helsingissä heinäkuun 17 päivänä 1919.
2 Kansalliskielten historiallinen, kulttuurinen ja sosiologinen tausta
3 Norden org
4 Opetusministeriö - Kansalliskielten historiallinen, kulttuurinen ja sosiologinen tausta "Tämä fennofiliaksi kutsuttu varhainen suomalaisuusliike on henkilöitynyt Henrik Gabriel Porthaniin, joka kuitenkin suhtautui lojaalisti Ruotsin valtakuntaan ja arvioi, että suomen kieli oli kulttuurin levitessä kokonaan häviävä, niin kuin Länsi-Suomen kehityksestä jo voitiin nähdä."
5 Miten kaukaa suomalaista nationalismia onkaan haettava?
6 Opetusministeriö - Kansalliskielten historiallinen, kulttuurinen ja sosiologinen tausta "Suomen suurmiehistä esimerkiksi J.L. Runeberg ja Z. Topelius loivat teoksensa ruotsin kielellä, Elias Lönnrot taas ”Kalevalan” ja ”Kantelettaren” ja Aleksis Kivi teoksensa suomeksi. J.V. Snellman kirjoitti enimmäkseen ruotsiksi, mutta myös suomeksi. Silti ei voida kiistää, että he kaikki vahvistivat nimenomaan suomalaista identiteettiä."
7 SKS-kieli ja identiteetti: Fennomania, Toivo Nygård: Suomalaisuuden historian kiinnekohtia " Fennomania oli sivistyksellisesti radikaali mutta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti konservatiivinen liike.
8 Toivo Nygård: Suomalaisuuden historian kiinnekohtia 
9 Suomen arkeologian tutkimushistoria10 Vuosisadan alku: kieliriidat ja eristäytyminen
10 Aira Kemiläinen: Suomalaiset, outo pohjolan kansa (1994) s.144–157,  Mongoleja vai germaaneja, rotuteorioiden suomalaiset (1985)
11 Natalia Baschmakoff ja Marja Leinonen: Russian Life in Finland 1917-1939: A Local and Oral History.
Helsinki : Institute for Russian and East European Studies, 2001. (Studia Slavica Finlandensia; 18)
12 Special Eurobarometer 243
13 Finnäs, Fjalar 2000.
Tvåspråkiga familjer i statistikens ljus. Åbo Akademis tryckeri, Åbo.
14 Vuosisata Suomalaisuuden puolesta. Suomalaisuuden liitto 1906–2006 s.88 (2006)
15 Toisen kotimaisen kielen opetuksen kehittämisen suuntaviivoja
16 Itälä: Suomenruotsalaisten tappamiskehotus huonoa makua (Kaleva, 27.7.2001)
17 HS: Erik Mickwitz: Language law came at convenient time
18 Björnberg-Enckell: Suomenruotsalaisuus kansallisesta näkökulmasta
19 Finlandsvenskarna 2002 - En statistisk rapport
20 Ahvenanmaan itsehallintolaki
21 Suomen hallituksen toiminta EU-tuomioistuinasioissa ja valvonta-asioissa 1.1.–31.12.2004
22 Kielilaki
23 Valtioneuvoston asetus suomen ja ruotsin kielen taidon osoittamisesta valtionhallinnossa
24 Laki saamelaiskäräjistä
25 Karjalankielenseura
26 Kuurojen historia
27 Suomalaista viittomakieltä ja viittomakielisiä koskevia säädöksiä
28 Suomalainen viittomakieli ja sen käyttäjät
29 Viittomakieli ammattina
30 Viittomakielen opetus vankistuu Jyväskylän yliopistossa
31 Laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta annetun lain muuttamisesta
32 Maahanmuuttajien kotouttaminen ontuu
33 Opetusministeriön maahanmuuttopoliittiset linjaukset

3.3Aiheesta muualla
Kansallisen projektin analyysia: kirjakielen kehitysvaiheita Suomessa 1800-luvulla
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittinen ohjelma

Muokattu osittain Wikipediasta: Suomen kielipolitiikka. (5.5.2007)

 

 

SUOMEN KIELIPOLITIIKKA 1700-LUVULTA 2000-LUVULLE

 

Suomen kieli
Suomen kieli on ikivanhaa ja se on säilynyt puhuttuna ”suusta suuhun” tuhansia vuosia. On arveltu, että Suomenlahden tuntumassa asuneiden kantasuomalaisten kulttuurissa tapahtui suuri murros noin 2500-3000 vuotta sitten. Sen tuloksena syntyi omaperäinen laulumuoto, jolle oli ominaista säkeen alkusoinnillisuus ja kerto sekä säkeistöttömyys. Säkeet noudattelivat erityistä neli-iskuista runomittaa eli Kalevala-mittaa. Elias Lönnrot (1802–44) keräsi näitä lauluja ja toimitti niistä Suomen kansalliseepoksen Kalevalan, jonka ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1835.

Suomalaiset opintiellä
Turun katedraalikoulu perustettiin 1200-luvulla. Samoihin aikoihin suomalaiset lähtivät jo opiskelemaan Keski-Euroopan yliopistoihin; mm. Pariisiin, Prahaan, Leipzigiin ja Rostockiin.
Johannes Pietarinpojasta tuli Pariisin yliopiston rehtori vuonna 1366, ja Olavi Maununpojasta vuonna 1435. Molemmista tuli myöhemmin Turun piispoja.

Kirjassa sen salaisuus
Ihmiskunta on vuosituhansia kirjannut historiaansa eri tavoin. Hieroglyfit hakattiin kiveen. Suomessa tehtiin kalliomaalauksia. Papyruksesta edettiin paperiin ja Gutenberg (1397-1468) keksi kirjapainotaidon. Ensimmäinen suomalainen kirja, Missale Aboensis, painettiin 1488. Ensimmäinen suomenkielinen kirja oli Mikael Agricolan ABC-kiria 1543.

Ensimmäinen suomalainen sanomalehti
Mynämäen kirkkoherra Antti Lizelius aloitti ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden julkaisemisen vuonna 1776. Lehti ilmestyi vain vuoden ajan kahdesti kuukaudessa, mutta jouduttiin lopettamaan pienen tilaajamäärän takia. Pääpaino oli maalaisväestön asioissa kuten maanviljelyksessä ja karjanhoidossa, mutta siinä oli myös yleissivistävää aineistoa.

Suomen kielen asema 1700-luvulla
Monet merkittävät ruotsalaiset valtiomiehet korostivat valtakunnan yhtenäisyyden välttämättömyyttä. Siihen liittyi myös vaatimus kielellisestä yhtenäisyydestä.
Koko 1700-luvun kielikysymys oli kuitenkin lähinnä käytännön asia – ei periaatteellinen.
Vuoden 1731 valtiopäivillä suomalaiset talonpoikaisedustajat valittivat paikallisten virkamiesten puutteellisesta suomen taidosta. Talonpoikien anomus suomea osaavista tuomareista tai edes tulkeista torjuttiin. Merkittävä parannus kuitenkin oli, että asetukset piti siitä lähtien julkaista myös suomeksi. Kansliakollegioon saatiin vakinainen kielenkääntäjä.

Adolf Iwar Arwidsson (1791-1858) – kansallinen herättäjä
Arwidsson innoitti Åbo Morgonbladin (1821) välityksellä aikalaisiaan työhön suomen kielen ja suomalaisen sivistyksen kehittämiseksi. Lehti kuitenkin lakkautettiin ja Arwidsson muutti Ruotsiin. Hän oli ensimmäisiä suomalaisia, joka tajusi Suomen ja Ruotsin yhteyden katkeamisen (1809) sekä Venäjän yhteyksien myönteisyyden Suomen kehitykselle.

Oulun Wiikko-Sanomia
oli Suomen kolmas suomenkielinen lehti, joka ilmestyi puolen vuosisadan ajan (1829-79). Sen päätoimittajana oli 1852-53 Elias Lönnrot.

Fennomanian synty
Suomalaiskansallinen liike syntyi 1800-luvun alussa A.I. Arwidssonin ja J. V. Snellmanin julistusten kautta. Niissä vaadittiin suomen kielen ja suomalaisuuden aseman parantamista. Ruotsinkieliset byrokraatit ja virkaylimystö kokivat fennomaanit sekä kiusallisina että vaarallisina. Svekomania kuitenkin uinui vielä.
Historian professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (1830-1903) ja tilanomistaja Agathon Meurman (1826-1909) olivat fennomaanien johtohenkilöt.

Svekomanian synty
Ruotsalaiskansallinen liike alkoi järjestäytyä 1860-luvulla A.O. Freudenthalin johdolla. Hän aloitti ruotsinkielisen väestön eristäytymisen suomalaisista. Svekomaniaan tuli rotuoppi; ”Kulttuuria luovaan arjalaiseen (!) rotuun kuuluvina suomenruotsalaiset olivat rodullisesti alempirotuisten suomalaisten yläpuolella.” Svekomanian syntyyn vaikutti erityisesti vuoden 1863 kielireskripti.

Suomenkielinen koulutus
Lukutaidon opetus Suomessa alkoi 1600-luvulla (ruotsiksi). Vuonna 1724 annettiin koulujärjestys, joka oli voimassa vuoteen 1843 asti. Vasta vuoden 1843 gymnaasi- ja koulujärjestykseen tuli suomen kieli mukaan. Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu perustettiin Jyväskylään 1858, ja seuraavat Joensuuhun (1865) ja Helsinkiin 1867. Aleksanteri II määräsi 1856 ”kansansivistystä tarkoittavien koulujen järjestämisen maalaiskuntiin”. Kansakouluasetus saatiin 1866, ja piirijakoasetus 1898. Vuoden 1872 koulujärjestykseen tuli uudelleen pakkovenäjä. Ruotsinkieliset yrittivät kaikin tavoin estää suomenkielisten koulujen perustamista.

Pakkoruotsia vai pakkovenäjää?

Porvoon valtiopäivillä 1809 Suomen virkakieleksi vahvistettiin ruotsi. Samalla kuitenkin aloitettiin venäjän kielen opettaminen Turun akatemiassa 1811, ja valtion kouluihin palkattiin venäjän opettajia. Vuonna 1812 keisari määräsi, että kuuden vuoden kuluttua kaikkien julkisiin virkoihin pyrkivien oli suoritettava venäjänkielentutkinto yliopistossa. Määräystä kuitenkin karsastettiin, ja vuonna 1824 papit vapautettiin tästä tutkinnosta ja opettajat 1831.

Suomen kielen sorto alkaa
Vuonna 1850 annettiin kieliasetus suomenkielistä painettua sanaa kohtaan, eikä suomeksi saanut enää julkaista muuta kuin taloudellista ja uskonnollista kirjallisuutta. Ruotsinkieliselle sivistyneistölle sallittiin vapaampi tiedon saanti. (”…sivistymätön, alempaan kansaan kuuluva lukija muutamissa tapauksissa saattaa väärinkäsittää kirjoja, jotka ovat sivistyneille kansalaisille vaarattomia”). Asetuksessa todettiin myös, että ”tarpeeton lukeminen yleensä vieroittaa työtätekevää ja maataviljelevää kansanluokkaa hyödyllisemmistä toimista”. Asetus oli voimassa 10 vuotta ja kumottiin vuonna 1860.

Vuoden 1863 kielireskripti - suomalaisten tärkein asiakirja kautta aikojen
Suomen kielen asemaa oli yritetty parantaa erilaisin toimin, mutta heikoin tuloksin. Ruotsi oli edelleen ainoa virallinen kieli Suomen suuriruhtinaankunnassa. Keväällä 1862 keisari määräsi senaatin asettamaan komitean pohtimaan kieliasiaa. Mietintö ei kuitenkaan luvannut mitään todellisia parannuksia suomen kielen asemalle. Komitean enemmistön mukaan suomen kieli oli kehittymätöntä, lakien suomennokset puuttuivat ja suomenkielisen kansanosan sivistystaso kovin alhainen.
Fennomaanit kuitenkin valmistelivat kielireskriptin eli keisarin käskykirjeen, jolla ohitettiin sekä komitea että valtiopäivät. Heinäkuun 30. päivänä 1863 J. V. Snellman esitteli keisari Aleksanteri II:lle valmistellun kielireskriptin ja keisari allekirjoitti sen. Käskykirjeen mukaan ruotsi säilyi edelleen virallisena kielenä, mutta 20 vuoden siirtymäajassa suomen oli määrä saavuttaa tasavertainen asema ruotsin kanssa.

Ruotsinkielisen virkaeliitin jarrutus alkaa
Lähes kokonaan ruotsinkielinen virkamiehistö ryhtyi ponnekkaasti vastustamaan suomen kielen aseman parantamista. Ruotsinkielisten hallitsema senaatti yritti myös kaikin tavoin jarruttaa asian etenemistä ja pidentää siirtymäkautta. Niinpä 20 vuoden määräajan umpeuduttua virastojen virkakieli oli edelleen ruotsi, ja itse asiassa vasta vuoden 1902 asetus toteutti kielellisen tasa-arvon.

Suomen kielen läpimurto
Vuonna 1882 virastot velvoitettiin käyttämään suomea, jos asia oli sillä pantu vireille. Vuonna 1887 alueen kunnalliskieli määrättiin myös alempien virastojen kieleksi. Kuopion lääni oli ensimmäinen, missä suomi määrättiin lääninhallinnon kieleksi, ja Hämeen lääni oli seuraava 1889. Senaatissa kirkollistoimikunta siirtyi ensimmäisenä suomen kieleen virkakielenä 1890-luvun puolivälissä.
Maaseudun kunnissa siirtyminen suomen kieleen sujui yleensä kitkattomasti, mutta kaupungeissa syntyi ankaria riitoja. Suomesta tuli kunnalliskieli Tampereella 1886, Helsingissä 1902, Turussa 1905 ja Viipurissa 1906.

Venäläistäminen alkaa
Vuonna 1900 venäjä määrättiin korkeimman hallinnon kieleksi, ja senaatti siirtyi venäjän käyttöön lokakuussa 1903. Kesästä 1914 maaliskuuhun 1917 Suomi oli virallisesti kolmikielinen maa, ja senaatin asiakirjat kirjoitettiin venäjäksi, suomeksi ja ruotsiksi.

Suomi itsenäistyy ja kieliriidat alkavat
K. J. Ståhlberg
kirjoitti alun perin suomen kielen ainoaksi viralliseksi kieleksi. Vasta neljänteen luonnokseen ruotsi lisättiin suomenruotsalaisten ankaran painostuksen takia toiseksi kansalliskieleksi. Myös C.G. E. Mannerheim oli sitä, mieltä, että yhtenäisyyden vuoksi kansankunta tarvitsee yhden virallisen kielen – suomen. Valtionhoitajana hän allekirjoitti asiakirjat muodossa ”Kustaa Mannerheim”. Armeijan ylipäällikkönä hän piti tiukasti kiinni suomen kielestä myös päämajassa.
Suomenruotsalaiset olivat tyytymättömiä hallitusmuodon heille antamaan suojaan ja vaativat hallinnollista ja kulttuurista autonomiaa. Ajatus torjuttiin, mutta kielitaistelu riehahti täyteen paloon ja sitä jatkui talvisotaan asti.

Suomenruotsalainen ”sivistys” ja ”suvaitsevaisuus”?
Vuonna 1906 vähävaraiset torpparit ja muonamiehet perustivat lapsilleen suomenkielisen Luukin kansakoulun. Valoisin mielin työskenneltiin ja kaikki merkit viittasivat menestykseen. Mutta jo seuraavan lukuvuonna koulun ovet suljettiin. Koululle oli saatu vuokrattua rakennus Luukin tilalta. Joululoman aikana tilan ruotsinkielinen omistaja, ylioppilas C. G. Avellan teetti koulun ympärille ylipääsemättömän korkean piikkilanka-aidan ja karkotti kouluunsa kevätlukukauden alussa pyrkivät lapset pois.

Vuoden 1922 kielilaki
”Tuomioistuimissa ja muissa valtion viranomaisissa, niin myös kuntain ja muiden itsehallintoalueitten viranomaisissa on käytettävä, kunkin virka- tai itsehallintoalueen ja vastaavan yhdyskunnan sekä asiallisten kielen mukaan maan kansalliskieliä, joko suomea tai ruotsia taikka sekä suomea että ruotsia, niin kuin tässä laissa säädetään.”
”Virka- tai itsehallintoalue, joka käsittää yhden kunnan, katsotaan yksikieliseksi, jos kunnassa on ainoastaan samankielisiä asujamia tai jos siinä asuvien toiskielisten luku on pienempi kuin kymmenen prosenttia asujamiston koko määrästä, mutta kaksikieliseksi, jos toiskielisten luku nousee tähän prosenttimäärään. Helsingin, Turun ja Vaasan kaupungit katsotaan kaksikielisiksi, vaikka niissä asuvien toiskielisten luku ei nousisi kymmeneen prosenttiin asujamiston koko määrästä.”

Taistelu suomenkielisestä yliopistosta
1920-luvulla kaksi kolmasosaa Helsingin yliopiston professoreista oli ruotsinkielisiä, vaikka opiskelijoista kolme neljäsosaa oli suomenkielisiä. Tämä oli yksi syy, että yksityisten lahjoitusten avulla perustettiin Turkuun suomenkielinen yliopisto 1922. Helsingissä oli 1928 suomenkielisten opiskelijoiden luentolakko, jonka seurauksena suomenkielistä opetusta lisättiin. Vuonna 1932 oli seuraava luentolakko ja ruotsalaisuuden päivänä 1933 suora toiminta käynnistyi nyrkkitappeluina suomenkielisten ja ruotsinkielisten opiskelijoiden välillä. Ruotsinkielisten jäätyä alakynteen, he kävivät hakemassa apuvoimaksi raskaan sarjan nyrkkeilyn Euroopan mestarin Gunnar Bärlundin, mutta sekään ei auttanut. Vuonna 1934 Kivimäen hallituksen kompromissiyritys epäonnistui. Vuoden 1935 ylimääräisillä valtiopäivillä koettiin ennen näkemätön jarrutus maratonpuheina. Vasta 1937 säädettiin laki Helsingin yliopistosta, joka suomalaisti yliopiston, mutta laki ei tyydyttänyt ketään.

Suomen uusruotsittaminen alkaa
Vuonna 1968 säädettiin peruskoululaki, johon vastoin kaikkia opetusalan komiteoita ja asiantuntijoita runnottiin pakollinen ruotsinopetus eli pakkoruotsi. Pääministeri Johannes Virolainen tarvitsi Rkp:n hallitukseen ja ehdoksi ruotsinkieliset asettivat pakkoruotsin. Vuonna 1978 opetusministeri Kristian Gestrin toi yliopisto-opintoihin pakollisen virkamiesruotsin. Autojen kansallisuustunnus SF muutetaan FIN muotoon. YLE:n ruotsinkielistä toimintaa vahvistetaan tuntuvasti ja se saa 15-20 % YLEn koko budjetista. Kielikylvetys alkaa eliittikoulun esiasteena. Yksityiset yritykset pakotetaan ruotsinkieliseen palveluun.

Kielilakikomitea 1999-2001
Kielilakikomitea puheenjohtaja KHO:n presidentti Pekka Hallberg saa korkea ruotsalaisen kunniamerkin ennen komitean työn alkua. Komitean jäsenistä puolet on suomenruotsalaisia, samoin kuin komitean pääsihteeri ja kaksi muista kolmesta sihteeristä. Komitea kuulee ainoana ulkomaalaisena Ruotsin hallituksen ministeriä Mona Sahlinia. Komitea jättää tehtäväksiannosta käytännöllisesti katsoen kokonaan uuden lain kustannusvaikutusten arvioinnin.

Uusi kielilaki 2004
Laki säädetään eduskunnan loppusuoralla. Perustuslakivaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että lain kustannusvaikutuksia ei ole arvioitu. Ministeri Mona Sahlin tulee kertomaan, että nyt Ruotsi alkaa tarmokkaasti parantamaan suomen kielen asemaa siellä. Lain tultua säädetyksi Suomessa, Sahlin ilmoittaa, ettei Ruotsilla olekaan varaa suomen aseman kohentamiseen.
Lain kirjoittanut Sten Palmgren kertoo lehdille, että ”laki ei muuta mitään”. Svenska folkskolans vänner antaa Palmgrenille lain valmistelusta 10.000 euron palkinnon. Siitä tehdään useita tutkimuspyyntöjä, mutta eduskunnan oikeusasiamies toteaa, että Svenska folkskolans vänner ei ole asiassa edunsaaja ja asia jätetään silleen.

Kielipoliisit oikeusministeriöön
Kielilain toteutumista seuramaan oikeusministeriöön perustetaan kolme virkaa, joihin kaikkiin nimitetään suomenruotsalaiset; kielilakikomitean sihteeristä Paulina Tallrothista tulee hallitusneuvos ja muut ovat ylitarkastaja Tirsa Forssel ja tiedottaja Maj Grogell-Haimi. Kaikkiin ruotsinkielisiin talouksiin lähetään valtion varoin tehty ja postitettu esite ”Du har rätt”. Vaikka lain ilmoitettiin koskevan molempia kieliryhmiä, niin suomenkielisille ei lähetetty minkäänlaista esitettä.

Toivoa paremmasta
Uusi kielilaki tuli voimaan 1.1.2004. Jo 16.3.2004 yli 40.000 suomenkielistä lukiolaista järjestää valtakunnallisen voimannäytön ja vaatii ylioppilastutkintoon valinnanvapautta. Vajaata kuukautta myöhemmin 15.4.2004 valtioneuvostossa on Rkp:n vaatima äänestys lukiolain 18 pykälän muutoksesta ja Rkp häviää sen 14–2. Sitä ennen opetusministeri Tuula Haataisen erityisavustaja, ruotsinkielisten sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Maarit Feldt-Ranta on jouduttu siirtämään muihin tehtäviin, jotta ministeri voi viedä lakiesityksen valtioneuvostoon. Eduskunta hyväksyy lainmuutoksen äänin 140–23. Ylioppilastutkinnossa vuodesta 2005 alkaen ainoa pakollinen aine on äidinkieli ja muut vähintään kolme saa valita. Vain kaksi vuotta myöhemmin ruotsinkirjoittajien määrä on pudonnut 30 prosenttia.

Svea-mamma herää
Suomen eduskunta poisti pakkoruotsin ylioppilastutkinnosta 28.6.2004. Vain kaksi päivää myöhemmin Svenska Dagbladetissa todetaan, että Ruotsi ei millään tavalla ole reagoinut asiaan. Kolumnisti Richard Swartz ihmettelee, etteivät edes Ruotsin uusnatsit ole tehneet asiassa mitään!
Ruotsin valtiopäiville tulee aloite määrärahasta, jolla ruotsin opetusta Suomessa tehostetaan. Ruotsin hallitus asettaa erityisselvitysmies Erland Ringborgin, joka laatii raportin, missä esitetään, että Ruotsi asettaa oman virkamiehensä Suomen opetushallitukseen valvomaan suomenkielisten lasten pakollista ruotsin opetusta. Asiasta nousee kohu YLE:n TV1:n pääuutisissa ja Ruotsin pääministeri Persson on varsin vaivautunut, kun häneltä kysytään tästä asiasta Jyväskylässä.

Tuhat poliisia työttömiksi
Uuden kielilain perusteella poliisien ruotsintaitovaatimukset asetetaan niin kohtuuttomiksi, että lähes tuhat poliisia on jäämässä työttömyyskortistoon. Asiaa selvittämään asetetaan kolme ministeriä, joista yksi on Rkp:n Ulla-Maj Wideroos. Ratkaisun tekevät kuitenkin ministerit Rajamäki (sd) ja Koskinen (sd) ja kielilain yli kävellään ensimmäinen näyttävä kerta.

Ruotsi rynnistää uudelleen
Hanasaaressa järjestetään 14.3.2007 tiedotustilaisuus, missä Paavo Lipposen johdolla julkistetaan Suomen ja Ruotsin valtion varoin toteutettava 5-vuotissuunnitelma ”svenska nu”. Paikalla on Ruotsin suurlähettiläs Eva Walder-Brundin, Ruotsin hallituksen erityisselvitysmies Erland Ringborg, Svenska institutin osastopäällikkö Monika Wirkkala, Suomen ruotsinkielen opettajien puheenjohtaja Johanna Lyytinen-Levola, ruotsalainen kirjailija Johanna Nilsson, Hanasaaren kulttuurikeskuksen johtaja Gunvor Kronman.
Tiedotusaineiston faktaruutu 1 kertoo seuraavaa: ”Vähemmän resursseja – huonompaa ruotsia”
Ruotsinopetusta on merkittävästi vähennetty 1990-luvulla (opetusministeri Riitta Uosukainen), jolloin peruskoulussa ruotsin viikkotunnit pudotettiin 9:stä 6:een. Ruotsin kielen syventävät opinnot on poistettu kokonaan monissa kunnissa – jopa suurissa kaupungeissa kuten Vantaalla ja Oulussa. Peruskoulun A1 ruotsinkursseja oli tarjolla 2003–04 vain 21 kunnassa koko maassa. Vapaaehtoinen A2-ruotsi on vuosien 2000 ja 2004 välisenä aikana poistettu 43 kunnassa. Ja vuonna 2005 ruotsi muuttui valinnaiseksi ylioppilastutkinnossa. Nyt tilannetta yrittää parantaa 32 hengen valtuuskunta Suomen ja Ruotsin valtion rahoittamana.

Suomenkielinen Suomi
Suomen kansalaisista 70 % asuu yksikielisesti suomenkielisissä kunnissa. Suomenkielienemmistöisissä kunnissa asuu 27 % väestöstä, ja niissä ruotsinkielisten osuus jää yleensä selvästi alle 10 prosentin. Vain 3 % suomenmaalaisista asuu ruotsinkielienemmistöisissä kunnissa ja 0,3 % yksikielisesti ruotsinkielisissä kunnissa. Suomen 20 maakunnasta 13:ssa asuu enemmän venäjänkielisiä kuin ruotsinkielisiä.

Suomi – Itämeren kummajainen
Itämeren rantavaltioista kaikki muut paitsi Suomi ovat virallisesti yksikielisiä, vaikka useimmissa niissä on suurempia kielivähemmistöjä kuin Suomessa. Yksikielisiä ovat:
Puola (97,6 % puolankielisiä ja 2,4 % vähemmistökielisiä)
Tanska (94,6 % tanskankielisiä ja 5,4 % vähemmistökielisiä)
Saksa (91,3 % saksankielisiä ja 8,7 % vähemmistökielisiä)
Ruotsi (89,5 % ruotsinkielisiä ja 10,5 % vähemmistökielisiä – noin 440.000 suomenkielistä)
Venäjä (86,6 % venäjänkielisiä ja 13,4 vähemmistökielisiä)
Liettua ( 81,6 % liettuankielisiä ja 18,4 % vähemmistökielisiä)
Viro ( 65,2 % vironkielisiä ja 34,8 % vähemmistökielisiä)
Latvia (55,8 % latviankielisiä ja 44,2 % vähemmistökielisiä)

Vain Suomessa on kaksi kansalliskieltä, vaikka suomenkielisiä on 92,5 % väestöstä ja vähemmistökielisiä on 7,5 % (ruotsinkielisiä 5,5 %).

Kestävän kehityksen kielipolitiikka Suomeen
Pakkoruotsin asteittainen alasajo kaikilla koulutuksen tasoilla. Suomen kielen säätäminen ainoaksi valtakunnallisesti viralliseksi kieleksi koko tasavallassa. Toisena kansalliskielenä ja paikallisesti virallisena vähemmistökielenä säilyy ruotsi kunnissa, missä on vähintään 10 % ruotsinkielisiä.
Perustuslain erityissuoja annetaan saamille, romanikielelle ja viittomakielelle. Kaikkia muita vähemmistökieliä (nyt jo lähes 150) kohdellaan YK:n ja EU:n säädösten ja suositusten mukaisesti.
Suomen hallitus ja eduskunta ryhtyvät aloitteellisiksi, jotta Suomen ja Ruotsin kielilainsäädännöt yhdenmukaistetaan EU:n ja EN:n säädösten ja suositusten mukaisesti. Myös suomen kielen asemaa Pohjoismaiden Neuvostossa on olennaisesti parannettava.


Heikki Talan esitykseen liittyvät ppt.kuvat löytyvät tästä

 

Write a new comment: (Click here)

SimpleSite.com
Characters left: 160
DONE Sending...
See all comments

| Reply

Latest comments

04.08 | 12:29

Heippa Heikki, olen muuton yhteydessä hukannut sähköpostiosoitteesi. Voisitko
lähettää sen, ja jos mahdollista, koko kurssimme osoitelistan.
Yst. terv.
Reijo

...
03.03 | 14:53

Ok niistä ei ainakaan tässä ankkalammikossa saa paljon kuulla

...
26.02 | 21:41

Suomalaisuuden Liitossa on aina ollut suomenruotsalaisia jäseniä. Olivathan monet fennomaanit aikoinaan ruotsinkielisiä ieleltään, mutta suomalaisia mieleltään.

...
26.02 | 10:41

Saanko minä ruotsinkielisenä tulla suomalaisuuden liiton jäseneksi?

...
You liked this page
Hi!
Make your own website like I did.
It's easy, and absolutely free.
AD