37 vuotta

”Heikin matkassa”

 

 

Kooste kirjoituksistani

Suomen Hammaslääkärilehdessä

1968-2005

 

 

 

 

 

Heikki Tala

 

Järvenpää 2005

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Omistan tämän koosteen tyttärenpojallemme Markukselle,

 joka sai olla ilonamme vain 8 vuotta, ennen kuin

leukemia riisti hänet meiltä 1.2.2005 neljän vuoden

katkeran taistelun jälkeen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1. painos

 

© Heikki Tala 2005

 

ISBN 952-99554-1-3 (CD-ROM)

 

 

 

 

Esipuhe

 

Suomen Hammaslääkärilehti on antanut minulle 37 vuoden ajan mahdollisuuden esitellä ajatuksia ja asioita omalle ammattikunnalleni. Siitä parhaat kiitokseni Suomen Hammaslääkäriliitolle. Ajanjakso kattaa kliinisen urani Kauhajoella ja Lindesbergissa, Ruotsissa, hieman yli 20 vuotta lääkintöhallituksessa sekä kansainväliset tehtäväni neljännesvuosisadan ajalta viidellä mantereellä lähes puolessa sadassa maassa. Nämä kaikki ovat antaneet poikkeuksellisen mahdollisuuden nähdä alaamme liittyviä asioita läheltä ja kaukaa – todellisen näköalapaikan. Niistä olen halunnut viestittää kollegoille ja aina taka-ajatuksena on ollut yritys vaikuttaa suomalaisen suun terveydenhuollon kehitykseen.

 

Koostetta työstäessäni totesin, että kirjoituksissani on ollut muutamia keskeisiä teemoja. Suun terveydenhuollon organisaatio on heti alusta asti mukana. Toinen tärkeä osa-alue on ollut terveyttä edistävä ja sairauksia ehkäisevä toiminta. Sosiaalihammaslääketiede on koko urani ajan ollut lähellä sydäntäni; siis asioiden tarkastelu enemmän koko yhteiskunnan näkökulmasta kuin yksittäisen potilaan tarkastelusta. Tietojärjestelmät, suun terveydenhuollon tuloksellisuuden seuruu ja arviointi näkyvät olleen myös varhain mukana kuvassa. Epidemiologia on kartta ja seuruu kompassi pyrittäessä turvaamaan koko väestölle järkevä, tuloksekas ja taloudellinen hoitojärjestelmä. Hammashuoltoa on koko terveydenhuollon kentässä usein kohdeltu kuin kerjuupoikaa. Aina on nostettu taloudelliset syyt esiin uudistusten hidastamiseksi ja vesittämiseksi. Toisaalta myös suun terveydenhuollon muusta terveydenhuollosta irrallinen asema ja kohtuuton lääkäripainotteisuus ovat olleet esteenä järkevän järjestelmän rakentamiseksi. Suun terveydenhuollon hallinto valtakunnallisesti ja alueellisesti on edelleen hentoa ja hajanaista.

 

Kansainväliset tehtävät ovat kuljettaneet minua ympäri maailmaa ja ne näyttävät jatkuvan edelleen. Niissä kuvioissa onneni on ollut tavata kollega Daryl Beach, josta varsin pian tuli ammatillinen guruni. Minulla on ollut etuoikeus tavata tuhansia alamme edustajia, joista monet ovat olleet tai ovat edelleen tiennäyttäjiä sekä tieteellisesti että käytännön hoitojärjestelmien kehittäjinä. Dr Beach eli ”DB” nousee näistä ylivertaiseksi ajatusmaailmansa monipuolisuuden ja häkellyttävän innovatiivisuutensa vuoksi. Saattaa olla, että hän on niin paljon aikaansa edellä, että hänen uraauurtavan ja nerokkaan työnsä hedelmät kypsyvät vasta meidän aikamme jälkeen. Toinen suuri kansainvälinen B, joka suuresti vaikutti uraani, oli WHO:n David Barmes. Mielenkiintoista oli havaita sekin, miten keskeisesti hyvä ystäväni Neil McKenzie on vaikuttanut elämääni sekä virassaan että muutoin. Neil on suuri Suomen ystävä, jonka suurenmoista vieraanvaraisuutta useat suomalaiset terveydenhuollon edustajat ovat saaneet nauttia – puhumattakaan hänen järjestämiensä tutustumismatkojen ammatillisesta annista. Yllätys itselleni oli kollegani ja pitkäaikaisen esimieheni, lääkintöneuvos Helmer Nordlingin osuus kirjoituksissani. Olimme henkilöinä hyvin kaukana toisistamme, mutta yhteistyömme lääkintöhallituksessa oli lähes saumatonta. Myös Teuvo Tuominen  kuului läheisiin ja tärkeisiin työtovereihini vuosikymmenten ajan. Tämä viisikko näyttää nousevan omaan sarjaansa henkilöhakemistossa, joka kuitenkin antaa vain kalpean kuvan siitä valtaisasta kollegoiden joukosta, joiden kanssa minulla oli ilo – ja joskus myös vähemmän iloista – olla tekemisissä. Sekin on vain osa inhimillistä kanssakäymistä; vuoroon ylös nostetaan, vuoroon alas lasketaan, kuten kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi osuvasti sanoi.

 

Hammaslääkärilehti oli toki vain yksi tärkeä kanava yrityksessäni edistää suun terveydenhuoltoa. Se on kuitenkin ollut tärkeimpiä oman ammattikunnan tavoittamiseksi. Tuhannet luennot, lukuisat radio- ja televisioesiintymiset sekä runsas kirjoittelu sanoma-, aikakaus- ja ammattilehdistössä olivat muita tärkeitä vaikutuskanavia suureen yleisöön ja muihin ammattiryhmiin päin. Oman lukunsa muodostavat tieteelliset julkaisut, joilla pyrimme esittelemään suomalaisen suun terveydenhuollon saavutuksia globaalille tieteelliselle yhteisölle. Hyvin tehokas väylä terveyskeskusten johtoryhmien tavoittamiseen olivat Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen hallintokurssit. Ongelma lääkärikollegoitten tavoittamisessa on usein heidän hieman ylenkatsova asenteensa ”hampaalla” oleviin. Tampereen kurssien pitkäaikainen vetäjä, professori Mauri Isokoski kehitti tähän kuitenkin tepsivän lääkkeen. Hän ilmoitti näet heti kurssin alussa, että loppututkintoon tulee aina vähintään yksi hammashuoltoa käsittelevä kysymys. Se sai johtavat lääkärit pysymään luentotilassa, ja sen jälkeen olikin itsestä kiinni pitää heidän mielenkiintonsa hereillä. Palautteen mukaan siinä onnistuin varsin mukavasti.

 

Suomen Hammaslääkärilehden päätoimittajat Teuvo Tuominen, Atilla Samaletdin ja Matti Pöyry suhtautuivat aina hyvin myönteisesti toiveisiin saada kirjoitukseni julkaistua. Aivan erityisen kannustava on ollut toimituspäällikkö Kyllikki Blomroos, ja itse asiassa hänen ideansa oli ”Heikin matkassa” kolumnin aloittaminen.

Tämän koosteen tarkoitus on monitasoinen. Yksi ajatus on hieman helpottaa  historiankirjoittajien urakkaa keräämällä yhteen oman aikani kontribuutioita Suomen Hammaslääkärilehdessä; ”jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin!”

 

Järvenpäässä huhtikuussa 2005

 

Heikki Tala

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1968 15(10) 20–23

 

Näkökohtia kouluhammashoidosta (1)

 

Heikki Tala , johtava kouluhml

 

L aki kouluhammaslääkärin toimesta astui voimaan 1.1.1957 ja on näin ollen jo toistakymmentä vuotta vanha. Hammaslääkäripulan vuoksi kunnille annettiin 10 vuotta aikaa täyttää lain mukaiset velvollisuudet. Nyt on siis hieman toista vuotta kulunut siitä, kun kaikkien kuntien koululaisten hampaiden hoidon on pitänyt olla järjestetty. Tällä hetkellä kaikista hoitoon oikeutetuista pystytään tarkastamaan n. 85 % ja hoidon tarpeessa olevista ehditään hoitaa niin ikään n. 85 %. Numerollisesti tilanne näyttää kohtalaiselta. Kuitenkin todellisuudessa on vielä varsin runsaasti tehtävää ennen kuin lakisääteinen koululaisten hammashoito on täysin kunnossa.

S uomessa on nykyisin n. 2400 hammaslääkäriä eli yksi hammaslääkäri 2000 asukasta kohti. Vaasan läänissä on (31. 12. 66) yksi hammaslääkäri 3300 asukasta kohti. Samaan aikaan koko maan maalaiskunnissa oli yksi hammaslääkäri 5500 asukasta kohti. Näin ollen koko maan hammaslääkäritiheyden huomioon ottaen Etelä-Pohjanmaan tilanne on nykyisellään ainakin välttävä. Vain muutama aivan pieni kunta on tällä hetkellä ilman hammaslääkäriä. Hammaslääkärien lukumäärä on viime vuosien aikana kasvanut varsin nopeasti Etelä-Pohjanmaalla. Syynä tähän on ollut lisääntynyt hammaslääkärien koulutus, ja toisaalta Etelä-Pohjanmaan kunnat ovat perustaneet lisää kouluhammaslääkärin virkoja, jotka ovat yleensä edellytyksenä hammaslääkärien saamiseksi maalaiskuntiin.

A ikaisemmin vallinneen hammaslääkäripulan vuoksi maakuntamme väestön hammashoidollinen tila on ollut melko surkea, ja kestää vielä useita vuosia ennen kuin tasapaino saavutetaan. Varsinkin kouluhammashoidon piirissä toimiva hammaslääkäri kokee tilanteen sangen masentavana saadessaan hoitoonsa oppilaan, jolla ei ole ainuttakaan ehjää hammasta. Tilanteen ollessa näin vaikea olisi ehdottoman välttämätöntä tehostaa käytettävissä olevan työvoiman käyttöä. Nimenomaan kouluhammashoidossa pätevä hammashoitaja pystyy lisäämään hammaslääkärin työtehoa lähes kaksinkertaiseksi. Nyt kun maassamme on aloitettu säännöllinen hammashoitajien koulutus, olisi suotavaa, että jokainen kouluhammaslääkäri voisi työskennellä hoitajan avustuksella.

S uurin pulma tämän hetken kouluhammashoidossa on epäilemättä valistustyön ja ennalta ehkäisevän hoidon eli profylaksian järjestäminen. Erittäin lohduttoman kuvan suomalaisesta hammashygieniasta antaa hammasharjojen myynti. Pari vuotta sitten se oli miljoona kappaletta vuodessa. Tämän mukaan suomalainen ostaa keskimäärin yhden hammasharjan neljässä vuodessa, kun suhteen pitäisi olla täsmälleen päinvastoin eli 4 hammasharjaa vuodessa asukasta kohti. Kuitenkin koko hammashoidon perusta on kunnollinen suuhygienia! Tästä voimme kuvitella miten valtava työmäärä vielä on tehtävä nimenomaan valistustyön saralla, ennen kuin voimme odottaa pysyviä tuloksia kouluhammashoidosta. Koko lääketieteen perustavoitteena on pystyä estämään sairauksien syntyminen ennalta ehkäisevällä hoidolla. Sama pätee luonnollisesti hammassairauksiin. Kouluhammashoidossa onkin entistä paljon runsaammin kiinnitettävä huomiota hammassairauksien profylaksiaan, etenkin kun siihen nykyisin tarjoutuu tehokkaita aseita.

P rofylaksian toteuttamiseksi kouluhammashoidossa tarvitaan kaikkien osapuolten kitkatonta yhteistyötä. Hammaslääkärille kuuluu luonnollisesti asiatietojen jakaminen muille osapuolille,toimiminen innostajanaja uusien virikkeiden antajana. Kouluhammashoidossa opettajan panoksella on varsin ratkaiseva merkitys. Positiivisesti hammaslääkärin työhön suhtautuva opettaja luo oppilaisiinsakin myönteisen mielialan kouluhammashoitoon. Erityisesti valistustyössä opettaja on ratkaiseva rengas, koska hän pedagogisen koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella pystyy muokkaamaan hammaslääkäriltä saamansa asiatiedot kullekin ikäryhmälle sopivaan muotoon ja näin saadaan paljon paremmat tulokset kuin jos hammaslääkäri yksin yrittäisi hoitaa koululaisten hammashoidollisen valistuksen. Oppilaan vanhemmilla on luonnollisesti suuri osuus lapsensa suuhygienian valvomisessa ja hammashoitoon rohkaisemisessa.

T ässä yhteydessä voinen esittää Kauhajoen kunnan kouluhammashoidon yleissuunnitelmaluonnoksesta ennalta ehkäisevän hoidon pääkohdat:

1. Oppilaat tuovat aina mukanaan kunnollisen hammasharjan tullessaan kouluhammaslääkärin vastaanotolle, jossa hampaat harjataan ennen hoidon aloittamista hammaslääkärin ja/tai hammashoitajan valvonnassa. Hoidon aikana hammaslääkäri tarkastaa harjauksen tuloksen ja antaa tarvittaessa lisäohjeita. Pesun yhteydessä suoritetaan fluorihuuhtelu 0,2 %:lla NaF-liuoksella.

2. Kouluissa pyritään toteuttamaan, fluorihuuhtelu 10 ml:lla 0,2 % NaF-liuosta 1-2 kertaa kuukaudessa kaikille oppilaille. Hampaita harjataan opettajan tai hammashoitajan johdolla 2 minuuttia fluoriliuoksella.

3. Hammaslääkäri antaa kouluittain hammashoidollisia neuvoja ja ohjeita. Samalla pyritään esittämään sopivia hammashoidollisia opetuselokuvia. Kouluissa pidettäviä valistusesitelmiä voidaan elävöittää hammashoitoa käsittelevillä rainakuvasarjoilla. Yleisötilaisuuksiin pyritään saamaan kouluhammaslääkärien esityksiä.

4. Yhden kouluhammaslääkärin virkaan sisällytetään neuvolahammaslääkärin tehtävät. Tällöin hammaslääkäri antaa neuvolassa odottaville äideille ja lapsiaan neuvolassa käyttäville vanhemmille ohjeita ja neuvoja hammashoidollisissa kysymyksissä. Ensisijaisena tarkoituksena on suuhygienian opetus ja järkevien ruokailutottumuksien selvittäminen, fluorihoidon opetus jne.

5. Edelliseen liittyen terveyssisaret ja kätilöt pyritään saamaan mukaan suuhygienian opetukseen ja ennalta ehkäisevän hoidon toteuttamiseen. Erityisesti pyritään järjestämään Mannerheim-liiton toimittaman ja kunnan kustantaman hammashoitovälineistön jako lapsille siten, että mukana ovat hammaslääkärit, terveyssisaret ja opettajat.

6. Opettajat aktivoidaan hammashoidolliseen valistustyöhön, yhteisissä kokouksissa hammaslääkärit esittävät heille viimeisimmät saavutukset ennalta ehkäisevästä hammashoidosta. Eri­tyisesti opettajille on painotettava sitä ratkaisevaa merkitystä, mikä heillä asemansa perusteella on oppilaiden suhtautumiseen kouluhammashoitoon.

Opettajien tulisi mahdollisuuksien mukaan valvoa oppilaiden suuhygieniaa ja opettaa järkeviä ruokailutottumuksia, varoittaa makeisten ja välipalojen haitallisuudesta hampaille jne.

7. Sen jälkeen kun Kauhajoella on edellytyksiä juomaveden fluoraukseen kunnallisen vesijohdon piirissä, tämä tulisi välittömästi toteuttaa.

8. Paikallisen lehdistön välityksellä jaetaan kuntalaisille valistustietoutta hammashoidosta.

9. Oppilaiden vanhempien valistamiseksi kouluhammaslääkärit toimittavat kansalaiskoulun kanssa yhteistyössä monisteen, joka jaetaan koululaisten mukana koteihin, joihin pyritään saamaan aikaan myönteinen mieliala kouluhammashoitoon ja erityisesti vanhemmat valvomaan lastensa suuhygieniaa.

K ouluhammashoidon organisaatiota tulisi nykyisestä voimakkaasti kehittää. Lääkintöhallitukseen tulisi saada hammashoidolle oma osasto, joka johtaisi ja valvoisi koko maan hammashoitoa. Lääninhammaslääkärin virat tulisi perustaa, jolloin läänin hammashoito saataisiin yhtenäisen johdon alaisuuteen. Kuntiin, joissa on kolme tai useampia kouluhammaslääkäreitä, pitäisi perustaa johtavan kouluhammaslääkärin virka. Tämän viranhaltijan velvollisuutena on suunnitella ja kehittää kunnan hammashoitoa, pitää yhteyttä kunnan ja kouluhammaslääkäreiden välillä, huolehtia kouluhammaslääkärien tarpeellisesta jatkokoulutuksesta jne. Tehokkaalla organisaatiolla voidaan saavuttaa jo nykyisellä työvoimalla erittäin hyviä tuloksia. Tämä kuitenkin edellyttää nopeita toimenpiteitä valtion ja kuntien taholta. Tällä hetkellä lääkintöhallituksessa on vain yksi hammaslääkäri, lääninhammaslääkärijärjestelmä on kokonaan toteuttamatta, johtavien kouluhammaslääkäreiden virkoja on useimmissa kaupungeissa, mutta vasta hyvin harvassa maalaiskunnassa.

S uurena epäkohtana lakimääräisessä kouluhammashoidossa on pidettävä sitä seikkaa, että lapset pääsevät säännölliseen hoitoon vasta 7-vuotiaina, kun ensimmäiset pysyvät hampaat puhkeavat jo 5-6 vuoden iässä. Näin ollen olisi välttämätöntä, että myös esikouluikäiset saatettaisiin järjestetyn hammashoidon piiriin. Tämä luonnollisesti edellyttää, että kunnat huolehtivat riittävästä kouluhammaslääkärien virkojen perustamisesta. Oikeudenmukaista olisi ulottaa yhteiskunnan kustantama hammashoito kaikille oppivelvollisuusikäisille. Tähän asiaan uusi peruskoulu tuonee parannuksen.

E dellä olen käsitellyt kouluhammaslääkärin kannalta muutamia keskeisiä kysymyksiä nykyisessä kouluhammashoidossa. Voidaan todeta, että jo nyt on saatu paljon aikaan, mutta että tavattomasti vaaditaan vielä työtä ennen kuin lasten ja koululaisten hampaiden hoito on järjestetty tyydyttävästi. Tämän hetken tärkeimpinä tehtävinä näkisin koko hammashoidon organisaation kehittämisen, valistustyön voimakkaan tehostamisen ja ennalta ehkäisevän hammashoidon järjestämisen. Tavoitteena tulee olla myös hampaistoltaan terve lapsi.

 

Tämä kirjoitus julkaistiin alun perin Etelä-Pohjanmaan koulutointa käsittelevässä lehdessä ”Elävä koulu” 1/1968. Päätoimittaja Heikki Isolauri pyysi kirjoitusta, koska Kauhajoella kouluhammashoito oli ripeästi kehittymässä. Mm. hammaslääkärinvirkoja oli perustettu jo neljä ja yksi niistä oli muutettu johtavan kouluhammaslääkärin viraksi. Olin jo ehtinyt hankkia hallinnon perustietoja professori Kauko Sipposen johdolla Etelä-Pohjanmaan kesäyliopistossa Seinäjoella suorittamalla yhteiskuntasuunnittelun peruskurssin kesällä 1966 ja sosiaalipolitiikan kesällä 1967. Sipponen oli suorastaan yllättynyt, että lääkärikunnan edustaja oli tullut näille kursseille – ei ollut aiemmin kuulemma näkynyt.

Sainpa Kauhajoen kunnan tekemään hakemuksen lääkintöhallituksen kunnan vesijohtoveden fluoraamiseksi. Siihen emme koskaan saaneet vastausta. Sen sijaan lääkintöhallitus antoi vuonna 1969 yleiskirjeen fluorin käytöstä hammassairauksien ehkäisemiseksi ja sitten alkoikin varsinainen fluorisota.

Joka tapauksessa kunnallisen hammashuollon järjestämisen perusteet näyttävät minulla olleen hallussa jo ennen Ruotsin matkaa 1968–69. Professori Johannes Haataja kirjoittikin Hammaslääkärilehdessä hieman myöhemmin, että artikkelini oli ansiokas. Nyt kuitenkin oli edessä matka Lindesbergiin tekemään työtä Ruotsin kansanhammashoidon piirissä pienessä kauniissa Lindesbergin kaupungissa Örebron läänissä. Sattui näet silmiin tandvådrchef John Hedlinin ilmoitus Suomen Hammaslääkärilehdessä, jolla haettiin hammaslääkäreitä hammaslääkäripulasta kärsivään Ruotsiin!

Kauhajoen aika oli monella tavalla antoisaa. Hammaskaries riehui pahimmillaan ja kouluhammaslääkärillä oli töitä loputtomasti. Aloitimme fluoriliuoshuuhtelut ja harjausopetuksen kouluissa. Kunta perusti aloitteestani uusia kouluhammaslääkärin virkoja, kun lupasin hankkia niihin viranhaltijat. Se tiesi matkoja vanhaan opinahjoon Turun yliopiston hammaslääketieteen laitokselle – ja jokainen kerta oli tuloksekas!

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1968 15(15) 19–23

 

Havaintoja Ruotsin folktandvårdista Örebron läänissä (2)

 

Jo suhteellisen lyhyt oleskelu Ruotsissa folktandvårdin parissa osoittaa, että Ruotsi uhraa huomattavia summia sosiaaliseen hammashoitoon, ja että tulokset myös ovat sen mukaisia. Erityisesti Örebron läänissä kehitys on ollut ripeätä. Niinpä läänin pääkaupungissa toimii kolme erikoishammaspoliklinikkaa, jotka varsinaisen alansa erikoishammashoidon lisäksi kouluttavat spesialistihammaslääkäreitä. Lisäksi uuden hampaiden tukikudossairauksien poliklinikan yhteydessä aloittaa elokuussa toimintansa Pohjoismaiden ensimmäinen hammashygienistikoulu .

K ariesprofylaksiaan Ruotsissa on kiinnitetty erityistä huomiota jo usean vuoden ajan, ja tulokset ovat erinomaisen rohkaisevia. Nimenomaan profylaktiseen hoitoon kiinnitetään tällä hetkellä suurta huomiota, ja kariesprofylaksian lisäksi on ryhdytty tarmokkaasti ennalta ehkäisemään tukikudossairauksia ja purenta-anomalioita.

Myös Ruotsissa on hammaslääkäripula, sillä monin paikoin hammashoidon kysyntä on tarjontaa suurempi, vaikka maassa on yksi hammaslääkäri 1400 asukasta kohti. Vaikeana ongelmana on lisäksi, kuten meilläkin, hammaslääkärikunnan epätasainen jakautuminen, niin että valtaosa hammaslääkäreistä on maan eteläosissa ja etenkin suurissa kaupungeissa.

FoIktandvårdin toiminta ja organisaatio Örebron läänissä on niin laajaa ja monipuolista, että yhden artikkelin puitteissa niihin on mahdotonta syventyä perusteellisesti, joten rajoitun vain pääpiirteittäin selostamaan niitä ja toivon voivani myöhemmin palata joihinkin erityiskysymyksiin seikkaperäisemmin.

 

Folktandvårdin organisaatio Örebron läänissä :

L äänin ylin terveydenhoitoelin on terveyden- ja sairaanhoitohallitus. Tämän alaisena toimii tandvårdchefin johdolla hammashoito-osasto, joka vastaa läänin sosiaalisesta hammashoidosta. Tandvårdchef on johtosäännön mukaisesti läänin folktandvårdin korkeimpana virkamiehenä vastuussa hammashoidon johtamisesta ja kontrolloimisesta. Hän suunnittelee ja valvoo hammashoito-osaston toimintaa, huolehtii valtionavustusten anomisesta, suunnittelee talousarvion, valvoo talousarvion toteuttamista, vastaa läänin poliklinikoiden tarveaine- ja välineistöhankinnoista, huolehtii hammashoidon kehittämisestä, valvoo hammaslääkärien työtä jne. Hän on toisaalta myös sosiaalihallituksen (= lääkintöhallitus) alainen. Örebron läänin tandvårdchefinä toimii John Hedlin, joka on varsin tarmokkaasti kehittänyt lääninsä hammashoitoa. Hän on suomenkielentaitoinen, mikä lienee harvinaista Ruotsin tandvårdchefien keskuudessa.

L äänissä toimii kolme erikoishammaspoliklinikkaa, jotka kaikki sijaitsevat Örebrossa, ja lisäksi on perustettu Karlskogaan neljäs klinikka (ortod.), joka aloittaa toimintansa lähiaikoina. Örebron suuren aluesairaalan (= keskussairaala) yhteydessä on läänin keskushammaspoliklinikka, jossa hoidetaan kirurgiset erikoistapaukset. Hampaidenoikomispoliklinikka huolehtii läänin ortodontisista potilaista, ja vastaperustettu hampaiden tukikudossairauksien poliklinikka hoitaa vaikeita paradentoositapauksia sekä kouluttaa hammashygienistejä. Kaikki em. klinikat ovat lisäksi erikoistumislaitoksia hammaslääkäreille. Seuraavana portaana ovat hammashoitoalueet, joita Örebron läänissä on 12. Näissä on yhteensä 26 aluehammaspoliklinikkaa, jotka huolehtivat alueensa väestön rutiininomaisesta hammashoidosta. Hoitohenkilöstön puutteen vuoksi tämä kuitenkin toistaiseksi rajoittuu suurimmaksi osaksi lasten hampaiden hoitoon ja akuuttien hammassairauksien ensiapuun.

 

Erikoishammaspoliklinikat, spesialistit ja spesialistikoulutus:

K eskushammaspoliklinikka, joka toimii sairaalan yhteydessä, hoitaa kirurgisia hammassairauksia sekä suutauteja. Klinikka on toiminut neljä vuotta ja toiminta on koko ajan voimakkaasti kasvanut. Esim. vuonna 1964 potilaskäyntejä oli 2873 ja operaatioita 728, kun vastaavat luvut vuonna 1967 olivat 10687 ja 1909. Klinikalla toimii ylihammaslääkäri, kaksi apulaisylihammaslääkäriä, jotka kaikki ovat spesialisteja, ja assistentti, joka on erikoistumassa. Klinikan esimies on ylihammaslääkäri Günther Feldmann, joka ystävällisesti esitteli klinikkaa ja sen toimintaa. Ulkoisetkin puitteet ovat suurenmoiset: jokaisella hammaslääkärillä on oma hoitohuone ja toimisto, keskustoimisto pitkälle automatisoituine potilaskortistoineen, potilaiden toipumishuoneet, kaksi täydellisesti varustettua modernia leikkaussalia ja runsaasti muita tiloja. Lisäksi sairaala "lainaa" narkoosilääkäriä määrättyinä päivinä kuukaudessa.

M inulla oli mielenkiintoinen tilaisuus seurata tri Feldmannin teamin suorittamaa alaviisaudenhampaan transplantaatiota täysin karioituneen alakuutosen tilalle. Tri Feldmann kertoi tekevänsä ko. operaation aina milloin se vain on mahdollista, koska siinä ei häviä mitään, vaikkei transplantaatio onnistuisi. Tällöin voidaan vielä tehdä esim. silta, joka kuitenkin olisi pitänyt tehdä tuhoutuneen alakuutosen poiston jälkeen. Suunnitelmissa hänellä oli mm. syväjäädyttää nuorilta ihmisiltä poistetut viisaudenhampaat, jotka voitaisiin myöhemmin käyttää tuhoutuneiden molaarien tilalla. Edelleen klinikalla on tarkoitus aloittaa homotransplantaatit heti, kun sairaalan läheisyyteen saadaan täydellinen immunologinen laboratorio. Tulevaisuudessa on tarkoitus ottaa tapaturmaisesti kuolleilta terveet hampaat transplantaateiksi. (Näin maallikosta tuntuu tapaturmaisesti kuolleen kohtalo kolkolta, sillä sen jälkeen kun eri alojen spesialistit ovat ottaneet tarvitsemansa "varaosat", ei haudattavaksi jää juuri mitään!)

H ampaiden oikomispoliklinikka on henkilökuntansa puolesta suurin erikoisklinikka; hammaslääkärin virkoja on 9 ja "puoli". Klinikan johtaja on ylihammaslääkäri Sten Linder-Aronson. Lisäksi on kaksi ja "puoli" apulaisylihammaslääkäriä, yksi kouluortodontti ja viisi erikoistuvaa assistenttihammaslääkäriä. Oikomishoito on kehittynyt Ruotsissa valtavasti viimeisten 10 vuoden aikana, sillä vuonna 1957 maassa oli 6 oikomispoliklinikkaa, joissa oli yhteensä 7 oikojahammaslääkäriä, kun vuonna 1967 klinikoita oli 51 ja virkoja 86.

Oikomispoliklinikalla hoidetaan pääasiassa vaikeita purenta-anomalioita eri-ikäisillä potilailla. Varsin yleistä on kiinteiden kojeiden käyttö; niinpä esim. tällä hetkellä Örebron oikomispoliklinikalla on hoidossa noin 2000 kiinteitä kojeita käyttävää potilasta. Jokaisesta kiinteillä kojeilla hoidettavasta tapauksesta tehdään aluksi perusteellinen purenta-analyysi kliinisen tutkimuksen, monipuolisen röntgentutkimuksen ja kipsimallien avulla. Varsinaisen keskuspoliklinikkatyön lisäksi ylihammaslääkäri ja apulaisylihammaslääkärit käyvät säännöllisesti aluehammaspoliklinikoilla konsultoimassa ja kontrolloimassa purennan kehitystä ja profylaktista oikomishoitoa.

V arsin mielenkiintoista on todeta, että Ruotsissa hammaslääkärillä on mahdollisuus erikoistua määrätyissä sosiaalihallituksen tarkoitukseen hyväksymissä folktandvårdin erikoishammaspoliklinikoissa. Esimerkiksi oikojahammaslääkärin erikoiskoulutus oikomispoliklinikalla kestää vähintään kaksi vuotta ja se käsittää käytännön oikomistyötä sekä teoreettista opetusta. Hän joutuu tänä aikana tekemään oikomishoidoista noin 20 tapausselostusta analyyseineen. Ennen erikoistumaan pääsyä hammaslääkärin on toimittava määräaika folktandvårdin palveluksessa saamassa kokemusta lapsipraktiikasta. Erikoisklinikkakoulutuksen jälkeen on myös tehtävä määräaika kliinistä oikomistyötä ennen erikoishammaslääkärioikeuksien saamista. Käytännössä erikoistuminen kestää 5-7 vuotta hammaslääkäritutkinnon lisäksi.

H ampaiden tukikudossairauksien poliklinikka on juuri aloittanut toimintansa Örebrossa ja se on alansa ensimmäinen Ruotsissa. Klinikka toimii uudessa erittäin ajanmukaisessa rakennuksessa ja sen yhteydessä on myös tilat hammashygienistikoululle. Klinikalla toimii viisi hammaslääkäriä: ylihammaslääkäri, apulaisylihammaslääkäri ja kolme assistenttia. Esimiehenä on ylihammaslääkäri Lars Jacobson, joka siis myös vastaa hygienistikoulutuksesta. Klinikka jakaa neuvoja parodontaaliprofylaksiasta ja suorittaa kliinistä hoitoa ja profylaksiaa. Täällä hoidetaan hammaslääkärien ja lääkärien lähettämiä potilaita, joiden katsotaan olevan parodontologisen spesialistihoidon tarpeessa. Koska parodontologia on suhteellisen suuressa mitassa potilaan informointia, klinikalla on varattu tätä tarkoitusta varten erityinen huone, joka on varustettu tarvittavalla materiaalilla ja laitteistolla. Klinikan kokonaispinta-ala on 800 m², johon sisältyy mm. 7 käsittelyhuonetta, keskussterilointi, 4 toimistohuonetta, odotushuone, AV-huone, henkilökunnan kahvio ym. Hygienistikoulussa on niin ikään 7 käsittelyhuonetta, toimisto, odotushuone, luentosali ja sosiaaliset tilat. Hammashygienistikoulutus alkoi elokuussa ja ensimmäiselle kurssille otettiin kuusi oppilasta. Pääsyvaatimuksena on hammashoitajan tutkinto sekä vähintään kahden vuoden käytännön kokemus ­hammashoitajan työssä. Koulutus kestää yhden vuoden.

 

Aluehammaspoliklinikat:

Ö rebron läänissä on 26 aluehammaspoliklinikkaa, jotka huolehtivat folktandvårdin rutiinihammashoidosta. Toukokuun alusta lähtien olen työskennellyt Lindesbergin kaupungin (n. 7000 as.) aluehammaspoliklinikalla, joka on neljän hammaslääkärin klinikka ja jonka yhteydessä toimii yhden hammasteknikon laboratorio. Klinikan esimies on hammaslääkäri Tage Johansson. Hänen lisäkseen työskentelee klinikalla kaksi osapäivävirkaista hammaslääkäriä ja allekirjoittanut kokopäivävirassa.

E nsimmäisiä havaintoja oli folktandvårdin kapasiteetin riittämättömyys. Aikuispotilaat joutuvat jonottamaan Lindesbergissä 9 vuotta. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että potilaat käyttävät jonotusaikana yksityishammaslääkäreitä, ja heidän päästyään folktandvårdin hoitoon on edessä usein jonkin suuren proteettisen hoidon suorittaminen (joko levyproteesi tai suuri siltatyö). Paine folktandvårdia kohtaan on kova, koska hoito maksaa vain noin kolmanneksen siitä, mitä se maksaa yksityispraktiikassa. Folktandvård toimii huomattavasti alle omakustannushinnan, joten osa hoidosta maksetaan yleisistä varoista.

T yöpäivä on 8-tuntinen ja viikoittain työskennellään viitenä päivänä. Lauantait ovat vapaat. Palkkaus on joko kiinteä kuukausipalkka tai peruspalkka + pienet toimenpidepalkkiot. Ero eri palkkausmuotojen välillä on varsin pieni, jos kohta jälkimmäisellä vaihtoehdolla on mahdollisuus ansaita hieman enemmän. Kliininen työ jakautuu sääntöjen mukaan siten, että 55 % ajasta käytetään lasten hampaiden hoitoon ja 45 % aikuisten. Aluehammasklinikka on myös velvollinen huolehtimaan alueensa akuuttien päivystystapauksien hoidosta, jota varten esim. Lindesbergin klinikalla on työpäivinä varattu noin yhden tunnin vastaanottoaika. Hoito käsittää yleensä vain ensiavunluontoiset toimenpiteet ja potilaat pyritään saamaan jatkohoitoon yksityishammaslääkäreille, koska muuten klinikan järjestelmällinen hoitotyö kärsisi kohtuuttomasti. Suurimmissa kaupungeissa ei aikuispotilaita voida nykytilanteessa ottaa vastaan laisinkaan.

F oIktandvårdin päätehtävä on nykytilanteessa lasten järjestelmällinen hammashoito, joka onkin pystytty hoitamaan erittäin tyydyttävästi. Nimenomaan kariesprofylaksialla on saavutettu erinomaisia tuloksia. Fluorihuuhtelu on toteutettu koko maan kouluissa. Huuhtelu tapahtuu kaksi kertaa kuukaudessa 0,2 %:sella NaF-liuoksella, useimmiten tehtävään koulutetun ns. fluorihoitajattaren johdolla. Kokemus on nimittäin osoittanut, että näin saadaan paremmat tulokset, kuin jos opettajat hoitavat asiaa. Osa opettajista ei ole ollut kiinnostunut suorittamaan huuhteluja. Fluorihuuhtelun ansiosta on Örebron läänissä keskimääräinen käsittelyaika lasta kohti laskenut vuoden 1963 2,7 tunnista 1,98 tuntiin vuonna 1967. Tässä yhteydessä ei voi olla toivomatta, että myös Suomessa toteutettaisiin fluorihuuhtelu laajassa mitassa kouluhammashoidon puitteissa aivan välittömästi, jotta maamme katastrofaalinen kariestilanne saataisiin vähitellen hallituksi.

K okemukset kuukauden aikana Ruotsin folktandvårdista ovat olleet suhteellisen positiivisia. Erityisesti on kiinnittänyt huomiota hammashoidon tehokas suunnittelu ja hallinto, korkeatasoiset erikoishammaspoliklinikat sekä ennen kaikkea laaja profylaktinen toiminta. Luonnollisesti folktandvårdissa on epäkohtia, kuten riittämätön kapasiteetti, mutta perusta, jolle Ruotsi rakentaa sosiaalista hammashoitoaan, tuntuu vakuuttavalta.

 

Vuosi Ruotsissa oli käänteentekevä myöhemmälle ammatilliselle uralleni. John Hedlin vaikutti keskeisesti siihen, että sain mahdollisuuden osallistua 6-viikkoiselle tandvårdchefien kurssille Tukholmassa ja Lindingössä. ”Jonne” oli kotoisin Ruotsin Lapista ja oli niin ollen suomenkielinen ja lestadiolainen. Hänen uransa oli voimakkaasti nousujohteinen ja hänestä tuli lääkintöneuvos Olof Oswaldin seuraaja sosiaalihallituksen hammashuollon johtajaksi. Mieluisaa oli saada keskustella Jonnen kanssa maailman menosta vielä 2000-luvun alussa monien vuosien jälkeen.

 

            

Suomen Hammaslääkärilehti 1969 16(1) 15-20

 

Suutautien hoidosta, suu- ja leukakirurgiasta sekä

sairaalahammashoidosta Ruotsissa (3)

 

 

Hammaslääketiede pyrkii voimakkaasti kehittämään suun sairauksien diagnostiikkaa ja hoitoa. Oraalinen kirurgia on tärkeä rengas näiden sairauksien hoidossa sekä hoitaa hampaiston kirurgisia sairauksia ja vastaa suurelta osalta yhä lisääntyvien leukatapaturmien hoidosta. Suuren ongelman muodostaa sairaaloiden ja muiden hoitolaitosten potilaiden hammashoito. Koska Ruotsi on kehittänyt tehokkaasti sosiaalista hammashoitoaan viimeisten 30 vuoden kuluessa, lienee mielenkiintoista pyrkiä selostamaan tilannetta Ruotsissa edellä mainituilla aloilla. Folktandvården vastaa suurelta osalta ko. toiminnasta, mutta erittäin tärkeän osan muodostavat maan neljän hammaslääketieteen laitoksen kirurgiset osastot .

 

Lainsäädäntöä:

F olktandvårdenin toiminta on lainsäädännöllä varsin tarkoin määriteltyä, joten seuraavassa poimin esiin muutamia lähinnä suu- ja leukakirurgiseen toimintaan liittyviä säännöksiä. Kuninkaallisen Majesteetin kuulutuksessa 26.5.1961 (nr 278) säädetään mm. seuraavaa: Folktandvården on sosiaalihallituksen alainen. Jokaisessa landstingetissä Folktandvårdenin johdossa tulee olla terveydenhoitohallitus. Folktandvårdenin hoitamiseksi landstinget on jaettava hammashoitoalueisiin. Jokaisessa alueessa tulee olla vähintään yksi kiinteä aluehammaspoliklinikka (distriktstandpoliklinik).

Yhden landstingetin sairaalan yhteydessä tulee olla keskushammaspoliklinikka (centraltandpoliklinik = CTP).

Tämä osittain hoitaa tavallista vaikeampia tapauksia, joita folktandvårdenin hammaslääkärit, muut hammaslääkärit tai lääkärit lähettävät, ja osittain hoitaa sairaalan potilaiden hammashoidon sekä osittain antaa myös tavanomaista folktandvårdenin piiriin kuuluvaa hammashoitoa. CTP:lla tulee olla ylihammaslääkärin virka, johon sisältyy myös poliklinikan johtajan tehtävät. Ylihammaslääkärin tulee olla laillistettu hammaslääkäri sekä lisäksi omata erityinen koulutus suu- ja leukakirurgiassa ja leukaprotetiikassa leukatapaturmien hoitoa koskevilta osin sekä omata kokemusta lasten hampaiden hoidossa.

K uulutuksessa nr 279 säädetään lisäksi ylihammaslääkärin virasta mm. seuraavaa: Ylihammaslääkärin nimittää Kuninkaallinen Majesteetti. Kun ylihammaslääkärin virka tulee avoimeksi, julistaa terveydenhoitohallitus viran haettavaksi. Mikäli päteviä hakijoita on ilmaantunut, sosiaalihallituksen tulee asettaa neljä ansioiltaan ja taitavuudeltaan parasta hakijaa siihen järjestykseen kuin heidän katsotaan olevan päteviä ko. virkaan. Ehdotus ja hakemukset lähetetään terveydenhoitohallitukselle, joka asianomaista sairaalan johtoa kuultuaan puoltaa jotakin ehdolle pantua hakijaa. Terveydenhoitohallitus ilmoittaa sosiaalihallitukselle päätöksestään liittäen mukaan asiaa koskevan pöytäkirjan. Sosiaalihallitus jättää tämän jälkeen hakemukset omalla lausunnoillaan varustettuna Kuninkaalliselle Majesteetille.

Y lihammaslääkärin tehtävistä säädetään: hänen tulee

1. vastata hoidon säädetystä ja asianmukaisesta järjestämisestä keskushammaspoliklinikalla.

2. huolehtia sairaalaan otettujen potilaiden hammashoidosta sen mukaan mitä hän asianomaisen lääkärin kanssa neuvoteltuaan katsoo lääketieteelliseltä kannalta asianmukaiseksi.

3. pitää polikliinistä vastaanottoa tavallista vaikeampia tapauksia varten, sekä siinä määrin kuin aikaa jää, hoitaa muita folktandvårdenin piiriin kuuluvia tehtäviä.

4. valvoa, että sosiaalihallituksen määräämiä tai muuten vaadittavia potilaskortteja pidetään asianmukaisesti.

5. laatia vuosittain sosiaalihallituksen määräämänä ajankohtana toimintakertomus keskushammaspoliklinikan toiminnasta edelliseltä kalenterivuodelta.

K uulutuksessa nr 663 säädetään koulutuksesta, joka vaaditaan purentaelimen kirurgisten sairauksien erikoishammaslääkärin oikeuksien saamiseksi:

Peruskoulutus:

a) 3 vuoden palvelu spesialiteetin alalla, joka palvelu tulee suorittaa hammaslääkärikorkeakoulussa tai keskushammaspoliklinikalla. Peruskoulutukseen tulee sisältyä 6 kuukauden auskultointi (puolipäivävirka) kaikilla yleisen kirurgian aloilla sekä korva-, kurkku- ja nenätaudeissa. Yleinen kirurgia voidaan vaihtaa plastiikkakirurgiaan.

Alaan liittyvä ns. randutbildning:

b) 1 vuoden palvelu aloilla, joilla on merkitystä spesialiteetille.

c) hyväksytysti suoritettu kurssi oto-rhino-laryngologiassa siinä laajuudessa mitä vaaditaan lääketieteen lisensiaattitutkintoa varten.

Randutbildningenin tulee käsittää:

odontologinen röntgendiagnostiikka: – 6 kuukauden puolipäivävirka

parodontologia: – 6 kuukauden puolipäivävirka

juurenhoito: – 6 kuukauden puolipäivävirka

radioterapeuttinen klinikka: – 3 kuukauden auskultointi (puolipäivä)

sisätaudit: – 3 kuukauden auskultointi (puolipäivä)

bakteriologia: – 3 kuukauden puolipäivävirka,

 

Organisaatio:

R uotsi on jaettu sairaanhoidon järjestämiseksi seitsemään alueeseen (region). Kullakin alueella on suuri suu- ja leukakirurginen keskus. Neljä näistä sijaitsee hammaslääketieteen laitosten yhteydessä, nimittäin Tukholman, Malmön, Umeån ja ensi vuoden alusta lukien Göteborgin hammaslääkärikorkeakoulujen kirurgiset osastot. Kolmen muun alueen keskukset ovat Linköpingin, Uppsalan ja Örebron regionsjukhusetien yhteydessä.

Seuraavana portaana on lähinnä läänijakoa noudattava landstinget-järjestelmä. Maa on jaettu 25 landstingetiin ja lisäksi suurimmat kaupungit Tukholma, Göteborg, Malmö ja Norrköping muodostavat omat yksikkönsä sairaanhoidon järjestämiseksi.

T ukholmassa on useita suu- ja leukakirurgisia keskuksia. Edellä mainitun hammaslääketieteen laitoksen lisäksi on Karoliinisen sairaalan yhteydessä käkvårdscentral. Karoliininen sairaala on koko Ruotsin lähetesairaala. Tukholman kaupungin CTP on Södersjukhusetissa. Henkilökuntaan kuuluu mm. kaksi erikoishammaslääkäriä, joista toinen on suu- ja leukakirurgisen erikoiskoulutuksen saanut parodontologi ja toinen leukatapaturmien hoitoon erikoistunut suu- ja leukakirurgi. Edelleen CTP:lla on kaksi assistenttihammaslääkäriä ja hammashygienisti. Tukholman läänin CTP sijaitsee Danderydin sairaalan yhteydessä. Eastman-instituutissa on lasten suu- ja leukakirurginen erikoisklinikka, jonka yhteydessä toimii myös röntgenologinen osasto.

Näiden em. CTP:iden lisäksi tulevat muiden landstingetien keskushammaspoliklinikat. Yhteensä Ruotsissa on tällä hetkellä 32 keskushammaspoliklinikkaa.

CTP:t ovat erikokoisia sekä henkilökuntansa että tilojensa puolesta. Useimmat ovat kaksi tai useampia hammaslääkärin virkoja sisältäviä, mutta on myös muutama yhden hammaslääkärin CTP. Ylihammaslääkärien ja apulaisylihammaslääkärien tulee olla spesialisteja, mutta mm. erikoishammaslääkärien puutteen vuoksi joillakin klinikoilla on ylihammaslääkäri, joka on perehtynyt suu- ja leukakirurgiaan, mutta ei omaa muodollista spesialistikoulutusta.

Muutamat CTP:t ovat laajentuneet käsittämään myös jonkin muun odontologisen spesialiteetin. Niinpä Malmön CTP:lla on endodontin virka ja Lundin CTP:lla röntgenologin virka.

S uutautien hoito ja suu- ja leukakirurginen toiminta on saanut alkunsa siten, että sairaaloissa on alettu tuntea tarvetta konsultoida hammaslääkärin kanssa erityisesti leukatapaturmia hoidettaessa. Hoito- ja konsultaatiotarpeen kasvaessa on aluksi perustettu osapäivävirkoja sairaalahammaslääkäreille. Tästä kehitys on johtanut kokopäivävirkoihin ja keskushammaspoliklinikkatoimintaan. Kuten edellä on mainittu, toimivat CTP:t myös erikoishammaslääkärien koulutuslaitoksina. Tämä on varsin tärkeää, koska hammaslääketieteen laitosten mahdollisuudet kouluttaa erikoishammaslääkäreitä ovat rajoitetut, sillä niiden päätehtävä on uusien hammaslääkärien kouluttaminen. Tällä hetkellä Ruotsissa on noin 40 suu- ja leukakirurgian erikoishammaslääkäriä.

V arsinaista sairaalahammashoitoa ei Ruotsissa toistaiseksi ole järjestetty, vaan tässä sovelletaan kussakin tapauksessa olosuhteisiin soveltuvaa käytäntöä. Niinpä sairaalassa saattaa olla konsultoiva tai osapäivävirkainen hammaslääkäri, joka voi olla yksityispraktiikkaa harjoittava tai myös virkahammaslääkäri. Myös kokopäivävirkaisia sairaalahammaslääkäreitä on joidenkin sairaaloiden yhteydessä. Erilaisten muiden sairaanhoitolaitosten, kuten vajaamielishoitoloiden, mielisairaaloiden ja vanhainkotien sairasosastojen yms. hammashoidossa vallitsee sama tilanne. Ruotsin Hammaslääkäriliiton lehden n:o 20/68 pääkirjoituksessa todetaan, että on valitettavaa, että useimmat sairaaloiden ja laitosten potilaat eivät ylipäänsä saa varsinaista hammashoitoa ja tilanteeseen toivotaan nopeaa ratkaisua.

Keskushammasklinikkatoiminnan valottamiseksi esitän muutamia, lähinnä numerotietoja Örebron läänin CTP:lta. Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, on Örebron regionsjukhusetin yhteydessä, joka on läänin lähetesairaala, toiminut keskushammaspoliklinikka vuodesta 1964 alkaen. Klinikka on varsin modernisti varustettu, mm. kaksi täydellistä leikkaussalia, hammaslääkärien vastaanottohuoneet, toimistot, pukeutumis- ja toipumishuoneet, keskusarkisto sekä hammastekninen laboratorio, joka on perehtynyt suu- ja leukakirurgiaan liittyviin hammasteknisiin laitteisiin.

H e n k i l ö k u n t a :

1 ylihammaslääkäri (spesialisti)

2 apulaisylihammaslääkäriä (spesialisteja)

1 assistenttihammaslääkäri (erikoistumassa)

1 ylihammashoitaja

4 hammashoitajaa

1 hygienisti (puolipäivävirka) 2 sairaanhoitoapulaista

1 alihoitaja

1 johtava hammasteknikko

1 hammasteknikko

2 lääkärin sihteeriä

1 konttoristi

V uoden 1967 toimintakertomuksesta voidaan mainita mm. seuraavaa:

Potilaskäyntejä 10.687, suoritettuja operaatioita 1.909, sairaalasta lähetettyjä potilaita (suljettu hoito) 440, lääkärien ja hammaslääkärien lähettämiä potilaita (avohoito) 1.858.

Yleisimpiä diagnooseja

– ostitis periapic. chr. 407

– parodontitis marg. chr. 354

– dens retentus partialis 272

– dens retentus totalis 169

– radix relicta 196

– caries dentiurn 164

– fractura max. et manclib. 43

– carcinoma 11

– neoplasma malign.alii 5

yhteensä diagnooseja v. 1967 - 2.552

 

– pieniä rtg-kuvia 10.118

– isoja rtg-kuvia 227

Yleisimmät operaatiot:

– osittain retin. hampaiden poist. 294

– gingivektomia 230

– juurenpääresektio 188

– retinoidun. hampaan oper. poist. 188

– radix relicta – exstirpatio 100

– leukamurtumaoperaatioita leukamurtumat, hammasluksaatiot, paradentoosit,

    purentakisko, kappakisko, teräslankasidos yms. 122

T ulevaisuuden hahmottelua hammashoidon järjestämiseksi sairaalalaitoksen yhteydessä: Eräänä mahdollisuutena suutautien ja suu- ja leukakirurgisen hoidon sekä sairaalahammashoidon laajentamiseksi ja tehostamiseksi esitetään, että läänien lähetesairaaloiden yhteyteen perustettaisiin oraalinen keskus (oralt centrum). Asiasta ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen artikkelin ylihammaslääkäri Kurt Bergström Växjön keskusoikomispoliklinikalta ja apulaisylihammaslääkäri Anders Åhlin Växjön keskussairaalan CTP:lta Ruotsin hammaslääkäriliiton lehdessä n:o 20/68. Kirjoitus perustuu kyselyyn Ruotsin hammaslääketieteen laitosten professorien keskuudessa.

Artikkelissa todetaan, että Ruotsin sairaanhoito laajenee erittäin nopeas­sa tahdissa, ja tästä syystä on varsin vaikeaa tehdä oikeaan osuneita suun­nitelmia tulevaisuutta silmällä pitäen. Suurten lähetesairaaloiden rakentaminen sisältää koko joukon probleemoja. Lääkärien aktiivista osallistumista näistä asioista käytyyn keskusteluun on tervehditty tyydytyksellä, ja tästä syystä kirjoittajat ovat ryhtyneet selvittelemään  odontologian asemaa tällaisten sairaa­loiden yhteydessä.

K eskussairaalan yhteyteen ehdotetaan suun sairauksien hoitokeskusta, jossa olisi edustettuna seuraavat hammaslääketieteelliset erikoisalat: endo­dontia, röntgendiagnostiikka, ortodontia, parodontologia, protetiikka ja suu- ja leu­kakirurgia. Perusteluksi mainitaan, että myös yleislääketieteen piirissä on edetty melko pitkälle ns. subspesialiteettei­hin ja todetaan toisaalta, että yhteistyön lisääntyminen yleislääketieteen ja hammaslääketieteen välillä on erittäin toivottavaa. Tästä syystä erikoishammaslääkärilaitosta ei saisi sijoittaa eristetyksi muusta sairaanhoitolaitoksesta. Hammashoidon voimakasta tehostamista sairaalalaitoksen piirissä toivotaan myös siksi, että nykyisten CTP:iden puitteissa ei pystytä suoriutumaan tyydyttävästi sairaalan potilaiden rutiinihammashoidosta, koska erikoishammaslääkäreillä on täysi työllisyys oman spesialiteettinsa alalla. Tämän vuoksi he ovat myös tottumattomia hoitamaan rutiinihammashoitoa.

R ealistiseksi katsotaan, että suun sairauksien hoito oraalisen keskuksen puitteissa toteutetaan asteettain. Erikoisaloista tulee odontologiselle röntgenologialle antaa keskeinen asema. Erityisesti ortodontiassa ja suukirurgiassa on suuri kvalifioidun rtg-diagnostiikan tarve. Tällä alalla yhteistyö rutinoidun röntgenologin kanssa on suuriarvoista ja oraalisen centrumin puitteissa voitaisiin järjestää päivittäin rtg-rondeja. Muista oraalisen centrumin specialiteeteista poiketen odontologinen röntgendiagnostikko tulisi sijoittaa keskussairaalan rtg-osaston yhteyteen. Siellä on mahdollisuus käyttää raskaampaa kalustoa, joka on välttämätön edellytys kvalifioidulle rtg-diagnostiikalle. Tämä tekisi myös mahdolliseksi molemminpuolisen kokemusten vaihdon lääkärin ja hammaslääkärin välillä.

Y hteistyö odontologisten spesialiteettien ja yleislääketieteen välillä on tähän asti ollut varsin vähäistä, mutta tilanne tullee muuttumaan kehityksen mukana. Esimerkiksi endodontti on tarpeen fokaali-infektioiden hoidossa muiden lääketieteellisten osastojen kanssa. Kariologin tulisi olla läheisessä yhteistyössä lastenlääkärien sekä äitiys- ja lastenhoitokeskuksien kanssa hampaiden terveydenhoidon osalta. Ortodontian alalla tunnetaan suurta yhteistyön tarvetta eri lääketieteellisten spesialistien kanssa erityisesti huuli- ja suulakihalkiopotilaiden hoidossa.

S uuren probleeman edellä esitetylle kehitykselle muodostaa erikoishammaslääkärien puute. Koulutuskapasiteetti on täysin riittämätön useimmilla odontologian erikoisaloilla. Hammaslääketieteen laitosten puitteissa ei luultavasti voida lisätä paljoakaan spesialistikoulutusta, koska laitosten primääritarve on uusien hammaslääkärien kouluttaminen. Erikoiskoulutus tulee näin ollen järjestää osittain muulla tavoin.

L äänin tasolla erikoiskoulutusta on tähän asti annettu lähinnä CTP:iden puitteissa. Erikoisklinikoiden lisääntynyt rakentaminen lääneissä lisää mahdollisuuksia kouluttaa erikoishammaslääkäreitä. Tässä yhteydessä korostetaan yhteistyön merkitystä hammaslääketieteen laitosten kanssa koulutuksen kvaliteetin yhtäläisyyden takaamiseksi. Oraalisten centrumien yhteydessä avautuisi myös mahdollisuus hammaslääkäreiden jatkokoulutukseen. Teoreettinen koulutus kurssien muodossa ja käytännön harjoittelu voidaan näin järjestää paikallisesti. Tulevaisuudessa tulee yleishammaslääkäreiden jatkokoulutus olemaan erittäin tärkeää. Samalla on mahdollista aloittaa "odontologinen yleisspesialisti"-koulutus.

Läänin oraalisen centrumin yhteyteen on myös mahdollista saada esimerkiksi erikoishammaslääkärikoulutuksen vaatima tehostettu kirjastotoiminta. Toivomuksena esitetään, että päättävät elimet aloittaisivat mahdollisimman pian asian perusteellisen tutkimisen ja hahmottelun, jotta oraalisten centrumien rakentamiseen päästäisiin viimeistään ennen vuotta 1980.

 

Kirjallisuutta:

O. Osvald - H. Rahm: Tandvårdsförfattningar (1968)

G. Feldmann: Centraltandpolikliniken i Örebro (Landstingsnytt 2/68)

K. Bergström, A. Åhlin: Ett oralt centrum vid länets remissjukhus utopi eller ej?  (Sveriges Tandläkarförbunds Tidning 20/68)

J. Hedlin: Verksamhetsberättelse för folktandvården i Örebro län under år 1967.

 

Vuoden työskentely Ruotsin folktandvårdin palveluksessa oli monella tavalla käänteentekevää uralleni. Ruotsissa hammashuollon organisaatio oli paljon pitemmälle kehittynyttä kuin Suomessa tuolloin 1960-luvun lopulla. Erikoinen yhteensattuma oli, että Örebron maakäräjien hammashuollon päällikkö oli suomenkielinen John Hedlin Pohjois-Ruotsista. Hän oli laittanut Suomen Hammaslääkärilehteen ilmoituksen, jolla hän houkutteli suomalaisia hammaslääkäreitä töihin Ruotsiin. Minä olin yksi syöttiin tarttuneista. Ruotsi pyrki saamaan hammaslääkäreitä eri puolilta maailmaa, ja niinpä meille Lindesbergin klinikalle tuli hammaslääkäri Liliana Jordanova Bulgariasta. Hän oli hyvin sydämellinen ihminen, johon ”kommunistina” ruotsalaiset työtoverit kuitenkin suhtautuivat melko kylmäkiskoisesti lukuun ottamatta klinikkamme hammasteknikkoa Rolf Leidneriä ja hänen perhettään. Lilianan aviomies oli Mihail Milkow, joka oli vastikään voittanut BBC:n kansainvälisen nuorten kapellimestarien kilpailun. Lilianasta tuli meille elinikäinen ystävä.

Yleisesti ottaen minuun ja perheeseeni ”finjäveleinä” suhtauduttiin Ruotsissa erittäin ystävällisesti ja avuliaasti. Pääsin myös paikalliseen Rotary-klubiin, koska olin Kauhajoella rotari. Sitä kautta pääsin tutustumaan paikalliseen establishmenttiin, mikä on Rotary-liikkeen avaamia hienoja maailmanlaajuisia mahdollisuuksia liikkeen jäsenille.

Ennen kaikkea vuosi Ruotsissa oli ammatillisesti suunnattoman antoisa – enkä nyt käytä ylisanoja. John Hedlin eli Jonne järjesti minulle myös mahdollisuuden päästä 6-viikkoiselle folktandvårdin hammashuoltopäällikkökurssille Tukholman lähelle Lidingössä. On selvää, että Ruotsin opintomatka avasi minulle oven myös lääkintöhallituksen virkaan, mikä oli ollut absurdi tavoitteeni jo opiskeluajoilta asti.

Ruotsissa avautuivat monet hallintoon liittyvät suuret linjat ja lisäksi kliinisen työn arki. Tuntipalkkalaisena oli mahdollisuus opetella perusteellisesti esimerkiksi Kofferdam-suojauksen käyttö lähes kaikissa toimenpiteissä. Ehdottomasti tärkeintä oli päästä sisään hallinnon isoihin kuvioihin.

Eräs tulevaisuudelleni ratkaiseva tapaus oli lukea Elof Pettersonin kirjoitus Ruotsin hammaslääkärilehdessä sosiaalihammaslääketieteen opintomahdollisuuksista USA:ssa. Silloin tein päätöksen lähteä hakemaan lisäoppia valtameren takaa ja niinpä muutaman vuoden kuluttua olin ensimmäinen suomalainen hammaslääkäri, jolla oli Master of Public Health jatkotutkinto sosiaalihammaslääketieteessä.

Pienenä pikanttina lisänä voin mainita, että Ruotsin vuoden aikana ajoin myös Pentti Lumiahon aloitteesta jättimäisiä Volvo-rekkoja 30 tonnin sianlihalastissa Norrtäljestä Göteborgiin. Siinä oppi kunnioittamaan raskaan liikenteen kuljettajien työtä. Kun oli saanut kelattua kaikki 16 vaihdetta läpi, ja nostettua nopeuden 80 km/t:ssa, niin mielellään yritti sen pitää siinä. Kevyemmän liikenteen joustavaa suhtautumista mielellään kiitti. Elinikäinen muisto jäi siitä, kun rekan etupyörä pääsi lipsahtamaan kestopäällysteen ulkopuolelle, ja rahtiosaston kattoon ripustetut sianruhot saivat koko yhdistelmän heiluriliikkeeseen. Onneksi selvisin säilähdyksellä! Jalasjärviseen Lumiahon kuljetusliikkeeseen oli tullut tutustuttua Pentin välityksellä ja tuloksena oli rekka-auton kuljettamiseen oikeuttava ajokortti.

Kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen ja antoisa vuosi.

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1969 16(7) 355–364                                         

 

Johtava kouluhammaslääkäri Heikki Tala                                                          

 

Sosiaalihammaslääketieteestä (4)

 

Sosiaalihammaslääketiede on verraten nuori ja melko vähän tunnettu hammaslääketieteen ala. Määritelmänä voidaan esittää, että sosiaalihammaslääketiede tutkii hammaslääketiedettä enemmän koko yhteiskunnan kuin yksityisen potilaan kannalta. Hammaslääkärijärjestöt alkoivat 1800-luvun jälkipuoliskolla eri puolilla maailmaa toimia profylaktisten keinojen löytämiseksi hammassairauksia vastaan, ja 1900-luvun alussa aloitettiin useassa maassa kouluhammashoito ja alettiin tutkia hammassairauksien levinneisyyttä. Sosiaalihammaslääketieteen käsite on kuitenkin myöhempää perua. Sosiaalihammaslääketiede liittyy läheisesti sosiaalilääketieteeseen. Lienee mielenkiintoista todeta, että sosiaalilääketieteen käsite tuli Euroopassa esille ensi kerran noin 100 vuotta sitten ja ensimmäinen sosiaalilääketieteen professuuri perustettiin Oxfordin yliopistoon vuonna 1942.

S osiaalihammaslääketieteestä käytetään useita eri nimityksiä. Skandinavian maissa on socialodontologi yleisin. Anglosaksinen kirjallisuus sen sijaan tuntee tälle oppiaineelle koko joukon nimityksiä, mm. Dental Public Health, Public Dentistry, Social Dentistry, Ecological Dentistry, Dental Sociology, Preventive Dentistry ja Environmental Dentistry. Nämä nimitykset paljastavatkin paljon sosiaalihammaslääketieteen tehtävistä. Jos sosiaalihammaslääketiede käsitetään analogiseksi sosiaalilääketieteen kanssa, niin ruotsalaisen käytännön mukaan jako tulisi olemaan seuraava:

1. hallinnollinen hammaslääketiede.

2. vitaalistatistiikka ja epidemiologia,

3. hammaslääketieteellinen profylaksia ja

 4. hammashoidon ja suu- ja hammassairauksien sosiaaliset seuraamukset yhteiskunnalle.

N orjalainen sosiaalilääketieteen professori Ström on ehdottanut hieman toisenlaista aineryhmäjakoa: 1. hammassairauksien esiintyminen ts. epidemiologia, 2. sosiaaliset tekijät hammashoidossa, johon hän laskee ravitsemuksen, hammashoidon tarjonnan ja mahdollisuudet saada hammashoitoa, 3. taloudelliset seuraamukset yhteiskunnalle, 4. profylaksia ja 5. hammaslääkärin toiminta, joka käsittää mm. potilaan ja hammaslääkärin välisen suhteen, suhtautumisen kollegoihin, hammashoidon lainsäädännön, hammaslääkäritilastot, julkisen hammashoidon ja hammashoidon talouden ja organisaation.

 

Miten sosiaalihammaslääketieteen opetus on järjestetty?

P ohjoismaiseen hammaslääkärikoulutukseen kuuluu yleensä muutaman tunnin kurssi tästä aiheesta, joskin aika on monessa tapauksessa jaettu oikeushammaslääketieteen kanssa. Toisin sanoen vasta valmistunut hammaslääkäri tietää varsin vähän sosiaalihammaslääketieteestä. Kuitenkin sosiaalinen hammashoito on huomattava sektori pohjoismaisessa hammashoidossa, meillähän Suomessa Kouluhammaslääkäriyhdistys täyttää tänä vuonna 40 vuotta ja Ruotsin folktandvård on juuri täyttänyt 30 vuotta. Toisin sanoen sosiaalihammaslääketieteen opetuksen tarve on ilmeinen. Norja aloitti ensimmäisenä pohjoismaista hammaslääkärien jatkokoulutuksen tällä alalla vuonna 1965, jolloin pidettiin ensimmäinen kurssi johtaville virkahammaslääkäreille. Kurssin pituus on 6 viikkoa ja sinä aikana käsitellään tilastotiedettä, epidemiologiaa ja monia muita hammashoidon hallintoon liittyviä kysymyksiä

R uotsi aloitti vastaavanlaisen kurssitoiminnan, ja parhaillaan on menossa kolmas hammashoidon tarkastajille järjestetty kurssi, jolle minulla on ollut ilo saada osallistua. Palaan myöhemmin lähemmin tämän kurssin ohjelmaan.

Sosiaalihammaslääketieteellisen jatkokoulutuksen mahdollisuudet muuallakin Euroopassa ovat vähäiset, oikeastaan vain Skotlannissa on maininnan arvoista post-graduate koulutusta tällä alalla. Sitäkin enemmän on sosiaalihammaslääketieteen opetusta USA:ssa ja Kanadassa, joissa 1960-luvun alussa aloitettiin laaja yliopisto-opetus aineessa Dental Public Health. Kurssiajat vaihtelevat 1-4 vuoteen ja opetusohjelmat ovat monipuolisia.

 

Sosiaalihammaslääketieteellinen tutkimustyö

T utkimustyö on hyvin tärkeä sektori sosiaalihammaslääketieteessä ja tästä on suurta hyötyä nimenomaan hammasterveydenhoitotyön ja hammassairauksien hoidon suunnittelulle ja hallinnolle. Sosiaalihammaslääketiede tutkii mm. hammassairauksien esiintymistä, miten ne esiintyvät eri väestöryhmissä eri ammateissa, eri sosiaaliryhmissä ja eri varallisuusryhmissä. Samoin ravitsemuksen ja hammassairauksien välisen suhteen tutkiminen on tärkeää, niin ikään miljöön vaikutus hammassairauksien esiintymiseen. Nämä ovat lähinnä epidemiologian piiriin kuuluvia tutkimuksia.

H ammassairaudet kuten muutkin sairaudet aiheuttavat suuria menoja sekä yksityiselle potilaalle että koko yhteiskunnalle Tässä on huomattava selvät rahalliset menot, jotka hammashoidosta joudutaan maksamaan. Lisäksi tulee kuvaan mukaan mm. menetetty työaika, johon voidaan laskea hammaslääkärikäynnin vaatima aika, matkoihin kulutettu aika ja myös osittain hammassairauksien aiheuttama työtehon pieneneminen, joka lienee melko suuri. Ankaraa hammassärkyä poteva ihminen on harvoin parhaassa mahdollisessa työvireessä, ja kuten kaikki kokemuksesta tiedämme suomalainen kestää monessa tapauksessa urhoollisesti hammassärkyä parikin viikkoa, jos kohta hermot sitten pettävät lauantai-iltana tai sunnuntaina ja seurauksena on vihainen hammaslääkäri ja vihainen potilas.

E delleen tehokkaan ja tarkoituksenmukaisen hammashoidon järjestämiseksi on jatkuvasti tutkittava ja seurattava hammaslääkärikoulutusta, hammaslääkärien alueellista jakautumaa, nais- ja mieshammaslääkärien keskinäistä lukumäärää, hammaslääkärien lukumäärää asukaslukuun verrattuna ja tilannetta muualla maailmassa, hammaslääkärin virkojen lukumäärää, virkojen tarvetta, yksityis- ja virkahammaslääkärien lukumäärää, erikoishammaslääkärien tarvetta ja virkoja, koulutusmahdollisuuksia, jne.

E pidemiologisten tutkimusten perusteella on mahdollisuus suunnitella myös profylaksian eri muotojen toteuttamista taloudellisesti ja muutoinkin tarkoituksenmukaisesti. Sen jälkeen kun profylaksia on saatu järjestettyä, tulee tutkia sen vaikutusta hammassairauksien esiintymiseen ja tämän perusteella voidaan tehdä oikeat suunnitelmat hoitoresurssien jakamiseksi ja mahdollisesti opetusohjelman painopisteen muuttamiseksi. Tällä hetkellähän meillä on oikeastaan vain fluori, joka täyttää tehokkaalle ja halvalle profylaktiselle menetelmälle asetettavat vaatimukset. Ortodonttinen ja parodontologinen profylaksia vaativat enemmän kvalifioitua henkilökunta, aikaa ja varoja, joskin nämä profylaksian muodot ovat myös erittäin tärkeitä ja tulevat ajan mittaan halvemmiksi kuin näiden tautien ja anomalioiden hoito.

S osiaalihammaslääketieteellä on arvaamattoman suuri merkitys järjestettäessä maan hammashoitoa. Onhan selvää, että reaalisten suunnitelmien tekoon tarvitaan riittävästi luotettavia tietoja. Lopullisista päätöksistä hammashoidonkin järjestämiseksi vastaavat poliitikot, jotka useimmiten ovat maallikkoja hammaslääketieteen alalla. Ei voida kohtuudella odottaa, että he pystyisivät yksin suunnittelemaan hammashoitoa. Tämän vuoksi meidän on otettava lähtökohdaksi, että maahan saadaan riittävästi sosiaalihammaslääketieteellistä tutkimusta, jotta hammaslääkärit voivat nopeasti ja tehokkaasti sekä luotettavasti informoida päättäviä elimiä. Tämän vuoksi tulisi myös sosiaalihammaslääketieteen opetusta laajentaa hammaslääkärikoulutuksessa.

 

Kuinka opetus tulisi järjestää hammaslääkärikoulutuksessa?

H ammaslääkärikoulutus on viimeisten vuosikymmenien aikana kokenut suuren vallankumouksen, kun tekni­sestä ajattelutavasta on siirrytty yhä enemmän biologiseen ajatustapaan. Amerikkalaisen professori Blackerbyn mukaan hammaslääkärikoulutukseen tavoitteena tulee olla teknisesti taitava, biologisesti ajatteleva ja sosiaalisesti vastuuntuntoinen hammaslääkäri. Viimeksi mainitun ominaisuuden kehittämiseksi ehdotetaan erityisen sosiaali­hammaslääketieteellisen osaston perustamista hammaslääkärikorkeakoulujen yhteyteen. Tämän osaston tehtävä olisi tutkimustyön lisäksi antaa opetusta mm. ennalta ehkäisevässä hammashoidossa, vanhuusopissa eli gerontologiassa, vastaanoton suunnittelussa, säteilyhygieniassa, vakuutushammaslääketieteessä, sairaalahammashoidossa jne. Näistä mainitsisin erityisesti vanhuusopin, koska tämä hammashoidon sektori on ollut melko vähän esillä hammaslääkärikoulutuksessa, ja tulevaisuudessa on odotettavissa tämän potilasaineiston suuri lisääntyminen mm. profylaksian ansiosta. Adekvaatin hammashoidon antaminen vanhuksille on erittäin pulmallinen juttu, sillä psyykkiset tekijät muodostavat varsin vaikeasti ratkaistavan ongelman, koska ihmisen adaptaatiokyky vähenee voimakkaasti iän lisääntyessä. Lisäksi sosiaalihammaslääketieteen osaston opetusohjelmaan voidaan sijoittaa hammaslääketieteellinen sosiologia, hammaslääkärietiikka, hammashoidon lainsäädäntö, lääketieteen ja hammaslääketieteen historia, psykologia, tilastotiede ja epidemiologia.

M iten tämä opetusohjelma saataisiin sisällytettyä meidän hammaslääkärikoulutukseemme, siihen en voi puuttua tässä yhteydessä. Voin vain toivoa, että asiaa harkittaisiin, sillä kaiken todennäköisyyden mukaan julkinen hammashoito tulee tulevaisuudessa voimakkaasti lisääntymään, tapahtuupa se sitten ns. sosiaalisen hammashoidon tai hammashoitovakuutuksen puitteissa, ja tällöin hammaslääkäriltä vaaditaan näitä tietoja nykyistä huomattavasti enemmän. Ei toki ole tarkoitus, että jokainen hammaslääkäri on sosiaalihammaslääketieteen asiantuntija, mutta perustiedot pitäisi kaikilla olla.

S osiaalihammaslääketiede on nähdäkseni tyypillinen ns. post-graduate oppiaine, johon voi parhaiten syventyä muutaman vuoden kliinisen kokemuksen jälkeen. Tällainen koulutus tulisi järjestää mielellään siten, että oppilaitos olisi kaikille Pohjoismaille yhteinen. Göteborgiin on perustettu v. 1962 Pohjoismainen terveydenhoitokorkeakoulu ja jo koulun suunnitteluvaiheessa esitettiin monelta taholta, että myös hammasterveydenhoito tulisi opetusohjelmaan. Toistaiseksi tätä ei ole saatu aikaan, vaan pääasiallisesti koulussa järjestetään kursseja virkalääkäreille, saniteetti-insinööreille, sairaanhoitajille ja terveydenhoitokonsulenteille. Virkalääkärikurssi kestää 6 kuukautta ja se on jaettu kolmeen kahden kuukauden osaan, jotka käsittelevät: 1. biostatistiikkaa, epidemiologiaa, vesihygieniaa ja elintarvikehygieniaa; 2. ympäristöhygieniaa ja ammattihygieniaa ja 3. sosiaalilääketiedettä. Kurssi soveltuu tietenkin osittain myös hammaslääkärille, mutta hammaslääketieteen erityispulmat vaatisivat ehkä toisenlaista opetusohjelmaa.

R uotsalainen sosiaalihammaslääketieteen edustaja Elof Pettersson on laatinut tälle korkeakoululle ohjelmaluonnoksen hammasterveydenhuollon osalta. Sen mukaan tulisi ottaa käsiteltäväksi seuraavat aineet:

1. sosiaalipolitiikka ja yleinen terveydenhuolto,

2. hammashoitoon liittyvä lainsäädäntö,

3. kansainvälinen hammashoito, jossa verrataan kansallisia hammashoitokysymyksiä kansainväliseen tilanteeseen. WHO:n eli maailman terveysjärjestön hammashoidollinen toiminta olisi myös otettavaopetukseen mukaan. Kehitysmaiden hammashoito muodostaa oman suuren ongelmansa, sillä esim. Afrikan hammaslääkäritiheys oli v. 67 1:81.000

4. hammashoidon hallinto (valtio, lääni tai maakunta, kunta)

5. hygienia (yleinen, ammatti-, säteily-)

6. psykologia (potilas-, henkilökunta-, suhteet yleisöön)

7. hammashoidollinen valistustyö, informaatio, mielipiteenmuodostus, audio-visuaalinen tekniikka,

radio-, TV- ja lehdistötekniikka, puheopetus, erityiskysymykset: valistustyö kouluissa valistustyö neuvoloissa,

8. tilastotiede

9. sosiologia (yleinen, sosiaalipsykologia, tietokonetekniikka, tutkimustekniikka)

10. epidemiologia

11 ravitsemusoppi

T oisin sanoen kurssiohjelma sinänsä ei kovinkaan paljon poikkea siitä, mitä on ehdotettu sisällytettäväksi hammaslääkärien peruskoulutukseen. Ero onkin lähinnä siinä, että tässä jatkokoulutuksessa on tarkoitus perehtyä syvällisemmin ja monipuolisemmin näihin aineisiin, jotka ovat tarpeellisia hammashoidon hallinnon parissa toimiville hammaslääkäreille.

Miksi sosiaalihammaslääketieteen jatkokoulutuksen tulisi olla pohjoismaisen terveydenhoitokorkeakoulun yhteydessä? Syyt ovat lähinnä taloudellisia ja yleisesti katsotaan, että pohjoismaiden väkiluku, joka on runsaat 20 miljoonaa, on sopiva yhden terveydenhoitokorkeakoulun perustamiseksi. Haittana tästä on Suomen kohdalla tietenkin opetuskieli, joka on "skandinaviska", mutta tämähän ei ole ylitsepääsemätön vaikeus.

L opuksi kertoisin hieman edellä mainitsemastani Ruotsin sosiaalihallituksen johtaville virkahammaslääkäreille järjestämästä kurssista. Kurssi kestää 8 viikkoa ja se on jaettu kolmeen osaan, joista kaksi ensimmäistä on ehditty käydä läpi. Kursseille osallistuu 24 hammaslääkäriä eli toisin sanoen melkein kaikki landstingit ovat lähettäneet edustajansa. Kuten kurssin nimestä "kurs för tandvårdsinspektörer m.fl." ilmenee, on se tarkoitettu alun perin tandvårdschefeille eli läänin hammashoidon johtajille, mutta nyt osanottajat ovat etupäässä suurten klinikoiden johtavia hammaslääkäreitä. Kurssiohjelma on varsin tiivis; luentoja on päivittäin 7-8 tuntia ja useimpina iltoina on päivän aiheesta keskustelu, joka kestää tavallisesti 2-3 tuntia.

T ähän mennessä on käsitelty oraalista mikrobiologiaa, kariesprofylaksiaa, juurenhoitoa, bakteriologiaa, hygieniaa, parodontologiaa, oikeushammaslääketiedettä, röntgenologiaa, psykologiaa, lapsipsykologiaa, tilastotiedettä, kliinistä purentafysiologiaa, ravitsemusoppia, ortodontiaa, lasten hampaiden hoitoa, farmakologiaa, protetiikkaa, kliinisen tutkimuksen suorittamista, materiaalioppia, vanhenevan ihmisen hammashoito-ongelmia ja sosiaaliodontologiaa.

V iimeinen kolmen viikon osakurssi pidetään huhtikuussa ja ennakkotietojen mukaan tällöin on pääpaino hallinnollisissa kysymyksissä, lainsäädännössä, hammashoitoloiden suunnittelussa, henkilökuntapsykologiassa ja työn johtamisessa.

K uten ohjelmasta voi todeta, kyseessä ei ole niinkään puhdas sosiaalihammaslääketieteen kurssi, vaan suurelta osalta kliinisen hammaslääketieteen kertauskurssi. Kahden kuukauden kurssiaika on tietenkin melko lyhyt verrattuna ohjelman laajuuteen, mutta kurssi on erittäin arvokas hammaslääkärille, jolla on muutaman vuoden kokemus kliinisessä hammashoidossa. Tänä aikana hän on ehtinyt tutustua suureen määrään erilaisia hammashoidon pulmakysymyksiä, ja nyt on tilaisuus kuulla viimeisimmät tutkimustulokset ja hoitomenetelmät sekä keskustella ongelmista. Luennoijina on tähän mennessä ollut 30 Ruotsin johtavaa eri alojen asiantuntijaa. Epävirallisten laskelmien mukaan kurssi tulee maksamaan sosiaalihallitukselle ja landstingeille n. puoli miljoonaa kruunua eli nelisenkymmentä vanhaa miljoonaa markkaa. Luultavaa kuitenkin on, että kurssilla saavutettu hyöty vastaa tätä summaa.

Voi vain toivoa, että meilläkin saataisiin pikaisesti hammashoidon organisaatio ajan tasalle ja sosiaalihammaslääketieteellinen opetus ja tutkimustyö entistä laajemmaksi ja tehokkaammaksi.

 

Tämä artikkeli lienee ensimmäinen Suomessa sosiaalihammaslääketieteestä tieteenalan nimellä kirjoitettu. Se pohjautui kokemuksiini Ruotsin folktandvårdin palveluksessa ja Elof Pettersonin artikkeliin Ruotsin Hammaslääkärilehdessä. Minut oli Ruotsista kutsuttu Suomen Kouluhammaslääkäriyhdistyksen luentopäiville ja 40-vuotisjuhlakokoukseen pitämään kaksi esitystä: ”Nykyaikaisen hammashoitolan suunnittelusta” 21.2.1969 ja ”Sosiaalihammaslääketieteestä” seuraavana päivänä.

Anoppini Limingassa oli leikannut Kaleva-lehdestä uutisen ”Sosiaalihammaslääketieteen opetusta Suomessa lisättävä”. Siihen astihan sosiaalihammaslääketiede oli ollut lähes pelkästään oikeushammaslääketiedettä. Kalevassa kirjoitettiin näin: ”Juhlaa edeltävässä luentotilaisuudessa johtava kouluhammaslääkäri Heikki Tala esitelmöi sosiaalihammaslääketieteestä, joka tutkii hammaslääketiedettä enemmän koko yhteiskunnan kuin yksityisen potilaan kannalta. Esitelmöijä toivoi sen opetusta laajennettavan nopeasti Suomessa. Myös pohjoismaisen terveydenhoitokorkeakoulun yhteyteen Göteborgiin olisi saatava alan jatkokoulutusta hallinnollisissa tehtävissä toimiville hammaslääkäreille.

Hammaslääkäri Tala osallistuu parhaillaan Ruotsin sosiaalihallituksen järjestämälle johtavien virkahammaslääkärien kurssille Tukholmassa. Hänen mielestään tällaista kurssia tarvitaan Suomessakin, koska kouluhammashoito on varsin laaja sektori koko hammashoidossa ja sen kehittämiseksi tarvitaan sosiaalihammaslääketieteellistä koulutusta.”

Pidän tätä kirjoitusta eräänä tärkeimmistä koskaan kirjoittamistani. Tässä yhteydessä on myös syytä kiittää Suomen hammaslääkärijärjestöjä, jotka tukivat apurahoin opintomatkaani.

Turun yliopisto oli pioneeri sosiaalihammaslääketieteen koulutuksessa ja tienavaaja oli Jaakko Markkula. Siitä alkoi kehitys, joka johti ensimmäiseen sosiaalihammaslääketieteen professuuriin. Kuopio oli ensimmäinen ja Hannu Hausenista tuli alan ensimmäinen professori. Sittemmin Helsinki ja Turku saivat apulaisprofessuurit, jotka muuttuivat lopulta professuureiksi ja Helsingin virkaan tuli Heikki Murtomaa ja Turkuun Pentti Alanen. Master of Public Health tutkintoja on jo muutamilla suomalaisilla hammaslääkäreillä ja alan erikoishammaslääkärien koulutuskin on saatu käynnistettyä. Sosiaalihammaslääketieteen dosentteja on myös muutamia.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1969 16(8) 398–409

 

Tandvårdschef John Hedlin, Örebro

 

Ruotsin folktandvård, sen kehitys ja tulevaisuudensuunnitelmat (5)

 

Minua ilahduttaa, että olen saanut tilaisuuden kertoa Ruotsin folktandvårdista, sen synnystä, sen kehityksestä, nykyhetken tilanteesta ja sen tulevaisuuden suunnitelmista. Viimeksi mainitusta tietenkin, vain siinä määrin kuin pystyn ennustamaan tulevaisuuteen. Mahdollisuudethan tähän ovat rajoitetut. Joitakin päätelmiä voin tehdä, mutta moni asia on tutkimuksen alaisena ja Ruotsin hallitus onkin juuri asettanut folktandvårdkomitean.

L isääntyneen hyvinvoinnin vuoksi alkoi hammashoidon kysyntä Ruotsissa lisääntyä merkittävästi jo useita vuosia ennen vuosisadan vaihdetta, kuten muissakin sivistysmaissa. Hammaslääkärien lukumäärä oli kuitenkin verraten pieni. Vuonna 1900 Ruotsissa valmistui vain 30 hammaslääkäriä vuodessa. Järjestelmällinen hammaslääkärikoulutus oli ollut käynnissä vasta muutaman vuoden ajan. Ruotsin ensimmäinen hammaslääketieteen laitos perustettiin vuonna 1897 eli vain kolme vuotta ennen tämän vuosisadan alkua. Hammashoidon kysyntä lisääntyi kuitenkin nopeasti ja osittain myös niihin kansankerroksiin, joilla ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia maksaa hammashoidosta. Lapset muodostivat erityisen kategorian tässä yhteydessä. Hyvinvoinnin lisääntymistä seurasi kaiken kukkuraksi kariesaktiviteetin voimakas lisääntyminen. Senaikaisten kollegoittemme joukossa oli monia, jotka tunsivat erityistä vastuuta hammashoitomahdollisuuksien järjestämisestä lapsille ja vähävaraisille. Hammaslääkärijärjestöt perustivatkin klinikoita vähävaraisille mm. Tukholmassa ja Göteborgissa. Nämä toimenpiteet eivät ymmärrettävästi kyenneet tyydyttämään tarvetta. Melko pian näytti selvältä, että yhteiskunnan oli ryhdyttävä toimenpiteisiin ja otettava vastuulleen hammashoito kuten muukin sairaanhoito. Vuoden 1904 valtiopäivillä tehtiinkin asiasta aloite ja Ruotsin valtiopäivät lienevätkin ensimmäinen parlamentti maailmassa, joka otti hammashoidon käsiteltäväksi ja jossa yhteydessä erityisesti painotettiin hammashoidon merkitystä kansanterveydelle. Aloite ei johtanut toimenpiteisiin, mutta ajatus jäi voimakkaana itämään. Erityistä tukea ajatukselle yhteiskunnan huolehtimasta hammashoidosta antoi huoli lasten hampaista. Monet kaukonäköiset hammaslääkärit ryhtyivät jo varhain työhön saadakseen aikaan kunnallisia hammasklinikoita. Ensimmäinen kouluhammasklinikka avattiin vuonna 1905 pienessä Köpingin kaupungissa Västeråsin ja Örebron välillä. Tukholma, Göteborg ja Örebro saivat ensimmäiset kouluhammasklinikkansa pari vuotta myöhemmin. On ehkä mielenkiintoista kuulla, mitä Örebron kaupungin kouluhammaslääkäri kirjoittaa vuosikertomuksessaan vuonna 1911 toiminnasta klinikalla: "Aivan erityisesti tulee tähdentää uusien potilaiden kärsivällisyyttä, jotka ilman nurinaa ja valitusta kestävät useinkin hyvin piinallisen käsittelyn, joka suurelta osalta johtuu siitä, että työ pitää suorittaa suuremmalla nopeudella kuin yksityispraktiikassa!" Kaiken todennäköisyyden mukaan tämä kollega oli melko omalaatuinen jopa omana aikanaan.

M onilla eri puolilla maata tehtiin ehdotuksia kouluhammashoidon aloittamisesta, mutta nämä kaikki eivät johtaneet järjestelmälliseen kouluhammashoitoon. Kun Ruotsin valtiopäivät vuonna 1913 käsitteli kysymystä kouluhammashoidosta, niin valtiopäivien pöytäkirjaan merkittiin kahden tunnetun valtiopäivämiehen lausunnot, joilla ehkä on mielenkiintoa meille myöhemmän ajan lapsille. Toinen heistä sanoo, että hän tosin on tietoinen, että maaseudun asukkailla on huonot hampaat, mutta että he pureskelevat niillä niin kauan kuin voivat ja senkin jälkeen kuitenkin selviytyvät hyvin. Toinen valtiopäivämies pääkaupungistamme katsoi myös, ettei kannattanut uhrata varoja vuosittaiseen hammashoitoon, koska sanoi tietävänsä, että hammas parissa kolmessa vuorokaudessa voi tuhoutua hammasmädän vaikutuksesta niin, että koloon mahtuu herne. Mitä silloin ehtiikään tapahtua vuoden kuluessa, lopetti hän lausuntonsa eikä siis halunnut myötävaikuttaa sellaiseen toivottomaan ja hänen käsityksensä mukaan selvästi tarpeettomaan tehtävään kuin tuhlata rahaa ja aikaa lasten hampaitten vuosittaiseen saneeraamiseen.

Tästä vastarinnasta huolimatta perustettiin monissa kunnissa, erityisesti kaupungeissa kuten Tukholma, Göteborg ja Malmö, kouluhammasklinikoita, joissa useimmiten työskenteli yksityishammaslääkäri osapäivävirassa. Toisissa kunnissa taas päästiin sopimukseen kouluhammashoidon järjestämisestä yksityishammaslääkärien vastaanotoilla. Monilla paikkakunnilla taattiin lapsille näin erittäin hyvä hammashoito.

S uurimmassa osassa maata puuttuivat kuitenkin edellytykset hammashoidon järjestämiseksi tällä tavoin. Sitä paitsi yhä useampi yksityishammaslääkäri oli pakotettu luopumaan kouluhammashoidosta sen vuoksi, että työtaakka yksityispotilaiden hoitamisesta muodostui yhä suuremmaksi. Tämän vuoksi koko maan käsittävän hammashoito-organisaation tarve tuli vuosi vuodelta yhä ilmeisemmäksi. Useiden laajojen tutkimusten jälkeen ja sen jälkeen kun asiaa oli moneen eri otteeseen puitu valtiopäivillä 1920 ja 1930-luvuilla, päätti Ruotsin valtiopäivät vihdoin vuonna 1938 yleisen kansanhammashoidon (folktandvård) järjestämisestä. Sen päätehtävä oli huolehtia ensisijaisesti lasten hammashoidosta, mutta lisäksi myös, jossain määrin antaa hammashoitoa aikuisille. Koska lasten hammashoidolla katsottiin olevan perustavaa laatua oleva merkitys järkevän hammashoidon kannalta aikuisiällä, piti folktandvård mitoittaa liikkeelle lähdettäessä siten, että kaikki kouluikäiset lapset saisivat vuosittaisen hoidon, samoin kuin ne alle kouluikäiset, jotka halusivat hammashoitoa. Arvioitiin, että kolmannes esikouluikäisistä haluaisi hoitoa. Tarkoitus oli, että lapsilla olisi mahdollisuus vähintään kerran vuodessa saada hoitoa. Hoito oli tarkoitus järjestää vuosiluokittain aloittamalla alakoulun ensimmäiseltä luokalta. Tämä vuosittainen hammashoito sai nimen järjestelmällinen hammashoito. Koulun johdon tuli ilmoittaa oppilaat hoitoon ryhmittäin tai luokittain.

Tätä järjestelmällistä hammashoitoa varten tuli kokonaistyöajasta varata vähintään 55 % eli noin 23 viikkotuntia. Jäljelle jäävä 45 % työajasta eli noin 19 viikkotuntia tuli aikuishammashoidon osalle. Ottaen huomioon, että aikuisväestö 15 ikävuodesta ylöspäin muodostaa noin 3/4 maan väestöstä, oli ilmeistä, ettei folktandvårdin tarkoitus ollut täyttää koko väestön hammashoitotarvetta.

K oska useimmat sosiaaliset uudistukset tai edut koskivat koko kansaa, säädettiin, että folktandvårdin tuli olla avoin kaikille. Näin ollen potilaan taloudellinen tila ei mitenkään saanut vaikuttaa mahdollisuuteen saada hoitoa folktandvårdissa. Siitä huolimatta, että foIktandvårdilla on rakennusaikanaan ollut suuria vaikeuksia saada palvelukseensa henkilökuntaa, erityisesti hammaslääkäreitä (asia, johon palaan myöhemmin), ja että folktandvård tästä syystä ei ole voinut täyttää niitä odotuksia, joita tälle ainutlaatuiselle hammashoito-organisaatiolle asetettiin sen perustamisvaiheessa, ovat kaikki myöhemmät tutkijat, jotka ovat työskennelleet folktandvårdin organisaation parissa, eri syistä torjuneet tehdyt ehdotukset, joiden mukaan folktandvårdin tulisi rajoittaa toimintansa käsittämään vain lasten ja nuorison hammashoidon sekä mahdollisesti lisäksi varattomien ja vähävaraisten aikuisten hammashoidon. Tämän vuoksi folktandvårdin alkuperäinen päämäärä, jonka mukaan sen tulee olla avoin kaikille, on yhä voimassa. Mitä tulee työajan jakoon lasten ja aikuisten hammashoidon välillä, ovat myöhemmät tutkimukset, viimeksi vuoden 1957 folktandvård-tutkimus, päätyneet lopputulokseen, jonka mukaan lasten hammashoitoon tulee edelleen käyttää vähintään 55 % kokonaistyöajasta. Ainoa muutos, joka on tehty folktandvårdin säännöksiin sitten vuoden 1938, on 16-vuotiaitten ottaminen mukaan järjestelmälliseen hoitoon. Tämä johtuu siitä, että oppivelvollisuus on Ruotsissa ulotettu käsittämään 9 vuotta. Nuoret ovat siis 16-vuotiaita, kun he käyvät peruskoulumme yhdeksättä luokkaa.

F olktandvårdia perustettaessa ja sen suuntalinjoja päätettäessä säädettiin, että hammashoidon folktandvårdin puitteissa kuten kaiken muunkin hammashoidon, tulee työskennellä tehokkaasti ennalta ehkäisevän hammashoidon parissa ja tällä tavoin yrittää vähentää hoidon tarvetta sekä antaa hammashoitoa, jonka tarkoitus on säilyttää potilaan omat hampaat ja tällöin tarkoitettiin luonnollisesti pysyviä hampaita. Tämän vuoksi 6-15-vuotiaille, tuli varata etuoikeus hammashoitoon verrattuna nuorempiin lapsiin, joilla oli vain maitohampaita. Tällöin ei mitenkään tahdottu aliarvioida sinänsä erittäin arvokasta maitohampaiston hoitoa, vaan oli otettava huomioon, että hoitoresurssit olivat rajoitetut. Lisäksi keskusteltiin vakavasti, eikö nuorisolle 16–19 vuoden iässä tulisi myös antaa etuoikeus hoitoon. Tiedettiin nimittäin kokemuksesta, että nuorten hammashoito koulun ja siellä annetun järjestelmällisen hammashoidon jälkeen oli usein satunnaista. Yhteiskunnan hyvän hammashoidon saamiseksi uhraamista varoista saattoi paljon valua hukkaan, jos asiaa katsottiin pitkällä tähtäyksellä. Katsottiin kuitenkin, etteivät folktandvårdin henkilökuntaresurssit riittäneet tämän suunnitelman toteuttamiseen. Jos se olisi toteutettu, olisi jouduttu luopumaan periaatteesta, jonka mukaan folktandvårdin tulee olla avoin kaikille, koska nuorison hammashoito olisi vaatinut kaikki ne resurssit, jotka käytettiin aikuisten hammashoitoon. Sitä paitsi pelättiin, että varsinaisen aikuishammashoidon lopettaminen, jota monet hammaslääkärit pitävät vaihtelevampana kuin lasten ja nuorison hammashoitoa, vaikeuttaisi edelleen hammaslääkärien saantia folktandvårdiin. Palaan aikuishammashoitoon hetken kuluttua.

P aitsi lapsille, jotka osallistuvat järjestelmälliseen hammashoitoon, myönnettiin kahdelle muulle ryhmälle etuoikeus hoitoon, nimittäin akuuteille särkypotilaille ja vastaaville sekä potilaille, joilla silloisten äitiysavustussäännösten mukaan oli mahdollisuus saada taloudellista apua hammashoitoa varten. Tämä viimeksi mainittu säännös äitiysavusta on nykyisin kokonaan poistettu ja korvattu yleisen sairausvakuutuksen puitteissa hammashoitovakuutuksella odottaville äideille raskauden aikana ja 9 kk synnytyksen jälkeen.

Jotta yhtenäisiä käsittelyperiaatteita sovellettaisiin koko folktandvårdissa, määräsi lääkintöhallitus, että lapsille tulee antaa järjestelmällistä hoitoa. Tällä tarkoitetaan vähintään kerran vuodessa toistuvaa täydellistä hammashoitoa, mutta vallitsevan hammaslääkäripulan takia se tuli toistaiseksi käsittämään pääasiassa pysyvien hampaiden hoidon ja rajoitetusti maitohampaiston saneerauksen. Siinä määrin kuin oli mahdollista huolehtia hampaiden oikomistarpeesta, tuli myös tämä hoito sisällyttää järjestelmälliseen hoitoon.

K un valtiopäivät vuonna 1938 päätti folktandvårdin järjestämisestä, arvioitiin sen hammaslääkäritarve 925 hammaslääkäriksi. Arvio perustui 1930-luvun keskivaiheilla tehtyyn tutkimukseen, jonka mukaan hammaslääkäri folktandvårdissa 23 viikkotunnin puitteissa ehtii hoitaa 800 lasta vuodessa. Nämä laskelmat eivät kuitenkaan pitäneet alkuunkaan paikkaansa. Syynä oli mm. se, että hammaslääkäri ehti näiden 23 viikkotunnin (1000 tuntia vuodessa) puitteissa hoitaa vain puolet edellä mainitusta määrästä. Oleellinen syy tähän pitempään käsittelyaikaan lasta kohti oli lisääntynyt kariesaktiviteetti, mutta myös se, että ryhdyttiin hoitamaan enemmän myös muita sairauksia kuin kariesta, esimerkiksi purenta-anomalioita. Sitä paitsi 14-15-vuotiaat vaativat pitemmän hoitoajan. Kaikesta päätellen hoitoaikaa laskettaessa ei oltu otettu mukaan lapsia em. ikäryhmistä ja näin ollen ei saatu oikeaa lähtökohtaa laskettaessa käsittelyaikaa lasta kohti.

K uten jo olen maininnut, on Ruotsin folktandvårdilla ollut huomattavia vaikeuksia saada hammaslääkäreitä siinä tahdissa kuin mitä organisaatiota on rakennettu. Hammaslääkäritarve muodostui huomattavasti suuremmaksi mitä aluksi oli laskettu mm. yllä mainitun virhearvioinnin seurauksena, mikä koski lasten hammashoitotarvetta. Tähän lisääntyneeseen hammaslääkäritarpeeseen vaikutti myös varsin nopeasti lisääntynyt kysyntä aikuishammashoidossa. Tämän perusteella voitiin jo 1940-luvun keskivälillä todeta, että folktandvårdissa tarvittiin vähintään 2200 hammaslääkäriä ja myöhemmät tutkijat ovat päätyneet tulokseen, jonka mukaan tarve ylittää 3000 hammaslääkäriä. Folktandvårdin hammaslääkäripulan takia perustettiin jo 1940-luvulla toinen hammaslääkärikorkeakoulu Malmöhön. Sittemmin tämä hammashoidon ja hammaslääkärien kysyntä on vain lisääntynyt ja sen seurauksena perustettiin noin 10 vuotta sitten kolmas hammaslääkärikorkeakoulu Uumajaan ja pari vuotta sitten neljäs Göteborgiin. Parin kolmen vuoden kuluttua laskemme Ruotsissa valmistuvan 360 hammaslääkäriä vuodessa. Hammaslääkärien lukumäärän lisääntyminen näkyy kuvassa 1. Miten tämä hammaslääkärien lukumäärän lisääntyminen on vaikuttanut folktansvårdin tilanteeseen, näkyy kuvasta 2, josta voimme myös nähdä, miten perustettujen hammaslääkärinvirkojen määrä on lisääntynyt. Työtuntien määrä hammashoidossa ei kuitenkaan ole lisääntynyt vastaavasti, koska hammaslääkärit vähitellen, kuten muutkin yhteiskuntaryhmät, ovat pyrkineet normaaliin työaikaan. Sitä paitsi naishammaslääkärien lukumäärä on Ruotsissa lisääntynyt huomattavasti ja on nyt lähes 30 %. Tämän seurauksena meillä on suhteellisen suuri osa hammaslääkärikunnasta, jonka työaika on normaalia lyhyempi, koska naishammaslääkäreillä on tutkimusten mukaan huomattavasti lyhyempi vuotuinen työaika kuin mieshammaslääkäreillä. Ruotsin hammaslääkäreiden ikä- ja sukupuolijakautuma käy ilmi kuvasta 3.

F olktandvårdin järjestämisestä vastaavat landstingit ja Tukholman, Göteborgin ja Malmön kaupungit, ts. ne Ruotsin kaupungit, jotka eivät kuulu landsting-järjestelmään. Nämä landstingit ja kaupungit ovat siis folktandvårdin päämiehiä. Toistaiseksi landstingeilla ja kaupungeilla ei ole lain mukaan velvollisuutta järjestää folktandvårdia, vaan se on vapaaehtoista. Kaikki landstingit ja mainitut kolme kaupunkia ovat kuitenkin aina vuoden 1938 valtiopäiväpäätöksestä asti suunnitelmallisesti työskennelleet rakentaakseen folktandvård-organisaatiota rinnan muun terveyden- ja sairaanhoidon kanssa. Kun nyt käytän sanaa "landsting", olen tietoinen, ettei Suomessa ole vastaavaa käsitettä. Teidän tapauksessanne lääni ja landsting ovat identtinen käsite. Ja mikäli olen ymmärtänyt oikein, niin Suomessa kunnat, joita me Ruotsissa kutsumme primaarikunniksi erotukseksi landstingista, jota kutsutaan sekundaarikunnaksi, ovat velvolliset tietyssä määrin huolehtimaan terveyden- ja sairaanhoidosta, mm. kouluhammashoidosta. Folktandvårdin organisaation lähempään tarkasteluun palaan myöhemmin. Kuitenkin minun pitää jo nyt mainita, että landsting on folktandvårdin hoitamiseksi jaettu hammashoitoalueisiin. Jokaisella alueella sijaitsee vähintään yksi aluehammaspoliklinikka.

M illoin klinikalla työskentelee useampia hammaslääkäreitä, on yksi heistä klinikan esimies. Jokaisessa landstingissa on tandvårdschef. Folktandvårdin organisaatioon kuuluu myös määrätyitä erikoishammaspoliklinikoita. Jo folktandvårdia perustettaessa valtiopäivät määräsi, että jokaisessa landstingissa tulee keskussairaalan yhteyteen perustaa keskushammaspoliklinikka. Tämä klinikka huolehtii komplisoiduista lähetepotilaista, joita hammaslääkärit ja lääkärit lähettävät. Kyseeseen tulevat lähinnä suukirurgiset tapaukset. Klinikan johtajan tulee omata erikoiskoulutus suu- ja leukakirurgiassa. Klinikalla on samanlaiset operaatiomahdollisuudet kuin sairaalan muillakin kirurgisilla osastoilla. Klinikalla suoritetaan enimmäkseen juurenpään resektioita, alveolaariplastiikoita, retinoituneiden hampaiden operatiivisia poistoja, persistoivien juurien poistoja, leukamurtumien hoitoja jne. Seuraava erikoisala, joka tuli folktandvårdiin, oli hampaiden oikomishoito ja sen kehitys käy ilmi kuvasta 4. Tämänhetkinen klinikoiden lukumäärä ei riitä täyttämään folktandvårdin oikomishoidon tarvetta ja laskelmien mukaan Ruotsin oikomisspesialistien tarve on kaiken kaikkiaan noin 300. Kestäneekin useita vuosia ennen kuin kaikki nämä virat on täytetty, koska koulutusresurssimme tällä alalla ovat verraten rajoitetut.

Ainoastaan kolme folktandvårdin oikomiserikoisklinikkaa on hyväksytty hammaslääkärikoulujen lisäksi alan erikoishammaslääkärien koulutuslaitoksiksi. Yksi näistä klinikoista sijaitsee Örebrossa.

Lisäksi folktandvårdin puitteissa on muutamia muita erikoishammaspoliklinikoita. Maassa on kaksi parodontologian klinikkaa, Örebrossa ja Göteborgissa. Örebron klinikka on hyväksytty myös parodontologian erikoishammaslääkärikoulutukseen. Folktandvårdilla on myös pari erikoisklinikkaa lasten hammashoitoa varten, joissa hoidetaan lapsia, jotka ovat vaikeasti käsiteltäviä tai joilla on erityisen komplisoituja hammassairauksia. Folktandvårdilla on myös muutamilla paikkakunnilla profylaktiseen hoitoon erikoistuneita hammasterveydenhoitoklinikoita, ennen kaikkea Tukholman läänin landstingilla on hyvin organisoitu kariologinen klinikka. Samanlaisia klinikoita perustetaan parhaillaan useilla eri tahoilla

Ruotsissa. Muutoin folktandvårdin palveluksessa on muutamia muitakin erikois-hammaslääkäreitä. Örebrossa on erikois-hammaslääkäri protetiikassa, Malmössa endodontti ja Lundissa sekä Bodenissa röntgenologi. Tulevaisuudessa nämä edellä mainitut erikoishammaslääkärinvirat tulevat varmuudella kuulumaan kaikkiin landstingeihin.

K uten edellä jo olen maininnut, laskivat folktandvårdin asiantuntijat folktandvårdin perustamisaikaan hammaslääkäritarpeen olevan runsaat 900, jotta se selviäisi hoitotehtävästään. Luku oli, kuten sanottu, aivan liian pieni ja folktandvårdin kehitys ei ole tämän virhearvioinnin vuoksi ollut sellainen kuin alun perin oli tarkoitus. Ei edes lasten hammashoitoa, jolle myönnettiin etuoikeus hoitoon, pystytty organisoimaan siinä tahdissa kuin mitä yksimielisesti pidettiin ilmeisen väittämättömänä. Nykyisin folktandvård pystyy hoitamaan vuosittain 900.000 lasta. Folktandvård on siis toiminut 30 vuotta, ennen kuin olemme päässeet tähän tilanteeseen, jolloin voimme olla kohtalaisen tyytyväisiä lasten hammashoitoon. Laadullisesti tämä hoito on aina ollut täysin tyydyttävää. Tuskin kukaan on koskaan voinut asettaa kyseenalaiseksi hoitoa sinänsä tai organisaatiota. Merkille pantavaa on myös lasten korkea hoitoon osallistumisprosentti, kun otetaan huomioon, että hoito on vapaaehtoista. Vanhemmat voivat kieltäytyä lapsille tarjotusta hammashoidosta, jos he niin haluavat. Kuitenkin vain erittäin pieni osa lapsista ei osallistu hoitoon folktandvårdissa. Luku lienee promillen suuruusluokkaa ja ne yksittäiset tapaukset, jolloin lapsi ei osallistu hoitoon, johtuvat siitä, että hänen hammashoidostaan vastaa perhehammaslääkäri. Lasten hammashoito toteutetaan yhtenäisten käsittelyperiaatteiden mukaan. Lapset saavat ns. järjestelmällisen hoidon, josta edellä ollen kertonut ja josta päätettiin jo folktandvårdia perustettaessa. Resurssien puuttuessa hoitoa ei ole voitu ulottaa maitohampaisiin. Ainoastaan tulehduspesäkkeet maitohammaspurennassa on poistettu. Samoin on tehty hiontoja maitohampaissa ja ekskavoitu kariespesäkkeitä ja täytetty ne väliaikaisesti sementillä. Folktandvårdin ensimmäisten vuosikymmenien aikana ei voitu ollenkaan ottaa hoitoon esikouluikäisiä, joka luonnollisesti aiheutti tyytymättömyyttä ja pettymystä vanhempien keskuudessa. Vähitellen folktandvårdin resurssit ovat kuitenkin kasvaneet ja nykyisin voidaan suurin piirtein koko maassa huolehtia 6-vuotiaitten järjestetystä hoidosta, josta mm. on ollut seurauksena se, että vain äärimmäisen harvoin täytyy poistaa pysyviä hampaita lapsen aloittaessa koulunkäyntinsä. 15–20 vuotta sitten oli hyvin tavallista, että kun lapsi 7-vuotiaana tuli hammaslääkärin vastaanotolle, oli hammaslääkärin pakko poistaa kuutoset. Tämä oli luonnollisesti tilanne, johon kukaan ei voinut olla tyytyväinen. Nyt kuten sanottu, on erittäin harvinaista, että karies on permanenttihampaissa edennyt niin pitkälle, että hampaita pitäisi poistaa tai juurihoitaa. Viime vuosina meillä on myös ollut mahdollisuus ulottaa hoito käsittämään yhä useammin myös maitohampaat. Ennen kaikkea olemme useilla tahoilla pyrkineet hoitamaan maitoviitosia, jotta nämä voitaisiin säilyttää mahdollisimman pitkään ja täten estää kuutosten mesiaalivaellus, joka aiheuttaisi ahtaustiloja. Ahtaustilathan aiheuttavat paljon sekä vaivaa että taloudellisia uhrauksia vanhemmille ja landstingille. Laskemme, että hyvin pian tulevaisuudessa pystymme hoitamaan myös 3-5-vuotiaitten hampaat mm. profylaksian avulla, johon kohta tulen lähemmin ja joka on tuottanut niin hyviä tuloksia, että resurssit alkavat riittää myös esikouluikäisten hammashoitoon.

L asten hammashoidon piirissä on oikomishoidon tarve oma erityinen lukunsa. Voidaksemme huolehtia oikomishoitotarpeen tyydyttämisestä ja käyttää rajoitetut resurssimme oikein, on sosiaalihallitus laatinut hoitotarpeen perusteet siten, että anomaliat on jaettu neljään hoitotarveryhmään. Ryhmä 4 käsittää invalidisoivat purennat, ennen kaikkea suulakihalkiot. Ryhmä 3 käsittää muut hyvin vakavat anomaliat, kun taas ryhmä 2 sisältää vähemmän vakavat asentovirheet. Ryhmään 1 lasketaan kuuluvaksi anomaliat, joilla ei ole hammaslääketieteellistä merkitystä. Puhtaasti numerollisesti lasketaan, että 25 %:lla kaikista lapsista on purenta-anomalioita, jotka vaativat spesialistin hoitoa. Kokemuksesta kuitenkin tiedetään, että vain 15–18 % lapsista ja heidän vanhemmistaan on kiinnostuneita oikomishoidosta. Koska menestyksellinen oikomishoito vaatii hyvää yhteistyötä vanhempien kanssa, ei ole yritetty mitenkään vaikuttaa niihin vanhempiin, jotka eivät ole olleet kiinnostuneita lastensa oikomishoidosta.

S itten kustannukset. Laskemme yleisesti, että lasten hammashoidossa käytetään keskimäärin kaksi tuntia lasta kohti vuodessa ja folktandvårdin tuntikustannukset lasketaan useimmassa tapauksessa vähintään 75-80 kruunuksi, (60-65 mk). Kustannukset lasten hammashoidossa ovat näin ollen 150-160 kr (120-130 mk) lasta kohti vuodessa. Valtionapu landstingille on jokaista valmiiksi hoidettua lasta kohti 16 kr (13 mk). Primaarikunta maksaa landstingille 5 kr (4 mk) lasta kohti. Landstingin osuus kustannuksista on siis vähintään 129 kr (100 mk) lasta kohti vuodessa.

O ikomishoidosta vanhemmat joutuvat maksamaan 33 kr lukukaudessa. Tämän maksun tarkoitus ei ole peittää oikomishoidosta johtuvia kustannuksia, sillä hoito on niin kalliista, ettei näillä 33 kruunulla ole miltään merkitystä landstingille, vaan tarkoitus on tällä tavoin saada vanhemmat kiinnostuneiksi oikomishoidosta niin, että lapsi todella käyttää oikomiskojettaan, jottei hoitoaika veny tarpeettoman pitkäksi. Kuten edellä olen maininnut, määrättiin ensimmäisissä folktandvårdin säännöksissä, että vähintään 55 % ajasta tulee käyttää lasten hammashoitoon ja vain 45 % aikuisten hammashoitoon. Tämä määräys on yhä voimassa. Koska aikuisväestö kuitenkin muodostaa 3/4 koko väestöstä, ei folktandvårdia ole mitoitettu niin, että se pystyisi selviytymään aikuisten hammashoidosta. Valitettavasti vain potilaspaine folktandvårdia kohtaan on kasvanut erittäin suureksi, mikä sinänsä ei ole ihmeellistä, koska taksa on huomattavasti halvempi kuin yksityishammaslääkäritaksa. Alunperin folktandvårdia perustettaessa päätettiin, että aikuishammashoidon taksan tulee olla ”itsekantava", toisin sanoen potilaiden tulisi maksaa hoidosta niin paljon kuin se maksaa landstingille. Periaate on säilynyt säännöksissä, mutta se ei ole koskaan johtanut sellaisiin taksan korotuksiin, että folktandvård koko aikana olisi toiminut omakustannushintaan, vaan landstingit ovat joutuneet subventoimaan aikuishammashoitoa. Erityisesti levyproteesihoito on ollut voimakkaasti subventoitu, esimerkiksi kokoproteesi molempiin leukoihin maksaa potilaalle yhteensä 182 kr (160 mk), mutta todelliset kustannukset landstingille ovat 600 kr (500 mk). Landsting käyttää siis verovaroja 400 kr (340 mlk) jokaista kokopurentaa kohti, joka valmistetaan folktandvårdissa. Potilas ei siis maksa täyttä 30 %:ia todellisista kuluista.

Konservatiivisesta hoidosta potilas maksaa hieman suuremman osan. Yksinkertainen amalgaamitäyte maksaa 10 kr, approksimaalitäyte 17 kr, mod 22 kr ja silikaattitäyte 14 kr. Potilas maksaa tällöin 40 % todellisista kustannuksista.

H ammashoidon kysynnän suuruuteen on luonnollisesti vaikuttanut kansan kohonnut elintaso. Ruotsissa on jatkuvasti suunnaton latentti hammashoidon tarve. Hammashoidon tarvehan on Ruotsissa, kuten varmaan Suomessakin, huomattavasti suurempi kuin hammashoidon kysyntä. Pari vuotta sitten tehtiin Ruotsissa tutkimus, jonka mukaan vain 40 % yli 16-vuotiaasta väestöstä kävi vuosittain hammaslääkärissä ja 10 % väestöstä ei ollut käynyt hammaslääkärissä viimeisten viiden vuoden kuluessa. Lopputulos tästä tutkimuksesta on, että maassa on suuri latentti hammashoidon tarve, mutta koska hammaslääkäritiheys Ruotsissa tulee olemaan ja on jo nyt suurin maailmassa, niin voimme suhtautua tietyllä luottamuksella tulevaisuuteen ja voimme odottaa, että hammashoitoresurssimme tulevat tyydyttämään lisääntyvän hammashoidon, tarpeen ja kysynnän.

H ammashoitoresurssit Ruotsissa olisivat jakaantuneet epätasaisemmin, niin että taajaan asutuilla paikkakunnilla olisi merkittävästi enemmän hammaslääkäreitä asukasta kohti kuin kaukaisella maaseudulla, ellei folktandvård olisi turvannut hammashoitomahdollisuuksia aikuisväestölle myös niillä harvaan asutuilla seuduilla, jonne muuten ei olisi voitu saada hammaslääkäreitä. Näissä tapauksissa folktandvårdin aikuishammashoito on merkinnyt suunnattoman paljon hammasterveydenhoidolle.

Folktandvårdin taksa on kuitenkin tiheästi asutuillakin seuduilla, missä toimii yksityishammaslääkäreitä, aiheuttanut tavattoman pitkiä jonotuslistoja aikuispotilaille. Useimmat ihmiset haluavat tietenkin halpaa hammashoitoa. Monilla ei ole varaa yksityishammaslääkärin hoitoon. Monesti tämä merkitsee sitä, että ihmiset odottavat folktandvårdin jonotuslistoilla niin kauan, että hammas tai koko purenta vaurioituu niin pahoin, että se vaatii tavattoman suuren hoidon, kun potilas pääsee folktandvårdin hoitoon. Tästä syystä taas folktandvård ei ehdi hoitaa niin monta potilasta kuin muuten olisi asian laita. Näin olemme osittain joutuneet vaikeaan kierteeseen, josta poispääsy on vaikeaa, koska ei haluta luopua periaatteesta, jonka mukaan folktandvård on avoin kaikille. Folktandvårdista ei haluta tehdä hoitolaitosta, missä hoitoonpääsymahdollisuudet riippuisivat potilaan taloudellisesta tilanteesta. Nyt istuva folktandvård-komitea tulee ohjeen mukaan erityisesti tutkimaan tätä kysymystä. On mahdollista, että ikäryhmille 20 vuodesta ylöspäin tulee hammashoitovakuutus, jolloin heillä on mahdollisuus saada korvaus myös yksityishammaslääkärin suorittamasta hoidosta. Folktandvårdin kohdalta tiedämme, että 17-19-vuotiaat kaiken todennäköisyyden mukaan pääsevät järjestelmälliseen hoitoon lähivuosien kuluessa. Mahdollista on, että myös opiskelijoiden hammashoito tulee folktandvårdin piiriin.

Jo folktandvårdin suuntalinjoja harkittaessa tämän hoito-organisaation perustamisen yhteydessä säädettiin, että ennalta ehkäisevän hammashoidon tulee muodostaa tärkeä osa toiminnasta. Tämän perusteella ja kaiken aikaa lisääntyvän kariesaktiviteetin takia alettiin folktandvårdin piirissä 1950-luvulla järjestää profylaktista toimintaa. Tämän puitteissa tehtiin useita aloitteita, mutta vasta ns. Vipeholm -tutkimuksen jälkeen lääkintöhallitus saattoi antaa Ruotsissa yksityiskohtaiset ohjeet tätä valistustyötä varten. Ennen kaikkea piti koettaa vähentää välipalojen nauttimista, koska Vipeholm- tutkimus oli antanut selvät tieteelliset todisteet, että juuri välipalat olivat eniten kariesta aiheuttavat.

T odellinen karieksen väheneminen saavutettiin sen jälkeen kun kouluissa oli aloitettu fluorihuuhtelut. Tällainen huuhtelu on nykyisin järjestetty kaikkialla, missä juomavesi ei sisällä vähintään yhtä milligrammaa fluoria litraa kohti. Tämä on toteutettu siten, että hammashoitaja käy kouluilla joka toinen viikko, jolloin oppitunti keskeytetään 7-8 minuutiksi ja lapset huuhtovat hampaitaan 2-3 minuuttia 0,2 %:lla natriumfluoridiliuoksella. Näillä huuhteluilla on ollut tehokas vaikutus, mikä käy ilmi mm. käsittelyajan lyhenemisessä Örebron läänin kouluhammashoidossa. Ruotsissa on noin 500.000–600.000 ihmistä, jotka päivittäin käyttävät juomavettä, joka luonnostaan sisältää fluoria 1 mg/1. Suurin osa juomavedestä on kuitenkin pintavettä, joka sisältää 0,2–0,3 mg F/1. Vuonna 1952 fluorattiin Norrköpingissä kaupungin yhden vesilaitoksen vettä. Toinen puoli kaupunkia nautti fluoriköyhää vettä ja näin saatiin hyvät vertailumahdollisuudet. Samoin oli mahdollista tieteellisesti todeta kariesaktiviteetin suuri väheneminen. Juridisten esteiden takia tämä fluoraus oli lopetettava 8 vuoden kuluttua.

Uusi laki sallii kuitenkin juomaveden fluorauksen, jos vesilaitos täyttää hyvin tiukat turvallisuusmääräykset. Nämä vaatimukset on hiljattain vahvistettu. Muutamien kaupunkien anomusta on jo puollettu ja lisää anomuksia tulee. Terveydenedistämis-tyyppiset yhdistykset yrittävät massamedioitten välityksellä herättää kansan mielipiteen Ruotsissa fluorausta vastaan.

Laaja valistustyö äitiys- ja lastenneuvoloissa on kehityksen alaisena useilla tahoilla Ruotsissa. Monilla paikkakunnilla tällaista valistustyötä on jo harjoitettu vuosikaupalla suurella menestyksellä. Työtä suorittaa kussakin neuvolassa hammaslääkäri, joka valistaa neuvoloissa kävijöitä muutamana tuntina viikossa samanaikaisesti kuin lastenlääkärillä on vastaanottonsa. Hiljattain on myös päätetty kaikkien 4-vuotiaitten terveystutkimuksesta koko maassa. Profylaksiasta puheen ollen on lisättävä, että viime aikoina on yhä enemmän alettu huomioida profylaksian tarve lasten ientulehduksia vastaan.

Y hteenvetona Ruotsin folktandvårdin kehityssuunnitelmista haluaisin esittää seuraavaa: Folktandvårdin rakentaminen tulee edelleen jatkumaan. Lähin tavoite on taata esikouluikäisille täydellinen hammashoito, samoin 17–19-vuotialile sekä mahdollisesti myös opiskelijoille. Viimeksi mainitulta kategorialta puuttuu tulot, joten sille tulee myös turvata maksuton terveyden- ja sairaanhoito kuten koululaisillekin. Jotta hammashoito voidaan ulottaa näihin ryhmiin, täytyy profylaktista toimintaa tehostaa ja tämä on, kuten olen maininnutkin, käynnissä.

Myös aikuishammashoitoa tullaan kehittämään. Tämä koskee erityisesti erikoishammaslääkärin hoitoa. On luultavaa, että hammashoitovakuutus toteutetaan yli 20-vuotiaille. Taloudellisista syistä johtuen tämä vakuutus ei kaiken todennäköisyyden mukaan tule aluksi käsittämään kulta- ja porsliiniterapiaa muuta kuin rajoitetussa määrin.

 

Suomennos: Heikki Tala

 

Tämänkin kirjoituksen perusteellisuus kuvaa hyvin John Hedliniä, joka paneutui hänelle uskottuihin tehtäviin suurella antaumuksella. Hänelle Suomi oli aidosti hyvä naapuri, jonka kanssa hän halusi kehittää yhteistyötä. Suomen kouluhammaslääkäriyhdistyksen 40-vuotisjuhlakokoukseen lensimme yhdessä Jonnen kanssa Tukholmasta Helsinkiin Finnairin Caravellella. Se oli ensimmäinen reittilentoni ja aiempi ainoa lentoni olikin Suomen ykköshävittäjä-ässän Illu Juutilaisen yleisölennätys Äetsän voimalaitoksen alajuoksulla, jossa Kokemäenjoki oli kaksipaikkaisen pienkoneen nousu- ja laskupaikkana.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1969 16(9) 480–481

 

MUUT LEHDET - PRESSEN

Kirjeitä toimitukselle

 

Juomaveden fluoraus (6)

 

Herra Toimittaja

 

Lehtenne yleisönosastossa on Björn Ståhle 8.2.1969 käsitellyt juomaveden fluorikysymystä. On ilahduttavaa, että tällaisesta tärkeästä asiasta keskustellaan julkisesti, mutta valitettavasti joudun esittämään muutamia huomautuksia ja kysymyksiä kirjoituksessa esitettyjen väitteiden johdosta.

Ensiksikin väite, että keinotekoisesti natriumfluoridilla käsitelty vesi olisi vaarallisempaa kuin luonnostaan saman määrän kalsiumfluoridia sisältävä vesi, ei pidä paikkaansa. Natriumfluoridi nimittäin on vedessä natriumioneina ja fluoridi-ioneina ja kaikki vesi, niin 'normaali' vesi kuin keinotekoisesti fluorattu vesi, sisältää fluoridi-ioneja, natriumioneja ja kalsiumioneja. Näiden ionien keskinäiset määrät vaihtelevat mm. paikkakunnan geologisista olosuhteista riippuen. Toisin sanoen fluorikonsentraation kannalta on merkittävää fluori-ionien lukumäärä vedessä eikä se, onko se saatu aikaan natriumfluoridilla vai kalsiumfluoridilla. Juomavesi voidaan siis fluorata kalsiumfluoridilla. Tätä menetelmää käytetään useilla paikkakunnilla. Edelleen voidaan käyttää mm. natriumsilikofluoridia, ammoniumsilikofluoridia ja magnesiumsilikofluoridia. Maailmassa on tällä hetkellä toteutettu keinotekoinen juomaveden fluoraus useassa maassa ja yli 110 miljoonaa ihmistä käyttää päivittäin tällaista vettä. Lisäksi monilla seuduilla ihmiset ovat nauttineet jo sukupolvien ajan luonnostaan fluoripitoista vettä ilman haittavaikutuksia edellyttäen, että fluoripitoisuus ei ole huomattavan suuri. Hammaslääketieteellisessä tarkoituksessa käytetyt fluoripitoisuudet eivät ole aiheuttaneet mitään haittavaikutuksia.

Fluorin biologisista vaikutuksista on tehty tuhansia tieteellisiä tutkimuksia, eikä yhdessäkään kriittisessä tutkimuksessa ole voitu todeta terveydellisiä haittoja käytettäessä hammasmädän ehkäisyyn tarvittavia fluoripitoisuuksia.

Erittäin suurta ihmetystä herättää väite, että esimerkiksi Ruotsissa olisi koululaisilla todettu fluorihuuhteluista johtuvia sairausilmiöitä. Olen erittäin kiinnostunut tietämään, mistä on saatavissa tätä väitettä tukevia tutkimustuloksia. Osallistun parhaillaan 2 kuukautta kestävään Ruotsin sosiaalihallituksen järjestämään johtavien virkahammaslääkärien kurssiin, jossa on usean päivän ajan käsitelty fluoridien vaikutusta eri annostelumuodoissa sekä lasten hampaisiin että yleiseen terveydentilaan, eikä mitään fluorista johtuvia sairausilmiöitä ole voitu todeta. Kuitenkin uskon, että Ruotsin sosiaalihallitus (vastaa lääkintöhallitusta) ilmoittaisi välittömästi, mikäli pienintäkin sairastumista esiintyisi fluorihuuhtelujen seurauksena.

Edelleen haluaisin tietää, mistä Björn Ståhle on saanut luvun 490.000, joka kuuleman mukaan ilmaisee niitten ihmisten luvun, jotka nauttivat hammaslääketieteelliseltä kannalta riittävän fluoridipitoista vettä, mutta joilla kuitenkin on yhtä huonot hampaat kuin muilla ruotsalaisilla? Kuinka monella näillä alueilla asuvilla on paremmat hampaat kuin muilla ruotsalaisilla? Entä kuinka monella huonommat? Yksittäinen luku sinänsä ei sano yhtään mitään. Ruotsista on saatavissa runsaasti tutkimuksia, joissa verrataan kariestilannetta (hammasmätä) sekä fluoripitoista että fluoriköyhää vettä nauttivien välillä. Kaikissa tutkimuksissa käy selvästi ilmi fluorin kariesta ehkäisevä vaikutus.

Väite, että hammasmätä olisi puutteellisen ravinnon aiheuttama, ei yksistään pidä paikkaansa sekään. Täysjyväleipä, niin arvokas ravintoaine kuin se onkin, ei suinkaan riitä hammasmädän poistamiseen. Ruotsissa on hiljattain sallittu lainsäädännössä juomaveden fluoraus, ja mm. seuraavat paikkakunnat ovat anoneet sosiaalihallitukselta lupaa tämän toiminnan aloittamiseksi: Landskrona, Västerås, Falun, Frösö, Kristianstad, Borgholm, Ystad, Hässleholm sekä Tukholman alue. YK:n maailman terveysjärjestö WHO on niin ikään ilmoittanut, että juomaveden fluoraus on sivuuttanut kokeiluvaiheen ja sitä voidaan turvallisesti käyttää hammaskarieksen ehkäisyssä. On tuskin luultavaa, että WHO antaisi suosituksensa kevytmielisesti ilman päteviä perusteita.

On valittaen todettava, ettei yleisönosasto riitä tällaisen suuren pulman lähempään tarkasteluun, mutta olen mielihyvin asiasta kiinnostuneiden käytettävissä mahdollisuuksieni mukaan.

 

HEIKKI TALA

hammaslääket.lis.

711 00 Lindesberg, Ruotsi

 

Nyt piti puuttumani Suomessa virinneeseen fluorikeskusteluun. Olin kirjoittanut ensimmäisen sanomalehtikirjoitukseni fluorista Vaasa-lehteen piani Kauhajoelle tuloni jälkeen vuonna 1965 otsikolla ”Fluorin käytöstä hammaslääketieteessä”. Se oli lähtölaukaus neljännesvuosisadan kestäneelle taistelulleni juomaveden fluorauksen puolesta. No, sen taistelun hävisin, mutta en tieteellisten perusteluiden vuoksi, vaan pelkästään sen takia, että tunne voitti järjen, Vielä nyt 2000-luvulla veden fluoraus jatkuu ja tänä vuonna 2005 vietämme juomaveden fluorauksen 60-vuotisjuhlaa. Uusimpia miljoonakaupunkitulokkaita on Los Angeles USA:ssa.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 196916(10) 513-518

 

Tandvårdschef John Hedlin, Örebro

 

Ruotsin folktandvårdin organisaatio (7)

 

Ruotsi on jaettu lääneihin kuten Suomikin. Ruotsissa on 24 lääniä ja kolme suurkaupunkia, jotka eivät kuulu mihinkään lääniin, nimittäin Tukholma, Göteborg ja Malmö. Yleensä lääni ja landsting on maantieteellisesti identtinen käsite. Kun nyt käytän nimitystä landsting, tiedän, ettei Suomessa ole vastaavaa käsitettä. Landsting huolehtii alueensa terveyden- ja sairaanhoidosta, osasta opetustointa jne. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, on teillä kuntien velvollisuus tietyssä määrin huolehtia terveyden- ja sairaanhoidosta, mm. kouluhammashoidosta. Örebron landsting, jossa minä työskentelen, on identtinen Örebron läänin alueen kanssa.

T erveyden- ja sairaanhoidon organisaatio hallitustasolla käy ilmi kuvasta 1. SD merkitsee socialdepartementia eli sosiaaliministeriötä, ID inrikesdepartementia eli sisäasiainministeriötä ja UD merkitsee utbildningsdepartementia eli opetusministeriötä. Sosiaaliministeriön alaisena toimii sosiaalihallitus, joka pari vuotta sitten muodostettiin yhdistämällä silloinen sosiaalihallitus ja lääkintöhallitus (SS = sosiaalihallitus).

S osiaalihallitus on landstingien terveyden- ja sairaanhoidon tarkastuselin, mutta landstingit ovat hyvin itsenäisiä hoitaessaan niille kuuluvia tehtäviä. Landstingien toiminta säädetään landstinglaissa. Sisäasiainministeriön alaisena toimii lääninhallitus, jonka johdossa on maaherra. Jossain määrin voi lääninhallitus olla landstingin yläpuolella, koska lääninhallituksen kautta kulkee osa landstingin terveyden- ja sairaanhoidon valtionavusta. Tällä ei kuitenkaan ole mitään käytännöllistä merkitystä. Landsting on elin, joka koostuu lääninparlamentista, joka valitaan täsmälleen samoin kuin valtiopäivätkin. Yleensä landstingiin kuuluu 60 valtuutettua.

O petusministeriön alaisena on yliopistojen kansleri. Kansleri on yliopistojen ja niin ollen myös hammaslääketieteen laitosten korkein virkamies. Landstingin organisaatio käy ilmi kuvasta 2. Landstingin keskustoimistossa on osasto, joka huolehtii terveyden- ja sairaanhoidon hallinnosta hammashoitoa lukuunottamatta, jota varten on oma osasto. Organisaatio ei ole täysin yhtenäinen koko maassa, vaan on muutamia landstingeja, joissa terveyden- ja sairaanhoitohallitus huolehtii myös folktandvårdin hallinnosta.

S a iraanhoitohallituksen tai terveyden- ja sairaanhoitohallituksen alaisena toimii siis hammashoito-osasto, jonka päällikkönä toimii tandvårdschef. Tässä osastossa toimii myös mahdollinen apulaishammashoitopäällikkö, joka johtaa landstingin ennalta ehkäisevää hammashoitoa. Folktandvårdin organisaatio selviää kuvasta 3. Tandvårdschef johtaa ja valvoo läänin folktandvårdin toimintaa ja on siis hallinnollinen johtaja. Tandvårdschef valvoo aluehammaspoliklinikoiden kliinistä toimintaa, mutta hänen suoranaiseen valvontaansa ei kuulu erikoishammaslääkärien kliininen toiminta. Tämä johtuu siitä, että tandvårdschef on yleensä yleishammaslääkäri eikä spesialisti.

L andstingien terveyden- ja sairaanhoitohallituksen johdossa on sairaanhoidon johtaja, joka on pelkästään hallinnollinen virka, ja viranhaltija on yleensä juristi tai sosionomi. Sairaaloiden hallinnollisesta johdosta vastaa sairaalan johtaja, joka ei myöskään ole lääkäri. Sairaalan johtajan apuna toimii yksi ylilääkäreistä, jonka virkanimitys on päällikkölääkäri (johtava ylilääkäri).

S osiaalihallituksen säätämän hammashoitosuunnitelman mukaan jokainen landsting on jaettu hammashoitoalueisiin (distrikt). Jokaisella hammashoitoalueella tulee olla vähintään yksi aluehammaspoliklinikka. Aluehammaspoliklinikan johtajaa kutsutaan ensimmäiseksi aluehammaslääkäriksi, mikäli klinikalla toimii kaksi tai useampia hammaslääkäreitä. Mikäli, kyseessä on yhden hammaslääkärin klinikka, merkitsee virkanimitys aluehammaslääkäri samalla myös klinikan johtajaa. Ensimmäisen aluehammaslääkärin palkkaluokka riippuu klinikan koosta. Mikäli klinikalla toimii kuusi tai useampia hammaslääkäreitä, on klinikalla myös apulaisjohtaja, jolla on myös korkeampi palkkaluokka kuin aluehammaslääkäreillä. Yli kymmenen hammaslääkärin klinikan johtajan virkanimitys on päällikköhammaslääkäri. Näin suuret klinikat ovat kuitenkin varsin harvinaisia Ruotsissa.

Aluehammaspoliklinikan hallinnon johdossa toimii myös ensimmäinen hammashoitaja ja suurimmilla klinikoilla saattaa osa hallinnollisista tehtävistä kuulua kassanhoitajalle, jolla on oma keskustoimisto. Hän huolehtii klinikan tiedotustoiminnasta ulospäin. Suureilla klinikalla on tulevien puhelujen määrä yleensä hyvin suuri ja tämän vuoksi on tarkoituksenmukaista keskittää puhelut yhdelle henkilölle, jotta hoitohenkilöstön kliinistä työtä ei tarpeettomasti häiritä. Hän voi myös valvoa odotushuonetta, etenkin silloin kun kokonainen luokka odottaa tarkastusta.

K linikoilla on myös yleensä hammashoito-oppilaita, tavallisesti yksi tai kaksi, jotka aikovat hammashoitajakouluun ja tämän vuoksi suorittavat säädettyä, vähintään neljän kuukauden esiharjoittelua tai myös sellaisia harjoittelijoita, jotka ovat käyneet hammashoitajakoulun ja suorittaneet tutkinnon, mutta joiden sosiaalihallituksen määräyksen mukaan tulee suorittaa kahdeksan kuukauden harjoittelu voidakseen saada vakinaisen viran folktandvårdissa.

T ämän työvoiman määrä on kuitenkin hyvin vaihteleva, eikä klinikan toimintaa voida mitenkään tehdä siitä riippuvaiseksi. Tämän vuoksi klinikan työvoima tulee mitoittaa siten, että klinikka toimii myös silloin kun kyseisiä oppilaita ei voida käyttää määrätyissä heidän koulutukseensa kuuluvissa tehtävissä. Tämän vuoksi on viime vuosien kuluessa useilla suurilla klinikoilla perustettu hammashoitoapulaisen virkoja. Hammashoitoapulainen korvaa hammashoitajan muualla kuin käsittelyhuoneessa, ennen kaikkea sterilointihuoneessa ja avustaa myös mm. henkilökunnan huoneessa. Monilla klinikoilla on siirrytty keskussterilointiin ja tällöin hammashoitoapulainen noutaa käytetyt instrumentit käsittelyhuoneista, pesee ja steriloi ne sekä tuo steriilit instrumentit pakkauksissaan takaisin säilytystiloihin. Tämä on osoittautunut hyvin tarkoituksenmukaiseksi käytännöksi.

Aluehammaspoliklinikalla saattaa myös olla hammastekninen laboratorio, vaikkakin nykyisin pyritään keskittämään laboratoriotoiminta kussakin läänissä tai landstingissa yhteen tai kahteen keskuslaboratorioon. Tämä aiheutuu siitä, että hammastekninen työ on asteittain vähentynyt parantuneen hammashoidon ansiosta ja seurauksena on ollut työn muuttuminen luonteeltaan vaikeammaksi, mikä pakottaa hammasteknikot erikoistumaan mm. levyproteetikoiksi, kultatöihin, porsliiniin, kromi-kobolttirakenteisiin ja oikomiskojeisiin. Mikäli laboratoriossa työskentelee yli viisi teknikkoa, on yksi heistä johtava.

M uutamissa suurimmissa landstingeissa on laboratoriopäällikön virka, eli toisin sanoen organisaatio, jossa laboratoriopäällikkö tandvårdschefin alaisena johtaa ja valvoo kaikkia landstingin hammasteknisiä laboratorioita. Erikoishammaspoliklinikan johtaja on ylihammaslääkäri ja apulaisjohtajat ovat apulaisylihammaslääkäreitä. Muut virat näillä klinikoilla ovat yleensä assistenttihammaslääkärin virkoja, joissa on mahdollisuus erikoistua. Kaikki maan keskushammaspoliklinikat (CTP) ovat sosiaalihallituksen hyväksymiä koulutuslaitoksia, joissa voi erikoistua purentaelimen kirurgisiin sairauksiin.

Hampaiden oikomispoliklinikoista on kuitenkin vain kolme folktandvårdin piirissä hyväksytty erikoistumislaitoksiksi. Jotta oikomispoliklinikka voidaan hyväksyä erikoistumislaitokseksi, vaatii sosiaalihallitus, että klinikalla tulee olla vähintään kaksi spesialistia; sekä ylihammaslääkäri että apulaisylihammaslääkäri. Edelleen klinikalla tulee olla vähintään kaksi erikoistumispaikkaa eli assistenttihammaslääkärinvirkaa. Sitä paitsi tulee ylihammaslääkärin olla tieteellisesti ansioitunut. Koska Ruotsin oikomisklinikat ovat yleensä 2-3 hammaslääkärin klinikoita, on vain Tukholman Eastman-Instituutti, Göteborgin folktandvårdin oikomispoliklinikka ja Örebron folktandvårdin oikomispoliklinikka toistaiseksi hyväksytty erikoistumislaitoksiksi. Se, että kaikki keskushammaspoliklinikat on hyväksytty erikoistumislaitoksiksi, johtuu siitä, että tästä toiminnasta säädettiin jo hyvin varhain. Folktandvårdin kahdesta parodontologian klinikasta on vain Örebron klinikka hyväksytty erikoistumislaitokseksi. Vaatimukset ovat vastaavat kuin oikomispoliklinikoillakin.

J os katsotaan kehitystä terveyden- ja sairaanhoidon alalla hammashoito mukaan luettuna, voidaan todeta, että viime aikoina on joissain landstingeissä koko hoitosektori organisoitu uudelleen. Tämä on suunnitteilla myös Örebron läänissä. Sen mukaan landsting jaetaan kolmeen sairaanhoitoalueeseen: yksi alue, jonka keskuksena on Örebron kaupunki, toinen alue keskuksena Lindeberg ja kolmas alue keskuksena Karlskoga. Jokaisessa tällaisessa sairaanhoitoalueessa tulee olla sairaala. Örebrossa on regionsjukhus, toisin sanoen sairaala, jossa on huomattavasti enemmän spesialiteetteja kuin tavallisessa läänin keskussairaalassa. Ruotsissa spesialiteetit jaetaan lääninspesialiteetteihin, joihin kuuluu mm. sisätaudit, kirurgia, korvataudit, silmätaudit, gynekologia, reumatologia. Kaikkien läänien keskussairaalassa tulee olla nämä spesialiteetit. Toiseen ryhmään kuuluvat ns. regionspesialiteetit, esimerkiksi neurologia, neurokirurgia, urologia, thoraxkirurgia jne. Näiden spesialiteettien potilasalue käsittää useita läänejä. Ruotsi on nykyisin jaettu seitsemään tällaiseen alueeseen, jossa toimii regionsjukhus.

S airaanhoitoalueen sairaalan yhteyteen tai sen lähistölle rakennetaan itsenäinen terveysasema, joka on avohoidon keskus. Näissä tulee olla tavallisimpien lääketieteen alojen erikoislääkärit. Tänne keskitetään myös kunnanlääkäritoiminta, terveyssisaret, sairausvoimistelu, äitiys- ja lastenneuvola sekä erikoishammaslääkärit; esim. endodontti, ortodontti, profylaktikko, parodontologi, proteetiikko sekä luonnollisesti folktandvårdin aluehammaslääkärit. Tällainen terveysasema tulee siis perustaa jokaiseen sairaanhoitoalueeseen. Se ei kuitenkaan merkitse, että jokaisella terveysasemalla olisi yhtä monta erikoislääkäriä ja erikoishammaslääkäriä. Mitä tulee erikoishammaslääkäreihin, on luultavaa, että näitä virkoja perustetaan vain yhden terveysaseman yhteyteen kussakin landstingissä. Sitä vastoin jokaisella terveysasemaila toimii aluehammaspoliklinikka. Näiden terveysasemien lisäksi voidaan perustaa kullakin alueella pieniä terveydenhoitokeskuksia. Myös näissä toimii aluehammaslääkäreitä lääkärien ja terveyssisarien lisäksi. Kunnat pitäisi saada mahdollisuuksien mukaan sijoittamaan sosiaalitoimisto, vanhainkoti yms. tämän keskuksen yhteyteen. Samoin apteekki ja sairausvakuutustoimisto olisi saatava samaan rakennukseen.

T ällä organisaatiolla voitaisiin keskittää terveyden- ja sairaanhoidon eri toimintamuodot näihin keskuksiin. Syy avohoidon lisäämiseen on taloudellinen. Halutaan nimittäin vähentää painetta suljettua laitoshoitoa kohtaan ja siirtää sitä näihin huomattavasti halvempiin terveysasemiin ja terveydenhoitokeskuksiin. Toisin sanoen yritetään toteuttaa hoito-organisaatio, jossa hoito annetaan halvimmalla tehokkaalla hoitotasolla. Tällä tavoin voidaan hoitokustannuksia alentaa ja landsting saa paremmat mahdollisuudet jatkaa terveyden- ja sairaanhoidon kehittämistä. Kaikki Ruotsin landstingit ovat nimittäin yksimielisiä siitä, että terveyden- ja sairaanhoidon kustannukset eivät saa kasvaa samaa vauhtia kuin ne ovat tehneet viime vuosina. Rajoittamalla kalliin suljetun hoidon rakentamista ja lisäämällä halvempaa avohoitoa ja erityisesti tehostamalla ennalta ehkäisevää hoitoa, uskotaan olevan hyvät edellytykset kehittää edelleen terveyden- ja sairaanhoitoa. Tämä taas on välttämätöntä, koska kansa vaatii yhä enemmän ja yhä parempaa hoitoa ja tämä vaatimus vain kasvaa yleisen hyvinvoinnin lisääntyessä.

 

Käännös: Heikki Tala

 

Kiinnostukseni organisaatioihin sai runsaasti polttoainetta Ruotsissa, missä hammashuoltoa oli saatu kehittää rauhassa vuosikymmenien ajan. Siihen aikaan myös Ruotsin voimavarat olivat aivan eri luokkaa kuin meillä koti-Suomessa. Jostakin kohtalon oikusta minun piti sattua joutumaan juuri Örberon maakäräjien hammashuollon palvelukseen, joka monella tavalla oli edelläkävijä Ruotsissa. Muun muassa suuhygienistikoulutus alkoi juuri Örebrossa sen vuoden kuluessa, jolloin olin töissä Ruotsissa.  Yleensäkin landstingin erikoishammashoito teki minuun vaikutuksen, ja pyrin siellä oppimiani ajatuksia soveltamaan Suomeen. Siihen avautui yllättäen mahdollisuus lääkintöhallituksen uuden ylilääkärinvirassa syksystä 1970 alkaen. Kuitenkin heti alkukuukaudet osoittivat, että lisäkoulutus on tarpeellista valtakunnanlaajuisten terveydenhuollon ongelmien ratkaisemiseksi. Sen vuoksi jatkoin jo Ruotsissa heränneen toiveeni toteuttamismahdollisuuksien selvittämistä, ja vihdoin syksyllä 1971 pääsin Michiganin yliopiston kansanterveystieteen laitokselle Master of Public Health-koulutukseen. Se avasikin sittemmin huomattavasti laaja-alaisempia mahdollisuuksia kansainvälisiin terveydenhuollon tehtäviin.

 

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1970 17(3) 108–112

 

Neuvolahammaslääkäritoiminnasta (8)

 

Heikki Tala

Heikki Valli

 

Hammaskaries ja hampaiden tukikudossairaudet ovat kehittyneiden maiden suurimpia sosiaalilääketieteellisiä ongelmia ja tämä asettaa hammaslääkärit suuren ja vastuullisen tehtävän eteen ongelman ratkaisemiseksi. Yhtenä osoituksena tästä pyrkimyksestä on hampaiden terveydenhoidon osuuden lisääntyminen suomalaisessa hammashuollossa. Tähän on todella perusteltua syytä, sillä aivan ilmeisesti emme pysty reparatiivisella hammashoidolla hallitsemaan tilannetta vuosikymmeniin. Tämän hetken kiireellisin tehtävä on koko koululaitoksen kattavan fluoriprofylaksian järjestäminen lasten ja nuorten pysyvien hampaiden pelastamiseksi. Seuraava vaihe on koko väestöön kohdistuvan valistus- ja neuvontatyön organisoiminen.

 

Tämän artikkelin tarkoitus on selvitellä perusteita neuvolahammaslääkärin työssä, joka nähdäksemme on avainasemassa alle kouluikäisten hammashuollossa. Ruotsissa v. 1969 tehdyn tutkimuksen mukaan (Christenson & Werndahl, Malmö) esikouluikäisistä 3-vuotiailla esiintyy hammashoidon tarvetta 64 %:lla ja 6-7-vuotiailla 94 %:lla, ja katastrofitapaustenkin lukumäärä on huolestuttavan suuri. Tilanteen korjaamiseksi tarvitaan keskitettyä, suunnitelmallista ja tehokasta hammasvalistustyötä ja neuvontaa äitiys- ja lastenneuvoloissa. Koska Kauhajoella on saatu kansa- ja kansalaiskouluissa toteutettua fluorihuuhtelut kaksi kertaa kuukaudessa (0,2 % NaF) on vuoden 1970 alusta tarkoitus aloittaa neuvolahammaslääkäritoiminta. Tämän vuoksi olemme joutuneet tutustumaan alan kirjallisuuteen selvittääksemme tähän toimintaan liittyviä pulmia. Neuvolahammaslääkäritoiminnan aloittaminen käytännössä on hieman vaikeaa tällä hetkellä, koska siihen ei toistaiseksi saada valtionapua ja muutenkin terveyden- ja sairaanhoitomenot pyrkivät nostamaan veroäyrin hintaa varsin voimakkaasti. Lähdettäessä järjestämään käytännön työtä on ensiarvoisen tärkeää neuvotella ao. neuvolalääkärin kanssa, sillä Ruotsin kokemusten mukaan tällä on suuri merkitys työn onnistumiselle.

Työaikojen ja muiden käytännön asioiden järjestelyssä on johtavasta terveyssisaresta suurta apua, koska hän hallitsee koko kunnan neuvolatoiminnan organisaation. Ruotsissa pyritään neuvolahammaslääkärin vastaanotto saamaan samanaikaisesti neuvolalääkärin vastaanoton kanssa ja Kauhajoella käytetään samaa rutiinia.

 

Neuvolahammaslääkäritoiminnan kokemuksia ja tuloksia Ruotsissa.

Ruotsissa neuvolahammaslääkäritoimintaa on ollut jo usean vuoden ajan kokeilumielessä ja tulokset ovat olleet varsin rohkaisevia. Tarkoituksena onkin laajentaa toiminta kaikkiin maan neuvoloihin ja organisatorisesti se liittyy folktandvårdiin. Yleisenä havaintona on ollut äitien erittäin suuri positiivinen mielenkiinto tätä neuvontatyötä kohtaan. Växjössä, joka on ollut edelläkävijä neuvolahammaslääkärityössä (hml Britta Forsman), on kariesvapaiden 4-vuotiaitten määrä noussut 20 %:lla verrattuna niihin ryhmiin, jotka eivät ole saaneet samaa neuvontaa, ja nimenomaan katastrofitapaukset ovat vähentyneet erittäin huomattavasti.

 

Neuvolahammaslääkäritoiminnan tarkoitus

Päämäärä on neuvontatyöllä saada väestö käyttämään hampaiston ja luonnollisesti koko kehon kehittymisen kannalta täysiarvoista ravintoa. On huomattava, että nykyisellä koulutuksella hammaslääkäri voi antaa vain hampaiden kannalta tärkeitä ohjeita ruokavalion suhteen. Varsinainen ravintovalistus kuuluu lääkärille ja terveyssisarelle. Toinen tärkeä tavoite on hyvän suuhygienian omaksumisen opettaminen ja kolmantena kiilteen ja yleensä hampaiston vastustuskyvyn lisäämisen mahdollisuuksien selvittäminen, jolloin lähinnä tulee kyseeseen fluorin eri annostelumuodot.

1. Ravinto-opetuksen pääkohdat:

– välipalojen vaarallisuus hampaidenkannalta (Vipeholm-tutkimus)

– sokerin käyttö, makeiset, pastillit, leivonnaiset, virvoitusjuomat, mehut, sokeripitoiset lääkkeet etc.

– pureskelua vaativan ravinnon merkitys hampaistolle, vihanneksia vähintään kahden aterian yhteydessä päivittäin

– makeiden jälkiruokien välttäminen. Tilalle vesi, omena, porkkana, pähkinät, juusto.

2. Suuhygienian opetuksen pääkohdat:

– hoitovälineet: harja, tahna, muki, peili, kuvafriisi harjauksesta

– harjauksen opettaminen mallia apuna käyttäen

– harjauksen opettaminen potilaan suussa

– potilas harjaa itse valvonnan alaisena

– kontrolli ja lisäopetus seuraavilla kerroilla, mm. väritabletit, joiden kotikäyttö opetetaan

– huuhtelun merkitys.

3. Fluorihoidon opetus:

– odottaville äideille suositellaan hampaiden huuhtelua 0,2 % NaF-liuoksella kerran viikossa tai 0,05 % liuoksella kerran päivässä äidin omien hampaitten suojaamiseksi odotusaikana. F-tabletteja ei suositella, koska niillä ei ole merkitystä sikiön hampaisiin

- ½-5-vuotiaille F-tabletit (kts. lääk.hall. yleiskirje 1436)

– 5-7-vuotiaille 0,05 % NaF-liuosta 7 ml ½-1 min. kahdesti viikossa tai jatketaan F-tablettihoitoa

– 7-17-vuotiaat huuhtovat hampaat joka toinen viikko koulussa 0,2 % NaF-liuoksella.

 

Edellä mainittu on perusohjelma Kauhajoella, jossa juomavesilähteiden F-pitoisuus on 0,2–0,3 mg/1. F-hoito edellyttääkin aina talousveden F-pitoisuuden tuntemista, jolloin annostus voidaan soveltaa oikeaksi.

 

Seuraavassa esitetään ruotsalainen F-annostusohje alle kouluikäisiä varten:

2 kk:n iästä alkaen rintaruokinnalla oleva lapsi saa 1 mg/vrk F tippoina, koska äidinmaito sisältää vain noin 0,05 mg/l fluoria. Tehdasvalmisteiset lasten ruoat sisältävät F 0,05-0,4 mg/l, keskimäärin 0,2-0,3 mg/l. Jos tällaista ravintoa nauttiva lapsi asuu paikkakunnalla, jossa veden F-pitoisuus on suurempi kuin 0,7 mg/l, ei anneta F-lisää. Mikäli veden F-pitoisuus on alle 0,7 mg/l, annetaan 0,5 mg F/vrk. esim. tippoina.

2-4-vuotiaille voidaan antaa F-lisä tabletteina.

4-13-vuotiaat:

a) veden F-pitoisuus 1,0–1,5 mg/l tai vastaava F-lisä tabletteina tai tippoina ja huuhtelu kerran viikossa 0,025 % NaF-liuoksella.

b) veden F-pitoisuus 0,7–1,0 mg/l: Hampaiden huuhtelu kerran viikossa 0,025 % NaF-liuoksella, 7 ml ½-1 min. ajan, tällöin voidaan käyttää pientä määrää hammastahnaa (F-pitoisuus 0,1 %) korkeintaan kerran päivässä.

c) veden F-pitoisuus 0,7 mg/l tai vähemmän ja huuhtelu 0,025 Olo NaF-liuoksella kerran viikossa, jolloin voidaan käyttää em. F-hammastahnaa 2 kertaa/vrk.

 

Valmentautuminen neuvolahammaslääkärin tehtäviin:

Ravitsemuksen ja karieksen suhdetta käsittelee erinomaisesti prof. Bo Krassen ja dos. Lisa Swenander Lanken kirja "KOST OCH KARIES" (1966). Kirja käsittää 62 sivua ja siinä on käsitelty mm. eri ikäryhmien ravitsemus karieksen kannalta aloittaen odottavasta äidistä jatkuen sitten ikäryhmittäin vanhuksiin saakka. Siinä käsitellään myös eräitten sairauksien vaatimia erikoisdieettejä nimenomaan hampaiden kannalta.

Prof. Yngve Ericsson on kirjoittanut kirjasen "KARIESPROFYLAX" (1966), joka niin ikään on tiivistetty esitys ja antaa näin mahdollisuuden tutustua nopeasti tämän hetken profylaksiamenetelmiin.

Koska fluorilla on tänään keskeinen asema kariesprofylaksiassa, on syytä hankkia perustiedot myös siitä. Mahdollisena oppikirjana voi käyttää Ruotsin lääkintöhallituksen julkaisua n:o 113 "FLUOREN I KARIESPROFYLAXEN" (1966).

Kaikkia edellä mainittuja kirjoja saa osoitteella: A. B. Nordiska Bokhandeln, Tukholma.

Laajempaa ravinto-opillista tietoa haluava voi tutustua prof. Paavo Roineen kirjaan ”HMISEN RAVITSEMUS".

 

Ryhmät, joita valistetaan: (kts. Suomen Hammaslääkärilehti 17/69)

1. odottavat äidit: hampaiden hoito odotusaikana, sikiön hampaiden kehitys. Äidin hampaiden huuhtelu kerran viikossa 0,2 % NaF-liuoksella (huom! resepti).

2. 5-6 kk ikäiset: tällöin äiti on tottunut uuteen tulokkaaseen, alkuhankaluudet ja epävarmuus ovat osittain voitetut ja äidin mielenkiinto voidaan suunnata lapsen kohta puhkeaviin maitohampaisiin. Tänä ajankohtana annetaan myös kolmoisrokote, johon lapset osallistuvat lähes 100 %:sesti. Lapsen ravinnon koostumus muuttuu myös tässä iässä.

3. 3-vuotiaat: ajankohta, jolloin maitohampaat yleensä ovat jo puhjenneet. Sopiva aika muistuttaa 05:ten säilyttämisen tärkeydestä (ortodontinen profylaksia).

4. 5-13-vuotiaat, jolloin ensimmäiset pysyvät hampaat ovat puhkeamassa. Tehostettu F-profylaksia, esim. ”Elmex"-'käsittely.

 

Lapsen hampaiston tutkiminen neuvolassa:

Yleistutkimus:   - karies

- ientulehdukset

- asentovirheet

- limakalvon tila.

Anamnestiset tiedot:

- ruokailutottumukset, sokerin ja makeisten käyttö

- peukalon, tutin yms. imeminen

- harjausfrekvenssi, hoitovälineet

- lääkkeet

-sairaudet; astma, anemia, sairaudet ja  lääkkeet, jotka alentavat syljen eritystä, suuhengitys, kita- ja nielurisat. (Em. tietojen saamiseksi on hyvä yhteistyö lääkärin ja terveyssisaren kanssa hyödyllinen.)

On tärkeää merkitä kaikki huomiot neuvolakorttiin, jotta on mahdollista seurata neuvontatyön tuloksia. Aluksi voidaan käyttää lapsen nykyistä neuvolakorttia yhdessä lääkärin ja terveyssisaren kanssa. Tämä on edullista mm. siksi, että lasta käsitellään näin yhtenä kokonaisuutena. Tulevaisuudessa tulee pyrkiä neuvolakorttiin varaamaan oma tila hammaslääkärin merkinnöille. On nimittäin selvää, että hammashuollon merkitys ihmisen yleisen terveydenhuollon osana tulee korostumaan tulevaisuudessa. Neuvolakortin rinnalle voidaan suunnitella laajempi hammashoitokortti, joka seuraisi lasta koko sosiaalisen hammashuollon ajan (0-17 vuoteen).

 

 

 

Varustus:

Koska neuvolahammaslääkäri ei suorita varsinaisia hoitotoimenpiteitä, riittää varsin yksinkertainen instrumentaario: peili, sondi, valaisin, tuoli, hampaiden pesupaikka (huom! peili). Muuna varustuksena tarvitaan valistusmateriaalia: kuvataulut, dia-sarjat, valistuslehtiset, opetusleuat ja -harja, väritabletit ja -liuokset, taulu ja liitua yms.

Valistusmateriaalia hankittaessa on hyvänä apuna luettelo Terveyskasvatuksen keskuksen suosittelemasta terveyskasvatusaineistosta (Terveyskasvatuksen keskus r.y., Toinen linja 17, Helsinki 53). Suomen Hammaslääkäriliiton dia-sarjat ovat erinomaisia mm. neuvolakäyttöön.

Apteekit voivat toimittaa mm. 0,5 % NaF-liuoksen käyttöohjeita, Fluorilette tablettien käyttöohjeita ja Bofors fluor hammastahnan esitteitä.

Fluorihammastahnat ovat oma lukunsa, ja on toivottavaa, että esim. lääkintöhallitus voisi selvittää niiden kokoomuksen ja F-aktiivisuuden, jotta hammaslääkärikunta voisi entistä aktiivisemmin suositella sellaisia valmisteita, joilla on merkitystä kiilteen vastustuskykyisyyden lisäämiseksi. Tällä hetkellä markkinoillamme esiintyy ainakin seuraavia kombinaatioita: Natriummonofluorofosfaatti (Na 2 P0 3 F) + kalsiumkarbonaatti (CaCO 3 ), Na 2 P0 3 F + metafosfaatti, NaF + NaHCO 3 (Natriumkarbonaatti), NaF + muovihiukkaset, SnF 2 (tinafluoridi) + Ca 2 P 2 0 7 (kalsiumpyroksidi).

 

Edellä on pyritty selvittelemään mahdollisuuksia aloittaa neuvolahammaslääkäritoiminta. Tutkimustulosten mukaan tällä on varsin merkittävä vaikutus yksilön hampaiston suotuisalle kehitykselle. Erityisen tärkeää on oikeiden ravinto- ja suuhygieniatottumusten omaksuminen jo lapsuudessa, jolloin ne muodostuvat pysyviksi automaattisiksi toiminnoiksi. Olemme lähinnä keskittyneet käytännön asioiden selvittämiseen sekä mahdollisiin oppikirjoihin. Kokonaan on jätetty käsittelemättä neuvonta- ja valistustyöhön liittyvät psykologiset, lapsipsykologiset ja pedagogiset ongelmat. Nämä tulevat tietenkin esiin tässä työssä ja myös näihin aloihin tulee pyrkiä perehtymään mahdollisuuksien mukaan, mutta alkuun päästäneen jo edellä esitetyllä arsenaalilla. Ja uskoaksemme on parempi aloittaa puutteellisellakin koulutuksella, kuin jättää tämä alue hampaiden terveydenhoidossa käyttämättä. Meidän on tällä hetkellä varsin päättäväisesti suunnattava katseet hampaiden terveydenhoitoon, joka tällä hetkellä on ainoa mahdollisuus pystyä hallitsemaan hammassairaudet. Kaiken aikaa on pidettävä kirkkaana mielessä, että hammaslääketieteen tavoite on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

 

Kirjallisuutta:

Britta Forsman: Effekten av odontologisk rådgivning vid barnavårdscentral (Sveriges Tandläkarförbunds Tidning 24/68).

Britta Forsman, Rurik Thelin: PIVI för tandläkares medverkan i hälsovårdsarbete på barnavårdscentralerna (STfT 8/67)

Britta Forsman, Yngve Ericsson: Fluorretention hos förskolebarn vid munsköljning med fluorIösning och tandborstning med fluortandkräm (STfT 4/69).

Kost och tänder (STfT 10/69); Bo Krasse: Protein och fett. Göran Frostell: Karies och kolhydrater. Yngve Ericsson: Mineralämnen, spårämnen och vitamin.

Hans Grahnen, Stig Sjölin: Kariesprofylax under de första levnadsåren (STfT 17/69).

Per Torell: Fluorsköljningens inverkan på kariesbilden (STfT 12/69).

Per Torell: Bruk av fluortandkräm i samband med fluorsköljning varannan vecka (STfT 17/69).

Hans Sundberg: Tandhälsovård (STfT 8/67).

Olof Osvald: Lokal fluorapplikation inom folktandvården (SUT 8/67).

Material för profylax från medicinalstyrelsen (STfT 8/67).

"Munvinkeln" n:o 3/68 Profylaxnummer (FoIktandvården, Norrbotten).

Ellen Christenson, Berit Werndahl: Kariessituationen  hos förskolebarn i Malmö (STfT 5/69).

Tore Arwill: Är tandvärk ett nödvändigt ont? (STfT 15/69).

Birgitta Köhler, Gunvi Fischer, Gertrud Holm: Sammansättning av tandkrämer (STfT 20/68).

Suomen Hammaslääkärilehti 17/69: Hampaiden terveydenhoitoa koskeva käytännön työ äitiys- ja lastenneuvoloissa.

Lääkintöhallituksen yleiskirje n:o 1436: Fluorin käyttö hammassairauksien ehkäisemiseksi (SHL 15/69).

Teuvo Tuominen, Tuula Piispanen: Kouluhammaslääkärit ja terveyskasvatus (SHL 18/68).

Luettelo Terveyskasvatuksen keskuksen suosittelemasta terveyskasvatusaineistosta. Terveyskasvatuksen keskus r.y., Toinen linja 17, Helsinki 53.

Åse Gruda Skard: Miten lapseni kehittyy, Tammi: Hyvä tietää -sarja 3, 1963

Åke Björby, Harald Löe: "Gingivala och munhygieniska förhållanden hos skolbarn i Göteborg" (STfT 11/69).

 

Neuvolahammaslääkäritoiminnasta lienee Suomessa ensimmäisenä kirjoittanut Per von Bonsdorff jo vuonna 1943 Suomen Hammaslääkäriseuran Toimituksissa: ”Mielestäni häämöttää jo aika, jolloin Suomen kansa pitää huolen siitä, että meilläkin lapset jo 2 v:n iästä saavat hampaanhoitoa ja että hammaslääkärit itseoikeutettuina osallistuvat terveyslautakuntien ja äitiysneuvoloiden työhön uusien terveiden sukupolvien kasvattamisessa.” Hieno profetia sotaa käyvässä maassa. Kesti kuitenkin melkein 30 vuotta ennen kuin kansa oli valmis neuvolahammaslääkärintoiminnan aloittamiseen. Me Kauhajoella saimme pioneerin aseman ja tammikuussa 1970 televisiokin tuli kuvaamaan tätä uutta terveydenhoidon toimintamuotoa. Erityinen ansio neuvolahammaslääkäritoiminnan aloittamisesta kuuluu Kauhajoen silloiselle kunnanjohtajalle, myöhemmälle Vaasan läänin maaherralle Mauno Kangasniemelle ja kunnanvaltuustolle, jotka olivat valmiit uuteen toimintaan, vaikka siihen ei saatu valtionapua. Pari vuotta myöhemmin neuvolahammashoidosta tuli lakisääteinen kansanterveyslain myötä. Se aiheutti monen moista keskustelua hammaslääkärien valmiuksista osallistua neuvoloiden terveyskasvatustyöhön. Neuvolatyö oli kuitenkin yksi suomalaisen suun terveydenhuollon menetystarinan kulmakiviä. Se lähensi meitä muuhun terveydenhuoltoon ja muut terveydenhuollon ammattilaiset heräsivät huomaamaan hampaiden terveyden merkityksen lasten tasapainoisessa kehityksessä. Jälkikäteen voi tietenkin spekuloida, miten lasten hammasterveys olisi kehittynyt, jos heti sodan jälkeen neuvolatoimintaan olisi sisällytetty hammashuolto Per von Bonsdorffin esityksen mukaisesti. Tärkeintä tietenkin oli saada neuvolahammashoito käynnistettyä ja siinä me Kauhajoella kuljimme kehityksen kärjessä - kiitos hyvän yhteistyön ari tahojen välillä.

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1970 17(3) 108–112

 

Suomen Kouluhammaslääkäriyhdistyksen profylaksikurssit (9)

 

SKHLY järjesti huhtikuussa profylaksikurssin neljällä paikkakunnalla eri puolilla maata. Tarkoituksena oli perehdyttää kouluhammaslääkärit käytännön profylaksityöhön ja erityisesti jakamaan hammasterveydenhoidollista tietoutta eri avainhenkilöryhmille.

K urssipaikat olivat Seinäjoki, Oulu, Joensuu ja Kouvola. Paikkakunnat olivat ilmeisen osuvasti valitut, koska osanottajia oli runsaasti yli 200 eli yli neljännes kouluhammaslääkärikunnasta. Runsas osanotto ilmaisee myös sen suuren kiinnostuksen, jota hammaslääkärit tuntevat profylaksityötä kohtaan. Yhä selvemmin käy ilmi, että hammaslääkärit pitävät välttämättömänä lisätä voimakkaasti hampaiden terveydenhoitoa. Toivottavasti järjestetty kurssi saattoi antaa uusia virikkeitä ja uskoa profylaksityöhön.

L ääkintöhallitus osallistui myös aktiivisesti kurssin järjestämiseen mm. suosittamalla kunnille kouluhammaslääkärien lähettämistä kurssille. Lääkintöhallituksen edustajana oli vt. ylilääkäri Teuvo Tuominen ja hän selvitteli lääkintöhallituksen näkökantoja profylaksityössä. Tutkimukset ja eri puolilla maailmaa saadut tiedot ja kokemukset osoittavat, että tämän päivän hammaslääketiede tarjoaa mahdollisuuden pitää hammassairaudet kurissa. Käytettävissä olevin menetelmin niitä voidaan vähentää jopa 50–70 %. Tämän tuloksen saavuttaminen edellyttää kuitenkin perusteellista asioihin paneutumista ja ennakkoluulotonta vanhoista uskomuksista ja asenteista vapaata yhteistyötä eri viranomaisten ja hoitohenkilökunnan sekä ravintoalan ja opetustoimen edustajien kesken. Monilla paikkakunnilla se edellyttää myös järjestelyjä hoitotyön toteuttamisessa.

S KHLY:n puheenjohtaja Harri Torppa esitelmöi profylaksityön perusteista ja kurssin tarkoituksesta. Kurssi perustui varsin tiiviisti lääkintöhallituksen kahteen yleiskirjeeseen, no 1436 Fluorin käyttö hammassairauksien ehkäisemiseksi ja no 1458 Kouluhammaslääkärin toimenpiteet, kohta IX: ennalta ehkäisevä ja valistustyö. Nämä muodostavat tällä hetkellä kouluhammashoidossa profylaksin puitteet ja yksistään niiden tunnollinen täytäntöönpano lisää huomattavasti profylaksin osuutta hammashuollossa. Mannerheimin lastensuojeluliitto on tehokas organisaatio hammashoidollisen terveyskasvatuksen alalla nimenomaan neuvoloissa, lastentarhoissa ja esikouluissa. Tämän vuoksi kouluhammaslääkärit tulee saada entistä tiiviimmin mukaan Mannerheim-liiton hammashoidollisiin kampanjoihin.

H LL Jaakko Markkula Turun Yliopistosta luennoi hammashoidollisesta terveyskasvatuksesta. Tiedonvälityksen monet ongelmat olivat esillä ja varsin selvästi kävi ilmi PR-työn ja riittävän informaation tarve myös hammashoidollisen profylaksin yhteydessä. Nimenomaan PR-toiminnan alalla hammaslääkärit eivät ole käyttäneet hyväkseen läheskään kaikkia mahdollisuuksia. Hammashoidollisen terveyskasvatuksen vaikeuksista puhuessaan Markkula totesi, ettei hammaslääkärien tarjoama motivaatio suun hygieniaan ole tehokas, lapsia ei kiinnosta karieksen ehkäisy harjaamalla hampaita ja niinpä tulisi keksiä lapsia lähempänä olevia asioita motivoitaessa harjauksen tärkeyttä. Terveyskasvattajasta on tullut aktiivinen osallistuja ja keskustelun toinen tasavertainen osapuoli, kun hän aikaisemmin on ollut asiantuntija.

A llekirjoittaneen osalle oli tullut valistustyön ja profylaksin käytännöllisen toteuttamisen selvittäminen. Kouluhammaslääkärin osuus profylaksin toteuttamisessa on ensiarvoisen tärkeä, koska hän osallistuu juuri niiden väestöryhmien hoitoon, joissa profylaksilla on suurimmat mahdollisuutensa. Kouluhammaslääkärin tulee osallistua profylaksin 1. suunnitteluun, 2. toteuttamiseen ja 3. valvontaan eli "jälkihoitoon". Käytännön profylaksityötä varten kuntiin on syytä laatia suunnitelma useaksi vuodeksi eteenpäin, jotta on mahdollisuus seurata työn edistymistä. Lääkintöhallitus edellyttääkin joka vuodeksi profylaksisuunnitelmaa ja toiminnan tarkkailemista toimintakertomuksen yhteydessä. Profylaksityö on aina erittäin pitkäjännitteistä ja juuri tästä syystä jälkihoito on erittäin tärkeää, sillä ilman jatkuvaa kontrollia ja kannustusta tämä toiminta lopahtaa hyvin helposti.

T ämän hetken profylaksityössä ehdoton painopiste tulee olla koulujen fluoriliuoshuuhteluiden järjestämisessä. Kiireellisin ja tärkein profylaksiprojekti on 0,2 % NaF-liuoshuuhteluiden toteuttaminen vähintään kaikissa niissä oppilaitoksissa, jotka kuuluvat lakisääteisen kouluhammashoidon piiriin. Tämä on halpa ja erittäin tehokas profylaksimuoto. Nimenomaan kustannussyyt puoltavat tämän toiminnan pikaista aloittamista: vuotuiset menot oppilasta kohti ovat n. 1 mk ja vertauksen vuoksi esim. yksinkertainen täyte maksaa yli 15 mk!

Kurssin saavuttaman runsaan osanottajamäärän rohkaisemana SKHLY järjestää ensi kesänä Jyväskylässä useampipäiväisen kurssin, joka tulee olemaan jatkoa näille profylaksikursseille.

"The supreme ideal of the dental profession should be to eliminate the necessity of its own existence."

 

Heikki Tala

 

Suomen Kouluhammaslääkäriyhdistys oli hyvin aktiivinen kouluttaja ja sen avaamaa uraa on hienosti jatkanut Terveyskeskushammaslääkäriyhdistys. SKHLY järjesti lukuisia kursseja ja seminaareja ehkäisevästä hammashoidosta, joiden merkitys oli erittäin suuri siinä kurssinmuutoksessa, jolla painopistettä muutettiin korjaavasta hoidosta terveyttä edistävään ja sairauksia ehkäisevään suuntaan. Eräs merkittävä oivallus SKHLY:ssä oli tilaisuuksien järjestäminen eri puolilla maata, josta hyvänä esimerkkinä on yllä kuvattu kurssien sarja juuri niillä alueilla, missä lasten hammasterveys oli erityisen huolestuttava – poikkeuksena ehkä Kouvolan seutu endeemisenä fluorialueena.

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1971 18(6) 287–291

 

Heikki Tala

 

Hammaslääkärien lukumäärän kehittyminen maassamme (10)

 

V iime vuosisadan lopulla maassamme oli kolmisenkymmentä hammashoitoa antavaa henkilöä, jotka olivat saaneet koulutuksensa ulkomailla. Heistä suunnilleen puolet oli ammattitaidoltaan hyvin heikkoja, eikä heillä ollut laillista työlupaa. Kotimainen hammaslääkärikoulutus sai alkunsa vuonna 1891 Helsingissä ja näin nykyaikainen hammashoito alkoi kehittyä Suomessa. Hammaslääkärien määrä lisääntyi vähitellen ja 1.000 hammaslääkärin raja saavutettiin v. 1945.

Hammaslääkärin ammatti on Suomessa ollut pääasiassa ns. vapaa ammatti ja hammaslääkärit ovat näin ollen toimineet yksityisinä yrittäjinä. Maamme kouluhammashoito on kyllä varsin vanha, jo yli 60 vuotta toiminut, mutta sen kehittyminen on ollut suhteellisen hidasta aina vuoteen 1956 asti, jolloin säädettiin laki kansakoulujen hammaslääkärin toimesta. Tämän jälkeen kehitys on ollut ripeää ja kouluhammashoito on lisännyt hammashuoltopalvelusten määrää koko maassa ja erityisesti maaseudulla kehitys on ollut suotuisaa.

 

Kuvasta 1 käy ilmi asukkaiden lukumäärä yhtä hammaslääkäriä kohden Helsingissä, Tampereella, Turussa, muissa kaupungeissa ja kauppaloissa sekä maalaiskunnissa. Voidaan todeta, että Helsingissä on tilanne pysynyt ennallaan jo 11 vuotta eli yhtä hammaslääkäriä kohden on n. 700 asukasta. Tampereella tilanne on parantunut jonkin verran ja 1970 siellä oli yhtä hammaslääkäriä kohden n. 1.000 asukasta. Turussa kehitys on ollut erittäin nopeaa ja hammaslääkäritiheys on kaksinkertaistunut 11 vuoden kuluessa ja 1970 Turku saavutti Helsingin tason 1 hammaslääkäri 700 asukasta kohden. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että Turkuun perustettiin v. 1963 maan toinen hammaslääketieteen laitos, josta ensimmäiset hammaslääkärit valmistuivat v. 1963.

Muissa kaupungeissa ja kauppaloissa tilanne on pysynyt muuttumattomana tarkasteltavana olevan 11 vuoden ajan. Kaikkein suotuisin kehitys on tapahtunut maalaiskuntien kohdalla. Vuonna 1959 maalaiskunnissa oli yhtä hammaslääkäriä kohden yli 7.000 asukasta ja 11 vuotta myöhemmin n. 3.800 asukasta.

Vuoden 1970 lopulla oli maassa keskimäärin 1.736 asukasta yhtä hammaslääkäriä kohden. Hammaslääkärikomitea, joka sai työnsä valmiiksi vuonna 1965, piti sopivana hammaslääkäritiheytenä yhtä hammaslääkäriä tuhatta asukasta kohden. Tämän hammas-lääkärimäärän katsotaan pystyvän täyttämään varsin korkeat hammashoidolliset vaatimukset. Tämä pitkän ajan tavoite tulisi voida toteuttaa 10–15 vuoden kuluessa.  Nykyisellä hammaslääkäri-tiheydellä olemme maailmassa neljänneksi korkeimmalla sijalla. Vain muut pohjoismaat ovat edellämme.

H ammaslääkärien määrä Suomessa oli vuoden 1970 lopulla 2.679. Nämä olivat jakautuneet lääneittäin kuvan 2 osoittamalla tavalla. Kuvasta käy ilmi myös kuinka monta asukasta oli yhtä hammaslääkäriä kohden eri lääneissä. Vuosittain valmistuu n. 150 uutta hammaslääkäriä ja tällä vauhdilla saavutamme hammaslääkärikomitean asettaman tavoitteen 1:1000 vuoteen 1990 mennessä. Koulutettavien hammaslääkärien määrää tullaan kuitenkin todennäköisesti lisäämään ja tavoite saavutettaneen aikaisemmin. Viime vuonna on kuntien perustamat kouluhammaslääkärin virat saatu lähes poikkeuksetta täytetyiksi ja avoimiin virkoihin on monesti ollut useita hakijoita. Hammaslääkäreistä n. 930 eli runsas kolmannes toimi kouluhammaslääkäreinä. Lakisääteisen koulu-hammashoidon piiriin kuului lukuvuonna 1968/69 n. 530.000 oppilasta. Näistä ehdittiin tarkastaa n. 96 % ja kuntien ilmoitusten mukaan kokonaan ilman hoitoa jäi n. 33.000 oppilasta.

E dellä oleva ei tarkoita sitä, että hammaslääkäripulasta olisi jo kokonaan päästy. Muutamissa kunnissa ei ole riittävästi hammaslääkäreitä edes lakisääteisen kouluhammashoidon toteuttamiseksi asianmukaisesti. Tarkoi-tuksenmukaista olisi kuitenkin, että kunnat mitottaisivat kouluhammaslääkärien hoidettavaksi tulevien oppilaiden määrän niin, että myös kunnan muulle väestölle voidaan tarjota hammashoitopalveluksia. Tällä hetkellä on hyvät mahdollisuudet perustaa uusia kouluhammaslääkärin virkoja, koska hammaslääkäreitä valmistuu suhteellisen runsaasti vuosittain ja he hakeutuvat mielellään näihin virkoihin. Maalaiskuntiin ei useinkaan ole mahdollista saada pelkästään yksityispraktiikkaa harjoittavia hammaslääkäreitä.

K oulun uudistus tuo mukanaan lisää oppilaita lakisääteisen hammashoidon piiriin, sillä peruskoulun hammashoidosta on jo annettu laki ja asetus, joiden mukaan kouluhammashoito asteettain laajennetaan käsittämään koko peruskoulu. Tämän jälkeen kaikki oppivelvollisuusikäiset on saatu järjestelmällisen hammashoidon piiriin. Peruskoulun oppilaiden hammashoito lisää hoitoon oikeutettujen määrää n. 205.000 oppilaalla eli 40 %:lla. Nykyisessä kouluhammashoidossa kustannukset oppilasta kohden ovat keskimäärin n. 60 mk vuodessa (valmiiksi hoidettua oppilasta kohti n. 80 mk) ja tämän laskuperusteen mukaan peruskoulun hammashoidon toteuttaminen tulee lisäämään nykyisiä kouluhammashoidon kustannuksia n. 12 milj. markalla. Nykyisin kouluhammashoidon vuotuiset kokonaiskustannukset ovat n. 35 milj. mk, josta valtio maksaa n. 15 milj. mk ja kunnat n. 16 milj. mk.

S uunnitteilla oleva kansanterveyslaki sisältää hammashuollon kannalta oleellisia uudistuksia. Lakiesityksen mukaan kuntien tulee huolehtia hammassairauksien vastustamisesta ja niiden hoidosta. Tämä tulee alle 17-vuotiaitten osalta olemaan maksutonta. Lisäksi kunta on velvollinen huolehtimaan siitä, että myös muulla väestöllä on mahdollisuus saada hammashoitopalveluksia. Alle 17-vuotiaitten määrä maassamme on yli 1.200.000. Jos kustannukset lasketaan nykyisen kouluhammashoidon kustannustason mukaan, tulevat lisäkustannukset hoidon laajentamisesta olemaan n. 39 millj. mk. Kun kaikki alle 17-vuotiaat on saatu hoitoon, nousevat siis vuosikustannukset nykyisen kustannustason mukaan vain 74 miljoonaan markkaan. Jonkinlaisen vertailukohteen saamiseksi voidaan mainita, että Turun Yliopistollisen keskussairaalan menot v. 1969 olivat n. 36 milj. mk.

Aikuisten hamrnashuolilon kustannusten tasaamiseksi voidaan esim. sairausvakuutus ilaajentaa koskemaan myös hammashoitoa. Kansanterveyslain mukainen hammashoidon laajentaminen tulee toteutettavaksi asteettain, koska hoitohenkilöstön määrä ja taloudelliset mahdollisuudet eivät salli kertakaikkista kokonaisuudistusta. Kiireellisimpänä voidaan ilman muuta pitää lasten ja nuorten järjestelmällisen hammashoidon toteuttamista siten, että kaikki alle 17-vuotiaat pääsevät vuosittain hoitoon.

M aan hammashuoltoa kehitettäessä on muutamiin seikkoihin kiinnitettävä aivan erityistä huomiota. Koska käytännöllisesti katsoen koko väestö kärsii hammassairauksista, on pyrittävä te­hokkaaseen hammassairauksien ehkäi­syhoitoon. Erityisesti lasten ja nuorten kohdalla tähän on hyvät mahdollisuu­det. Neuvoloihin tulee saada nopeasti hammaslääkärit, jotka suorittavat ham­mashoidollista terveyskasvatusta ja eh­käiseviä toimenpiteitä. Lisäksi on py­rittävä saamaan terveyssisaret ja käti­löt entistä laajemmassa määrin suorit­tamaan hammashoidollista terveyskas­vatusta.

K ouluissa tulee toteuttaa fluoridiliuos­huuhtelut, joiden avulla mm. Ruotsissa on saavutettu erinomaisia tuloksia. Meidän oloissamme tämä voidaan par­haiten toteuttaa siten, että hammas­lääkäri antaa opettajalle riittävät ohjeet luokissa tapahtuvien 0.2 % fluoridiliuos­huuhteluiden ohjaamiseen ja valvon­taan. Opettajakunnalla onkin aivan rat­kaiseva merkitys koulujen ehkäisevää hammashoitoa toteutettaessa. Myö­hemmin maahan tulisi saada koulutet­tuja hammashoitajia huolehtimaan mm. näiden huuhteluiden toteuttamisesta. Fluoridiliuoshuuhteluilla, jotka toistetaan joka toinen viikko voidaan hammas­mädän eli karieksen määrää vähentää yli kolmanneksella ja kustannukset ovat huomattavasti pienemmät kuin korjaavan hoidon kustannukset. Luku­vuonna 1967/68 käytettiin karieksen vaurioittamien hampaiden paikkauk­seen yli 18 milj. mk. Mikäli opettajat työaikansa puitteissa voisivat huoleh­tia fluoridiliuoshuuhtelujen valvonnasta, niin koko kansakoululaitoksen kattava fluoridiliuoshuuhtelu tulisi maksamaan n. 1 milj. mk vuodessa ja tällä voidaan siis kariesta vähentää 30 %:lla! Huuhtelukustannuksiin on laskettu jokaiselle oppilaalle hammasharja ja muki sekä vuotuinen fluoridiliuoksen hinta.

N ykyaikainen hammashoito on ryh­mätyötä, johon osallistuu hammaslää­kärin lisäksi hammashoitaja ja proteet­tisten töiden osalta myös hammastek­nikko. Hammashuoltohenkilöstön tar­vetta arvioitaessa on siis otettava huo­mioon hammaslääkärien koulutuksen lisäksi myös hammashoitajien ja ham­masteknikoiden koulutus. Viime vuoden lopussa maassamme oli n. 670 koulu­tettua hammashoitajaa. Tämä on täysin riittämätön määrä ja nykyisin katsotaan, että kahta hammaslääkäriä kohden pi­täisi olla kolme hammashoitajaa. Meillä pitäisi siis jo nyt olla yli 4.000 hammas­hoitajaa, jotta hammashuoltoa voitai­siin kehittää tarkoituksenmukaisesti. Koulutettu hammashoitaja lisää vas­taanoton työtehoa 30–50 %:lla. Ham­mashoitajien määrää voidaan lisätä huomattavasti nopeammin ja halvem­malla, koska koulutusaika on yksi vuo­si. Hammaslääkärin koulutus kestää vä­hintään 5 vuotta. Riittävä hammashoi­tajien käyttäminen hammashuollossa on sekä hoidon tason että kustannus­ten kannalta tarkoituksenmukaista. Proteettisen hoidon asianmukaisen to­teuttamisen kannalta pidetään sopi­vana suhteena yhtä hammasteknikkoa 4,5 hammaslääkäriä kohden.

Tehokkaalla ehkäisevällä hammas­hoidolla, riittävällä hammashuoltohenkilöstön koulutuksella ja hammashoi­don työnjaon asianmukaisella porras­tamisella meillä on mahdollisuus rakentaa maahamme tehokas ja talou­dellinen hammashuolto.

 

Tässä vaiheessa olin ehtinyt olla lääkintöhallituksen virassa vain muutaman kuukauden ja aloin hyödyntää viraston tietojärjestelmiä. Tarkoitus oli levittää informaatiota mm. työvoiman määrästä ja jakautumisesta maan eri osissa. Tämäkin kirjoitus julkaistiin ensin Kunnallistalous-lehdessä 1-2/1971 ja kohderyhmäni olivat kunnalliset päätöksentekijät. Hammaslääkärilehtikin oli valmis sen julkaisemaan. Kirjoitus ei aivan vastannut otsikkoa kaikilta osin, mutta kuva 1 kertoi, miten hammaslääkärit sijoittuivat silloin, kun heidän lukumääränsä oli pieni. Helsingin tilanne ei enää muuttunut miksikään; hammaslääkärien ja väestön määrä kasvoivat tasatahtia ja suhdeluku pysyi muuttumattomana. Sen sijaan maaseudun lohduton tilanne alkoi parantua ja vauhti kiihtyi kansanterveyslain tultua voimaan.

Kansanterveyslaki oli jo tulossa ja ennakkotietoja oli hyvä antaa ammattikunnan lehden välityksellä.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1973 20(6) 343-346

 

Fluorin käytöstä neuvolassa (11)

 

Heikki Tala

 

Noin vuosi sitten voimaan tullut kansanterveyslaki edellyttää ehkäisevän hammashoidon voimakasta tehostamista. Eräänä ehkäisevän hammashoidon osa-alueenarin virkatehtäviin kuuluu neuvolahammashoidosta huolehtiminen. Neuvolahammashoidon tavoitteena on lisätä terveitten hampaistojen määrää hammashoidollisen terveyskasvatuksen ja ehkäisevien toimenpiteiden avulla.

Jatkuvasti kasvavan sokerin kulutuksen, puutteellisen suun hygienian ja hampaiston kannalta epäedullisten ruokailutottumusten vuoksi hammaskaries on jatkuvasti lisääntynyt yhä nuoremmissa ikäluokissa. Hammaskaries onkin erityisesti lasten ja nuorten hampaistoja koetteleva vitsaus. Tämän vuoksi kariesta ehkäisevä hoito on erinomaisen tärkeä osa neuvolahammashoidosta.

H ammaskarieksen ehkäisyhoito jaetaan tavallisesti kolmeen alueeseen:

1. Ruokailutottumuksia ohjaava neuvonta

2. Suun hygienian opetus

3. Hampaiston vastustuskyvyn lisääminen.

Fluorin käyttö kuuluu viimeksi mainittuun alueeseen eli se lisää hampaiston vastustuskykyä kariesta vastaan.

 

Juomaveden fluoraus

F luori on alkuaine, jota tavataan kaikkialla maapallolla. Mainittakoon vain, että merivesi sisältää 0,8–1.4 mg fluoria litrassa. Pintavedet ovat yleensä fluoriköyhiä, 0,0–0,4 ppm. Pohjavesi sen sijaan varsin usein sisältää runsaastikin fluoria ja Suomessa on alueita, joilla juomavedessä tavataan jopa 6 mg fluoria litrassa. Tämä pitoisuus ylittää moninkertaisesti juomaveden fluoraukseen suositellut pitoisuudet. Suomen rapakivialueilla asuu noin 165.000 ihmistä, jotka koko elinikänsä ovat nauttineet hampaiston kannalta riittävän fluoripitoista vettä. Tätä luonnon opettamaa menetelmää on ryhdytty soveltamaan alueilla, joilla vedessä ei ole riittävästi tätä hampaiston kehityksen kannalta tarpeellista hivenainetta. Juomaveden fluoraus aloitettiin Yhdysvalloissa vuonna 1945 ja tänään yli puolet USA:n väestöstä saa riittävän fluoripitoista vettä. Neuvostoliitto on myös toteuttanut juomaveden fluorauksen väestön terveyden edistämiseksi. Monet muut maat ovat seuranneet näiden maiden esimerkkiä. YK:n Maailman terveysjärjestö suosittaa veden fluorausta turvallisena, tehokkaana ja taloudellisena hammaskariesta ehkäisevänä menetelmänä.

S uomessa on Kuopion juomavesi fluorattu vuodesta 1959 lähtien. Tulokset ovat olleet erinomaiset, kuten voidaan havaita seuraavasta taulukosta. Vuonna 1958 eli ennen juomaveden fluorauksen aloittamista Kuopion kouluhammashoidossa tavattiin 24 gangrenaa ja tehtiin 210 juurenhoitoa 7-vuotiaille. Vuonna 1968 samanikäisillä koululaisilla ei todettu yhtään gangrenaa ja juurenhoitoja tehtiin vain 16. Vertailu Kuopion ja Jyväskylän koululaisten terveiden hampaiden määrissä osoittaa, että 1958–68 välisenä aikana terveiden hampaiden osuus Kuopiossa lisääntyi 15,2 %:sta 38,1 %:iin, kun sen sijaan Jyväskylässä terveiden hampaiden määrä saman ajan kuluessa väheni 18,7 %:sta 13,7 %:iin.

U seiden tutkimusten mukaan juomaveden fluoraus vähentää hammaskariesta 50–60 % ja Kuopion tulokset tukevat näitä tuloksia. Juomaveden fluoraus Suomessa on kuitenkin edistynyt varsin hitaasti ja tämän vuoksi on toistaiseksi turvattava väestölle riittävä fluorin saanti muilla annostelumuodoilla.

 

Fluorihoito neuvolassa

N euvolassa tulevat kysymykseen seuraavat fluorihoidon muodot:

1. Fluoritabletit

2. Fluorihuuhtelut

3. Fluoripenslaukset

4. Fluorihammastahnat

F luorin käyttö neuvoloissa perustuu lääkintöhallituksen yleiskirjeisiin No 1436/69 ja No 1458/69, joihin on tarkoin perehdyttävä ennen fluorihoidon aloittamista. Ensimmäinen tehtävä on talousveden keskimääräisen fluoripitoisuuden selvittäminen paikkakunnalla. Maataloushallituksen maa- ja vesiteknillinen tutkimustoimisto tutki kaikkien maalaiskuntien juomaveden fluoripitoisuuden vuosina 1958–59 siten, että jokaista tuhatta asukasta kohden analysoitiin yksi vesinäyte. Lääkintöhallituksen toimesta määritettiin maan kaikkien kuntien vesijohtoveden fluoripitoisuus ja lisäksi tehtiin vertailututkimuksia muiden juomavesilähteiden fluoripitoisuudesta vuosina 1970–71. Näiden tutkimusten tuloksia voidaan käyttää perustana suunniteltaessa fluorihoidon aloittamista neuvoloissa. Lääkintöhallituksen ohjeiden mukaan juomaveden fluoripitoisuutta tulee tarkkailla jatkuvasti.

 

Odottavat äidit ja fluori

R askaus muodostaa tietyn riskin äidin hampaille, koska mm. syljen juoksevuus tänä aikana vähenee. Näin ollen syljen huuhtova ja hampaita suojaava vaikutus on alentunut. Odotusaikana huolellisen suun hygienian noudattaminen onkin tavallista tärkeämpää. Odottava äiti voi lisätä hampaistonsa vastustuskykyä käyttämällä fluoriliuoksia hampaiden huuhteluun ja fluorihammastahnoja hampaiden puhdistuksen yhteydessä. Päivittäiseen käyttöön suositellaan 0,05 % natriumfluoridiliuosta, jota saa reseptittä apteekeista. Liuosta otetaan suuhun 10 millilitraa ja sitä liikutetaan suussa hitaasti kahden minuutin ajan illalla hampaiden pesun jälkeen.

V aihtoehtoisesti voidaan käyttää vahvempaa, reseptillä saatavaa 0,2 % fluoriliuosta kerran viikossa. Tällöin on suositeltavaa käyttää päivittäin fluorihammastahnaa. Hammaslääkäri tai hammashoitaja voi penslata odottavan äidin hampaat vahvemmilla fluorivalmisteilla, joista meillä tunnetuimpia ovat 2 % natriumfluoridiliuos ja amiinifluoridiliuos.

F luoritablettien käyttöä raskauden aikana on suositeltu kehittyvän lapsen hampaiden vahvistamiseksi. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että fluori imeytyy varsin heikosti istukan läpi. Mikäli odottava äiti käyttää fluoritabletteja ja pureskelee ne, saadaan paikallinen fluorivaikutus äidin hampaisiin ja samalla äiti tottuu fluoritabletteihin jo ennen lapsen syntymää ja siirtynee näin helpommin käyttämään niitä myös lapselle.

 

Neuvolaikäiset lapset ja fluori

L apsen täytettyä puoli vuotta hänelle ryhdytään antamaan fluoritabletteja, mikäli juomavedessä ei ole riittävästi fluoria. Lääkintöhallituksen yleiskirjeessä No 1436/69 on fluorin annostelutaulukko eri-ikäisille lapsille suhteutettuna juomaveden fluoripitoisuuteen. Suluissa mainitut luvut tarkoittavat tablettien määrää vuorokaudessa käytettäessä yleisintä markkinoilla olevaa fluoritablettia, "Fluorilette", joka sisältää 0,25 mg fluoria. Puolivuotiaalle tabletti annetaan helpoimmin veteen liuotettuna tai ruokaan sekoitettuna. Lapsen saatua ensimmäiset hampaansa tabletit annetaan suuhun ja totutetaan lapsi pureskele-maan ne, jolloin sisällisen vaikutuksen lisäksi saadaan myös paikallinen vaikutus hampaisiin.

 

K ansanterveyslain voimaan tulon johdosta kunnille 28.7.1972 annetut ohjeet hammassairauksien vastustamistyöstä edellyttävät, että neuvoloissa annetaan lasten vanhemmille neuvonnan kannalta tarpeellinen alkuannos fluoritabletteja tai fluorihuuhteluliuosta. Näihin kustannuksiin kunta saa valtionavun. Esimerkiksi "Fluorilette" tabletteja myydään 300 ja 1000 tabletin purkeissa, joista kumpaa tahansa voidaan käyttää ohjekirjeen edellyttämänä alkuannoksena. On erittäin tärkeää, että neuvoloissa annetaan tämä alkuannos fluoritabletteja, koska näin on paljon helpompi saada vanhemmat aloittamaan fluorihoito kuin jos tablettien hankkiminen jätettäisiin vanhempien huoleksi.

F luorihammastahnan ja fluorihuuhteluiden käyttöä suositellaan vasta 5 vuotta täyttäneille, koska tätä nuoremmat lapset saattavat niellä osan tahnasta tai liuoksesta. Alle 5-vuotiaat puhdistavat hampaansa parhaiten tuuhealla pehmeällä hammasharjalla ja puhtaalla vedellä vanhempien valvoessa ja auttaessa lasta tässä tehtävässä. Viisi vuotta täyttäneet lapset voivat käyttää pientä määrää fluorihammastahnaa kerran päivässä tai vaihtoehtoisesti huuhdella hampaansa 5 millilitralla 0,05 % natriumfluoridiliuosta minuutin ajan illalla hampaiden pesun jälkeen.

Mikäli perheessä käytetään fluoripitoista suolaa ("Fluori Triton"), ei ole syytä käyttää fluoritabletteja. Suomessa myytävän fluorisuolan fluoripitoisuus on alhainen, vain 90 mg fluoria kilossa ja sen vaikutus hampaiden vastustuskyvyn lisäämiseksi on vähäisempi kuin jos nautitaan ohjeen mukainen määrä fluoritabletteja tai vettä, jossa on vähintään 1 mg fluoria litrassa.

S isällisesti nautittava fluori (fluorattu tai luonnostaan fluoripitoinen vesi, fluoritabletit, fluorisuola) ei ole vasta-aihe fluorin paikalliselle käytölle (fluorihuuhtelut, -penslaukset ja -hammastahnat), vaan nämä täydentävät toisiaan.

A loitettaessa neuvolan fluorihoitoa on tarkoituksenmukaista pitää kaikille neuvolan henkilökuntaan kuuluville yhteinen tilaisuus, jossa hammaslääkäri selvittää fluorin käytön taustaa ja käytännön toteutusta. Tarpeelliset tiedot fluorin käytöstä neuvolahammaslääkäri saa lääkintöhallituksen fluoria koskevista yleiskirjeistä ja Suomen Hammaslääkärilehdessä julkaistuista fluoriartikkeleista.

E hkäisevä hammashoito on hammashuollon arvokkain työmuoto, koska se lisää terveyttä. Tällä hetkellä tehokkain ase lasten ja nuorten yleisintä sairautta, hammaskariesta, vastaan on fluorin eri käyttömuodot. Jatkuva, intensiivinen tutkimus tuonee uusia, kenties tehokkaampia keinoja hammassairauksien ehkäisemiseksi, mutta tänään meidän hammaslääkärien tulee kaikin keinoin tehostaa fluorin käyttöön perustuvaa hammaskarieksen ehkäisyhoitoa.

 

Nyt takana olivat 12 kuukauden jatko-opinnot sosiaalihammaslääketieteessä Michiganin yliopistossa. Siellä erityisesti professori Albert L Russell painotti fluorin keskeistä asemaa kariesprofylaksiassa. Niinpä minäkin jatkoin työtäni fluorin käytön edistämiseksi Suomessa. Se oli osa kansanterveyslain mukanaan tuomaa suunnittelujärjestelmää kunnalliseen kansanterveystyöhön.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1974 21(3) 134-135

 

Kansanterveystieteen jaosto Hammaslääkäriseuraan (12)

 

Joulukuun 1 päivänä 1973 pitkällisen valmistelutyön jälkeen pidettiin Suomen Hammaslääkäriseuran kansanterveystieteen jaoston perustava kokous Rakennusmestarien talolla.

 

Jaoston syntyvaiheet

T ämän uutukaisen jaoston syntyvaiheet ovat olleet mielenkiintoiset. Ensimmäinen sosiaalihammaslääketieteestä kiinnostuneiden kokous pidettiin 8.2.1973, jolloin valittiin työryhmä selvittämään mahdollisuuksia toiminnan organisoimiseksi. Työryhmän kokoonpano oli: Puheenjohtaja lääkintöneuvos Helmer Nordling, sihteeri Helena Ranta ja jäsenet Olavi Heikinheimo, Jaakko Markkula, Kari Ranta, Heikki Tala, Teuvo Tuominen ja Kaarina Vartia. Työryhmä hahmotteli toiminnan aloittamista Suomen Hammaslääkäriseuran jaostona ja laati sääntöehdotuksen seuraavaa perustavaa kokousta varten, joka pidettiin 30.3.1973. Tällöin päätettiin perustaa kansanterveystieteen jaosto ja pyytää Suomen Hammaslääkäriseuraa hyväksymään jaoston säännöt. Samalla valittiin väliaikainen hallitus, jonka puheenjohtajaksi valittiin Matti Rajala, varapuheenjohtajaksi Heikki Tala, sihteeriksi Ilpo Pietilä, rahastonhoitajaksi Atilla Samaletdin ja jäseniksi Marja-Liisa Haavio, Jaakko Markkula ja Kari Ranta. Väliaikainen hallitus neuvotteli Suomen Hammaslääkäriseuran hallituksen kanssa ja Seura laati sääntömallin uudelle jaostolle. Samanaikaisesti väliaikainen hallitus ryhtyi kehittämään ohjelmaa jaostolle ja laati Hammaslääkäripäivien aikana pidettävän sosiaalihammaslääketieteen symposiumin ohjelmanluonnoksen.

Monien neuvottelujen ja ajoittain kiivaidenkin keskustelujen jälkeen oltiin vihdoin joulukuussa kypsiä päättämään lopullisesti kansanterveystieteen jaoston perustamisesta. Tässä kokouksessa jaoston hallitukseen valittiin seuraavat henkilöt: Puheenjohtaja Heikki Tala, varapuheenjohtaja Jaakko Markkula, sihteeri Kirsti Lind, rahastonhoitaja Atilla Samaletdin ja jäsenet Ulpu Harjola, Sirkka Paavola ja Mauno Ruokola.

 

Jaoston tarkoitus

K ansanterveystieteen jaoston tarkoituksena on edistää kansanterveystieteen osuutta hammaslääketieteellisessä tutkimuksessa ja opetuksessa sekä vaikuttaa hammashuollon kehittämiseen. Jaosto pyrkii edistämään hammashuollon piirissä toimivien ammattiryhmien tietämystä kansanterveystieteellisistä ongelmista terveydenhuollossa yleensä ja erityisesti hammashuollossa järjestämällä seminaareja, keskusteluja ja muita opintotilaisuuksia.

Maailman Terveysjärjestö on määritellyt terveyden täydelliseksi fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilaksi eikä pelkästään sairauden tai vamman puuttumiseksi. Kansanterveystiede tuo hammaslääketieteeseen erityisesti psyykkisten ja sosiaalisten aspektien tutkimuksen. Kansanterveystieteelle onkin hyvin tunnusomaista poikkitieteellinen lähestymistapa eri ongelmiin. Kansanterveystieteen tulisi antaa hammashuoltohenkilöstölle valmius vaativienkin suunnittelutehtävien suorittamiseen, joka edellyttää talous- ja tilastotieteellistä perustietoutta. Tähän liittyy saumattomasti tietous sairauksien esiintymisestä ja levinneisyydestä, sekä terveydenhuoltopalvelujen tuotannosta ja käytöstä. Käyttäytymistieteiden perustietojen katsotaan myös kuuluvan kansanterveystieteen opintoihin.

Kansanterveystieteen jaoston tavoitteita ovat:

1. Pyrkiä turvaamaan riittävät taloudelliset ja henkilövoimavarat hammashuollon kansanterveystieteen. tutkimukselle.

2. Kansanterveystieteen ja yhteiskuntatieteiden opetuksen tehostaminen hammashuoltohenkilöstön perus-, jatko- ja täydennyskoulutuksessa.

3. Monitieteisyyden kehittäminen hammaslääketieteessä.

 

Toimintaohjelma

E nsimmäisen toimintavuoden ohjelmasta mainittakoon kevätkokous helmikuun 15. päivänä, jolloin vahvistetaan jaoston toiminnan suuntaviivat ja selvitellään kansanterveystieteen käsitteitä. Hammaslääkäripäivien aikana 30. maaliskuuta järjestetään sosiaalihammaslääketieteen symposium, jossa monipuolisesti pyritään valottamaan sosiaalihammaslääketieteen olemusta. Myöhemmin kesällä toivotaan yhteistyössä Suomen Hammaslääkäriseuran, yliopistojen hammaslääketieteen laitosten, Terveyskeskushammaslääkäriyhdistyksen ja muiden aiheesta kiinnostuneiden kanssa saatavan aikaan kansanterveystieteen tutkijaseminaari.

Suomen Hammaslääkäriseuran Kansanterveystieteen jaoston toiminnasta, kiinnostuneita pyydetään ilmoittautumaan jaoston jäseneksi. Ilmoittautumisen voi parhaiten suorittaa seuran sihteerille ylihammaslääkäri Kirsti Lindille, Koivikkotie 28 B, 00630, Helsinki 63.

Onni on olla kansanterveystieteen jaoston jäsen!

 

Heikki Tala, jaoston puheenjohtaja.

 

Kansanterveystieteen jaoston perustaminen Suomen Hammaslääkäriseuraan oli taatusti värikkäimpiä tapahtumia Seuran historiassa. Suomessa oltiin vauhdilla siirtymässä sosialismiin ja mallit haettiin Neuvostoliitosta ja DDR:stä. Stalinismi oli täydessä käynnissä ja yksi sen ilmenemismuodoista oli monien nuorten hammaslääkärien siirtyminen sosialistien ja stalinistien leiriin. Tällöin heräsi myös ajatus perustaa Hammaslääkäriseuraan tätä ideologiaa ajava jaosto.

Jo perustava kokous oli myrskyisä ja häviölle jäämässä olleet konservatiivit masinoivat vauhdilla kokoukseen lisäväkeä. Väliaikaista hallitusta perustettaessa käytiin kova taisto paikoista vasemmiston ja oikeiston välillä. Minulle tilaisuus oli poliittinen suurvoitto – minut nimittäin valittiin väliaikaiseen hallitukseen sekä vasemmiston että oikeiston listoilta.

Kokoukset olivat vauhdikkaita ja Helena Ranta antoi kokoustekniikan oppitunnin myös lääkintöneuvos Helmer Nordlingille; päätökset nuijittiin salamavauhtia ja Helmer-herralle ei annettu puheenvuoroja. Se ei ollut sen paremmin sosiaalista kuin demokraattistakaan käytöstä, mutta varmaankin sosialidemokraattista?

Kun lopulta Seura oli valmis hyväksymään jaoston siipiensä suojaan, tarvittiin ensimmäiselle hallitukselle puheenjohtaja, ja Teuvo Tuominen sai tehdä tosissaan töitä, jotta minut valittiin jaoston ensimmäiseksi varsinaiseksi puheenjohtajaksi.

Sittemmin jaoston nimi muutettiin kansanterveysjaostoksi ja toiminta rauhoittui ja vakiintui. Aloitimme välittömästi kesäseminaarien sarjan ja vuonna 2003 juhlittiin näyttävästi 30-vuotistaivalta European Association of Dental Public Health -yhdistyksen 10-vuotisjuhlan merkeissä Jyväskylässä.

Kansanterveystieteen jaosto on tärkeä virstanpylväs suomalaisen sosiaalihammaslääketieteen historiassa. Kesäseminnaarit ovat olleet korkeatasoisia ja luoneet runsaasti kansainvälisiä yhteyksiä. Historiallinen oli kerrallinen seminaari Kuopiossa, jossa miesten saunaan pelmahti ilkialaston ulkomainen hehkeä naispuolinen sosiaaliodontologi ja loi katseensa WHO:n David Barmesiin kysyen jotakin alaan liittyvää, jota kukaan ei koskaan ole muistanut. David muisti kuitenkin tämän saunareissun lopun ikäänsä, ja niin muistamme me muutkin. Jaoston tieteellinen anti on kuitenkin ollut mittava näiden yli 30 vuoden aikana.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1974 21(11) 575-579

 

Hammaslääketieteellisen tutkimuksen ja opetuksen sekä

hammashuollon kehitys Yhdysvalloissa (13)

 

Joseph L. Henry, D.D.S. Ph.D.,D.H.L. (F.A.C.D., F.R.S.H., F.LC.D.)

Jeanne C. Sinkford , D.D.S., Ph.D. (F.A.C.D.)

 

Hammaslääkäripäivien 1974 aikana Suomen Hammaslääkäriseuran kansanterveystieteen jaosto järjesti sosiaalihammaslääketieteen symposiumin. Symposiumin ulkomainen luennoitsija professori Joseph L. Henry, joka toimii Howardin yliopiston hammaslääketieteen laitoksen dekaanina Washington, D.C:ssä Yhdysvalloissa, esitti symposiumissa yhdessä laitoksensa varadekaani Jeanne C. Sinkfordin kanssa laatimansa katsauksen USA:n hammaslääketieteen ja hammashuollon historiasta, nykyhetken tilanteesta ja tulevaisuuden näkymistä. Lisäksi kirjoittajat esittävät alan kirjallisuuteen perehdyttyään näkemyksiään Suomen hammashuollosta ja suosituksia siitä, miten hammashuoltoamme ja hammaslääketieteen opetustamme tulisi kehittää.

 

Historia

Hammashuolto Yhdysvalloissa alkoi siirtomaakaudella ja se oli useitten siirtolaisryhmien kotimaiden hammaslääkärintoimen heikko vastine. Tähän aikaan hammaslääkärintointa harjoittivat muutamat lääkärit ja kirurgit, monet parturit ja hämmästyttävän useat puoskarit. Varhaisin kirjallisuudessa esiintyvä tieto parturi-kirurgista, joka kiinnitti huomiota hammassairauksiin, on vuodelta 1639 (1,2). Tästä ajankohdasta aina maailman ensimmäisen hammaslääketieteen laitoksen perustamiseen BALTIMOREEN, Marylandissa vuonna 1840, hammaslääkärintoimen harjoittajat olivat yleensä kouluttamattomia, itseoppineita tai oppipoikina taitonsa hankkineita. Ammatinharjoittajan pätevyys riippui miltei yksinomaan hänen motivaatiostaan. Näihin aikoihin USA:ssa oli yleisesti kolmen tyyppisiä hammaslääkärin ammatin harjoittajia:

a) lääkäreitä, jotka olivat kiinnostuneita suun sairauksista ja jotka kouluttivat itsensä eettisesti vastuuntuntoisiksi ammatinharjoittajiksi,

b) henkilöitä, joilla ei ollut lääketieteellistä koulutusta ja jotka ryhtyivät jo pätevöityneen hammaslääkärin tointa harjoittavan oppipojiksi maksua vastaan, kunnes molemmat olivat vakuuttuneita, että oppilas pystyi itsenäiseen toimintaan, ja

c) puoskareita, jotka toimivavat hammaslääkäreinä ja hoitivat hyväuskoisia ihmisiä ilman minkäänlaista hammaslääketieteellistä ja -taidollista koulutusta (3,4)

Tämän aikakauden erinomaisia saavutuksia olivat Pierre Fauchardin tärkeä työ ja julkaisu "Le Chirurgien Dentiste" sekä englantilaisen John Hunterin "The Natural. History of the Human Teeth". Näiden vaikutus ulottui sekä välittömästi että välillisesti Amerikan hammaslääkärintoimen harjoittajiin.

Muutamaa vuotta ennen ensimmäistä hammaslääketieteen koulua perustettiin ensimmäinen hammaslääketieteellinen seura ”The Society of Surgeon Dentists of the City and State of New York" vuonna 1834, ensimmäinen kansallinen yhdistys "The American Society of Dental Surgeons" perustettiin vuonna 1840 ja ensimmäinen hammaslääketieteellinen lehti ”The American Journal of Dental Science" vuonna 1839 (2, 5).

Hammaslääketieteen syntyä itsenäisenä ja järjestäytyneenä ammattina vuonna 1840, jolloin perustettiin Baltimore College of Dental Surgery, seurasi useita vuosikymmeniä kestänyt sekaannuksen ja epävarmuuden aika, kunnes Howard University esitti dramaattisen opintomallinsa hammaslääkäreille. Vuonna 1867 Howard liitti hammaslääketieteen osaston kiinteään yhteistyöhön lääketieteen osaston kanssa ja loi näin ensimmäisen yliopisto-opetukseen perustuvan hammaslääkärien koulutuksen. Hammaslääketieteen loppututkintoon tarvittava yhden ja sittemmin kahden vuoden opinto-ohjelma muutettiin kolmivuotiseksi. Muut Yhdysvaltojen yliopistot seurasivat Howardin mallia (1, 4).

Baltimoren hammaslääketieteen koulun perustamisesta alkaen eettisesti vastuuntuntoiset hammaslääkärit pyrkivät voimakkaasti vähentämään yksityisten opettajien antamaa koulutusta. Menestys oli kuitenkin heikko. Lopulta monien puoskarien ja välskärien toimintaan liittyvien surkeiden seurausten johdosta säädettiin ensimmäiset hammaslääkärintoimen harjoittamista koskevat lait vuonna 1868. Kaikki osavaltiot olivat säätäneet tällaisen lain ennen vuotta 1900 (3, 6).

 

Valitettavasti useimmat yliopistojen yhteydessä toimivat hammaslääketieteen laitokset hävisivät vuoteen 1900 mennessä ja yksityisyrittäjien koulut hallitsivat markkinoita. Ensimmäisen hammaslääketieteen koulujen yhdistyksen perustamisesta vuonna 1884 ja ”National Association of Dental Examiners" vuonna 1883 aina vuoteen 1926, jolloin Gies julkaisi raporttinsa, Yhdysvalloissa vallitsi hyvin sekava ajanjakso hammaslääketieteessä. Luonteenomaista olivat keskinäiset riidat, kyseenalaiset tutkintovaatimukset ja "diplomi-tehtaat". Tämä kaikki siitä huolimatta, että tämä aikakausi tuotti sellaiset hammaslääketieteen jättiläiset kuin G. V. Black, John Oppie McCall ja monet muut (6,7,8,9.10,11). Tämän aikakauden hammaslääketieteeseen liittyviä oikeudenkäyntejä ja koettelemuksia on kuvattu mm. seuraavissa kirjoissa: "Dental Education in the United States” kirjoittajina 0'Rourke ja Miner, Giesin raportti Garnegie -säätiölle ja John Gurleyn "The Evolution of Dental Education ” (4,5).

Käänteentekevät tapahtumat ja julkaisut vuosien 1926–1964 välisenä aikana toivat mukanaan nelivuotisen opinto-ohjelman, opetuksellisia uudistuksia, yksityisyrittäjien koulujen häviämisen, sisäänpääsytutkintovaatimusten, opetusohjelmien sisällön ja tutkintovaatimusten yhdenmukaistamisen. Erityisen mielenkiintoisia olivat mm. seuraavat julkaisut: "American Association of Dental Schools Comprehensive Report on the Dental Curriculum" vuodelta 1935, Hornerin "Dental Education Today" vuodelta 1947 ja Hollingsheadin "Survey of Dentistry " vuodelta 1961 (4,12,13).

 

Nykytilanne

Nykyisin kaikki USA:n 58 hammaslääketieteen laitosta ovat yliopistojen yhteydessä ja niitä valvoo yksi kansallinen elin. Hammaslääketieteen tutkintoja varten on kansallinen sekä alueellisia lautakuntia. USA:ssa on noin 118 000 hammaslääkäriä mukaan luettuna 18.000 opiskelijaa. Tähän lukuun eivät sisälly apuhenkilöstöryhmät eivätkä jatko-opintoja harjoittavat hammaslääkärit. Yhdysvalloissa on tänään yksi hammaslääkäri 2100 asukasta kohden (14).

Liittohallituksen varoja suunnataan terveydenhuoltoon, opetukseen ja tutkimukseen sekä hammashuoltoon. Kahdenkymmenenviiden vuoden ajan liittohallitus on tukenut välittömästi hammaslääketieteellistä tutkimusta National Institutes of Health'in ja National Institutes of Dental Research'in kautta. Puolustusvoimat, Sotaveteraanien huolto ja U. S. Public Helth Service ovat merkittävästi edistäneet kansakunnan hammaslääketieteellistä tutkimusta ja hammashuoltoa. Liittovaltion sosiaalivakuutusta koskeva laki (Title 5) turvaa hammashuollon odottaville äideille ja lapsille (15). Tällaisia hammashuolto-ohjelmia sovelletaan sekä osavaltioiden että paikallisella tasolla. Amerikan Hammaslääkäriliitto (A.D.A.), American Association of Dental Schools ja National Dental Association sekä osavaltioiden ja paikalliset hammaslääkärijärjestöt toteuttavat ja suunnittelevat hammashuoltopolitiikkaa ja tekevät esityksiä kongressille hammashuollon lainsäädännön kehittämiseksi (16).

 

Nopeaa kehitystä

Tutkimuksen ja sattumankin tuloksena syntyneet keksinnöt ovat muuttaneet syvästi hammashuollon luonnetta ja ammatin harjoittamista. Loistavimpia esimerkkejä ovat mm. juomaveden fluoridointi, fluorin paikalliset käyttömuodot, ehkäisevän hammashoidon painottaminen ja ehkäisevien toimenpiteiden tekniikan kehittäminen, ilmaturpiiniporan keksiminen, kivuttoman paikallispuudutuksen kehittäminen, kivun ja pelokkuuden hallitseminen lääkkeillä ja lääkeruiskeet ilman neulaa (17,18).

Vuodesta 1964 lähtien muutokset ovat tapahtuneet niin nopeasti, että niiden vaikutus salpaa mielikuvituksen! Helposti siirrettävä hammashoitovälineistö on mahdollistanut kroonisesti sairaiden, vanhusten ja liikuntakyvyttömien hammashoidon kotona tai hoitolaitoksessa. Usean avustavan hammashuoltohenkilön työskentely moniyksikköisessä hammashoitolassa on moninkertaistunut hammaslääkärin tuotantokapasiteetin (15,16)

Ryhmä- ja yhtiömuotoisten vastaanottojen perustaminen, kollegoiden keskeinen laadunvalvonta, lähellä väestöä sijaitsevat terveyskeskukset, terveyden edistämisjärjestöt (HMO), sit-down työskentely, hammashuoltovakuutus, plakin "uudelleen löytäminen", huomion kiinnittäminen ehkäisyyn ja ravintokysymyksiin, kivun poistaminen ja kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän kehittyminen turvaamaan terveydenhuollon kaikille taloudellisesta tilanteesta riippumatta; kaikki tämä on valtavasti vaikuttanut hammashuollon luonteeseen, puitteisiin ja ratkaisumalleihin Yhdysvalloissa (15-18).

Samansuuntainen ja lähes yhtä tärkeä on ollut niiden keksintöjen ja havaintojen merkitys, joita on tehty hammassairauksien etiologian tutkimuksessa, hammaslääketieteessä käytettyjen tarveaineitten, välineitten, hoitometodien ja sovellutusten tutkimuksessa. Tämä on johtanut uusien täyteaineitten, muovipinnoitteiden ja yhdistelmämuovien käyttöön, plakin poiston ja kotihoitomenetelmien (suunhuuhtelulaitteet, sulcusharjat, plakkiväri ja fluorisoiva valo mukaan luettuina) käyttöön ja monitieteelliseen lähestymiseen kliinisillä erikoisaloilla kuten parodontologia ja protetiikka, kirurgia ja ortodontia, pedodontia ja kariologia. USA:ssa monet muut ammattiryhmät kuten insinöörit, psykologit, puhepatologit, geneetikot, immunologit ja biokemistit osallistuvat purentaelimen hoitoon liittyvien ongelmien ratkaisemiseen (15-17).

 

Kahdeksan spesialiteettia

Hammashuollon mahdollisuudet ovat kokonaan uudelleen muotoutuneet sen jälkeen, kun maahan on syntynyt 8 virallista hammaslääketieteen erikoisalaa alkaen suukirurgiasta 1940-luvun puolivälissä ja päättyen endodontiaan 1960-luvun puolivälissä. Useimmat USA:n hammaslääkärien erikoistumiskoulutusohjelmista perustuvat yliopisto- tai sairaalapalveluun ja koulutusaika vaihtelee yhdestä kolmeen vuoteen ennen kuin voi suorittaa erikoishammaslääkärin tutkinnon.

 

Hammashuollon luonne muuttunut

Voimakkaan huomion kiinnittäminen hammaskariekseen ja hampaiden kiinnityskudossairauksien hoitoon on muuttanut amerikkalaisten sairastuvuutta näihin tauteihin, ja on muuttanut ja muuttaa jatkuvasti hammashuollon luonnetta. Etuhampaitten approksimaalikaries on käytännöllisesti katsoen hävinnyt monilla paikkakunnilla USA:ssa. Tavanomainen hampaitten menetys tai mahdollisesti täydellinen hampaattomuus on muuttunut yhä useammin hampaitten säilyttämiseen ja kokoproteesipotilaitten määrän vähenemiseen. Nyt kiinnitetään huomiota kasvu- ja kehitysongelmiin, ortodontiaan, kirurgiseen ortodontiaan, puhe- ja lihastoimintaterapiaan, transplantaatteihin ja implantaatteihin, sekä hammashuollon osuuteen sairaaloissa ja terveyskeskuksissa. Erittäin voimakkaasti pyritään kehittämään hammashuoltojärjestelmää toteuttamalla teamtyöskentely ja potilaan kokonaishoitoperiaate (15).

Edellä mainitut ja muut uudet kehitysnäkymät lupaavat hammashuollolle loistavaa tulevaisuutta ja uusia suuntauksia. Niitä varten jotka haluavat yksityiskohtaisemmin perehtyä USA:n hammashuollon, hammaslääketieteellisen tutkimuksen ja kansanterveystieteen kehitykseen, on artikkelin lopussa runsaasti kirjallisuusviitteitä.

 

Näkemyksiä Suomen hammashuollosta

Suomalaisia hammaslääkäreitä tämän artikkelin kirjoittajat haluavat kehottaa tutustumaan hammashuoltoon ja hammaslääketieteeseen USA:ssa ja muissa maissa. Suomalaisten asema on ainutlaatuinen, koska he voivat tarkastella niitä saavutuksia mutta myös virheitä, joita muut ovat tehneet. Näin he voivat välttyä erilaisten terveydenhuoltojärjestelmien haittapuolilta ja omaksua niiden parhaat puolet. Nämä järjestelmät vaativat hiomista, parantelua ja muunnoksia, jotta ne olisivat "mittatilaustyötä" juuri Suomen olosuhteisiin (18).

Suomalaisilla on harvinaislaatuinen tilaisuus luoda hammashuoltomalli, jota monet muut samantapaiset maat voivat seurata. Tämän artikkelin kirjoittajat haluavat erityisesti kehottaa suomalaisia luomaan ehkäisevää hoitoa painottavan terveydenhuoltojärjestelmän korjaavan hoidon asemesta. Lääneihin tulisi saada lääninhammaslääkärit, jotka alueensa hammashuolto-ongelmat tuntien voisivat tehostaa hammashuoltoa ja valvoa hoidon tasoa.

Erikoishammaslääkärien koulutuksen aloittaminen on tarpeellista, avustavan henkilöstön koulutusmääriä tulee lisätä ja heidän tehtäväkenttäänsä kehittää, erikoishammasteknikkojen koulutukseen ja toimintaan tulee kiinnittää kriittistä huomiota (19,20).

Suomalaisilla on arvokas perintö, jonka varaan rakentaa. Erityisen huomion arvoista on naisten tasa-arvoinen asema hammaslääkärikunnassa (19).

Sairaalahammashoidon kehittäminen on erityisen tärkeää, jotta kaikki sairaalahoidossa voivat saada hammashuoltopalveluksia. Vieläkin tärkeämpää on, että hammaslääkärit pyrkivät kykyjensä mukaan terveydenhuollon hallintoon, eivätkä salli itseään syrjittävän vain sen vuoksi, että ovat hammaslääkäreitä eivätkä lääkäreitä. Hammaslääkärikoulutuskomitea ansaitsee erityismaininnan mietinnöstään vuodelta 1972. Mietintö viitoittaa tietä parempaan hammashuoltoon ja parempaan hammashuoltohenkilöstön koulutukseen Suomessa. Kirjoittajat toivovat, että komitean suosituksia noudatetaan ja toteutetaan aktiivisesti (20).

 

Yhteenvetona kirjoittajat haluavat esittää seuraavaa:

Suomalaisten tulee jatkaa eteenpäin hammashuollon suunnittelussa ja tällöin tulisi erityisesti ottaa huomioon seuraavaa: 1) kansallisen terveydenhuollon strategian kehittämisen tulee perustua ehkäisevän hoidon tehostamiseen, kiireellisyysjärjestyksen huomioimiseen ja tehokkaimpien menetelmien soveltamiseen, 2) terveydenhuollon tulee sisältää laaduntarkkailukomponentti ja terveydenhuollon tulee olla jokaisen saatavilla iästä, sukupuolesta, asuinalueesta ja varallisuudesta riippumatta, 3) tehokkaalla koulutuksella tulee pyrkiä poistamaan esteitä, jotka vaikeuttavat potilaitten hakeutumista hoitoon ja hammashuoltohenkilöstön tasaista jakautumista maan eri alueilla, 4) terveydenhuollon koulutuksen tulee sisältää hammashuoltohenkilöstön jatkuva täydennyskoulutus ja jatkokoulutus hoidon korkean tason säilyttämiseksi, 5) tutkimustyön ja muuta kautta syntyvät edistysaskeleet tulee nopeasti soveltaa parantamaan diagnostisointia ja hoitoa sekä kohottamaan terveyden tasoa yleisesti.

 

Kansainvälistä informaation vaihtoa kehitettävä

”Howardin yliopiston auttava käsi" ojentuu yli koko USA:n ja ulottuu maailman kehitysmaihin. Kansainvälistä hammastervey­den informaation vaihtoa tulisi kehittää, jotta "Howardin auttava käsi" -periaatetta voitaisiin käyttää tehokkaammin parantamaan maailman väestön terveyttä. Tällai­nen vaihtojärjestelmä sallisi meidän yh­teistyössä tehostaa terveydenhuoltojärjestelmiemme parhaita puolia ja välttää niiden heikkouksia, jotka saattaisivat ehkäistä ke­hitystä kohti maailman kaikkien ihmisten terveyttä (11).

 

Käännös: Heikki Tala

 

Kirjallisuutta

1. Zambito, Raymond F., History of the Development of the Four Year Curriculum in Dental Education, N.Y. State Dental Journal, 35:480--484; 1969.

2. Gurley, John E., The Evolution of Dental Education. The American College of Dentists. The Ovid Bell Press, Inc., Fulton, Missouri, 1960.

3. Lewis, Carl P., The Baltimore College of Dental'Surgery and the Birth of Professional Dentistry, 1840, Maryland Historical Magazine 50:26885, 1964.

4. Gies, William J- Dental Education in the United States and Canada - Bulletin 19 - The Carnegie Foundation for the Advancement of Teaching. D. B. Upike, The Merrymount Press, Boston, Massachusetts, 1926.

5. 0'Rourke, John T. and Miner, Leroy S- Dental Education in the United States. W. B. Saunders Company, Philadelphia and London, 1941.

Collins, William K., Dental Licensure and the Development of Dentistry in the United States. Journal of the American College of Dentists, 40:41–53, January, 1973.

7. Sweet, A. Porter. Dental Diploma Mills, Part 1. The Problem, Dental Radiology and Photography, 35: pg. 82–86, 1962.

8. Sweet, A. Porter. Dental Diploma Mills, Part 11. The Problem Resolved, Dental Radiology and Photography, 36:40–57, 1963.

9. Sweet, A. Porter. Dental Diploma Mills, Part 111. Foreign Reaction, Dental Radiology and Photography, 36:57–68, 1963.

10. Foley, Gardner P., Foley's Footnotes: A Treasury of Dentistry, Washington Square East Publishers, Wallingford, Pennsylvania, 1972.

11. Ring, Malvin E., Oddments in Dental History: The Bogus Dental Diploma for Sale, Bulletin of the History of Dentistry, 20:76–78, 1972.

12. Horner, Harlan Hoyt, Dental Education Today, The University of Chicago Press, Chicago, Illinois, 1947.

13. Hollingshead, Byron S., The Survey of Dentistry - The Final Report, American Council on Education, Washington, D. C. 1961.

14. Health Resources Statistics. Health Manpower and Health Facilities, 1972 -1973, H.E.W., P.H.S., National Center for Health Statistics, Rockville, Maryland 20852, June 1973.

15. Dentistry in National Health Programs. American Dental Association, 211 East Chicago Avenue, Chicago, Illinois, 60611, October, 1971.

16. Health Education and Welfare. Trends. Annual Supplement to Monthly H.E.W. Indicators Office of Program Analysis, H.E.W. Office of the Secretary, D.C., 1963.

17. Dunning, James M., Principles of Dental Public Health, Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts, 1970, 2^nd edition

18. Walker, R. D. and Sevelius, Carl L, Public Dental Health Services World-Wide, Commission on Public Dental Health Services, F.D.I, 1964

19. Dental Health in Finland. National Board of Health, Office of Dental Health, 00530 Helsinki 53 Finland, Finland, 1973.

20. Report of the Committee on Dental Education in Finland - - an Abrid­ge Statement. Helsinki, 1971.

 

Opintomatkani Michiganin yliopistoon USA:han poiki runsaasti kullanarvoisia yhteyksiä. 12 kuukauden opintoihin kuului näet kenttäharjoittelu hammashuollon laitoksissa. Koska olin Suomen assistant chief dental officer, niin sain erityiskohtelun ja harjoittelu koostui vierailuista lukuisiin itärannikon yliopistoihin ja pääkaupunkialueella olleeseen NIH:n Division of Dental Health, joka oli osa U.S. Public Health Service järjestelmää. Ohjelman vastuuhenkilöksi tuli Dr Neil McKenzie, joka sittemmin on järjestänyt lukuisille suomalaisille upeita tutustumismahdollisuuksia USA:n terveydenhuoltoon. Niinpä Neil on saanut sekä Eero Tammisalo-mitalin että Suomen Valkoisen Ruusun 1 lkn ritariristin.

Minä puolestani sain U.S. Army Walter Reedin sotasairaalavierailun johdosta Armed Forces Institute of Pathologyn hienon pronssiplaketin kaiverruksineen. Se oli kunnianosoitus Suomen Assistant Chief Dental Officerille ja kummallekin puolelle tuli saattajiksi mitalin luovutustilaisuuteen lääkintäeverstin arvoinen hammaslääkäri. Ihmettelivät kovasti nuorta ikääni moiseen tehtävään. Lohdutin heitä sanoen, että jos se on ainoa ongelma, niin sen kyllä aika hoitaa. Varsinainen ihmelaitos oli USA:n laivaston sairaalan plakkitorio, jossa koulutettiin atomisukellusveneiden henkilöstöä huolehtimaan hammassairauksien ehkäisystä.

Yksi tutustumiskohteistani oli Howard University Washington D.C:ssä, jonka dekaani oli yllä olevan artikkelin toinen kirjoittaja professori Joseph L. Henry. Hän piti aiheesta esitelmän Hammaslääkäripäivillä. Myöhemmin professori Henry siirtyi Harvad University’iin.

Ikimuistoinen oli myös matka North Carolinaan Hershel Horowitzin, Stan Heifetzin ja Frank Law’n kanssa tutkimaan koulujen juomaveden fluorauksen tuloksia. Siellä kokeiltiin veden fluorausta 8-kertaisella optimipitoisuudella, johon päädyttiin koulutuntien osuuden perusteella vuorokaudessa.

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1974 21(15) 841–846

 

Euroopan neuvoston ministerikomitean päätöslauselma 6 (74) menetelmistä hampaiden terveyden parantamiseksi (14)

 

1. Esipuhe

Hammassairaudet ovat erittäin laajalle levinneitä ja ovat useissa maissa yleisimmät kansantaudit. Suomessakin hampaiden karioituminen (reikiintyminen) on jatkuvasti siirtynyt yhä nuorempiin ikäluokkiin ja erään tutkimuksen mukaan maitohampaiden reikiintyminen pojilla on kiivaimmillaan jo kahden vuoden iässä. Kymmenvuotiaista suomalaisista lapsista käytännöllisesti katsoen 100 % sairastaa hammaskariesta. Lisäksi maamme yli -15-vuotiaasta väestöstä on 23 % eli melkein joka neljäs ilman ainuttakaan omaa luonnollista hammasta.

Hampaiden terveydentila on huolestuttava koko Euroopassa, joten on ymmärrettävää, että Euroopan Neuvosto on ryhtynyt miettimään keinoja tilanteen parantamiseksi. Neuvosto asetti työryhmän selvittelemään mahdollisuuksia edistää hampaiden terveyttä, ehkäistä hammassairauksien syntymistä ja rakentaa koko väestön kattava hammashuoltojärjestelmä. Suomi ei ole Euroopan Neuvoston Jäsen, mutta se osallistuu sen lääketieteelliseen ja sosiaalialan stipendiohjelmaan. Suomea on Euroopan Neuvoston hammashuollon asiantuntijaryhmässä edustanut lääkintöneuvos Helmer Nordling lääkintöhallituksesta. Työryhmä on saanut mietintönsä valmiiksi ja sen perusteella Euroopan Neuvoston ministerikomitea on 27 päivänä helmikuuta 1974 hyväksynyt jäljempänä esitetyn päätöslauselman.

Päätöslauselmassa ja sen liitteissä painotetaan erityisesti ehkäisevän hammashoidon tärkeyttä, mm. juomaveden fluorausta suositellaan tehokkaimpana hammaskariesta ehkäisevänä menetelmänä. Alle kouluikäisten ja kouluikäisten lasten hammasterveyskasvatusta esitetään tehostettavaksi ja toteutettavaksi koko opetus- ja terveydenhuoltohenkilöstön toimesta. Hammashuoltohenkilöstön koulutuksen tehostamista ja järkevää työnjakoa pidetään tärkeänä tehokkaiden taloudellisten ja tarkoituksenmukaisten hammashuoltojärjestelmän luomiseksi. Lopuksi painotetaan kansallisen ja kansainvälisen tutkimustyön tarpeellisuutta hammaslääketieteen ja hammashuollon alueella.

 

2. Päätöslauselma

Ministerikomitea toteaa, että Euroopan Neuvoston tarkoituksena on saavuttaa suurempi yhtenäisyys jäsenvaltioiden välillä ja tämän tavoitteen saavuttamiseksi tulee mm. omaksua yhteiset pääperiaatteet sosiaalialalla ja erityisesti kansanterveyden alueella.

– Maailman terveysjärjestö WHO määrittelee terveyden täydellisen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tilaksi ja pitää tavoitteena kaikkien ihmisten korkeinta mahdollista terveyden tasoa.

– hampaiden terveys on oleellinen osa pyrittäessä saavuttamaan tämä terveyden taso

– hammassairaudet ovat kaikkein levinneimpiä sairauksia kaikissa ikäryhmissä

– hammassairaudet muodostavat nykyään vakavan ja kustannuksiltaan mittavan ongelman yhteiskunnalle ja aiheuttavat usein huomattavia fyysisiä, sosiaalisia ja psykologisia haittoja yksilölle

– useimmissa Euroopan Neuvoston jäsenmaissa ei pystytä tyydyttämään hammashuollon tarvetta, koska erittään suuren sairastuvuuden seurauksena on syntynyt pulaa hammashuoltohenkilöstöstä

– useimmat ihmiset eivät ole riittävän hyvin selvillä hammassairauksien merkityksestä eivätkä mahdollisuuksista ehkäistä näitä sairauksia

– järjestelmällinen ehkäisevä hammashoito, johon kuuluu mm. fluorin käyttö, vähentää merkittävästi korjaavan hammashoidon tarvetta ja kustannuksia.

Edellä olevan johdosta Euroopan Neuvoston ministerikomitea suosittelee jäsenmaittensa hallituksille liitteessä A esitettyjen periaatteiden omaksumista ja liitteessä B esitettyjen suositusten soveltamista maiden lainsäädännössä.

Ministerikomitea kehottaa jäsenmaiden hallituksia tiedottamaan Euroopan Neuvoston pääsihteerille joka viides vuosi tämän päätöslauselman suositusten toteutumisesta.

 

Liite A

Yleiset periaatteet:

1. Hammaskaries ("hammasmätä”) ja hampaiden kiinnityskudossairaus ovat kaikkein yleisimpiä sairauksia ihmiskunnassa.

2. Kumpikin mainituista sairauksista on periaatteessa täysin ehkäistävissä, mutta mikäli ehkäisevää hoitoa ei suunnitella ja toteuteta järjestelmällisesti, sillä on vain vähäinen merkitys näiden sairauksien esiintymiseen.

Bakteerien merkityshammassairauksissa:

3. Sekä hammaskarieksella että hampaiden kiinnityskudossairaudella on yksi yhteinen syy: bakteerikerrostumat eli plakki hampaiden ja ikenien pinnalla.

Ravintotekijät (ruokavalio) ja hammassairaudet:

4. 1. Hammaskarieksessa plakin bakteerit tuottavat hiilihydraateista happoa. Sakkaroosi eli tavallinen ruokosokeri on vaarallisin kariesta aiheuttava hiilihydraatti.

4.2. Hampaiden kiinnityskudossairaudessa hammasta tukevat ja kiinnittävät kudokset tuhoutuvat plakin bakteerien vaikutuksesta, ilman että sokerista syntyvillä hapoilla olisi välttämättä osuutta taudin kehitykseen. Bakteerivaikutus on siis tärkeämpi ravintotekijöihin verrattuna.

4.3. Sokerin käytön rajoittaminen on tärkein tekijä hammaskarieksen ehkäisyssä. Erityisen tuhoisaa on sokerin ja makeiden välipalojen nauttiminen säännöllisten aterioiden välillä.

Suun hygienian merkitys hammassairauksien ehkäisyssä:

5. Suun hygienian tavoite on bakteeritekijän eliminoiminen. Järkevä ja järjestelmällinen hampaiden puhdistus erityisesti aterioiden jälkeen pystyy merkittävästi vähentämään hammaskariesta ja hampaiden kiinnityskudossairautta.

Valitettavasti suun hygienian perusperiaatteita ei säännöllisesti

Hampaiden vastustuskyvyn merkitys:

6. 1. On olemassa tutkittuja ja koeteltuja menetelmiä hampaiden vastustuskyvyn lisäämiseksi hammaskariesta vastaan. Sen sijaan ei tunneta tehokasta menetelmää lisätä hampaiden kiinnityskudosten vastustuskykyä.

6.2. Hampaiden vastustuskykyä kariesta vastaan voidaan merkittävästi parantaa lisäämällä hampaiden fluoripitoisuutta. Tehokkain menetelmä on juomaveden fluoraus. Vaihtoehtoisia menetelmiä on käytettävissä, milloin juomaveden fluorausta ei voida käyttää.

 

Liite B

A. Hammaskariesta ja hampaiden kiinnityskudossairautta ehkäisevät menetelmät:

Hampaiden terveyden edistämiseksi Euroopan Neuvosto suosittelee jäsenilleen seuraavien toimenpiteiden mahdollisimman tehokasta toteuttamista:

1. Väestön suun hygienian parantamiseksi tulee toteuttaa seuraavat toimenpiteet:

a. suun hygienian merkityksen selvittäminen väestölle hampaiden terveyden säilyttämisessä ja toisaalta sen laiminlyönnin seurauksista

b. erilaisten suun ja hampaiden puhdistusmenetelmien opettaminen jokaiselle yksilölle. Opetus tulee toistaa riittävän usein yksilöiden opettaminen itse arvioimaan suun hygieniansa tasoa (bakteeriplakkia värjäävien valmisteiden käyttö)

d. hampaiden oikomishoidon toteuttaminen, jotta estetään ruuan ja bakteeriplakin pakkautuminen ja edistetään hampaiden puhdistamismahdollisuuksia

e) säännölliset hampaiden tarkastukset karieksen varhaiseksi toteamiseksi ja hoitamiseksi. Samassa yhteydessä tulee uudelleen opastaa suun ja hampaiden puhdistustoimenpiteissä

f. verovähennyksien myöntäminen suun ja hampaiden puhdistuksessa tarvittaville välineille ja valmisteille niin, että jokaisella on taloudelliset mahdollisuudet suun hygienian tehokkaaseen toteuttamiseen

g. lisätä hammasterveyskasvatusta suorittavan henkilöstön määrää.

2. Sokerin haitallisten vaikutusten vähentämiseksi suositellaan seuraavia toimenpiteitä:

a. yleisön valistaminen oikean jamonipuolisen ruokavalion merkityksestä hampaiden terveydelle. Tällainen ruokavalio vähentää bakteeriplakin vahingollista vaikutusta hampaisiin. Erityisesti tulee painottaa väärien ruokailutottumusten seuraamuksia

b. makeisten ja sokeroitujen virvoitusjuomien myynnin ja nauttimisen kieltäminen kouluissa

c. pyrittäessä tasapainoiseen ruokavalioon rajoittamalla sokerin käyttöä tulee erityisesti lasten ylenmääräistä kariesta aiheuttavien makeisten kulutusta pyrkiä vähentämään rajoittamalla mahdollisimman tehokkaasti näiden tuotteiden mainontaa paikoilla, joissa lapsia ja nuoria on runsaasti. Lisäksi tulee harkita mahdollisuuksia lisätä makeisten ja muiden sokeria sisältävien valmisteiden verotusta

d. väestön ohjaaminen käyttämään sokerittomia vaihtoehtoja välipaloina

3. Hampaiden vastustuskyvyn lisäämiseksi on ehdottomasti tehokkain menetelmä juomaveden fluoraus. Lauhkean ilmaston alueella suositeltava fluoripitoisuus on 1 mg fluoria litrassa vettä. Missä juomaveden fluoraus ei ole mahdollista, voidaan käyttää seuraavia vaihtoehtoisia menetelmiä:

a. ruokasuolan rikastaminen fluorilla

b. säännöllinen fluoritablettien käyttö, jolloin annostus tulee määrittää yksilön iän ja hänen vedestä ja ravinnosta saamansa fluorimäärän mukaan.

c. hampaiden huuhtelu, harjaus ja penslaus fluoriliuoksilla

d. tehokkaan fluorihammastahnan käyttö päivittäin.

Nykyhetken ehkäisevien menetelmien tutkimus:

4. Tällä hetkellä tutkitaan antimikrobisia aineita, entsyymejä, pinnoitteita, fosfaatteja ja rokotteita hammassairauksien ehkäisemiseksi, mutta vielä ei ole mahdollista määrittää näiden menetelmien tehokkuutta.

 

B. Hammasterveyskasvatus

5. Väestön terveyden edistämiseksi on välttämätöntä saada se yhteis­työhön. Tämän päämäärän saavuttamiseksi suositellaan:

a. laajaa ja säännöllistä erilaisten suullisten, kirjallisten, visuaa­listen ja audiovisuaalisten tie­donvälitysmenetelmien käyttöä. Erityisesti tulisi käyttää television mahdollisuuksia asianmukaisesti laadittujen ohjelmien välittämiseen

b. erityistä huomion kiinnittämistä riskiryhmiin seuraavassa tär­keysjärjestyksessä:

1) kouluttaa henkilökuntaa ehkäi­sevään hammashoitoon varaamalla riittävä määrä opetusaikaa hammasterveyskasvatuksen ja ehkäisevän ham­mashoidon opetukseen hammas­lääketieteen ja lääketieteen opetusohjelmissa ohjaamalla tulevia ammatin­harjoittajia opiskeluaikana epi­demiologiseen tutkimukseen ja terveyskasvatuksellisiin projek­teihin hammashuollon alalla

2) kouluttamalla hammashuollon aputyövoimaa, joka kykenee avustamaan hammaslääkäreitä ja muuta terveydenhuoltohenkilöstöä ehkäisevän hammashoidon alueella

3) jakamalla maksuttomasti valis­tusaineistoa odottaville äideille raskauden aikana suoritettavan  hampaiston tarkastuksen yhtey­dessä

4) jakamalla asianmukaista tietoa alle kouluikäisten lasten äideille

5) välittämällä tietoa hammashuol­lon ongelmista opettajille ja kasvattajille heidän saamisekseen yhteistyöhön ehkäisevän hammashoidon alueella

6) liittämällä hammasterveyskas­vatuksen koulun opetusohjelmaan

7) toteuttamalla alle kouluikäisten ja kouluikäisten hampaiden tarkastus vähintään kerran vuodessa

8) iskostamalla väestön tietoisuuteen säännöllisen hampaiden tarkastuksen ja varhaisen hoidon perustavaa laatua oleva merkitys ainoana mahdollisuutena ehkäistä hammassairauksien leviäminen ja todeta vakavat taudit varhaisasteella.

6. Koulun hammasterveyskasvatusohjelmalle suositellaan seuraavia suuntaviivoja:

a. esikoululaisten (päivähoitolat) johdattaminen hampaiden terveydellisten ongelmien tuntemukseen satujen, leikkien ja kuvien avulla

b. ala-asteen koululaisten terveyskasvatuksessa huomioon kiinnittäminen hampaiden terveyden alkeistietoihin:

1) maitohampaat ja pysyvät hampaat (lukumäärä, muoto, nimitykset)

2) hampaiden merkitys pureskelussa, puheessa ja ulkonäön kannalta

3) hampaita uhkaavien yleisimpien sairauksien tyypilliset piirteet

4) suun hygienian merkitys hampaiden terveyden säilyttämisessä.

Opettajan asema on ratkaisevan tärkeä tässä vaiheessa.

c. yläasteen koululaiset:

1) edellä mainittujen tietojen yksityiskohtaisempi opetus yleisen terveyskasvatuksen osana. Opettajana voi toimia yleisaineiden opettaja

2) yleisimpien hammassairauksien perinpohjaisempi selvitys, jossa yhteydessä kiinnitetään erityistä huomiota bakteeriplakkiin, hampaiden kiinnityskudossairauteen, karieksen syntyyn ja kehitykseen sekä niiden aiheuttamiin seuraamuksiin ja purentavirheiden korjaamisen tärkeyteen

3) käytännön opastus suun hygieniaan mukaanluettuina hampaiden harjaus ja muut yksilökohtaiset menetelmät

4) ehkäisevän hammashoidon käsi­tettä tulee syventää toteuttamalla säännölliset hampaiston tarkastukset ja fluoriprofylaksia. Ravintokysymyksen tärkeyteen ja erityisesti hiilihydraattien osuuteen hammassairauksien synnyssä tulee kiinnittää huomiota.

d. oppivelvollisuusiän sivuuttaneille koululaisille tulee järjestää edellä mainittujen asioiden lyhyt kertaus. Tällöin korostetaan hampaiden terveyden yhteyttä sosiaalisiin suhteisiin (esteettiset näkökohdat ja osatekijä menestyksellisessä kanssakäymisessä). Tässä vaiheessa tulee selvittää hampaiden paikkauksen edut ja haitat sekä taloudelliset tekijät hammashuollossa.

e. koulujen hammasterveyskasvatuksen järkiperäiseksi toteuttamiseksi suositellaan:

1) kouluihin erityiset hampaiden pesutilat

2) liikkuvien yksiköitten hankkimista hammassairauksien seulomiseksi kaikissa kouluissa

3) hammashoitoloiden perustamista suurten koulukompleksien yhteyteen.

 

C. Tärkeysjärjestyksen määrittäminen riskiryhmien osalta :

7. On tärkeätä muistaa. että useimpien ehkäisevien toimenpiteiden vaikutus alkaa tuntua vasta pitkähkön ajan kuluttua ja siihen asti tulee olla tarjolla korjaavia hammashuoltopalveluja.

8. Sovellettaessa ehkäisevän hammashoidon menetelmiä on pidettävä mielessä, että niistä hyötyvät eniten lapset ja nuoret. Tämän vuoksi nämä väestöryhmät ovat tärkeysjärjestyksessä etusijalla ehkäisevässä hammashoidossa.

 

D. Hammashuoltohenkilöstön käytön kehittäminen:

9. Koska hammashuoltohenkilöstöstä on pulaa ja hammashuollon tarvetta ei pystytä tyydyttämään sekä hammashoitopalvelusten kysyntä kasvaa, on toivottavaa:

a. käyttää hyväksi mahdollisimman tehokkaasti hammaslääkärien koulutusta ja taitoja kouluttamalla riittävästi avustavaa henkilöstöä ja erityisesti delegoimalla näille yksinkertaisemmat tehtävät kussakin jäsenmaassa voimassa olevien säännösten puitteissa.

b. edistää apuhenkilöstön koulutusta ja käyttöä perustamalla heille oppilaitoksia. Koska hammashygienistit ovat osoittautuneet menestyksellisiksi ehkäisevän hammashoidon alueella, heidän koulutustaan ja käyttöä tulisi lisätä, milloin hammaslääkäreistä on puutetta

10. Koska hammasterveyskasvatus on koko hammashoitoryhmän tärkeä toimialue ja velvollisuus, tulee hammaslääkärin olla keskeisessä asemassa tässä ryhmässä.

 

E. Ehkäisevän hammashoidon osuus hammashuoltojärjestelmissä:

11. Ottaen huomioon ne edut, jotka sisältyvät ehkäiseviin hammashoitotoimenpiteisiin korjaavaan hoitoon verrattuna, suositellaan ehkäisevien toimenpiteiden sisällyttämistä kaikkien hammashuoltoryhmän jäsenten tehtäviin hammashoitovakuutukseen tai muuhun perustuvissa hammashuoltojärjestelmissä.

 

F. Epidemiologiset tutkimukset:

12. Väestön hampaiden terveyden parantamiseksi tarvitaan:

a. lisää seuraavantyyppisiä tutkimuksia:

1) epidemiologisia tutkimuksia hammaskarieksen, hampaiden kiinnityskudossairauden ja muiden hammassairauksien esiintymisen kartoittamiseksi sekä kansallisella että. kansainvälisellä tasolla. Tutkimuksen tulee olla systemaattista ja siinä tulee soveltaa kansainvälisesti hyväksyttyjä terminologiaa ja standardisoituja tilastotieteellisiä metodeja.

Lisäksi tarvitaan epidemiologisia tutkimuksia väestön ravintoja ruokavaliotottumusten selvittämiseksi

2) käytettävissä oleva hammashuoltohenkilöstöä -välineistöä ja taloudellisia resursseja selvittelevää tutkimusta

b. seurannan tehostamista hammashuolto-ohjelmien laatimisen perustaksi. Hammashuolto-ohjelmien tehokkuutta ja soveltuvuutta tulee tarkkailla säännöllisin väliajoin.

c. lisää tietoutta tutkimuksesta ja seurannasta terveydenhuoltoviranomaisille, ammattijärjestöille, hammashuoltohenkilöstölle ja väestölle vastuuntunnon edistämiseksi terveyttä koskevissa kysymyksissä.

 d. enemmän vertailuja kansallisten ja kansainvälisten hammashoidon tarpeen ja tulosten välillä sekä koordinaation edistämisek­si maitten, viranomaisten, hoi­to-organisaatioiden ja -henkilöi­den välillä. 

 

Esipuhe ja käännös: Ylilääkäri Heikki Tala 

Lääkintöhallitus

(Council of Europe, Committee of Ministers. Resolution (74) 6 on methods for improving dental health )

 

Suomi teki sitkeästi työtä päästäkseen mukaan eurooppalaiseen yhteistyöhön. Terveydenhuolto oli sopivan neutraali alue, jota kautta saatiin jalkaa oven väliin yya-sopimuksesta huolimatta. Kun tämä päätöslauselma saapui pöydälleni lääkintöhallitukseen, päätin kääntää sen suomeksi. Vein käännöksen pääjohtaja Leo Norolle, joka kysyi, että mitä aiot tällä tehdä. Vastasin, että yritän saada sen alan lehtiin ja se julkaistiinkin Hammaslääkärilehden lisäksi myös Suomen Lääkärilehdessä (1974 29 2049–2053) sekä Hallinto ja Terveys -lehdessä (1974 1 15-9). Kuinka moni tuon monisivuisen jutun luki, jää arvoitukseksi – mutta olin sentään tarjonnut mahdollisuuden tutustua omalla kielellä eurooppalaisiin alan virtauksiin.

Vuosien varrella tällaisia julkilausumia tuli useampiakin ja tein käännöksiä toivoen, että joku niitä lukisi ja ryhtyisi käytännön toimiin. Näiden julkilausumien ongelma oli ja on vaikealukuisuus. Olisi pitänyt osata tiivistää. Päätöslauselma on myös esimerkki numeroiden ja kirjainten sekavasta käytöstä. Loogisen numeroiden käytön peruskurssin sain Human Performance & Information Institutessa ja sitä olen vuosien varrella tarjonnut kollegakunnalle.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1974 21(17) 953–959

 

Epidemiologisesta tutkimuksesta hammashuollossa *) (15)

 

Epidemiologisen tutkimuksen tarve ja asema

Terveydenhuollon tavoite on väestön mahdollisimman hyvä terveyden taso (Sievers 1970). Hammashuolto on oleellinen osa terveydenhuoltoa, joten vastaavasti hammashuollon tavoite on väestön purentaelimen terveyden mahdollisimman hyvä taso. Terveydenhuoltojärjestelmän tehokkuus riippuu sen osajärjestelmien; terveyden edistämisen ja ehkäisevän hoidon eli terveydenhoidon ja sairaanhoidon sekä kuntoutuksen mahdollisuuksien hyväksikäytöstä ja keskinäisestä painotuksesta. Tehokas hammashuoltojärjestelmä sisältää seuraavat toiminnot (kuva):

 

Näistä toiminnoista erityisesti suunnittelu ja evaluaatio tarvitsevat jatkuvaa tutkimustyötä tuekseen. Tietoja tarvitaan:

1) hoitoa vaativien sairauksien esiintymisen määrittämiseksi,

 2) sairastavuuden alueellisten ja kansallisten erojen selvittämiseksi,

 3) erilaisten väestöryhmien välisten sairastavuuserojen selvittämiseksi,

 4) perustietojen tuottamiseksi hoito­toimenpiteitten ja ehkäisymenetel­mien jatkuvaa evaluaatiota varten,

 5) hoitopalvelujen kattavuuden mää­rittämiseksi kulloiseenkin hoidon tarpeeseen, potentiaaliseen ja ak­tuelliin kysyntään verrattuna,

 6) hammashuolto-ohjelmien aloitta­miseen, ylläpitämiseen ja laajenta­miseen tarvittavien voimavarojen arvioimiseksi. (WH0 1971, Oral health surveys)

 

  S uomessa on jonkin verran tehty epidemiologista tutkimusta hammashuollon alalta (Calonius 1973). Kan­sakoulujen hammaslääkärintoimesta on lähes 15 vuoden ajalta kerätty tieto­ja hoitotoimenpiteistä, hoidon kattavuudesta, työvoimatilanteesta jne. (Suomen virallinen tilasto). Näitä tie­toja ei kuitenkaan valitettavasti ole ko­vinkaan paljoa käytetty hyödyttämään hammashuollon suunnittelua eikä hoi­tojärjestelmän arviointia. Arvioitaessa "tavallisen" kentällä työskentelevän hammaslääkärin mah­dollisuuksia tehdä tutkimustyötä, voi­taneen todeta, että useimmat hammaslääkärit ovat lähes ylivoimaisen ura­kan edessä hoitaessaan yleisimpiä kansantautejamme hammaskariesta ja hampaiden kiinnityskudossairautta. Aikaa ja voimia tutkimustyöhön tämän lisäksi ei ehkä ole. Hammaslääkärin peruskoulutuksessa ei myöskään ole ehditty antaa kovin runsaasti tutkimustyön vaatimia valmiuksia.

Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että kentällä toimivilla hammaslääkäreillä on mielenkiintoa tällekin sektorille ja että he muodostavat merkittävän tutkijareservin, mikäli heille voidaan järjestää täydennyskoulutusta tutkimustyön periaatteista ja ohjausta tutkimuksen käytännön toteuttamisessa (esim. Järvinen 1964, Silventoinen 1966, Torppa 1968, Tuutti 1974).

Erityisen kiintoisan ja tarpeellisen tutkimuskohteen muodostavat ehkäisevän hammashoidon menetelmät. Viime vuosien aikana on kehitetty mm. useita kariesta ehkäiseviä menetelmiä ja valmisteita kuten juomaveden fluoridointi, fluorattu suola ja maito, fluoritabletit, erilaiset paikalliset fluorin käyttömuodot, pinnoitteet jne. Näistä on usein käytettävissä suppeahkoja kliinisiä tutkimuksia ja tutkimukset on monesti tehty ulkomailla, joissa olosuhteet saattavat merkittävästi poiketa meidän olosuhteistamme. Erilaisten ehkäisevien menetelmien kombinaatioiden tehokkuuden mittaus on niin ikään mielenkiintoinen ja tarpeellinen tutkimusalue.

 

Tutkimuksen suoritus

Epidemiologisen tutkimuksen tavoitteista, luonteesta, terminologiasta ja käytännön toteuttamisesta on julkaistu suomenkielisiä artikkeleita, joihin tutustumalla saa mukavasti käsityksen tämän tieteenalan tutkimuksessa tarvittavista perustiedoista (Ainamo 1971, Järvinen 1973, Myllämiemi 1971, Rajala 1971, Sievers 1970). Youngin ja Strifflerin sosiaalihammaslääketieteen kirja on erittäin suositeltava kaikille hammaslääketieteellisestä epidemiologiasta, tutkimuksen arvioinnista ja hammassairauksien ehkäisemisestä kiinnostuneille (Young and Striffler 1969).

Maailman hammaslääkäriliiton F.D.I:n toimesta on julkaistu "Principal requirements for controlled clinical trials" (Backer Dirks et al. 1967). Artikkelissa selvitetään kliinisen kenttätutkimuksen suunnittelun, toteutuksen ja tulosten tulkinnan perusvaatimukset. Kirjoituksessa mainitut yksityiskohdat ja esimerkit on valittu hammaskariesta ehkäisevän menetelmän tai aineen kliinisen testaamisen alueelta.

S euraavassa esitetään kliinisen kenttätutkimuksen pääkohdat:

1. Kliinistä kenttätutkimusta edeltää yleensä aina laboratoriotutkimukset, joiden avulla on selvitetty aineen potentiaalinen käyttökelpoisuus ja turvallisuus.

a. In vitro kokeilla selvitetään aineen kemialliset, fysikaaliset ja farmakologiset ominaisuudet.

b. In vivo tutkimuksissa eläimillä määritetään aineen välitön ja latentti myrkyllisyys sekä kariesta ehkäisevä vaikutus.

2. Tutkimuksen tarkoituksen määrittely: Ensimmäinen tehtävä kliinistä kenttätutkimusta aloitettaessa on määritellä tarkoin, mitä aiotaan selvittää. Johtava periaate on vain muutaman harvan kysymyksen selvittäminen yhdessä ja samassa tutkimuksessa.

3. Tutkimuksen suunnittelu (research design):Heti tutkimuksen tarkoituksen määrityksen jälkeen on syytä neuvotella tilastotieteilijän kanssa analyysimenetelmistä, joita aiotaan käyttää tutkimustulosten arvioinnissa. On kuitenkin erittäin tärkeää muistaa, ettei hienoinkaan tilastollinen käsittely koskaan korvaa puutteellisia perushavaintoja.

H ammaskariesta ehkäisevien menetelmien kliinisissä tutkimuksissa käytetään yleisesti kahta tutkimustyyppiä: prevalenssitutkimusta tai insidenssitutkimusta (kts. kaavakuvaa 1). Prevalenssilla ja insidenssillä hammaskariesta ehkäiseviä menetelmiä tutkittaessa ymmärretään seuraavaa:

a. Prevalenssitutkimuksessa tehdään poikkileikkaustutkimus, jossa kahdessa tai useammassa suuressa väestöryhmässä määrätään hammaskarieksen ikäspesifinen prevalenssi eli sairastavuus. Tutkimus voidaan tehdä myös samasta väestöryhmästä eri aikoina.

b. Insidenssitutkimuksessa samat yksilöt tutkitaan pitkittäistutkimuksessa, jotta voidaan määritellä uusien kariespesäkkeiden määrällinen lisääntyminen eli sairastuvuus tietyn ajanjakson aikana. Insidenssitutkimusta on käytetty useimmiten testattaessa kariesta ehkäiseviä menetelmiä.

Tutkimuksen suunnitteluun kuuluu tutkimuspöytäkirjan laatiminen, joka sisältää kirjallisesti tarkoin määriteltynä kaikki tutkimuksessa suoritettavat toimenpiteet, noudatettavat kriteerit ja käytettävät termit.

 

Tutkittavan populaation valinta: Kontrolloidun kliinisen tutkimuksen tarkoituksena on saavuttaa tulos, joka voidaan yleistää koskemaan laajempia väestöryhmiä kuin vain tutkittuja. Tämän vuoksi kerättävien tietojen tulee olla luotettavia ja otoksen on oltava edustava siitä väestöstä, johon tutkimuksen antamia tuloksia aiotaan soveltaa. Homogeeniset tutkittavat ryhmät ovat erityisen soveltuvia sellaisissa tutkimuksissa, joiden tarkoituksena on osoittaa vain vaikutuksen olemassaolo tai sen puuttuminen. Homogeeniset ryhmät eivät kuitenkaan ole edustavia koko väestöstä ja sen vuoksi tarvitaan jatkotutkimuksia heterogeenisemmilla ryhmillä.

Kliinisen tutkimuksen otoksen suuruuden arviointiin tarvitaan yleensä esitutkimus (pilot study) tai samantapaisen aikaisemmin suoritetun tutkimuksen tulokset. Ainoana kokemuksen antamana yleistyksenä voidaan sanoa, että mitä suurempi ero tutkittavan ja kontrolliryhmän välillä on odotettavissa sen pienempi otos riittää.

Termi kontrolloitu kliininen tutkimus edellyttää kontrolliryhmien käyttöä koeryhmien lisäksi. Ryhmien muodostamisen tavoitteena on sellaiset koe- ja kontrolliryhmät, että ne ovat mahdollisimman samankaltaiset kaikissa muissa suhteissa paitsi tutkittavan aineen tai menetelmän vaikutuksen osalta. Insidenssitutkimuksessa sekä koe- että kontrolliryhmät tulee valita samasta peruspopulaatiosta siten, että jokaisella yksilöllä on yhtä suuri mahdollisuus tulla valituksi.

Mittayksiköt: Hammaskariesta tutkitta-essa mahdollisia mittayksikköjä ovat esimerkiksi yksilöt, hampaat, hampaan pinnat, kariespesäkkeet.

 

Kliinisen kenttätutkimuksen kestoaika : Määritettäessä kariesta ehkäisevän aineen tai menetelmän tehoa vaaditaan yleensä vähintään kolmen vuoden pituinen tutkimus, jotta voitaisiin osoittaa aineen tai menetelmän positiivinen vaikutus. Tarkastusten välin tulisi yleensä olla yksi vuosi. Kolmen vuoden kliinisen kenttätutkimuksen kuluessa tutkittavat yksilöt tarkastetaan siis neljä kertaa: baseline eli alkututkimus, ensimmäinen välitarkastus, toinen välitarkastus ja lopputarkastus.

4. Tutkimuksen käytännön toteuttaminen (conduct of the trial):

a. Tutkimusmenetelmien standardisoiminen eli vakioiminen:

– valaistusolosuhteet kariesrekisteröinnin yhteydessä (päivävalo vai keinovalo)

– hampaiden puhdistus ja kuivaus ennen tarkastuksen suorittamista (maininta onko tehty vai ei)

– peilin malli (tasopintaista peiliä suositellaan)

– koettimen malli

– röntgenkuvien käyttö (Bitewing eli purusiivekeröntgenkuvausta suositellaan milloin mittayksikkönä on hampaan pinta, DMFS)

b. Diagnostisten kriteerien vakiointi: kliininen karies kontra caries dentis-sairaus: ts. vain täysin selvästi havaittava kliininen karies rekisteröidään

– hampaan puhkeamisasteen rekisteröinti, ts. määritetään vaihe milloin hammas katsotaan puhjenneeksi suuhun ja otetaan mukaan tutkimukseen.

Diagnostiset virheet ja keinot niiden välttämiseksi:

– tutkijoiden välinen virhe (between-examiner variability)

– saman tutkijan tekemä virhe perättäisissä tarkastuksissa (within examiner variability)

– sokko- ja kaksoissokkokokeiden käyttö

– tutkijoiden kalibrointi, ts. pyritään totuttamaan tutkijat tulkitsemaan kliinisiä havaintoja samalla tavalla.

 

d. Löydösten ja havaintojen kirjaaminen:

– maitohammas ja pysyvä hammas kirjataan erikseen

– karieksen takia poistettu hammas ja muusta syystä menetetty hammas kirjataan erikseen

– karieksen aste (kiillekaries, dentiinikaries, pulpaan asti ulottuva karies), residiivit

– täytteet

– henkilötiedot: nimi, syntymäaika, sukupuoli, tarkastuspäivämäärät.

 

Menetelmien kuvaaminen : Koska toistaiseksi ei ole käytettävissä kansainvälisesti yleisesti hyväksyttyjä menetelmiä kliinisen karieksen diagnostisoimisesta, tulee tutkijoiden yksityiskohtaisesti kuvata tutkimusmenetelmät ja tulosten kirjaamisjärjestelmät.

5. Kerättyjen tietojen käsittely, arviointi ja tulkinta.

a. Tulosten tilastotieteellinen analysointi:

– ensimmäinen tilastotieteellinen tehtävä on nollahypoteesin testaus. 0-hypoteesissa oletetaan, että tutkittava aine tai menetelmä ei eroa tuloksesta, joka saadaan kontrolliryhmässä saatavasta tuloksesta, ts. aineella tai menetelmällä ei ole vaikutusta. Tilastotieteellisen analyysin keinoin selvitetään se todennäköisyys, millä havaitut tulokset olisi saatu, jos 0-hypoteesi olisi tosi.

– tutkimuksesta poistuneet ennen tutkimuksen päättymistä (exclusions) ja näiden merkityksen arvioiminen lopputulokseen

– kariespesäkkeet, jotka havaitaan ensimmäisellä tutkimuskerralla, muttei enää seuraavalla (reversals)

b. Tulosten tulkinta: Tulosten asianmukainen tulkinta ei riipu pelkästään teknisistä analyysimenetelmistä vaan myös tervettä järkeä ja logiikan perussääntöjä tulee käyttää hyväksi.

6. Tutkimustulosten julkaiseminen.

Jotta tutkimusten tuloksia voidaan helposti verrata muihin samantyyppisiin, VIHO suosittelee seuraavaa rakenteellista sisältöä julkaisuille (WHO 1971, Oral health surveys):

a. Tutkimuksen tarkoitus

b. Aineisto ja menetelmät

– kuvaus tutkitusta aineistosta - kerätyn tiedon luonne

– tietojen keräysmenetelmät - otantamenetelmä

– tutkijat ja välineistö

– käytetty tilastotieteellinen analyysi

– tutkimuksen kustannukset

– tulosten luotettavuus ja toistettavuus

c. Tulosten esittäminen

– kirjallinen kuvaus tärkeimmistä havainnoista

– taulukointi

– yhteenvedot

d. Keskustelu

– missä määrin tutkimus saavutti sille asetetut tavoitteet

– erityisen kiinnostavat havainnot ja niiden merkitys

– arviointi tarvittavista lisätutkimuksista

e. Yhteenveto ja johtopäätökset

f. Kiitokset tutkimuksessa avustaneille henkilöille ja järjestöille

g. Kirjallisuusluettelo

h. Liitteet.

 

Yhteenveto

Tämän esityksen tarkoituksena on ollut tarkastella epidemiologisen tutkimuksen asemaa ja tarvetta hammashuollossa. Lisäksi on pyritty selvittelemään erään tyypillisen epidemiologisen tutkimuksen toteutusta suunnitteluvaiheesta tutkimustulosten julkaisemiseen. Tällaisen suppean esityksen puitteissa voi vain melko pintapuolisesti käsitellä epidemiologisen tutkimuksen laajaa kenttää. Kokonaan on jouduttu jättämään käsittelemättä mm. tutkimustyön rahoitusongelmat, biostatistiikan perusteet, automaattisen tietojenkäsittelyn sovellutukset epidemiologisessa tutkimuksessa, tieteellisen kirjallisuuden kriittinen arviointi ja monet muut seikat, joihin tutkimustyötä aloitteleva hammaslääkäri välttämättä törmää. Suomen hammashuoltojärjestelmä tarjoaa erinomaiset puitteet ja edellytykset eriasteisen epidemiologisen tutkimuksen suorittamiselle. Toiminnan käynnistämiseksi ja kehittämiseksi tulee syventää yliopistojen hammaslääketieteen laitosten, kansanterveystieteen laitosten ja yhteiskuntatieteiden laitosten sekä terveyskeskusten hammashuollon välistä yhteistyötä ja luoda näin suotuisat olosuhteet molempia osapuolia ja koko väestöä hyödyttävälle monipuoliselle epidemiologiselle tutkimukselle.

 

Kirjallisuusluettelo:

1. Ainamo, Jukka. Epidemiologinen pitkittäistutkimus hampaiden terveydenhoidon arvioinnissa. Suomen Kouluhammaslääk. yhd. tutkijaseminaari 1.-3.7.197 1, moniste, 15 s.

2. Backer Dirks, 0., et al. Principal requirements for controlled clinical trials. EDI. Commission on classification and statistics for oral conditions. Tel Aviv, Israel, 1966. Int. dent. J., 17(1):93–103, 1967.

3. Calonius, P-E.B. Kirjallisuusluettelo. Suomen Hammaslääkärilehti 20(13): 783–784, 1973.

4. Dodge, H.J. Principles and uses of epidemiology. University of Michigan, 1971, mimeog. 44 p.

5. Järvinen, Seppo. DMF-indeksin variaatioiden käytöstä kariestutkimuksissa. Suom. Hammasl. lehti 20(9): 559–561, 1973.

6. Myllärniemi, Sinikka. Epidemiologisesta tutkimuksesta. Suom. Hammaslääk. Toim. 67(3):184-l88, 1971.

7. Rajala, Matti. Katsaus haastattelututkimuksen menetelmiin ja suorittamiseen. Suomen Kouluhammaslääk. yhd. tutkijaseminaari 01–03. 07. 1971,

8. Sievers, Kai. Terveydenhuoltopolitiikan tavoitteista epidemiologisten tutkimusten valossa. Sosiaalilääket. Aikakauslehti 3:121–128, 1970.

9. Silventoinen, Vesa. Tutkimus Mäntsälän yhteiskoulun oppilaiden hampaitten kunnosta syyslukukaudella 1964. S. Hammasl.l 13(9):13–20, 1966.

10. Suomen virallinen tilasto. Yleinen terveyden ja sairaanhoito 1957-, lääkintöhallitus.

11. Torppa, Harri. Vertaileva hammaskariestutkimus Leppävirran kunnassa. Suom. Hammaslääk. Toim., 64:18–24, 1968.

12. Tuutti, Heikki ja Puska, Pekka. Hammashuoltopalvelusten käyttö ja hammastilanne Pohjois-Karjalassa. Suom. Hammasl. lehti, 21(12):629–

      633, 1974.

13. World Health Organization. Oral Health Surveys: basic methods. Geneva, 1971, 51 p.

14. World Health Organization. Planning and evaluating dental health services. Copenhagen, 1972, IH + 41 p.

15. Young, W.0., and Striffler, D.F. The dentist, his practice, and his community. 2nd ed., Philadelphia, Saunders, c1969, XVI + 346 p.

 

*) Suomen Hammaslääkäriseuran kansanterveystieteen jaoston tutkijaseminaaria varten valmistettu luento 15.6.1974 Oulussa.

 

Tala, Heikki, Lääkintöhallitus, Siltasaarenkatu 18 A, 00530 Helsinki 53

 

Uusi SHS:n kansanterveystieteen jaosto aloitti työnsä järjestämällä kesäseminaareja, joiden tavoite on käynnistää alaan liittyvää tutkimustyötä. Oulun seminaari on lähtölaukaus tälle toiminnalle. Oma esitykseni kärsi varsin pitkälle aamuyöhön venyneestä vapaasta keskustelusta virvokkeiden kera. Niinpä huono omatunto pani minut kirjoittamaan esitykseni kokonaan uudelleen. Näin myös laajemmat piirit saivat mahdollisuuden pohtia epidemiologisen tutkimuksen perusteita.

Oulun seminaari sai minut myös päättämään, että ruotsalaisten rehentely lasten hammasterveydellä saa loppua. Nimittäin tandvårdschef Peter Ollinen kertoi seminaarissamme, että Ruotsissa joudutaan poistamaan pysyviä hampaita enää vain suomalaisilta invandrare-lapsilta. Sehän oli kuin punainen vaate minulle. Muutamassa vuodessa ajoimme kiinni Ruotsin etumatkan. Tuloksemme ja seuruujärjestelmämme kehittyivät niin merkittäviksi, että Ruotsin sosiaalihallituksesta tuli hammashuollon delegaation muutamaa vuotta myöhemmin opintomatkalle lääkintöhallitukseen.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1974 21(19) 1077

 

Oletko muuten tullut ajatelleeksi (16)

 

että hampaat ovat noin 0,05 % ihmisen kokonaispainosta. Hammaslääkäreitä Suomessa on hieman yli 3000. Muu elimistö muodostaa siis 99,95 % ihmisen painosta. Tätä osaa ihmisestä hoitamaan on Suomessa tänään hieman yli 6.000 lääkäriä. Mikäli lääkäreitä koulutettaisiin hoidettavan alueen painoprosentin mukaan yhtä paljon kuin hampaita hoitamaan on koulutettu hammaslääkäreitä, Suomessa pitäisi jo nyt olla 6.217.000 lääkäriä!

 

Suomen terveydenhuoltohenkilöstön kokonaismäärä vuoden 1973 lopulla oli noin 50.000, joista hammaslääkäreitä oli siis runsaat 3.000, hammasteknikkoja noin 550 ja hammashoitajia yli 1.300 eli yhteensä noin 5.000 henkilöä eli 10 % koko terveydenhuoltohenkilöstön määrästä. Hoidettavan alueen painoprosentin mukaan laskettuna jälleen muuta terveydenhuoltohenkilöstöä pitäisi tänään olla maassamme 9.995.000 tai vaihtoehtoisesti hammashuoltohenkilöstöä 25 (kaksikymmentäviisi).

Suomen asukasluku muuten on noin 4.700.000.

 

Ajattelemisen aihetta antoi TALA

 

Noihin aikoihin ALKOlla oli tuollainen ”Oletko muuten tullut ajatelleeksi” kampanja viinan vaaroista. Päätin matkia valtiollista monopolia ja tein tuon laskelman. Kirjoitin saman asian myös Medisiinari-lehteen, josta Ilta-Sanomat sen nappasi ”muualta” palstalleen (21.11.1975). Yritin tällä kirjoitukselle herätellä ihmisiä miettimään suun terveydenhuollon työvoiman määrällisiä ja laadullisia tarpeita. Onhan se ollut sellaista tuuleen huutamista!

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1974 21(22) 1267–1269

 

Hammas- ja suukirurgian erikoishammaslääkärin pätevyysvaatimusten ylimenokauden määräykset (17)

 

L akia hammaslääkärintoimen harjoittamisesta (219/34) muutettiin vuonna 1971 siten, että hammaslääkäreille tuli mahdolliseksi erikoistua johonkin hammaslääketieteen erikoisalaan. Valtioneuvosto asetti 29.10.1971 sanotun lain uuden 2 b §:n mukaisesti erikoishammaslääkärin pätevyysvaatimusten määrittelemistä ja vahvistamista varten neuvottelukunnan. Neuvottelukunta otti nimekseen hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta. Sen puheenjohtajana on toiminut pääjohtaja Leo Noro ja varapuheenjohtajana lääkintöneuvos Aimo Ojala. Muiksi neuvottelukunnan jäseniksi 3-vuotiskaudeksi 1971–1973 valtioneuvosto kutsui lääkintöneuvos Antti Marttilan ja lääkintöneuvos Helmer Nordlingin lääkintöhallituksesta, professori Ingmar Virtasen Helsingin yliopistosta, professori Arje Scheininin Turun yliopistosta sekä toiminnanjohtaja Teuvo Tuomisen Suomen Hammaslääkäriliitosta. Seuraavaksi 3-vuotiskaudeksi 1974–1976 neuvottelukuntaan nimettiin lisäksi professori Ilkka Paunio Kuopion korkeakoulusta ja professori Pentti Pohto Oulun yliopistosta. Sihteereinä ovat toimineet lääkintöhallituksesta vt. ylilääkäri Mauno Ruokola 1.1.1971–15. 9. 1972 ja ylilääkäri Heikki Tala 15.9.1972 lähtien.

N euvottelukunta ryhtyi määrittelemään erikoishammaslääkärien pätevyysvaatimuksia ja kaavailemaan opetusohjelmien sisältöä. Hammaslääkärien koulutukseen ja hammaslääketieteen kehitykseen perehdyttyään neuvottelukunta piti hammaslääkärien jatkokoulutuksen järjestämistä erittäin tarpeellisena. Neuvottelukunta on työssään nojautunut hammaslääkärikoulutuskomitean (Komiteanmietintö 1971: A 16) mietinnössä esitettyihin periaatteisiin hammaslääkärien erikoiskoulutuksesta. Neuvottelukunta on pitänyt tarpeellisena seuraavia hammaslääketieteen erikoisaloja: hammas- ja suukirurgia, hampaiston oikomishoito, hammashuollon hallinto ja kliininen hammashoito.

H ammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta laati kahdesta ensin mainitusta erikoisalasta alustavan muistion, joka jätettiin lääkintöhallitukselle 27.2.1973. Lääkintöhallitus pyysi muistiosta opetusministeriön lausunnon, joka saatiin 17.12.1973. Opetusministeriö totesi lausunnossaan, että hammaslääkärien koulutus on muutoksen alaisena. Perustutkinnon osalta on syksystä 1973 lukien ryhdytty noudattamaan uutta opinto-ohjelmaa, joka pääosiltaan noudattaa hammaslääkärikoulutuskomitean esittämiä suuntaviivoja. Hammaslääkärien koulutuksen uudistaminen on liittynyt käynnissä olevaan lääketieteen opintouudistukseen. Lääkäreiden koulutuksen osalta odotettiin lääkäreiden jatko- ja täydennyskoulutustoimikunnan mietintöä vuoden 1973 loppuun mennessä. Tämän jälkeen opetusministeriön tarkoituksena oli ryhmätyöskentelyä käyttäen laatia vuoden 1974 alussa ratkaisuehdotus hammaslääkäreiden jatkokoulutuksesta, joka pohjautuisi hammaslääkärikoulutuskomitean ja lääkäreiden jatko- ja täydennyskoulutustoimikunnan esityksiin. Tämän johdosta opetusministeriö esitti, että hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta pidättäytyisi toistaiseksi hammaslääkärien erikoistumiskoulutuksen virallistamisesta ja mikäli neuvottelukunta katsoisi kuitenkin asian eteenpäin viemisen välttämättömäksi, sen tulisi tapahtua väliaikaismääräysten pohjalta.

L ääkäreiden jatko- ja täydennyskoulutustoimikunnan mietintö valmistui 23.12.1973 ja siitä on pyydetty lausunnot eri intresseiltä lokakuun loppuun 1974 mennessä. Näin ollen opetusministeriön hammaslääkärien jatkokoulutusta suunnitteleva ryhmätyö ei ole päässyt alkuun. Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta totesi kuitenkin, että valtakunnallinen suunnitelma sairaanhoitolaitosten toiminnan järjestämiseksi edellytti hammassairauksien poliklinikoiden perustamista keskussairaaloihin jo vuoteen 1977 mennessä. Näissä poliklinikoissa toimivilta hammaslääkäreiltä edellytetään hammas- ja suukirurgian erikoishammaslääkärintutkintoa. Näin ollen on välttämätöntä vahvistaa ylimenokauden määräykset hammas- ja suukirurgian spesialiteetin osalta. Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta päätti kokouksessaan 1.10.1974 vahvistaa hammas- ja suukirurgian ylimenokauden pätevyysvaatimukset seuraavasti:

 

Ylimenokauden määräykset:

Hammas- ja suukirurgian spesialiteettia myönnettäessä sovelletaan seuraavia ylimenokauden vaatimuksia:

1. Perusvaatimukset

1. 1. Hammaslääketieteen lisensiaattitutkinto tai sitä vastaava hammaslääkärintutkinto

1.2. 12 kuukauden toiminta hammaslääkärinä

1.3. 3 vuoden päätoiminen palvelu Helsingin, Turun, Oulun ja Kuopion yliopiston tai korkeakoulun (suu- ja) hammaskirurgisella osastolla ja suukirurgiaan kuuluvien leikkausten ym. toimenpiteiden omakohtainen suorittaminen

1.5. Suupatologian yhteispohjoismaisen (72 tuntia) tai vastaavan kurssin suorittaminen

2. Perusvaatimuksia korvaavat muut asiaan vaikuttavat tekijät

2.1. Erikoisoikeudet hammas- ja suukirurgian alalla voidaan myöntää (suu- ja) hammaskirurgian professorille,

apulaisopettajille ja osastonhammaslääkäreille, joilla on vähintään kolmen (3) vuoden palvelu (suu- ja) hammaskirurgian osastolla, ulkomailla erikoistuneille (tarvittaessa kuulustelu)

2.2. Aikaisemmin myönnettyjen (suu- ja) hammaskirurgiaan läheisesti liittyvien erikoisoikeuksien huomioonottaminen ja

2.3. Ulkomaisten hammaslääketieteen laitosten tai sairaaloiden (suu-, leuka- ja) hammaskirurgisilla osastoilla suoritettu palvelu

2.4. Palvelu sairaalahammaslääkärinä

2.5. Palvelu hammaslääketieteen laitoksissa

2.6. Lääketieteelliset opinnot ja täydennysopinnot

2.7. Muu mahdollinen toiminta, mikä voidaan lukea ansioksi.

S amalla kun hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta nyt julkistaa hammas- ja suukirurgian erikoishammaslääkärien ylimenokauden pätevyysvaatimukset, neuvottelukunta kehottaa niitä hammaslääkäreitä, jotka katsovat täyttävänsä em. vaatimukset, hakemaan erikoishammaslääkärin oikeutta lääkintöhallitukselta, Siltasaarenkatu 18 A, 00530 Helsinki 53. Hakemuksesta, jonka voi laatia lääkintöhallituksen lomakkeelle n:o 111 (hakemus erikoislääkärin oikeuden myöntämiseksi), tulee ilmetä hakijan toiminta hammas- ja suukirurgian spesialiteetin ylimenokauden vaatimusten mukaisissa tehtävissä sekä muut seikat, joiden hakija katsoo saattavan vaikuttaa spesialiteetin myöntämiseen.

Ylimenokauden vaatimusten voimassaoloajaksi neuvottelukunta on vahvistanut 1.10.1974–31.12. 1975.

 

Heikki Tala

Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunnan sihteeri

 

Hammaslääkärien erikoistumiskoulutuksen aloittaminen oli monen mutkan takana. Itse asiassa spesialistikysymys oli noussut esiin jo vuonna 1910. Vuonna 1924 asiasta alettiin vakavasti keskustella, mutta ”päätettiin antaa asian levätä ja myöhemmin siirtää sen mahdollinen käsittely Suomen Hammaslääkäriliitolle.” Lopulta vuonna 1971 eduskunta hyväksyi hammaslääkärilakiin muutoksen, joka mahdollisti erikoistumisen. Lain mukaan perustettiin Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta, jonka sihteeriksi jouduin. Olihan tosi tuulinen paikka, joka koetteli monen kollegan hermoja.

Lähes kolmen vuoden työskentelyn jälkeen saatiin ensimmäiset ylimenokauden vaatimukset valmiiksi. Vuosikymmenien työ tuotti vihdoinkin tuloksen ja ensimmäiset erikoishammaslääkärit saivat oikeutensa. Asia oli monella tavalla arka ja vaikea tuottaen runsaasti erilaisia valituksia ja polemiikkia. Samaan ongelmaan törmäsin uudelleen vielä 1995 ollessani terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ylilääkärin virassa, johon kuului mm. psykoterapeuttien nimikesuojaaminen. Kyse tällöinkin oli rahasta, sillä nimikesuojaus on edellytys Kelan maksamalle korvaukselle psykoterapiasta. Huomattava osa Suomen nimikesuojatuista psykoterapeuteista sai tuolloin asiakirjansa minun allekirjoituksellani. Mielenkiintoista olikin seurata nyt 2000-luvulla noussutta myrskyä vesilasissa erään ”televisiosta tutun” psykoterapeutin pätevyydestä nousutta kohua.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1975 22(9)443-446

 

Hammaslääkärien jatko- eli spesialistikoulutuksen nykytilanne (18)

 

Leo Noro ja Heikki Tala

 

Hammaslääkärikoulutuskomitean ehdotus

Hammaslääkärien erikoistumiskysymys on ollut esillä koko tämän vuosisadan ajan. Hammaslääkärikoulutuskomitea laati vuonna 1971 ehdotuksen hammaslääkärien jatkokoulutuksen järjestämiseksi. Komitea totesi, että hammaslääkärien jatkokoulutus tulisi toteuttaa yliopistojen hammaslääketieteen laitosten toimesta. Myöhemmin osa erikoiskoulutukseen liittyvästä harjoittelusta voitaisiin suorittaa erikoishammaslääkärin johdolla myös muissa hoitokeskuksissa.

H ammaslääkärikoulutuskomitea arvioi erikoisalojen tarvetta ja näiden tarjoamien palvelusten kysyntää Maailman Terveysjärjestön asiantuntijoiden esittämiin perusteisiin pohjautuen. Tässä yhteydessä todettiin, että tarkat tiedot erikoishammashoidon kysynnästä olivat suhteellisen rajoitetut. Vain suukirurgisen hoidon ja oikomishoidon osalta oli olemassa arviot, jotka osoittivat näillä aloilla hoidon tarpeen olevan varsin suuren. Myös muiden kliinisen hammaslääketieteen alueiden, kuten kariesopin, juurenhoito-opin, protetiikan ja parodontologian osalta on ollut havaittavissa lisääntyvää erikoishoidon tarvetta. Kliinisten alojen spesialiteettien lisäksi katsottiin erikoistuminen myös hammashuollon hallinnon linjalla tarpeelliseksi.

K omitea katsoi, että erikoisaloja perustettaessa pitäisi rajoittua mahdollisimman tarkoituksenmukaiseen ryhmitykseen ottamalla huomioon erikoisesti eri alojen kliininen liittyvyys toisiinsa. Tältä pohjalta esitettiin myöskin säilyttävän hammashoidon kliinistä spesialiteettia, mikä sisältäisi erikoiskoulutusta kariesopissa ja juurentäyttöopissa, parodontologiassa, protetiikassa ja hammaslääketieteellisessä röntgendiagnostiikassa.

Komitea päätyi siihen, että jatkokoulutustarvetta maassamme on seuraavilla hammaslääketieteen aloilla: 1) suukirurgia, 2) hampaiston oikomishoito, 3) säilyttävä hammashoito eli kliininen hammashoito sekä 4) hammashuollon hallinto. Komitea katsoi edelleen, että sen ehdottamat neljä spesialiteettia ovat hyvin. perusteltuja maassamme ja että toisaalta tätä suurempaa spesialiteettien määrää ei voida pitää tällä hetkellä realistisena.

 

Spesialiteettineuvottelukunta

V uonna 1971 eduskunta muutti lakia hammaslääkärintoimen. harjoittamisesta siten, että hammaslääkäreille tuli mahdolliseksi erikoistua johonkin hammaslääketieteen erikoisalaan. Lain muutoksessa edellytettiin asetettavaksi hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta erikoishammaslääkärien pätevyysvaatimusten määrittelemistä ja vahvistamista varten. Valtioneuvosto asetti lokakuussa 1971 hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunnan. Neuvottelukunta ryhtyi välittömästi määrittelemään erikoishammaslääkärien pätevyysvaatimuksia ja kaavailemaan opetusohjelmien sisältöä. Hammaslääkärien koulutukseen ja hammaslääketieteen kehitykseen perehdyttyään neuvottelukunta piti hammaslääkärien jatkokoulutuksen järjestämistä erittäin tarpeellisena. Neuvottelukunta nojautui työssään edellä mainitun hammaslääkärikoulutuskomitean mietinnössä esitettyihin periaatteisiin hammaslääkärien jatkokoulutuksesta. Näin ollen neuvottelukunta pitää tarpeellisena seuraavia hammaslääketieteen erikoisaloja: hammas- ja suukirurgia, hampaiston oikomishoito, hammashuollon hallinto ja kliininen hammashoito.

H ammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta on laatinut kahdesta ensin mainitusta erikoisalasta alustavan muistion, joka jätettiin lääkintöhallitukselle helmikuussa 1973. Lääkintöhallitus pyysi muistiosta opetusministeriön lausunnon, joka saatiin joulukuussa 1973. Opetusministeriö totesi lausunnossaan, että hammaslääkärien koulutus on parhaillaan muutoksenalaisena ja perustutkinnon osalta syksystä 1973 lukien ryhdyttiin noudattamaan uutta opinto-ohjelmaa. Opetusministeriö esitti myös, että hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta pidättäytyisi toistaiseksi hammaslääkärien erikoistumiskoulutuksen virallistamisesta, mutta mikäli neuvottelukunta katsoisi kuitenkin asian eteenpäin viemisen välttämättömäksi, tulisi sen tapahtua väliaikaismääräysten pohjalta. Tällä hetkellä opetusministeriön hammaslääkärien jatkokoulutusta suunnitteleva ryhmätyö ei ole vielä päässyt alkuun.

 

Hammas- ja suukirurgia

H ammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta totesi kuitenkin, että valtakunnallinen suunnitelma sairaanhoitolaitosten toiminnan järjestämiseksi edellytti hammassairauksien poliklinikkojen perustamista keskussairaaloihin jo vuoteen 1977 mennessä. Näissä poliklinikoissa toimivilta hammaslääkäreiltä edellytetään hammas- ja suukirurgian erikoishammaslääkärin tutkintoa. Näin ollen katsottiin välttämättömäksi vahvistaa ylimenokauden määräykset tämän spesialiteetin osalta. Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta päättikin lokakuun 1. päivänä 1974 vahvistaa hammas- ja suukirurgian ylimenokauden pätevyysvaatimukset.

Näiden vaatimusten perusteella on myönnetty ensimmäiset erikoishammaslääkärin oikeudet 5. päivänä maaliskuuta tänä vuonna ja tähän mennessä on 17 hammaslääkärille myönnetty hammas- ja suukirurgian erikoishammaslääkärin oikeudet. Nämä hammaslääkärit ovat: Kalle Aitasalo, Mikko Altonen, Olavi Ankkuriniemi, Harriet Eklund, Matti Elomaa, Kaj Forssell, Alf Hilden, Leo von Konow, Risto Kotilainen, Anna Lauttamus, Risto Lehtinen, Maria Malmström, Tarmo Ojala, Erkki Oksala, Pekka Poikkeus, Valle Oikarinen ja Aarno Sane. Onnittelemme näitä ensimmäisiä erikoishammaslääkäreitämme!

Y limenokauden vaatimusten tarkoitus on antaa erikoishammaslääkärinoikeudet niille hammaslääkäreille, joilla, on aikaisemmin suorittamiensa opintojen ja käytännön kokemuksen perusteella spesialistilta vaadittavat tiedot ja taidot. Ylimenokauden vaatimukset hammas- ja suukirurgiassa on vahvistettu voimassa oleviksi tämän vuoden loppuun asti.

H ammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta on käsitellyt myös hammas- ja suukirurgian varsinaista jatkokoulutusta. Spesialiteetin perustana on hammaslääkärikoulutus, jonka lisäksi erikoistuvan tulee suorittaa lisäopintoja yleislääketieteellisissä aineissa. Jatkokoulutuksen pituudeksi on suunniteltu kolme vuotta. Tänä aikana opiskelijat suorittavat 6 viikon pituisen propedeuttisen kurssin ja osallistuvat neurokirurgiassa, kirurgiassa, ja korva-, nenä- ja kurkkutautiopissa lääketieteen opiskelijoille annettavaan opetukseen ja amanuenssipalveluun. Lisäksi ohjelmaan kuuluvat ns. intensiivikurssit anestesiologiassa, sädehoito-opissa, dermatologiassa, farmakologiassa, oftalmologiassa ja pediatriassa. Käytännön valmistuksien kehittämiseksi opiskelija osallistuu hammaslääketieteen laitoksen kirurgian osaston leikkaustoimintaan sekä suorittaa opintojen loppuvaiheessa palvelun keskussairaalan tai muun sairaalan suu- tai leukakirurgian poliklinikalla ja leikkaussalissa, jolloin hänen on osoitettava pystyvänsä itsenäisesti suunnittelemaan ja suorittamaan suurehkoja suukirurgisia leikkauksia sekä hallitsevansa diagnostiikan. Hammaskirurgeja tarvitaan maassamme noin 50 nykyisten näkymien mukaan.

 

Ortodontia

T oinen neuvottelukunnan käsittelemä spesialiteetti on ortodontia. Hampaiston oikomishoidon jatkokoulutuksen tavoitteena tulee ainakin alkuvaiheessa olemaan sellaisten erikoishammaslääkärien kouluttaminen, jotka voivat toimia terveyskeskusten konsultoivina ortodontteina sekä lisäksi pystyvät hoitamaan vaikeat hampaiston asentoja purentavirheet.

K oulutuksen pituudeksi on kaavailtu 3 vuotta, jona aikana opiskelija perehtyy ns. perusaineisiin kuten evoluutioon, anatomiaan ja histologiaan, embryologiaan, yleiseen kasvuun, pään kasvuun ja kehitykseen, hampaiston kehitykseen, purentaelimen rakenteeseen ja toimintaan, genetiikkaan, sovellettuun biokemiaan sekä epidemiologiaan ja biostatistiikkaan. Kliinisissä rinnakkaisaineissa käsitellään kariologiaa, parodontologiaa, pedodontiaa, protetiikkaa, röntgenologiaa, suukirurgiaa, sosiaalihammaslääketiedettä, foniatriaa, lapsipsykologiaa, korva-, nenä- ja kurkkutautioppia, pediatriaa ja plastiikkakirurgiaa ja muita tarpeellisia aineita. Varsinaiset ortodonttiset opinnot käsittävät etiologian, diagnostiikan ja hoidon suunnittelun sekä kliinisen työskentelyn. Tieteellisen tutkimustyön metodiikkaan perehdytään tekemällä laajahko seminaarityö.

H ampaiston oikomishoidon spesialiteetille on kaavailtu myös ylimenokauden vaatimuksia. Tarkoituksena on myöntää erikoisoikeudet ylimenokauden säännösten mukaisesti siihen asti kunnes varsinaisten spesialiteettivaatimusten mukainen koulutus on toteutettu ja ensimmäiset koulutettavat tämän ohjelman mukaan ovat saaneet erikoisoikeudet. Tarvearvio on noin 100.

 

Hallinto

H ammashuollon hallinnon spesialiteetin tarpeellisuuden perusteista on todettu seuraavaa:

Alan tehtävät ovat suuresti lisääntyneet ja terveydenhuollon uusiutunut lainsäädäntö lisää alan erikoishammaslääkärien tarvetta olennaisesti. Hammashuollon hallinnossa tarvitaan sellaisia tietoja ja taitoja, joiden saavuttaminen ilman selvälinjaista ja järjestettyä koulutusta on sattumanvaraista ja näin ollen myös epätarkoituksenmukaista. Maailman Terveysjärjestön hammashuollon jatkokoulutusta 1970 käsitelleen konferenssin raportissa todetaan mm: Ne erityiset tiedot ja taidot, joita kansanterveystyön hallinnon parissa toimiva hammaslääkäri tarvitsee, oikeuttavat täysin perustein hammashuollon hallinnon erikoiskoulutuksen järjestämiseen.

T ämä spesialiteetti eroaa luonteeltaan muista hammaslääketieteen erikoisaloista. Siinä kun kliinisten spesialiteettien tavoitteena on syvällisten tietojen ja taitojen hankkiminen tietyllä hammaslääketieteen osa-alueella niin hallintoon erikoistuvan hammaslääkärin on sen sijaan perehdyttävä laajasti lukuisiin aloihin myös hammaslääketieteen ulkopuolella, mm. kansanterveystieteeseen ja yhteiskunta- sekä käyttäytymistieteisiin. Koulutuksen pituudeksi on kaavailtu 2-3 vuotta. Lähinnä keskus- ja aluehallinnossa toimivilta sekä suurimpien terveyskeskusten vastaavilta hammaslääkäreiltä tultaisiin vaatimaan tämä erikoiskoulutus. Neuvottelukunta on arvioinut tarvittavan noin 50 erikoishammaslääkäriä tällä sektorilla. Koulutus tulisi toteuttaa yliopistojen hammaslääketieteen ja kansanterveystieteen laitosten yhteistyönä, johon liittyisi käytännön harjoittelu terveyskeskusten ja kansanterveystyön hallintovirastojen tehtävissä.

 

Kliininen hammashoito

N eljännen spesialiteetin eli kliinisen hammashoidon spesialiteetin osalta on vasta alustavia suunnitelmia. Tämän jatkokoulutuksen tarkoituksena on perehdyttää hammaslääkäreitä erittäin vaativiin diagnostisiin tehtäviin sekä monimutkaisten hoitoratkaisujen suunnitteluun ja toteuttamiseen.

 

Erikoishammashoidon organisaatio

H ammaslääkärien jatkokoulutuksen suuntaviivoista ja koulutusohjelmista on siis olemassa suhteellisen pitkälle laadittuja suunnitelmia. Tällä hetkellä pallo on lähinnä opetusministeriöllä jatkokoulutuksen käytännön toteuttamiseksi. Alkuvaiheessa jouduttaneen jatkokoulutus järjestämään melko väliaikaisissa puitteissa ja voimavarojen salliessa koulutusta voidaan tehostaa ja saattaa se pysyvälle kannalle.

K oulutuksen järjestämisen lisäksi on oleellisen tärkeää suunnitella erikoishammaslääkärien tehokas ja tarkoituksenmukainen käyttö maamme hammashuollossa. Nykyisten suunnitelmien mukaan vain melko pieni osa, 5-10 %, ammattikunnasta tultaisiin jatkokouluttamaan. Tämän vuoksi on tärkeää luoda erikoishammashoidolle organisaatio, joka takaa jokaiselle kansalaiselle asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta mahdollisuudet erikoishammashuoltopalveluksiin,

H ammas- ja suukirurgian osalta keskussairaaloiden hammassairauksien poliklinikat mahdollistavat tasavertaiset palvelusten saantimahdollisuudet eri puolilla maata. Hampaiden oikomishoidon osalta vaikeudet ovat suuremmat ja tässä yhteydessä on tarkoin harkittava minne jatkokoulutetut oikojahammaslääkärit tulisi sijoittaa. Hallintospesialiteetin osalta ratkaisu on itsestään selvä, koska tätä pätevyyttä edellyttävät virat ovat suoraan terveydenhuollosta päättävien viranomaisten perustettavia.

T änä vuonna myönnetyt ensimmäiset erikoishammaslääkärin oikeudet merkitsevät pitkäaikaisen toiveen toteutumista maamme hammashuollossa ja hammaslääketieteessä. Toivotamme vielä kerran uusille spesialisteille parasta onnea työssään.

 

Lääkintöhallitus ja spesialiteettineuvottelukunta pitivät tarpeellisena informoida hammaslääkärikuntaa erikoistumiskysymyksestä. Niinpä neuvottelukunnan sihteerinä sain tehtäväksi laatia kirjoituksen, joka sitten lähetettiin pääjohtaja Noron ja sihteerin nimissä Suomen Hammaslääkärilehteen. Erityisen pulmalliseksi osoittautui erikoishoidon organisaation rakentaminen ja pysyvien koulutusjärjestelmien rakentaminen. Tärkeintä kuitenkin oli, että erikoistuminen oli saatu käyntiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1975 22(16) 902

 

Hammas, hampaampi, hampain (19)

 

Hyvä Pirkko!

 

O len täsmälleen samaa mieltä kans­sasi tuosta nimihirviöstä (Hampaanhoitotoimisto). Vaikka olen ollut toimiston leivissä jo viisivuotta, en ole päässyt perille, mikä on se hammas, jota toimistomme odotetaan hoitavan. Nimiesityksesi hammashoitotoimisto olisi toki parempi, mutta sekin vasta puolittain, sillä itse asiassa lääkintöhallituksen hampaanhoitotoimiston nimi tulisi muuttaa kuulumaan hammashuoltotoimisto.

H ammashuolto on nimittäin käsite, joka sisältää sekä hampaiden ja suun terveydenhoidon että hammas- ja suusairauksien hoidon ja hammaslääkinnällisen kuntoutuksen. Hampaanhoitotoimistoa perustettaessa vuonna 1970 nimestä oli tehty tiedustelu Suo­men Akatemian kielitoimistolle, joka silloin piti muotoa hampaanhoito suositeltavampana kuin hammashoito; hammashuollosta tuolloin tuskin kuuli vielä edes puhuttavan. Kielitoimiston­kin kannanotot sentään näyttävät muuttuvan: Vuonna 1969 juomaveden fluorikysymyksessä kielitoimisto suo­sitteli sanaa fluoraus eikä fluoridointi. Laatiessani viime talvena artikkelia Suomen Lääkärilehteen käytin uskollisesti sanaa fluoraus ja lehden toimitus­ sihteeri tiedusteli minulta onko käyttämäni muoto oikea. Otinpa jälleen yh­teyttä kielitoimistoon, josta tällä ker­ralla ilmoitettiinmuodon fluoridointi olevan ehdottomasti suositeltava, kos­ka sana fluoraus on liian lähellä sanaa huoraus ja näin ollen positiivisen arvo­varauksen omaava sana saattaisi sekoittua negatiivisen arvovarauksen omaavan sanan kanssa (vastaaja ei kertonut, pitikö hän fluoria myönteise­nä vaiko kielteisenä). Hampaanhoi­don, hampaanhoitotoimiston ja hampaanhoitajan ilmestyminen äidinkieleemme johtunee muodista käyttää genetiiviä tietyissä yhdyssanoissa. Puhutaan myös lastenlääkäristä eikä lapsilääkäristä, terveydenhoitajasta (aikaisemmin terveyssisar), sairaanhoitajasta, mutta myös korvalääkäristä, silmälääkäristä ja hammaslääkäristä. Ah, niin vaikeaa on suomenkieli!

Hammashuoltoterveisin.

 

Lääkintöhallituksen kansanterveysosaston hampaanhoitotoimisto oli melkoinen nimihirviö. Saimme postia jos jonkinlaisina väännöksinä, ja tulipa kerran kirje, jossa osoite oli ”Lampaanhoitotoimisto” – hauska lyöntivirhe, joka silloin ei hirveästi huvittanut. Pikkuhiljaa saimme nimen hinattua ”Hammashuoltotoimistoksi”, mutta sitten kansanterveysosaston toimistojako poistettiin ja meistä tuli apulaisosastopäällikön johtama nimetön yksikkö.

Siinä vaiheessa aloin puhua suun terveydenhuollosta, mutta pääjohtaja Erkki Kivalo kielsi käyttämästä tätä käsitettä, koska kuulemma meidän koulutuksemme oli aivan liian suppea. Vasta seuraava pääjohtaja Matti Ruokola hyväksyi termin ja käytti sitä myös itsekin. Hieman myöhemmin esittelin mahdollisuutta siirtyä hammaslääkärikoulutuksesta suulääkärikoulutukseen. Ehkä sekin aika vielä tulee?

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1975 22(18) 987–990

 

Se pyörii sittenkin... eli hajahuomioita terveyskeskusten

hammashuollosta (20)

 

Heikki Tala

 

Kun kansanterveyslaki kolme ja puoli vuotta sitten tuli voimaan, keskeisiä tavoitteita oli terveydenhuollon painopisteen siirtäminen sairaanhoidosta terveydenhoitoon. Hammashuollossa terveydenhoidon eli hampaiden ja suun terveyden edistäminen ja sairauksien ehkäiseminen on poikkeuksellisen tärkeää ja mielekästä, koska meillä jo tänään on käytettävissä erittäin tehokkaita ehkäiseviä menetelmiä yleisintä kroonista kansantautiamme hammaskariesta vastaan.

Ennen kansanterveyslakia puhuttiin toki ehkäisevän hoidon tarpeellisuudesta, mutta silloinen lainsäädäntö ei antanut kovinkaan suuria mahdollisuuksia järjestelmälliselle ja tehokkaalle hampaiden ja suun terveydenhoidolle. Syy oli yksinkertaisesti siinä, että lapset tulivat lähes säännöllisesti liian myöhään hoidon piiriin eli keskimäärin 7 vuoden iässä, jolloin purennan avainhampaat "kuutoset" olivat usein karioituneet korjauskelvottomiksi.

 

Painopiste nuorimmissa

K ansanterveystyötä lähdettiin toteuttamaan siirtämällä hammashuollon painopiste nuorimpiin ikäluokkiin eli aloittamalla neuvolahammashoito, jonka ensisijaisena tarkoituksena on antaa syntyvälle sukupolvelle edellytykset säilyttää maitohampaat terveinä. Heti lain voimaan tullessa ulotettiin maksuton hammashuolto koskemaan myös 6-vuotiaita, jotka ovat erityinen pysyvien hampaiden karioitumisen riskiryhmä.

K ansanterveystyön valtakunnalliset suunnitelmat laadittiin alusta alkaen siltä pohjalta, että erittäin suotuisasti kehittynyt kansakoulujen hammaslääkärintoimen työvoiman rekrytointi jatkuisi samansuuntaisena kansanterveyslain voimaan tultuakin. Toisin kuitenkin kävi. Varsin perusteellisesti muuttuneet työolosuhteet vähensivät hammaslääkärien hakeutumista terveyskeskusten virkoihin. Taulukosta 1 voidaan nähdä hammaslääkärinvirkojen määrän kehittyminen 31.12.1972 alkaen vuoden 1974 loppuun. Virkojen määrä on kasvanut 1039:stä 1267:een ja täytettyjen virkojen määrän lisäys on ollut 92,5. Vuoden 1974 lopussa kokonaan täyttämättömiä virkoja oli 244,5 (19 %). Hammaslääkärien määrä on siis kasvanut koko ajan, joskin odotettua paljon hitaammin. Heikon virkakehityksen johdosta valtakunnallisia suunnitelmia on tarkistettu myös tavoitteiden kohdalla ja järjestelmällisen hammashuollon aikataulua on hidastettu. Tästä hidastamisesta huolimatta tavoitteita ei ole pystytty saavuttamaan viimeksi kuluneenkaan toimintavuoden aikana.

Taulukossa 2 on esitetty järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettujen lasten ja nuorten määrä vuosina 1974 ja 1973 sekä vertailun vuoksi myös lukuvuonna 1970–71 kansakoulujen hammaslääkärintoimesta annetun lain perusteella kouluhammashoitoon oikeutettujen koululaisten määrä. Hoitoon oikeutettujen määrä on lisääntynyt 550.000:sta 1.050.000:een, mutta vuosittain tarkastettujen määrä vain 505.000:sta 693.000:een.

T arkastetuista hoidon tarpeessa olevien lasten määrä on vähentynyt 14 % vuodesta 1970–71. Valmiiksi hoidettujen potilaiden määrä on kasvanut tarkasteluajanjaksona 10 % ja määrä on pysynyt suhteellisesti lähes samana tarkastettujen lasten lukumäärään verrattuna.

 

Terveydenhoidon tulokset alkavat näkyä

Taulukkoon 3 on valittu muutamia toimenpiteitä terveyskeskusten hammashuollosta vuonna 1974 sekä kouluhammashoidosta lukuvuodelta 1970–71. Tämä vertailu on erittäin mielenkiintoinen ja osoittaa, että tehostettu hampaiden ja suun terveydenhoito alkaa tuottaa hedelmää. Valmiiksi hoidettujen lasten määrässä on siis vain 10 % ero, joten toimenpiteiden määrät eri vuosina ovat hyvin vertailukelpoisia. Täytteiden lukumäärä on lisääntynyt 280.000:lla eli 22 %:Ila. Amputaatioiden määrä on kasvanut 29 prosenttia, ekstirpaatioiden määrä on säilynyt ennallaan eli suhteellisesti hieman laskenut ja gangreenahoitojen määrä on kasvanut 38 % eli 1700 juurenhoidolla. Hampaanpoistojen kohdalla kehitys on ollut kaikkein ilahduttavinta; maitohampaiden poistojen määrä on vähentynyt 41.000:lla eli 16 prosentilla ja pysyvien hampaiden poistot 10.000:lla eli 24 prosentilla! Diagnostiikan tehostamista kuvaa röntgenkuvien määrän lisääntyminen 31.300:sta 81.500:een eli 160 prosentilla.

Y ksityiskohtaisempia hammashuollon seurantatietoja on saatavissa lääkintöhallituksen julkaisemasta kirjasesta "Kansanterveystyö 1974", joka jaetaan lähiaikoina kaikkiin terveyskeskuksiin. Tiedot on esitetty lääneittäin, joten terveyskeskukset voivat verrata oman hammashuoltonsa toteutumista sekä läänien keskiarvoon että koko maan tilanteeseen.

 

 

Tilastot

Joissakin yhteyksissä on esitetty arvostelua terveyskeskusten hammashuollon tilastointijärjestelmää kohtaan.

Edellä esitetyt tiedot kuitenkin osoittanevat että hammaslääkärien keräämät ja lääkintöhallitukselle toimittamat tiedot ovat vertailukelpoisia varsin pitkiltäkin aikaväleiltä siitä huolimatta, että eri vuosina kerätään osittain erityyppisiä tietoja. Tarkoituksena on ollut vaihdella seurannan painopistettä, koska ei ole tarpeellista eikä mielekästäkään joka vuosi seurata samoja asioita. Esimerkiksi kuluvan vuoden aikana kerätään terveyskeskuksista hampaiden oikomishoidosta laaja perustietous ja seuraava tiedustelu tehdään vasta 3-5 vuoden kuluttua. Välivuosina tarkastelun kohteeksi otetaan jokin muu hammashuollon osa-alueista.

Edellä sanottu ei luonnollisesti tarkoita, että seurantajärjestelmä olisi läheskään valmis nykyisessä muodossaan. Kehitystyötä vaikeuttaa kuitenkin se, että terveyskeskusten ja sairaalalaitoksen yhteinen ns. jatkuva terveys- ja sairauskertomusjärjestelmä on vasta alustavan suunnittelun alaisena ja hammashuollonkin tilastointi on riippuvainen tämän työn edistymisestä. Lääkintöhallituksen suunnitelmat siirtyä automaattiseen tietojen käsittelyyn lähivuosina ovat niin ikään aiheuttaneet tiettyä "manjana" -tunnelmaa myös hammashuollon seurantajärjestelmän kehitystyössä. Toivottavasti kuitenkin edellä esitetyn kaltaiset vertailutiedot julkisen hammashuollon kehityksestä ovat omiaan motivoimaan hammashuoltohenkilöstöämme myös paperisodassa, sillä ilman seurantaa ei voi olla järkevää suunnittelua eikä ilman järkevää suunnittelua voi olla tehokasta, taloudellista ja tarkoituksenmukaista hammashuollon toteuttamista.

V iime vuosina kerättyjen seurantatietojen perusteella voidaan olla hyvin tyytyväisiä terveyskeskushammaslääkäreidemme työpanokseen. Hammaslääkärit ovat oivaltaneet suun ja hampaiden terveydenhoidon avainaseman hammashuoltomme ratkaisua etsittäessä. Terveyskeskusten hammashuolto tältä osin on kehittymässä erittäin suotuisaan suuntaan.

 

Pidin erityisen tärkeänä, että hammaslääkärikunta saa jatkuvasti tietoa kansanterveystyön edistymisestä. Kolme vuotta lain voimaan tulon jälkeen tunnelmat terveyskeskuksissa olivat edelleen kiihkeät. Kunnallisen sopimusvaltuuskunnan ratkaisut hiersivät todella pahasti ennen lakia kouluhammaslääkäreinä toimineita – ja hyvästä syystä. Muutos oli ollut raju ja taloudellisesti lähes katastrofaalinen. Uusien virkojen täyttäminen osoittautui vaikeaksi ja avoimien virkojen määrä alkoi lähestyä neljäsosaa kaikista viroista. Yksi syy tähän oli uusien virkojen määrän todella nopea kasvu.

Oli kuitenkin mieluisaa todeta, että terveyskeskusten suun terveydenhuolto kaikista ongelmista huolimatta kehittyi suotuisaan suuntaan. Niinpä valitsin otsikoksi tuon kuuluisan lausahduksen ”Eppur si muove”.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1975 22(18) 996

 

Hampaiston oikomishoidon erikoishammaslääkärin pätevyysvaatimusten ylimenokauden määräykset (21)

 

Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta on kokouksessaan 1.9.1975 päättänyt vahvistaa hampaiston oikomishoidon erikoishammaslääkärin pätevyysvaatimusten ylimenokauden määräykset.

Hampaiston oikomishoidon spesialiteettia myönnettäessä sovelletaan seuraavia ylimenokauden vaatimuksia:

1. Perusvaatimukset:

1.1. Hammaslääketieteen lisensiaatin tutkinto tai sitä vastaava hammaslääkärintutkinto

1.2. 12 kuukauden toiminta hammas lääkärinä

1.3. Kolmen (3) vuoden päätoiminen palvelu Helsingin, Turun, Oulun tai Kuopion yliopistojen tai korkeakoulun lasten hampaidenhoidon ja hampaiston oikomishoidon osastolla.

1.4. Riittäviksi katsottavien alan kurssien suorittaminen (tarvittaessa järjestetään kuulustelu)

2. Perusvaatimuksia korvaavat ja muut asiaan vaikuttavat tekijät:

2.1. Erikoishammaslääkärin oikeudet hampaiston oikomishoidossa voidaan myöntää

2. 1. 1. Hampaiston oikomisopin ja lasten hampaidenhoito-opin professoreille

2.1.2. apulaisopettajille ja osastonhammaslääkäreille, joilla on vähintään kolmen vuoden palvelu hampaiston oikomisopin ja lasten hampaidenhoito-opin osastolla

2.1.3. ulkomailla erikoistuneille (tarvittaessa kuulustelu)

2.2. Ulkomaisten hammaslääketieteen laitosten hampaiden oikomisosastoilla suoritettu palvelu

2.3. Muu mahdollinen toiminta, joka voidaan lukea ansioksi.

 

Samalla kun hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta julkistaa hampaiston oikomishoidon erikoishammaslääkärin pätevyysvaatimusten ylimenokauden vaatimukset, neuvottelukunta kehottaa niitä hammaslääkäreitä, jotka katsovat täyttävänsä nämä vaatimukset, hakemaan erikoishammaslääkärin oikeutta lääkintöhallitukselta. Hakemuksesta, joka voidaan laatia lääkintöhallituksen lomakkeelle no 111 (hakemus erikoislääkärin oikeuden myöntämiseksi), tulee ilmetä hakijan toiminta ja koulutus hampaiston oikomishoidon spesialiteetin ylimenokauden vaatimusten mukaisissa tehtävissä sekä muut seikat, joiden hakija katsoo saattavan vaikuttaa erikoisoikeuden myöntämiseen.

Ylimenokauden vaatimusten voimassaoloajaksi neuvottelukunta on vahvistanut 1.9.1975–31.12. 1976.

Hakemukset toimitetaan lääkintöhallitukselle, Siltasaarenkatu 18 A, 00530 Helsinki 53, puhelin 90718 511, josta saa myös em. hakemuslomakkeita.

 

Heikki Tala

Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunnan sihteeri

 

Ortodonttien erikoistuminen ylimenokauden pätevyysvaatimusten perusteella osoittautui erityisen hankalaksi. Niinpä Suomen Hammaslääkäriseuran puheenjohtaja Olli Rönning Hammaslääkäripäivien avauspuheessaan vertasi lääkintöhallituksen päätöksiä arpajaisiin. Kysäisinkin Ollilta puheen jälkeen, että mitenkäs sinun niissä arpajaisissa kävi? Vastauksen voitte arvata.

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1975 22(20) 1105–1106

 

Amerikan lääkäriliitto korostaa edelleen tukeaan fluoridoinnille (22)

 

Amerikan Lääkäriliitto (AMA) jatkaa pitkäaikaista juomaveden fluoridoinnin tukemistaan julkaisemalla ajanmukaistetun julkilausuman. AMA:n valtuusto hyväksyi yksimielisesti 1.12.1974 AMA:n Council on Foods and Nutritionin tarkistaman seuraavan päätöslauselman:

H arvalle terveydenhuollon toimenpiteelle on omistettu laajempaa kliinistä ja laboratoriotutkimusta, epidemiologista tutkimusta, laajoja kliinisiä kenttäkokeita, jotka ovat kohdistuneet koko kunnan väestöön, ja sekä myönteistä että kielteistä julkista huomiota kuin yleisten juomavesilähteiden fluoridoinnille.

Vuonna 1957 AMA antoi lausunnon fluorideista ja julkisista vesilaitoksista (sen pohjalta mitä asiasta silloin tiedettiin tutkimuksen ja kokeilujen perusteella). Nyt on aika saattaa lausunto ajan tasalle, koska käytettävissä on runsaasti uusia kokeellisia, kliinisiä, laboratoriotutkimuksiin perustuvia ja epidemiologisia tietoja, jotka tukevat tämän tärkeän ja oleellisen essentiellin hivenaineen turvallisuutta ja tehokkuutta.

N äitä tietoja arvioidessaan AMA on suunnannut pääasiallisen huomionsa juomavesilähteiden fluoridien kliiniseen tehokkuuteen, turvallisuustekijöihin, tehokkuuden ulottuvuuteen sekä toksisuustasoihin tai muihin haittavaikutuksiin. Sekä fluoridien lisäämisen että vähentämisen tekniikkaan ja valvontaan liittyviä seikkoja on tarkasteltu evaluaation yhteydessä. Sekä turvallisuuden että tehokkuuden vaihteluvälin on ymmärretty olevan ensisijaisen tärkeä suhteutettuna koko väestöön, sen eri ikäryhmiin ja erilaisiin terveydentiloiltaan toisistaan poikkeaviin ryhmiin.

V että joka sisältää suositellun optimimäärän fluorideja (0.7–1.2 ppm paikkakunnasta riippuen) tulisi nauttia koko elinajan. Tämä johtopäätös perustuu epidemiologisiin tutkimuksiin, joita on suoritettu alueilla, joiden vesi sisältää luonnostaan fluorideja sekä alueilla, joissa juomavesi on keinotekoisesti fluoridoitu. Useiden valvottujen fluoridointiohjelmien, joista jotkut ovat olleet käynnissä vuodesta 1945 lähtien, on seurannan perusteella todettu olleen menestyksellisiä hammaskarieksen määrän vähentämisessä. ja/tai ehkäisemisessä.

Ainoastaan kun suhteellisen suuria fluoridimääriä (8-20 mg/vrk) on nautittu yli 10–20 vuoden ajan, on voitu todeta yleisiä haittavaikutuksia. Mitään haittavaikutuksia ei ole todettu, kun vesi on sisältänyt optimimäärän fluorideja ja tällaista vettä on nautittu 10–20 vuoden ajan. Fluoridien aiheuttamaa hampaiden laikkukiilteisyyttä on tavattu vain, jos fluoridipitoisuus vedessä on ylittänyt 1,4–1,6 ppm.

Tutkimustyön perusteella on voitu osoittaa, että ihmisillä, jotka nauttivat sopivan fluoripitoista vettä, ei ole tästä haittavaikutuksia munuaisiin, kilpirauhaseen, vereen, virtsaan tai kuuloon. Yhtään allergiatapausta ei ole yhdistetty suositellulle tasolle fluoridoituun juomaveteen.

Tutkimuksissa on myös tehty havaintoja, joiden mukaan sopivat määrät fluorideja saattavat olla avuksi ehkäistäessä tai helpotettaessa sellaisia luustosairauksia kuin osteoporoosi erityisesti ikääntyvällä väestöllä.

Vesijohtovesien fluoridipitoisuuden optimoimiseksi on kehitetty laitteistot, luotettavat analyysimenetelmät ja asianmukaiset turvallisuusjärjestelmät, jotta toimenpide voidaan suorittaa turvallisesti.

N ämä näkökohdat huomioiden AMA on kriittisesti tarkastellut kysymystä kokonaisuutena tietoisena siitä, mitä on tehty sekä punninnut huolellisesti väitteitä, joita fluoridoinnin vastustajat ovat esittäneet, niitä tukevine tieteellisine todistusaineistoineen säilyttääkseen objektiivisen asenteen tähän tärkeään terveydelliseen toimenpiteeseen.

M itkään muut fluoridien käyttövaihtoehdot sairauksien ehkäisyyn eivät tällä hetkellä voi korvata juomaveden fluoridointia tehokkaana ja käytännöllisenä kansanterveydellisenä toimenpiteenä. Milloin juomaveden fluoridointia ei voida toteuttaa, muita tapoja turvata väestölle riittävä fluorin saanti tulee kuitenkin rohkaista.

Tämän huolellisen tietojen analysoinnin pohjalta AMA pitää juomaveden fluoridointia suositellulle tasolle toivottavana ja turvallisena terveydellisenä menetelmänä koko väestölle ja kehottaa kaikkia kuntia ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin fluoridoinnin toteuttamiseksi.

Amerikan Lääkäriliitto on antanut aikaisemmat juomaveden fluoridointia tukevat julkilausumansa vuosina 1951, 1957 ja 1972.

 

Tällaisia arvovaltaisten järjestöjen ja viranomaisten julkilausumia juomaveden fluorauksen puolesta oli pilvin pimein, mutta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa fluorauksen vastustus oli raudanlujaa. Käytin elämästäni neljännevuosisadan juomaveden fluorauksen edistämiseen tuloksetta. Onneksi siinä sivussa muut fluorin käyttömuodot saivat rauhassa kehittyä ja tulosta karieksen ehkäisyssä alkoi syntyä ripeästi. Edelleen nyt 2000-luvun alkupuolella juomaveden fluoraus on laajalti käytetty menetelmä hammaskarieksen ehkäisyyn sekä muutoinkin terveyden edistämiseen.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1975 22(21) 1147-1151

 

Juomaveden fluorauksen kustannus-hyötyarvioinnista (23)

 

Ylilääkäri Heikki Tala Lääkintöhallitus

 

Viime vuosien kuluessa on todettu, ettei hammaskariesta pystytä voittamaan korjaavalla hoidolla eli "paikkauksella” ­(WHO 1975). Kariesongelman ratkaisu edellyttää ehkäisevän hoidon voimakasta tehostamista. Fluori on osoittautunut poikkeuksellisen tehokkaaksi ehkäisemään tätä yleisintä kansantautiamme.

K ansanterveystyön valtakunnallisessa suunnitelmassa vuosille 1976-1980 onkin edellytetty, että kunnat viimeistään vuoden 1978 loppuun mennessä turvaavat riittävän fluorin saannin asukkailleen paikallisista olosuhteista riippuen tehokkaimmalla ja taloudellisesti edullisimmalla tavalla lääkintöhallituksen antamien ohjeiden mukaan. Tämän valtioneuvoston 3.4.1975 vahvistaman suunnitelman perusteluosassa todetaan, että fluorin saannin turvaamiseen soveltuvina menetelminä tulevat käytännössä kysymykseen fluorin lisääminen vesijohtoveteen tai fluoritablettien jakelun järjestäminen, joista ensiksi mainittu menetelmä on joka suhteessa käyttökelpoisempi niillä seuduilla, joissa on vesijohtoverkosto käytettävänä.

Suunnitelman valmisteluvaiheessa ja sen jälkeen lehdistössä on esiintynyt kirjoituksia ja mielipiteitä, joiden mukaan juomaveden fluoraus olisi niin kallis, ettei sitä voitaisi toteuttaa (esim. Keränen 1975). Tämän vuoksi on paikallaan tarkastella eri puolilla maailmaa saatujen kokemusten perusteella juomaveden fluorauksen kustannus-hyötysuhdetta.

 

Kustannus-hyötyanalyyseistä ulkomailla

Maailman terveysjärjestö on viime huhtikuussa julkaissut raportin "Fluoridation and dental health" (WHO A28/10, 1975). Raportissa on tarkasteltu mm. fluorin eri käyttömuotojen kustannus-hyötysuhdetta ja todettu seuraavaa: Hammaskariesta ehkäisevien menetelmien välitön kustannussäästö voidaan laskea riittävän tarkasti vaikka välillisiä kustannuksia ei pystytä edes arvioimaan. Useiden kustannus-hyötyanalyysien tulokset osoittavat, että juomaveden fluoraus voi tuottaa yli 30-kertaisen säästön siihen uhrattuihin varoihin verrattuna (Davies 1974). Kustannus-hyötysuhde voidaan laskea vertaamalla juomaveden fluorauskustannuksia (mk/capita/aikaväli) niihin hammashuoltokustannuksiin, jotka syntyisivät, ellei fluorausta toteutettaisi.

Erinomainen esimerkki Juomaveden fluorauksen tuottamasta hyödystä on Uudessa Seelannissa tehty tutkimus (Denby & Hollis 1966). Siellä 10 vuoden juomaveden fluorauksen ansiosta pystyttiin pitkään vakiona ollut suhdeluku 475 valmiiksi hoidettua lasta vuodessa yhtä kouluhammashoitajaa kohti muuttamaan suhdeluvuksi 1:690 eli vuosittain valmiiksi hoidettujen määrä yhtä hoitajaa kohti lisääntyi 45 prosentilla.

Juomaveden fluorauksen kustannushyötysuhdetta on tutkittu myös kolmessa eurooppalaisessa kaupungissa: Baselissa Sveitsissä, Karl-MarxStadtissa DDR:ssä ja Birminghamissa Isossa-Britanniassa (Künzel 1974). Tutkimuksessa todettiin fluorauksen seurauksena hammaskarieksen voimakas määrällinen väheneminen ja kariesvaurioiden muuttuminen vaikeusasteeltaan lievemmiksi kaikissa ikäryhmissä sekä toimenpiteen erittäin suuri taloudellisuus.

Eri puolilla maailmaa suoritettujen kustannushyötyanalyysien menetelmät ja tulokset ovat vaihdelleet melkoisesti, mutta juomaveden fluorauksen kustannushyötysuhde on ollut keskimääräisesti edullisin muihin fluorin käyttömenetelmiin verrattuna.

 

Esimerkkejä kustannushyötylaskelmista Suomessa

Vuonna 1975 maamme hammashuollon kokonaiskustannuksiksi arvioidaan 400 miljoonaa markkaa eli keskimäärin 85 markkaa asukasta kohti. Hammashuollon kysyntää, hoidontarpeesta puhumattakaan, ei tällöin vielä pystytä tyydyttämään.

K uopio on toistaiseksi ollut ainut paikkakunta Suomessa, jossa juomavettä on fluorattu. Kuopio aloitti fluorauksen vuonna 1959. Vuonna 1969 fluorauksen kustannukset siellä olivat noin 30 penniä asukasta kohti vuodessa (Nordling & Tulikoura 1970). Laitteisto maksoi vuonna 1959 noin 20.000 mk ja käyttökustannukset ovat olleet alle 20.000 mk/v eli 320.000 mk 16 vuoden kuluessa. Tähän mennessä Kuopion on laskettu säästäneen hammashuoltokustannuksissa 1.800.000 mk (1970 hintatason mukaan). Vuonna 1973 Kuopiossa terveyskeskuksen hammashuoltokustannukset olivat 86 mk/asiakas ja vertailukaupungissa Jyväskylässä 112 mk/ asiakas eli Kuopiossa kustannukset olivat 40 % pienemmät. Kuopion fluorauksen kokonaiskustannukset vuonna 1973 voidaan arvioida olleen korkeintaan 1 mk/asukas ja hammashuoltokustannukset ovat siellä olleet 36 markkaa halvemmat asiakasta kohti kuin vähäfluorisessa Jyväskylässä joten kustannushyötysuhde tämän mukaan olisi l: 36.

H elsingin vesilaitos on alustavasti arvioinut juomaveden fluorauksen aiheuttavan 400 000 mk:n rakennuskustannukset ja 1.900.000 mk:n laitekustannukset eli yhteensä 2,3 miljoonan markan perustamiskustannukset. Vuotuiset käyttökustannukset tulisivat olemaan noin 540.000 mk. Vertailun vuoksi mainittakoon, että yhden järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutetun lapsen hammashuolto Helsingin terveyskeskuksessa maksoi vuonna 1974 noin 140 mk. Helsingin väestöstä n. 100.000 on alle 17-vuotiaita, joille kansanterveyslain mukaan kuuluu maksuton hammashuolto terveyskeskuksessa. Vuoden 1975 talousarviossa Helsinki on varannut hammashuoltoon 13,6 miljoonaa markkaa. Pelkästään yhden prosentin kumulatiivinen vuotuinen hammaskarieksen hoitokustannusten väheneminen 10 vuoden kuluessa fluorauksen ansiosta toisi takaisin kaikki tähän toimenpiteeseen uhratut varat.

V aihtoehtona voidaan laskea kuinka paljon maksaisi fluorin saannin turvaaminen tableteilla. Jotta kansanterveystyön valtakunnallisessa suunnitelmassa edellytetty tehokkuus olisi verrattavissa juomaveden fluorauksella saavutettavaan tulokseen, tulee vähintään kaikille alle 15-vuotiaille jakaa fluoritabletteja lääkintöhallituksen yleiskirjeen no 1436 mukaisesti:

½-2-vuotiaat 9 000 x 365 tablettia = 3.285.000 tablettia

2-7-vuotiaat 30 000 x 730 tablettia = 21.900.000 tablettia

7-14-vuotiaat 48 000 x 1460 tablettia = 70.080.000 tablettia: yhteensä 95.265.000 tablettia.

1000 tabletin annos maksaa 7,32 mk eli tablettikustannus olisi 697.000 mk/v. Lisäksi tulevat jakelusta aiheutuvat henkilöstömenot. On myös huomattava, että tablettien tehokkuus edellyttää niiden säännöllistä jokapäiväistä käyttöä. Kokemusten perusteella on kuitenkin todettu, että varsin monet vanhemmat unohtavat tablettien antamisen ja tämän vuoksi teho ei vastaa automaattisesti annosteltavaa fluoria juomavedessä.

S euraavassa tarkastellaan teoreettisesti juomaveden kustannus-hyötysuhdetta Espoossa. Taulukossa 1 on esitetty muutamia keskeisiä lukuja tarkastelun perustaksi. Vuonna 1974 Espoossa yksi hammaslääkäri ehti vuoden aikana hoitaa valmiiksi 872 asiakasta. Tältä pohjalta arvioituna Espoossa olisi jo tällöin tarvittu 40 hammaslääkäriä vain alle 17-vuotiaitten hammashuollon järjestämiseksi (Vantaalla oli vuonna 1974 jo 41 terveyskeskushammaslääkäriä ja asukasluku on jonkin verran pienempi kuin Espoossa). Espoon terveyskeskuksen toimintasuunnitelmassa vuosiksi 1976–1980 kaupunginvaltuusto esittää perustettavaksi 16 uutta hammaslääkärinvirkaa.

Jotta Espoo pystyisi vuonna 1985 hoitamaan järjestelmäl-liseen hoitoon oikeutetut lapset ja nuoret, pitäisi terveyskeskukseen perustaa 30 uutta virkaa edellyttäen, että yksi hammaslääkäri pystyisi jatkossakin hoitamaan 870 asiakasta vuodessa.

Tämä merkitsisi keskimäärin 3 uuden hammaslääkärinviran perustamista vuosittain 10 vuoden ajan. Rahallisesti se merkitsisi 9 miljoonan markan perustamiskustannuksia (1 m² hinta hammashoitolassa on noin 3.000 mk koneineen, laitteineen ja kalusteineen) ja 25,2 miljoonan markan käyttökustannuksia 10 vuoden aikana.

 

Taulukossa 2 on laskettu erilaisia vaihtoehtoisia kustannuksia siltä pohjalta, että yksi hammaslääkäri juomaveden fluorauksen ansiosta pystyisi lisäämään vuotuista hoitokapasiteettiaan 15–49 prosenttia. Jo 15 % hoitokapasiteetin lisäys tuottaisi 5,8 miljoonan markan säästön (70 % väestöstä on arvioitu olevan edelleen vuonna 1985 vesijohtoverkoston piirissä, joten 70 % 8,3 miljoonasta markasta = 5,8 miljoonaa mk) 10 vuoden kuluessa fluorauksen aloittamisesta. Toisin sanoen tämän verran olisi täysin perusteltua sijoittaa juomaveden fluoraukseen varoja ja espoolaisten terveyden kannalta tulos olisi vielä selvästi positiivisempi kuin jos samalla  rahamäärällä olisikin tyydytty lisäämään hammashuoltopalveluja. Mikäli karieksen vähenemisprosentti olisi 40–50 välillä (vaihtoehdot III ja IV) olisi säästö vastaavasti 1316 miljoonaa markkaa. Pitemmällä tähtäyksellä juomaveden fluorauksella on saavutettavissa vieläkin korkeampia kariesreduktioprosentteja, aina 70 -90 prosenttiin asti (Ast & Fitzgerald 1962). Juomaveden fluorauksella saavutetaan koko eliniän kestävä suoja kariesta vastaan ja vaikutus tehostuu käytettäessä jatkuvasti myös aikuisiässä fluoripitoista vettä (Jackson 1974).

Yhdysvalloissa on kokeiltu myös hyvin pienten vesilaitosten veden fluorausta myönteisin tuloksin (Striffler et al. 1965). Jopa vain 70 kuluttajan vesijohto on ollut taloudellisesti edullista ja teknisesti mahdollista fluorata. Meillä fluoraukselle asetetut tekniset vaatimukset toistaiseksi rajoittanevat fluorauksen suhteellisen suuriin vesilaitoksiin. Lääkintöhallituksessa on parhaillaan työryhmä, joka viimeistelee juomaveden fluorauksen teknisen toteuttamisen yksityiskohtia ja tulosten valmistuttua niistä tullaan tiedottamaan kunnille. Vesihallituksen ilmoituk-sen mukaan vuonna 1974 noin 66 % maamme väestöstä oli vesilaitosten piirissä ja laitosten kokonaismäärä (yli 200 kuluttajaa) oli 731.

Terveys kustannus-hyötyanalyysissä

Edellä on arvioitu juomaveden fluorauksen kustannushyötysuhdetta pääasiassa taloudellisten näkökohtien perusteella. Lisäksi on luonnollisesti otettava huomioon se, että fluoraus lisää merkittävästi terveiden hampaiden ja hampaistojen määrää. Esimerkiksi Kuopiossa 10 vuoden fluorauksen tuloksena 7-vuotiaitten lasten pysyvien täysin terveiden hampaistojen määrä lisääntyi 144 prosenttia. Märkivien hampaiden lukumäärä tässä ikäryhmässä väheni 24:stä nollaan ja juurenhoitojen määrä 210:stä kuuteentoista. Vuonna 1974 tehty vertailu Kuopion ja Jyväskylän välillä osoitti, että sadasta vuonna 1966 syntyneestä oppilaasta 65:llä oli Kuopiossa täysin terveet hampaat kun vastaava luku Jyväskylässä oli 19.

 

Yhteenveto

Juomaveden fluorauksesta on jo yli 30 vuoden kokemukset. Eri puolilla maailmaa, suoritetut kustanus-hyötyanalyysit ovat osoittaneet, että juomaveden fluorauksen kustannushyötysuhde on ollut erittäin edullinen (1:30) ja että se on ollut keskimääräisesti edullisin muihin fluorin käyttömuotoihin verrattuna. Tämä siitä huolimatta, että vesilaitosten tuottamasta vedestä vain pieni osa nautitaan juotuna tai ruokien mukana. Muutamat teoreettiset arviot ja käytännön kokemuksiin perustuvat laskelmat Suomessa osoittavat, että juomaveden fluorauksella on saavutettavissa huomattava terveydentilan paraneminen erittäin pienin kustannuksin verrattuna korjaavan hammashoidon kustannuksiin. Kaikki tämä tukee voimakkaasti juomaveden fluorauksen toteuttamisen tarpeellisuutta kansanterveystyössä. Nykyinen kireä taloudellinen tilanne edellyttää tavallistakin tiukemmin käytettäväksi tehokkaimpia ja taloudellisesti edullisimpia menetelmiä kaikilla yhteiskunnan toimialueilla. Juomaveden fluoraus täyttää nämä ehdot.

 

KIRJALLISUUTTA

1. Ast, D.B., and Fitzgerald, Bernadette. Effectiveness of water fluoridation. Am. Dent. A. L, 65:581–588, 1962.

2. Davies, G. N. Cost and benefit of fluoride in the prevention of dental caries. WHO, Off set Publ. No 9, 1974.

3. Denby, G. C, and Hollis, M. J. The effect of fluoridation on a dental public health programme. New Zealand Dent. J. 62:32–36, 1966.

4. Jackson, D. Dental caries: the distinction between delay and prevention. Brit-Dent. J. 137:347–351, 1971.

5. Keränen, Pentti. Vesijohtoveden fluorauksen toteuttamisen mahdollisuudet Hämeenlinnassa. Ympäristö ja terveys 6:145–147, 1975.

6. Kiinzel, Walter. The cost and economic consequences of water fluoridation. Caries Res. 8:28-35, suppl. 1974.

7. Nordling, Helmer ja Tulikoura, Inkeri. Kokemuksia Kuopion juomaveden fluorauksesta. Suomen Hammaslääk. lehti 17:517–524, 1970.

8. Striffler, D. F. et al. Fluoridation of water supplies in small rural communities. Publ. Health Rep. 80:25–32, 1965.

9. WHO. Fluoridation and dental health. Report by the Director-General, WHO A28/10, 9 April 1975.

 

Tämäkin kirjoitus julkaistiin myös toisessa mediassa, Suomen Kunnallislehdessä 13/75. Onnettomuudekseni olin tehnyt laskutoimituksissa yhden virheen, minkä vuoksi KUVENEn edustajat antoivat ansaittua palautetta uskottavuudestani. No, maailmanlaajuinen seuruu vielä 2000-luvulla osoittaa, että juomaveden fluoraus on edelleen kustannus-tehokas kansanterveydellinen toimenpide. Pohjoismaat eivät kuitenkaan halunneet sitä hyödyntää, vaikka talousveden juomakelpoiseksi saattamiseksi käytetään lukuisia muita kemikalioita. Täysipäiväinen muttei ehkä täysipäinen osallistuminen juomaveden fluorausta koskevaan maailmanlaajuiseen kiistelyyn oli kokemus, jota ilmankin olisi varmaan tullut toimeen. Mutta kyllä se ehdottomasti oli opetus siitä, miten hyvin nimekkäät ja pitkälle koulutetut ihmisetkin vetävät lausuntonsa hihasta pelkkään mutu-tuntumaan perustaen.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(3) 158–159

 

Kirjauutuus suun sairauksien ehkäisystä (24)

 

Carlos, J. P. (ed.) Prevention and oral health. DHEW publication no. (NIH) 74-707, Washington, D.C,

U.S. Government printing office 1975, XII + 90 P.

 

V iime kesänä perheellämme oli ilo saada vieraakseen vanhat tuttavat USA:n opintomatkan ajoilta, John D. Suomi perheineen. Tri Suomi, joka oli ensimmäistä kertaa tutustumassa esi-isiensä maahan, on vanha tuttu myös Suomen Hammaslääkärilehden lukijoille, sillä hänen kirjoituksensa "Parodontaalisairauksien ehkäisy" julkaistiin Jukka Meurmanin käännöksenä vuonna 1972. Tri Suomen tuliaisena oli uunituore kirja "Prevention and oral health", jonka toimitusneuvostoon hän kuuluu. Teos on historiallinen, sillä se on ensimmäinen the Fogarty International centerin julkaisu sarjassa Fogarty International Center Series on Preventive Medicine.

The Fogarty International Center perustettiin vuonna 1968 edesmenneen kongressimiehen John E. Fogartyn muistolle. Keskuksen tarkoituksena on National Institutes of Health'in piirissä keskittyä biologiseen ja lääketieteelliseen tutkimukseen, joka on omistettu kansainväliselle yhteistyölle ihmiskunnan terveyden hyväksi.

K irjan toimittaja on hammaslääkäri James P. Carlos ja kirja perustuu kansainväliseen kongressiin, jossa oli 40 alustajaa, joukossa norjalaisia, tanskalaisia ja ruotsalaisia tutkijoita.

Nimensä mukaisesti kirja keskittyy suun alueen sairauksien ehkäisyyn ja pääpaino on luonnollisesti karieksen ja hampaiden kiinnityskudossairauden ehkäisyssä, koska juuri nämä kaksi sairautta muodostavat erään laajimmista kansanterveydellisistä ongelmista koko maailmassa. Esipuheessa todetaan näiden sairauksien korjaavan hoidon olevan niin painotetussa asemassa, että jo nyt tunnettujen käyttökelpoisten ehkäisevien menetelmien hyväksikäyttö on tästä kärsinyt. Tämän vuoksi korostetaan tutkimuksen ja hammashuollon organisaation uudistuksen välttämättömyyttä etsittäessä tietä suun alueen terveyteen.

K irja jakautuu viiteen lukuun, joissa käsitellään:

1) suun alueen terveyden kasvavaa ongelmaa,

2) oraalisten tautien ja sairauksien luonnetta ja merkitystä, 

-                            karies

-                            hampaiden kiinnityskudossairaus 

-                            oraali-fakiaaliset epämuodostumat ja malokkluusiot

-                            pehmeiden kudosten haavaumat  ja suusyöpä

-                            muut suun alueen taudit ja sairaudet

3) nykyisin käytettävissä olevia ehkäiseviä menetelmiä 

-                            fluori 

-                            pinnoitteet 

-                            plakin ehkäisy ja poistaminen

-                            ruokavalion muuttaminen

4) mahdollisuuksia kehittää uusia ehkäiseviä menetelmiä

-                            uudet paikalliset fluorin käyttö muodot ja tekniikat ongelmista koko maailmassa.

-                            antimikrobiset aineet ja entsyymit

-                            sokerin korvikkeet ja lisäaineet 

-                            muut hivenaineet kuin fluori 

-                            rokotteet

5) ehkäisevien menetelmien saattamista väestön käyttöön

-                            kustannus-hyötyajattelu

-                            järjestelmällisen hammashuollon peruselementit

-                            hyväksymisen voittaminen ehkäiseville menetelmille.

Y hdeksänkymmentäsivuinen kirja on erinomainen läpileikkaus siitä, mihin asti tutkimuksessa on päästy ehkäisevässä hammaslääketieteessä ja mitkä ovat tulevaisuuden tutkimussuunnat. Näin suppeassa kirjassa on luonnollisesti jouduttu käsittelemään asioita hyvin yleisessä muodossa ja kirjallisuusviitteet johdattavat lukijan varsinaisille tiedon lähteille.

Kirjan toivoisi kuluvan kansanterveydestä kiinnostuneiden hammaslääkärien käsissä ja siinä esitettyjen periaatteiden imeytyvän meidänkin maamme hammashuoltoon.

 

James P. Carlos tuli tutuksi eräällä lentomatkalla USA:ssa. Hän on yksi hammaslääketieteen suurista nimistä ja tämä kirja on vain yksi todiste hänen monipuolisesta urastaan tutkijana ja tiedonvälittäjänä. John D. Suomi oli merkittävä parodontologian tutkija ja jo nimi kertoo hänen etnisestä taustastaan. Tuskinpa monikaan kollega tätä kirjaa hankki, mutta jo lyhyessä esittelyssä saatoin kertoa korjaavan hoidon ja sairauksien ehkäisyn globaalisesta epätasapainosta – joka itse asiassa jatkuu vielä tänään uudella vuosituhannella. Isot laivat kääntyvät hitaasti.

Tässä vaiheessa aloin myös ihmetellä, että vain muiden Pohjoismaiden tutkijat esiintyivät kansainvälisissä yhteyksissä. Suomalaiset loistivat poissaolollaan - ilmeisesti pääasiassa kieliongelmien vuoksi?

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(5) 259–260

 

Juomaveden fluorauksesta ei koidu haitallisia ympäristövaikutuksia

              (25)

Viime aikoina on julkisissa tiedotusvälineissä käsitelty jälleen juomaveden fluorausta ja "yleisiin tuntemuksiin" vedoten esitetty, että siitä tulisi luopua. Lukuisten aikaisempien kansainvälisten ja kansallisten järjestöjen, viranomaisten ja tiedemiesten fluorausta koskevien selvitysten lisäksi on vastikään ilmestynyt englantilainen raportti fluorista ja terveydestä. Raporttia on käsitelty mm. kahdessa arvovaltaisessa lääke­- ja hammaslääketieteellisessä julkaisussa. Selvitystyössä on todettu mm., ettei juomaveden fluorauksesta ole haitallisia ympäristövaikutuksia.

 

THE LANCET 10. 01. 19 76

”FLUORIDIT JA TERVEYS TÄNÄÄN”

S ukupolvi sitten Grand Rapidsin asukkaat Michiganissa nostivat juomavetensä fluoripitoisuuden 1 mg:aan litrassa (yksi miljoonasosa). Kymmenen vuotta myöhemmin samanlaisia kokeiluja aloitettiin Isossa-Britanniassa ja 1960-luvun lopulla tulokset kaikkialta maailmassa olivat yhdenmukaisia: kun yleisten vesijohtojen veden fluoripitoisuus nostettiin yhteen milligrammaan litrassa (tai vesi luonnostaan sisälsi fluoria tämän määrän tai enemmän), väestön - erityisesti lasten - hampaat olivat terveempiä. Jopa järkkymättömimmät fluorauksen puoltajat olisivat tyytyväisempiä korkeampaan terapeuttiseen suhteeseen (ts. haitallisen ja hyödyllisen annoksen väliseen suhteeseen) ja vieläkin tyytyväisempiä, jos tiedettäisiin, miten tämä alkuaine ehkäisee hammaskariesta. Joka tapauksessa monien vuosien kokemukset väestöjen keskuudessa, jotka ovat juoneet luonnostaan fluoripitoista tai fluorattua vettä, ovat osoittaneet, ettei tästä ole ollut mitään haitallisia vaikutuksia.

Y hdistyneessä Kuningaskunnassa kaikkein vakuuttavimmat osoitukset fluorin myönteisistä vaikutuksista on saatu pitkäaikaisesta seurannasta Angleseyssä sekä Kilmarnockista, missä fluorauksesta luovuttiin sillä seurauksella, että lasten hampaiden terveys merkittävästi huononi.  Kuitenkin vain yksi henkilö kymmenestä Englannissa ja Walesissa nykyisin juo fluorattua vettä pääasiassa fluorinvastaisen liikkeen ansiosta. Royal College of Physicians (Ison-Britannian kuninkaallinen lääkäriseura) kumoaa erinomaisessa kirjallisuuskatsauksessaan perusteellisesti kaikki fluorinvastaisen liikkeen esittämät tieteeseen perustuvat väitteet.

M ikäli tätä raporttia luetaan laajemmalti - ja on todella toivottavaa, että paikallishallinnon edustajat tutustuvat huolellisesti siihen - fluorin vastustajat saavat vaihtaa väitteensä toisille alueille, kuten yksilön vapauteen ja oikeuteen valita. Tähänkin lääkäriseuralla on valmis vastaus: lääkäriseuran työryhmä ei näe mitään erityistä eroa fluorin ja toisaalta kuparisulfaatin, kloorin, alumiinin ja kalsiumin (joita säännöllisesti lisätään veteen) välillä; ja todellakin työryhmä on huolestunut, mikäli toimenpiteestä luovutaan, kun se kerran on turvallinen ja hyödyllinen. Fluorauskehotukseen ei ole liitetty epäilyjä tai lisätutkimuskehotuksia tai kansanäänestyksiä: "Lääkäriseura suosittelee juomavesien fluorausta Yhdistyneessä Kuningaskunnassa kaikkialla, missä fluoripitoisuus on selvästi alle 1 mg/ l”. Kuninkaallinen lääkäriseura pyrkii menettelemään hammaskarieksen kanssa, kuten se on aikaisemmin tehnyt keuhkosyövän, keuhkoputkentulehduksen ja sydäntaudin kanssa. Onnistumisen mahdollisuuksien pitäisi olla jopa suuremmat; fluorauksen yhteydessä ei tarvitse voittaa mitään piintynyttä tapaa (ellei kansakunta satu olemaan liian ennakkoluuloinen). Vastaus tähän viimeisimpään fluorauskehotukseen kertoo meille paljon muiden ehkäisevän lääketieteen hankkeiden tulevaisuuden näkymistä.

 

BRITISH DENTAL JOURNAL, vol. 140 (1):6, 06. 01. 76

Myös British Dental Journal on kirjoittanut katsauksen tämän vuonna 1973 työnsä aloittaneen työryhmän raportista ja esittää lääkäriseuran työryhmän johtopäätökset:

1. Juomaveteen lisätty fluori tai siellä luonnostaan oleva fluori noin 1 mg/ 1 tasolla hampaiden kehittymisajanjakson aikana vähentää merkittävästi hammaskariesta koko eliniän ajaksi.

2. Ei ole mitään todisteita, että noin 1 mg F/1 sisältävän veden nauttiminen viileän ilmastovyöhykkeen alueella aiheuttaisi mitään haittavaikutuksia riippumatta veden kovuudesta.

3. Verrattaessa juomaveden fluorausta muihin sisäisesti annosteltaviin fluorivalmisteisiin, kuten tabletteihin, tippoihin tai fluorattuun suolaan, ei viimeksi mainituilla ole saavutettu yhtä suurta tehoa.

4. Ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että juomaveden fluorauksella olisi haitallisia ympäristövaikutuksia.

 

(Käännökset: Heikki Tala Lääkintöhallitus)

 

Fluoride, Teeth and Health: a report of the Royal College of Physicians. London: Pitman Medical. 1976. pp 85. £ 2.50-.

 

Juomaveden fluoraus kansanterveydellisenä toimenpiteenä täytti 60 vuotta 2005. Kyseessä on yksi tieteen historian kiihkeimmistä kiistakysymyksistä. Minä osallistuin täysillä tähän keskusteluun ja vuonna 1978 pääsin Suomen Kuvalehden ”Sata suomalaista vaikuttajaa” joukkoon. Maisteri Sakari Virkkunen keräsi 100 henkilön ryhmän ”ihmisistä, jotka ovat saaneet suomalaiset keskustelemaan, ärtymään, ihastumaan, jotka ovat vaikuttaneet elämäämme ja ajatuksiimme enemmän kuin useimmat muut maanmiehemme menneenä vuonna.”

Minut Virkkunen esittelee ”Kansan fluoraajana” näin: ”Maailman terveysjärjestö on asettanut työryhmän selvittämään, miksi fluori on aiheuttanut pitkään jatkuneen, maailmanlaajuisen kiistan. Yksi syy lienee se, että hivenaineista vain fluori on asetettu erikoisasemaan hammashoidossa. Toinen ja puhtaasti kotimainen selitys näyttää olevan ylilääkäri, hammaslääkäri Heikki Tala, joka lääkintöhallituksesta käsin aivan verrattomalla tarmolla ja itsepäisyydellä on johtanut kampanjaa Suomen vesijohtoveden fluoraamiseksi. --- Talan tarmoa kuvaa, että hän on onnistunut saamaan käsityksensä taakse koko lääkintöhallituksen siitä säteilevine kohtalokkaine seurauksineen.”

Vuosien varrella kävimme Virkkusen kanssa vuoropuhelua hänen ehdoillaan Suomen Kuvalehdessä – siitä säteilevine kohtalokkaine seurauksineen.

Juomaveden fluorauksen takuumiehinä oli vuosien ja vuosikymmenten varrella huomattava joukko maailman arvovaltaisimpia terveydenhuollon järjestöjä, mutta tunne näytti voittavan järjen monissa maissa – siitä säteilevine kohtalokkaine seurauksineen. Oli tosi hauska lukea, että 2000-luvun alussa Los Angeles viimeisesä suurkaupunkina USA:ssa aloitti juomaveden fluorauksen. Ehkä minä lopetin fluorisotani liian aikaisin? Joka tapauksessa tieteellisissä julkaisuissa on jatkuvasti vielä tänään uusia löytöjä optimifluorin positiivisista vaikutuksista ihmisen terveyteen.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(5) 261

 

Kolme kysymystä ylilääkäri Heikki Talalle (26)

 

Hyvä Kollega

 

Tunnen itseni yhä hämmentyneemmäksi yrittäessäni saada selvää käsitystä nykyisistä kunnallisen hammashoidon tavoitteista maassamme. Pyydän senvuoksi vastaustasi seuraaviin yksinkertaisiin kysymyksiini.

1. Millä tavalla terveyskeskushammaslääkäreiden osapäivävirat ovat vahingollisia pyrittäessä kehittämään kansanterveyslain edellyttämää hammashoitoa ja varsinkin poistamaan terveyskeskusten huutavaa hammaslääkäripulaa?

2. Mikä on se "korkeampi taho", johon toistuvasti vetoat, kun Sinulta pyydetään motivaatiota esimerkiksi tässä asiassa?

3. Mikä on tämän "korkeamman tahon" motivaatio tässä asiassa?

 

Ystävällisin terveisin demokratiaa myös suunnittelussa edellyttävä

 

Ulla-Maija Fortelius

Vaasan Terveyslautakunnan jäsen, entinen kouluhammaslääkäri

 

Ulla-Maija Forteliukselle

 

Terveyspolitiikkamme tavoite on terveydentilan mahdollisimman täydellinen saavuttaminen eli jokaisen kansalaisen yhdenvertainen oikeus terveyteen ja terveyspalveluihin asuinpaikasta ja varallisuudesta riippumatta. Kunnallisen hammashuollon tavoite on suun ja hampaiden terveydenhoidon eli terveyden edistämisen ja sairauksien ehkäisyn mahdollisimman tehokas toteuttaminen ja hammas- ja suusairauksien hoito- ja kuntoutuspalvelujen mahdollisimman tasainen jakautuminen väestön ja sairastavuuden suhteen.

 

1. Eivät osapäivävirat ole vahingollisia pyrittäessä kehittämään kansanterveyslain mukaista hammashuoltoa. Mutta luonnollisesti on paljon tehokkaampaa kunnallisen hammashuollon kehittämisen kannalta, jos hammaslääkärit toimivat kokopäiväviroissa. Toisaalta on varsin ymmärrettävää, että ammattikunnassamme, josta yli 70 % on naisia, on melkoinen paine osapäivävirkoihin etenkin siinä vaiheessa, kun lapset ovat pieniä. Jossain määrin lääkintöhallitus on tunnustanut tämän tarpeen antaessaan ohjekirjeen (DNo 2949/02/74 10.04.74) niistä edellytyksistä, joiden vallitessa hammaslääkäri voi toimia osapäivävirassa terveyskeskuksessa.

 

2. "Korkeampia tahoja" ovat eduskunta, valtioneuvosto, sosiaali- ja terveysministeriö sekä lääkintöhallitus. Eduskunta on välittömillä vaaleilla valittu lakiasäätävä elin ja toteuttaa edustuksellista demokratiaa. Valtioneuvosto, jonka tulee nauttia eduskunnan luottamusta, vahvistaa kansanterveystyön valtakunnalliset viisivuotissuunnitelmat. Sosiaali- ja terveysministeriö esittelee nämä lääkintöhallituksen vuosittain laatimat suunnitelmat valtioneuvostolle. Lääkintöhallitus on valtion keskusvirasto ja korkein kansanterveystyötä valvova ja ohjaava elin. Kaikki tärkeimmät päätökset, kuten esimerkiksi terveyskeskushammaslääkärien osa-aikavirkoihin liittyvät päätökset, tekee kollegio, johon kuuluvat pääjohtaja, ylijohtaja ja osastopäälliköt. Kollegioon ei kuulu hammaslääkärijäsentä.

 

3. Em. "korkeampien tahojen" tavoite on toteuttaa kansanterveyslakia mahdollisimman tehokkaasti, taloudellisesti ja tarkoituksenmukaisesti alussa mainitun terveyspolitiikan yleistavoitteen saavuttamiseksi.

 

Heikki Tala

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(6) 328-329

 

Kirjauutuuksia ravinnosta (27)

 

SOKERIT Valtion ravitsemusneuvottelukunnanjulkaisuja N:o 4 1975, Etelä-Saimaan- Kustannus Oy, Lappenranta. 76 s. 1975.

 

V altion ravitsemusneuvottelukunta järjesti keväällä 1975 symposiumin, jossa selviteltiin sokerien valmistusta, käyttöä, kulutusta, sokereita elintarvikkeissa ja ravinnossa, hiilihydraattien kliinistä merkitystä, hillihydraatteja ja kariesta sekä laktoosimalabsorptiota. Symposiumissa pidetyt esitykset on koottu ja julkaistu 76-sivuisena kirjasena.  Erityisen mielenkiintoinen on MMT Esko H. Koskisen kirjoitus "Sokerit elintarvikkeissa ja ravinnossa". Sen mukaan suomalaisten ravintoon sisältyi tämän vuosisadan alussa hiilihydraatteja noin 450 g/vrk ja määrä on sen jälkeen vähentynyt 350 g/vrk. Samanaikaisesti hiilihydraattien keskinäinen merkitys on muuttunut siten, että tärkkelyksen osuus on vähentynyt, ja erityisesti sakkaroosin osuus on kasvanut. Kirjoituksessa on selvitetty myös erilaisten makeisten sokeripitoisuuksia ja esitetty makeisten kulutuksen kasvu vuosina 1920-1972. Käyrä on murheellista katsottavaa hammaslääkärille; makeisten kulutus on kasvanut erityisen jyrkästi 1960-luvulla ja vuoteen 1972 kulutus oli saavuttanut 7 kg/asukas/vuosi.

K irjoituksessaan ”Hiilihydraatit ja karies" professori Arje Scheinin selvittelee hiilihydraattien merkitystä kariesetiologiassa. Lisäksi kirjoituksessa käsitellään Turun sokeritutkimusta ja hahmotellaan mahdollisuuksia korvata sakkaroosi ksylitolilla hampaiden terveydelle tuhoisimmissa tuotteissa.

D osentti J K Huttunen ja tri R. Ylikahri selvittelevät sokerien fysiologisia vaikutuksia, energiasisältöä, makeutustehoa, rakennetta, imeytymistä ja aineenvaihduntaa. Lisäksi on vertailtu fruktoosin, sorbitolin ja ksylitolin etuja ja haittoja. Koska käymiskelpoisilla hiilihydraateilla on keskeinen asema hammaskarieksen etiologiassa, on tervehdittävä ilolla Valtion ravitsemusneuvottelukunnan julkaisua tältä tärkeältä alueelta. Yhdessä muiden viime aikoina suomenkielellä julkaistujen alan kirjojen kanssa Sokerit-julkaisu on arvokas lisä hammashuoltohenkilöstön käsikirjastoon.

 

KIVENNÄIS- JA HIVENAINEET Valtion ravitsemusneuvottelukunnan julkaisuja N:o 3 1975. Etelä-Saimaan Kustannus OY, Lappeenranta. 60 s. 1975.

 

T ämä kirja on myös Valtion ravitsemusneuvottelukunnan järjestämän symposiumin tulos. Koska hivenaineilla ja kivennäisaineilla on erityisen keskeinen asema hampaiden kehityksessä ja hammassairauksien ehkäisyssä, on ajanmukaisen tiedon tarve suuri. Hammashuoltohenkilöstöä kiinnostanevat erityisesti artikkelit, jotka käsittelevät kalsiumin aineenvaihduntaa (Nils-Erik Saris), kivennäis- ja hivenaineita suomalaisessa ravinnossa (Pertti Varo), fluorin terveydellistä merkitystä (Arje Scheinin) ja välttämättömien hivenalkuaineiden terveydellistä merkitystä (Erkki Vuori). Elämälle välttämättöminä hivenalkuaineina pidetään tällä hetkellä neljäätoista: Fe, J, Cu, Mn, Zn, Co, Mb, Se, Cr, Sn, V, F, Si ja Ni.

K ansanterveystyön valtakunnallisen suunnitelman mukaan kuntien tulee viimeistään vuoden 1979 loppuun mennessä turvata väestölle riittävä fluorin saanti. Tämän johdosta hammashuoltohenkilöstö joutuu monien fluoria koskevien kysymysten kohteeksi. Tällöin on hyvä muistaa, että fluori on osa hivenainekysymystä ja näin ollen alan tunteminen laajemminkin on erittäin hyödyllistä. Kivennäis- ja hivenaineet -kirjanen on kätevä tietopakkaus jokaisen hammaslääkärin käyttöön. Suositellaan!

 

Tässähän ne ovat – hammaskarieksen kaksi kohtalonkysymystä; sokerit ja hivenaineet. Nyt 2000-luvun alkuvuosina makeisten kulutus on noussut käsittämättömän korkeaksi, n. 13 kiloa asukasta kohti vuodessa. Tällaisen karkkiryöpyn alla hampaiden terveys on kovalla koetuksella. Tuhoja voidaan jossain määrin ehkäistä fluorilla ja korvaamalla sakkaroosi ksylitolilla. Varsinainen ongelma on kuitenkin karieksen polarisoituminen. Suurimmalla osalla lapsia kariesta ei ole lainkaan tai hyvin vähän, mutta sitten on pieni joukko, jolle kariesta syntyy massiivisesti. Tätä ongelmaa on pyritty ratkaisemaan keskittämällä ehkäisevät toimet riskiryhmiin, mutta tulokset eivät ole olleet kovin hyviä. Tällä saralla riittää edelleen runsaasti tehtävää. Riskiryhmäajattelu tuli jo varhain mukaan mm. ylihammaslääkärien neuvottelupäivien ohjelmaan, mutta idean siirtäminen käytännön toimiin on edelleen pahasti kesken tuoreimpien tutkimusten tuloksia tarkasteltaessa.

On oikeastaan aika hassua, miten ruuti on keksittävä yhä vain uudelleen. Tietenkin tutkimustyö tuo vanhoihin ajatuksiin uusia näkökulmia ja täsmennyksiä, mutta itse perusasiat näyttävät pysyvän muuttumattomina. Sokerin ja makeisten kulutuksen kasvun estäminen näyttää melko toivottaomalta. En olisi uskonut, että 1980-luvun makeisten kulutus n. 7 kg/asukas/vuosi tulisi lähes kaksinkertaistumaan 2000-luvun alkuvuosiin. Niinpä fluorin ja ksylitolin tarve vain kasvaa, jotta voisimme pitää kurissa karieksen. Sairauden polarisoituminen lisää haastetta entisestään, sillä suun terveydenhuollon pitäisi tavoittaa ensisijaisesti moniongelmaperheet, joihin kasaantuu pääosa karieksestakin monien muiden pulmien lisäksi.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(8) 429

 

Juomaveden fluorauksen vaikutuksesta vesien fluoripitoisuuteen (28)

 

S uomen vesistöistä purkautuu meriin vettä 3.100 kuutiometriä sekunnissa eli noin 100.000.000.000.000 litraa vuodessa (100.000 miljardia litraa). Jos kaikki Suomen vesilaitosten vuonna 1974 jakama vesi olisi fluorattu siten, että vesilitraan olisi käytetty 1 milligramma fluoria, olisi fluoria tarvittu 370 tonnia vuodessa (Vesihallitus 1976). Tämä olisi merkinnyt meriin purkautuvissa vesissä fluoridipitoisuuden nousua 0,0037 mg/l eli 3,7 miljardisosaa. Maapallon valtamerissä on vettä noin 1300 miljoonaa kuutiokilometriä eli 1300.000.000.000.000.000.000 litraa. Tämä vesi sisältää keskimäärin 1 mg/l fluoria (0,8 - 1,4 ppm) eli noin 1.300.000.000.000 tonnia (WHO 1970).

Kaikkien Suomen juomavesien fluoraukseen vuodessa tarvittava fluorimäärä olisi siis 0,0000000003 % valtamerien kokonaisfluorimäärästä.

S uomen järvien vesimäärä on noin 200 kuutiokilometriä eli 200.000.000.000.000 litraa. Jos kaikki koko valtakunnan juomavesien fluoraamiseen tarvittava fluori jäisi näihin altaisiin, nousisi järvien fluoridipitoisuus vuodessa 0,0018 mg/l. Toisin sanoen, jos kaikkien maamme vesilaitosten jakamaan veteen lisättäisiin fluoria 1 mg/l ja kaikki vesilaitosten jakama vesi jäisikin järviimme, kestäisi yli 500 vuotta ennen kuin järvien veden fluoripitoisuus olisi noussut tasolle 1 mg/l. On myös huomattava, että maassamme on alueita, joiden vesi sisältää riittävästi tai ylimäärin fluoria (Kymenlaakso, Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa) aina 11 mg/l asti, eli 10-kertaisesti enemmän kuin lääkintöhallitus suosittelee. Näillä alueilla ei ole todettu mitään ympäristöllisiä haittavaikutuksia korkeistakaan fluoripitoisuuksista.

K uopion juomavesi on ollut fluorattua vuodesta 1959 lähtien. Kuopion juomavesi otetaan Kallavedestä, jonka fluoripitoisuus on noin 0,1 mg/l. Kuopion jätevesien purkupaikan ympäriltä on tutkittu veden fluoripitoisuuksia 16 vuoden fluorauksen jälkeen ja tulokset osoittavat, ettei pitoisuuksissa ole todettavissa muutoksia, joilla olisi mitään ympäristövaikutuksia. Korkein fluoripitoisuus on ollut 0, 13mg/l.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(8) 430

 

20.7 % viroista täyttämättä (29)

 

Lääkintöhallituksen antamien tietojen mukaan oli 20.7 % hammaslääkärin viroista täyttämättä 1. maaliskuuta. Seuraavaksi suurin puute oli lääkintävoimistelijoista. Avoimia virkoja 20.4 %. Vähiten täyttämättömiä paikkoja on apuhoitajilla 4.4 %. Lukumääräisesti eniten puuttui sairaanhoitajia, joille virkoja on avoinna 1220.

Lääkintöhallitus tekee täyttämättömiä virkoja koskevan kyselyn kaksi kertaa vuodessa. Edellinen kysely tehtiin 1. lokakuuta. Lääkärien, hammaslääkärien, sairaanhoitajien, apuhoitajien ja lääkintävoimistelijoiden vajaus oli lokakuusta vähentynyt sekä lukumääräisesti että prosentuaalisesti. Alueelliset vajauserot ovat suuria. Hammaslääkärivajaus on nytkin suurinta Vaasan läänin terveyskeskuksissa.

 

 

 

Vuonna 1976 saavutettiin täyttämättömien terveyskeskushammaslääkärienvirkojen ennätys, niin että neljännes viroista oli täyttämättä. Kuopion ja Oulun hammaslääketieteen laitosten tuotos muutti kuitenkin kuvan nopeasti ja virat alkoivat täyttyä. Hajautetun koulutuksen suuria etuja oli se, että laitokset saivat opiskelijat sijaintiläänistään ja sen naapurilääneistä. Samoin eri laitoksista valmistuneista suuri osa jäi laitoksen sijaintilääniin ja sen naapurilääneihin. Kuopion ja Oulun laitokset antoivat mahdollisuuden hammaslääkärin ammattiin pienviljelijöiden ja metsurien lapsille ja näin sosiaalinen tasa-arvo parani.

Kokonaan toinen asia on, että Suomen väkiluku ei edellytä neljää hammaslääkärikorkeakoulua, vaan oikea ratkaisu olisi yksi laitos Pohjois-Suomeen ja toinen etelään. Peruskoulutuksen painopisteen tulisi olla pohjoisessa, sillä sieltä kyllä valmistuneita valuu etelään. Sen sijaan Helsingissä tai Turussa koulutetuista ei juuri ole apua Pohjois- ja Itä-Suomen tarpeisiin.

Minun osuuteni hammaslääketieteen laitosten olemassa oloon huipentui laman alkuvuosina kirjoittaessani opetusministeri Riitta Uosukaiselle ja valtiovarainministeri Iiro Viinaselle neljän laitoksen absurdiudesta näin väkiköyhässä maassa. Tuloksena oli Kuopion laitoksen sulkeminen ja Turussa peruskoulutuksen lopettaminen. Turku kuitenkin onnistui lehmänkauppojen avulla aloittamaan hammaslääkärien peruskoulutuksen uudelleen. Oikeampi ratkaisu väestön suun terveyden kannalta olisi ollut tehostaa ammattikorkeakoulutusta. Sen taloudellisuudesta ja tuloksellisuudesta on yhä enemmän näyttöä eri puolilta maailmaa. Jopa USA:ssa harkitaan suuhygienistien toimenkuvan laajentamista. Aika näyttää, miten suun terveydenhuollon henkilöstörakenne kehittyy meillä ja muualla.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(12) 609–613

 

Perusteltu kannanotto vai? (30)

 

Ylilääkäri Heikki Tala Lääkintöhallitus

 

Lääketieteen kandidaatti Hannu Westerinen on julkaissut Medisiinarilehdessä 3/1976 artikkelin "Perusteltu kannanotto fluorauskysymykseen".  Artikkelin eripainosta on lisäksi lähetetty lukuisasti Helsingin yliopiston kirjekuoressa eri puolille ja ammattiryhmille mm. hammaslääkäreille. Kirjoituksessaan Westerinen päätyy siihen, että "Fluoraus kuitenkin perustuu yksipuoliseen näkemykseen fluorin ja muiden mineraalien osuudesta karieksen etiologiassa. Lisäksi fluoraus voi aiheuttaa terveydellistä haittaa."

 

K andidaatti Westerisen kirjoitus sisältää poikkeuksellisen runsaasti puutteita ja karkeita virheitä. Tämän vuoksi on tarpeellista Suomen Hammaslääkärilehden palstoilla käsitellä tätä kirjoitusta hieman perusteellisemmin.

Juomaveden fluoraus teknisenä ja kansanterveydellisenä toimenpiteenä on ollut jo yli 30 vuotta käytössä ja siihen on kohdistettu poikkeuksellisen laaja tieteellinen tutkimustyö. Alkuperäisten tutkimusraporttien määrä ylittää jo runsaasti 20.000 rajan.

J ohtavat terveysviranomaiset eri puolilla maailmaa suosittavat juomaveden fluorausta tehokkaimpana menetelmänä hammaskarieksen ehkäisyyn (WHO 1969, 1975, Euroopan neuvosto 1974, USA:n lääkäriliitto 1974, Englannin kuninkaallinen lääkäriseura 1976, Neuvostoliiton terveysministeriö 1974, 1976, Lääkintöhallitus 1969, 1975, 1976).

Kandidaatti Westerinen puolestaan välttää lähinnä tilastomatemaatikko Ziegelbeckerin kirjoituksen perusteella, ettei fluoraus ehkäisekään kariesta vaan siirtää sitä 1 - 5 vuodella ilman että prosessin nopeus kuitenkaan muuttuu. Westerisen valikoiva lähestymistapa jättää pois mm. Marthalerin arvioinnin Ziegelbeckerin laskelmien lähtökohdista (Marthaler 1971, Mrklas 197l). Marthaler, joka on tunnettu kariestutkija, toteaa, etteivät Ziegelbeckerin käyttämät tilastolliset testit sovellu laisinkaan. kariestutkimukseen.

M yöskään Kuopion fluorauksesta saadut pitkäaikaiset kokemukset ja tutkimustulokset (Nordling ja Tulikoura 1970) eivät kelpaa Westeriselle ja lisäksi hän antaa ymmärtää, että juomaveden kustannushyötyanalyysit Suomessa (Tala 1975) perustuvat anonyymiin tutkimusraporttiin (Paavola et al 1974). Kuopion tulokset ovat kuitenkin täysin yhdensuuntaiset muualla maailmassa saatuihin eli juomaveden fluoraus lisää erittäin merkittävästi terveyttä ja kustannushyötysuhde on poikkeuksellisen hyvä (Ast & Fitzgerald 1962, Striffler 1965, Denby & Hollis 1966, Davies 1974, Jackson 1971, Künzel 1974, WHO 1975).

V akavinta Westerisen artikkelissa on kuitenkin sellaisiin tutkimuksiin tukeutuminen, joita hänellä ei ole ollut edes käytettävissään kirjoittaessaan artikkelia. Westerinenhän lupaa kirjoituksensa lopussa tarkempia tietoja lähteistään. Lääkintöhallitus pyysi eräitä kirjoituksessa mainittuja tutkimuksia tai edes tutkimusten suorittajan/jien nimiä tai julkaisua, jossa tutkimus olisi saatavissa. Westerinen kuitenkin ilmoitti, että kirjeenvaihto tältä osin on kesken! Tällaista artikkelia Westerinen tarjoaa perusteltuna kannanottona. Alkeellisimmankin kriittisyyden vaatimuksia tällainen ei täytä. Vieläkään lääkintöhallitus ei ole saanut pyytämiään tutkimusraportteja tai edes vihjettä, mistä ne voisi saada.

M aailman terveysjärjestö WHO on pitkään seurannut fluoritutki­musta ja fluorauksesta saatuja koke­muksia (WHO 1969, WHO 1970, WHO 1975). Seuranta jatkuu koko ajan ja parhaillaan WHO:ssa on työryhmä professori Ingolf Möllerin johdolla laatimassa suunnitelmaa fluorin käytön edistämiseksi. Vuonna 1970 WHO julkaisi monografiasarjan no 59 "Fluorides and human health". Kirjan kirjoittajina on ollut 29 johtavaa lääketieteen ja hammaslääketieteen fluoritutkijaa ja ennen julkaisemista kirja oli 93 muun asiantuntijan tarkastettavana. Teoksen kirjallisuusviitteet sisältävät 1215 tutkimusraporttia ja yhteenvetoteosta fluoritutkimuksesta. Westerinen väittää WHO:n monografian sisältävän omaan katsaukseensa verrattuna vanhentunutta ja osin virheellistä tietoa. Kuitenkin. Westerisen kirjoituksen yhteensä 140 kirjallisuusviitteestä 58 on julkaistu ennen WHO:n monografiaa eli on yhtä vanhaa tai vanhempaa tietoa. Lopuista kirjallisuusviitteistä Westerisen artikkelissa yli 20 on erilaisia pääkirjoituksia, henkilökohtaisia tiedonantoja, keskustelupuheenvuoreja, yleisluontoisia kirjoituksia teknologiasta, poleemisia kannanottoja fluoraukseen jne.

W esterinen käyttää vanhentuneita lähteitä ja kirjallisuusviitteissä on runsaasti virheitä, jonka vuoksi on ollut vaikea löytää ilmoitettuja tutkimuksia. Esimerkiksi Westerisen väite "Yleisesti ollaan sitä mieltä, ettei fluori vaikuta enää aikuisten hampaisiin” perustuu yhteen ainoaan kirjallisuusviitteeseen, joksi hän ilmoittaa: American Dental Association 1973; Accepted dental therapeutics, 14 th ed. pp. 237-252 Fluoride compounds. Ensinnäkään vuonna 1973 ei ole julkaistu 14. painosta ja uusin painos on vuodelta 1975, jonka painosnumero on 36 (ADA 1975). Tässä viimeisimmässä painoksessaankin ADA toteaa, että juomaveden fluorauksen maksimihyöty on odotettavissa käytettäessä jatkuvasti fluorattua vettä. Toisekseen on runsaasti tietoa siitä, että fluori vaikuttaa myös aikuisväestön hampaisiin suotuisasti (WHO 1970, Jackson 1973).

D efluorausta koskeva kirjallisuusviite Westerisen kirjoituksessa on Horowitzin ja tutkijatovereiden julkaisu vuodelta 1964 (Horowitz et al 1964). Kuitenkin Horowitz ja Heifetz ovat julkaisseet Bartlettin defluorausprojektin loppuraportin vuonna 1972 (Horowitz & Heifetz 1972). Westerinen on myös unohtanut mainita, että Bartlettissa veden luonnostaan ylikorkea fluoripitoisuus 8 mg/l laskettiin tasolle 0,85–1.0 mg/l eli juuri sille tasolle, johon veden fluorauksessa pyritään Texasin ilmasto-olosuhteissa (Suomessa 1,0- 1,5 mg/l).

W esterinen toteaa myös, että. "talousveden fluoripitoisuuden nostaminen nollasta yhteen ppm voi nostaa päivittäisen kokonaissaannin näiden tutkimusten mukaan jopa viiteen ppm". Tässä on jotakin to­della pahasti pielessä: Westerinen

ilmoittaa päivittäisen kokonaissaannin miljoonaosina (ppm.) eli pitoisuutena. Tämän mukaan 70 kiloa painava ihminen saisi fluoria 350 mg (eli 5 ppm) päivässä ja tämä on täy­sin mahdotonta kerrannaisvaikutus­tenkaan kanssa, jos veden fluoripitoisuus nostetaan 0 ppm:sta 1 ppm:aan.

W esterisen väite, että "meillä virallisten fluoraussuositusten pohjana on käytetty pääasiassa erilaisia perustelemattomia julkilausumia ja kannanottoja", on virheellinen ja harhaanjohtava. Edellä on jo mainittu WHO:n monografiasarja no 59, joka perustuu 1215 kirjallisuusviitteissä mainittuun tutkimukseen tai yleiskatsaukseen. Edelleen mainittakoon seuraavat fluoritutkimusta ja juomaveden fluorausta tai muita fluorin käyttömuotoja käsittelevät kokoomateokset: Advances in caries research, vol. 1, 1972, jossa on tiivistelmät 396:sta uusimmasta fluoraukseen liittyvästä tutkimuksesta (A.D.A. 1972). Accepted dental therapeutics, 36th ed kirjallisuusviitteet sisältävät fluorin sisäisestä käytöstä 129 tutkimusraporttia (A.D.A. 1975). Classification and appraisal of objections to fluoridation tarkastelee kriittisesti fluorausta vastaan esitettyjä väitteitä ja esittää niiden kumoamiseksi 540 tutkimusta (Elwell & Easlick 1960). Juomaveden. fluorauksen teknistä toteutusta on käsitelty Maierin 234-sivuisessa käsikirjassa (Maier 1963). Maierin yleiskatsaus fluoraukseen vuodelta 1972 sisältää 73 kirjallisuusviitettä (Maier 1972). WHO:n kustannushyötyanalyysiä käsittelevä kirja vuodelta 1974 perustuu 107 tieteelliseen tutkimukseen (Davies 1974). Kansainvälinen fluorisymposium Baltimoressa vuonna 1974 käsitteli fluorin tehokkuutta ja eri käyttömuotoja (Forrester & Schulz 1974) ja teoksen kirjallisuusviitteissä esitetään 439 tutkimusraporttia. U.S. Public Health Service on julkaissut teoksen, jossa esitetään täydellisinä 140 tutkimusraporttia fluoritutkimuksen ja juomaveden fluorauksen alkuvuosilta (McClure 1962). Tämän teoksen kirjallisuusviitteet koostuvat 2084 tutkimusraportista. Irene Campbell on kerännyt 158 tärkeintä fluoritutkimusta vuoteen 1963 mennessä kokoomateokseensa (Campbell 1963). Fluorimyrkytystä käsittelevät tiedot on saatavissa esim. Roholmin väitöskirjasta (Roholm 1937).

K otimainen fluoritutkimus on myös suhteellisen laaja jo tähän mennessä. Tämän artikkelin kirjoittajalla on luetteloituna osa tästä kirjallisuudesta ja siihen kuuluu tällä hetkellä 53 suomalaista fluoritutkimusta. Kirjallisuusluetteloa täydennetään ja tullaan julkaisemaan myöhemmin erillisenä.

Seuraavassa esitetään juomaveden fluorausta koskevat tärkeimmät viralliset selvitykset, joita ei ole mainittu muissa yhteyksissä tässä kirjoituksessa:

Englantilainen toimikunta 1953

Ruotsalainen asiantuntijakomitea 1953

Tsekkosiovakialainen komitea 1954–55

Uusi-Seelantilainen komitea 1957

Ruotsalainen asiantuntijalautakunta

WHO:n asiantuntijakomitea 1958

Tanskalainen asiantuntijakomitea

Hollantilainen komitea 1960-61

 Kanadalainen komitea 1961

Tasmanialainen mietintö 1967

Norjalainen asiantuntijakomitea 1968

WHO:n raportti 1969

Euroopan neuvoston selvitys veden fluoraustilanteesta Euroopassa ja sen suositus sen käyttöönottamiseksi eri Euroopan maissa 1972.

K aikissa näissä perustelluissa selvityksissä on laajan tutkimustyön ja käytännön kokemusten perusteella päädytty suosittamaan juomaveden fluorausta turvallisena, tehokkaana ja taloudellisena kansanterveydellisenä toimenpiteenä.

E nnen kuin valtioneuvosto vahvisti kansanterveystyön valtakunnallisen suunnitelman vuosiksi 1976–1980, johon ensimmäisen kerran sisältyi velvoite kunnille turvata asukkailleen riittävä fluorin saanti, sosiaali- ja terveysministeriö selvitti oikeudelliset edellytykset fluoraukseen ja muihin fluorin käyttömuotoihin (Sosiaali- ja terveysministeriön muistio 1974). Muistiossa todetaan, että ei ole laillisia esteitä juomaveden fluoraukselle tai muille fluorin käyttömuodoille. Lisäksi oikeuskansleri valvoo valtioneuvoston päätösten laillisuutta.

F luorikysymyksestä kiinnostuneiden kannattaa tutustua uusimpaan laajaan kriittiseen arviointiin, jonka on laatinut The Royal College of Physicians ja joka julkaistiin tammikuussa 1976. (Fluoride, teeth and health 1976.) Puolentoista vuoden työskentelyn jälkeen lääkäriseuran asettama työryhmä päätyi 85-sivuisessa raportissaan seuraaviin johtopäätöksiin:

– juomaveteen lisätty fluori tai siellä luonnostaan oleva fluori noin 1 mg/1 tasolla hampaiden kehittymisajanjakson aikana vähentää merkittävästi hammaskariesta koko eliniän ajaksi,

– ei ole mitään todisteita, että noin 1 mg/1 fluoria sisältävän veden nauttiminen viileän ilmastointivyöhykkeen alueella aiheuttaisi mitään haittavaikutuksia riippumatta veden kovuudesta,

– verrattaessa juomaveden fluorausta muihin sisäisesti annosteltaviin fluorivalmisteisiin, kuten tabletteihin, tippoihin tai fluorattuun suolaan, ei viimeksi mainituilla ole saavutettu yhtä suurta tehoa,

– ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että juomaveden fluorauksella olisi haitallisia ympäristövaikutuksia.

Y hteenvetona kandidaatti Westerisen kirjoituksesta voidaan esittää seuraavaa:

1) Se, että perustelluksi ilmoitetussa kannanotossa kirjoittaja sallii tuotteensa julkaisemisen ennen kuin on saanut käyttöönsä ne tutkimukset, joihin hän perustaa kantansa, on osoitus erittäin suuresta kritiikittömyydestä.

2) Runsaat ja karkeat virheellisyydet kirjallisuusviitteissä antavat aihetta epäillä, ettei muihinkaan lähteisiin ole tutustuttu alkuperäisinä.

3) Peruskäsitteiden kuten ”pitoisuus” ja ”annos” tai ”etiologia” ja ”preventio” sekoittaminen toisiinsa ei anna erityisen vakuuttavaa kuvaa kirjoittajan asiantuntemuksesta.

4) Vanhojen painosten ja väliraporttien käyttäminen lähteinä silloin kun on saatavissa uudempia painoksia ja loppuraportteja osoittaa, että kirjoittaja ei ole systemaattisesti paneutunut alan kirjallisuuteen.

5) Yleistävät kannanotot yhteen ainoaan kirjallisuusviitteeseen (ja sekin vanhentunut) perustuen eivät täytä kriittisen arvioinnin vaatimuksia silloin, kun on runsaasti toisensuuntaista tietoa.

Edellä olevan perusteella on täysin selvää, ettei Westerisen kirjoituksella voi olla mitään merkitystä terveysviranomaisten arvioidessa fluorauskysymystä.

 

Kirjallisuusviitteet

1. Adler, P., et al. Fluorides and human health. World Health Organization', monograph series No. 59, Geneva, 1970. 364 P. .

2. Amencan Dental Association. Advances in caries research, vol. 1, 1972. 246 p.

3. American Dental Association. Accepted dental therapeutics. 36th ed. 1975 XXV + 335 p.

4. Ast, D.B., and Fitzgerald, Bernadette. Effectlveness of water fluoridation. Am. Dent. A.J., 65:581 - 588, 1962.

5. Campbell, Irene R. The role of fluoride in public health: A selected bibllography. Cincinnati, Kettering Laboratory College Medicine,

    The University of Cincinnati, 1963, V + 108 p.

6. Council of Europe, Committee of Ministers. Resolution (74) 6 on methods for improving dental health. (Julkaistu suomennettuna Hallinto ja

    terveys 1(4):15 - 19, 1974 Suomen Lääkärilehti 29(26):2049 - 2053, 1974 ja Suomen Hammaslääkärilehti 21(15):841- 846, 1974.)

7. Davies, G.N. Cost and benefit of fluori de in the prevention of dental caries.  World Health Organization, Geneva, 25. 1974, 91 p.

8. Denby, C.C., and Hollis, M.J. The effect of fluoridation on a dental public health programme. New Zealand Dent. J. 62:32 - 36, 1966.

9. Elwell, K.R., and Easlick, K.A. Classification and appraisal of objections to fluoridation. Ann Arbor, The University of Michigan, 1960 IX+82 p

10. Fluoride, Teeth and Health: a report of the Royal College of Physicians. London: Pitman Medical, 1976, 85 p.

11. Forrester, D.J., and Schulz, EM. Jr. (eds) International workshop on fluorides and dental caries reductions. Baltimore, University of Maryland,

      1974, 327 p.

12. Horowitz, H.S., Maier, F.J., and Thompson, M.11. The effect of partial defluoridation of a water supply on dental fluorosis - Results after

      11 years. Am. J. Pub. Health 54 (11):1895 - 1904, 1964.

13. Horowitz, H.S., and Heifetz, S.B. The effect of partial defluoridation of a water supply on dental fluorosis Final results in Bartlett, Texas,

      after 17 years. Am. J. Pub. Health 62(6):767 -769, 1972.

14. Jackson, D. Dental caries: the distinction' between delay and prevention. Brit-Dent. J. 137:347–351, 1971.

15. Künzel, Walter. The cost and economic consequences of water fluoridation. Caries Res. 8:28 - 35, suppl. 1974.

16. Lääkintöhallitus. Yleiskirje No 1436. Fluorin käyttö hammassairauksien ehkäisemiseksi. 1969.

17. Lääkintöhallitus. Valtakunnallinen suunnitelma kansanterveystyön järjestämisestä vuosina 1976 - 1980. 03.04.1975.

18. Lääkintöhallitus. Valtakunnallinen suunnitelma kansanterveystyön järjestämisestä vuosina 1977 - 1981. 12.02.1976.

19. Maier, F.J. Manual of water fluoridation practice. New York, McGraw-Hill, 1963, V + 234p.

20. Maier. F.J. Fluoridation. CRC Press, 35. Cleveland. c 1972, 53 p.

21. Marthaler, T. Contradictions between Ziegelbecker's "'Laws Governing the Course of Dental Caries" and reality. Schweiz. Mschr.

      Zahnheilk. 81(3):201–212, 1971.

22. McClure, F.J. (ed.) Fluoride drinking waters. Washington, D.C., U.S. Public Health Service, 1962, VI + 636 p.

23. Mrklas, L. Discussion of  R.Ziegelbecker's  "Laws Governing the Course of Dental Caries". Schweiz Mschn Zalinheilk. 81 (3): 212 - 214,1971.

24. Neuvostoliiton terveydenhoitoministeriön tiedote N:o 22/7-85, 10.9.1974. Juomaveden fluoraus Neuvostoliitossa.

25. Nordling, Helmer ja Tulikoura, Inkeri. Kokemuksia Kuopion j uomaveden fluorauksesta. Suomen Hammaslääkärilehti 17(11):517–524, 1970.

26. Paavola, Sirkka, Raudasoja, M - L., and Virtanen, Tuula. A comparison between randomly selected eight years old pupils at comprehensive

      schools in Jyväskylä (fluorides in drinking water 0, 1 - 0,2 ppin) and in Kuopio (with fluoridated drinking water 1,2 ppm) in 1974.

      Jyväskylä Health Center, 1974.

27. Petrovski, B.V. Viisivuotissuunnitelma ja terveys Neuvostoliitossa. Suomen Lääkärilehti 31(10):713–715, 1976.

28. Roholm, K. Fluorine intoxlcation: a clinical-hygienic study, with a review of Iiterature and some experimental investigations. London,

      Lewis, 1937, XI + 364

29. Sosiaali- ja terveysministeriö. Oikeudelliset mahdollisuudet määrätä kansanterveystyön valtakunnallisessa suunnitelmassa kuntien

      velvollisuudeksi fluorin lisääminen vesijohtoveteen tai fluorin saannin turvaaminen muilla toimenpiteillä hammassairauksien vastustamiseksi.

      Muistio 18.12.1974. 19 s.

30. Striffler, D.F. et al. Fluoridation of water supplies in small rural communities. Publ. Health Rep. 80:25 - 32, 1965.

31. Tala, Heikki. Juomaveden fluorauksen kustannus-hyötyarvioinnista. Suomen Hammaslääkärilehti 21(22):1147–115 1, 1975.

32. U.S. Department of Health, Education, and Welfare, PHS, Health Resources Administration, FL-73, February 1975: AMA re-emphasizes

     endorsement of fluoridation. (Julkaistu suomennettuna Suomen Lääkärilehti 30(33):2718, 1975 ja Suomen Hammaslääkärilehti

     22(20):1105–1106, 1975.)

33. WHO. Fluoridation and dental health.  Resolution WHA 22.30, 23.7.1969.

34. WHO. Fluoridation and dental health. Report by the Director-General, WHO A28/10,9 April 1975.

35. WHO. Fluoridation and dental health. Resolution WHA 28.64, 13th plenary meeting 29 May 1975.

 

Lääketieteen opiskelija Hannu Westerinen teki melkoisen karhunpalveluksen WHO:n suosittelemalle ja valtioneuvoston edellyttämälle fluorin saannin turvaamiselle koko väestölle valtakunnallisen suunnitelman mukaisesti. Westerinen kopioi antifluoriliikkeen kirjoituksia ja sai maamme lääkärikunnan suhtautumaan kielteisesti juomaveden fluoraukseen. Jopa lastentautiopin professori Niilo Hallman sanoi Uudessa Suomessa, että ”jos joku hyppää kaivoon (USA), niin eihän muiden tarvitse hypätä perässä.”  Ei niin, eikä Hallmanin tarvinnut repiä karieksen tuhoamia hampaita tajuissaan olevilta pikkulapsilta. Tuntui todella turhauttavalta nähdä tällaisia lausahduksia eri alojen auktoriteeteilta.

Fluorikeskustelu opetti sen, että suuretkaan auktoriteetit eivät monesti välitä paneutua tieteelliseen kirjallisuuteen, vaan lausuntoja annetaan lonkalta.

Vastineeni oli varsin kärkevä ja sai siitä palautetta. Oli vain niin turhauttavaa todeta, miten olemattomin tiedoin lääketieteen opiskelija tuli julkisuuteen ja miten täydestä se meni moniin lääkärikunnan kellokkaisiin. Mutta sellaista tämä elämä on – mielikuvat ja mutu-tuntemukset ohjaavat asioita usein enemmän kuin käytettävissä oleva faktatietous. Toisaalta on tietenkin myös niin, että mistään tässä maailmassa kenelläkään ei ole lopullisen totuuden avaimia. Joudumme aina toimimaan suhteellisten totuuksien varassa. Elohopeakiistassa tunnetuksi tullut professori Pekka Nuorteva lähetti minulle lääkintöhallitukseen nipun sanomalehtileikkeitä, joita hän piti pätevänä osoituksena fluorauksen haitallisuudesta.

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(13) 686

 

Kirjauutuus sosiaalihammaslääketieteestä (31)

 

1975 ADVANCES IN SOCIO-DENTAL RESEARCH. Vol.2, 1975. American Dental Association, 1975. XXVI + 218 p.

A merikan Hammaslääkäriliitto (ADA) julkaisee Oral Research Abstracts -lehteä, johon avustajat ympäri maailmaa laativat tiivistelmiä sadoissa hammaslääketieteellisissä ja muiden alojen julkaisussa olleista artikkeleista. Tämän lehden vuosikerroista 8 ja 9 (1973 ja 1974) on kerätty tiivistelmät, jotka liittyvät sosiaalitieteelliseen tutkimukseen hammaslääketieteen piirissä. Näin syntynyt kirja 1975 Advances in socio-dental research on tarkoitettu epidemiologeille, kansanterveystyössä toimiville ja kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneet käyttäytymistieteellisistä ja muista sosiaalitieteellisistä näkökohdista hammaslääketieteessä.

K irjaan on mahtunut tiivistelmä 1371:stä alkuperäisestä artikkelista. Toimittajat korostavat, että tiivistelmät sisältävät vain keskeiset näkökohdat kustakin artikkelista eivätkä laisinkaan kriittistä arviointia sisällöstä. Näin ollen tällainen kokoomateos on lähinnä tiivis lähdeluettelo, joka helpottaa alan artikkelien löytämistä ja kiireinenkin lukija saa kuvan alan tutkimuksen edistymisestä.

1 975 Advances in socio-dental research jakautuu 15 alueeseen. joista mainittakoon esimerkkeinä seuraavat: Hammashuollon avustavat ammattiryhmät, täydennyskoulutus, väestön asenteet ja käyttäytyminen, terveyskasvatus, hammaslääkäri-potilassuhde, epidemiologia, hammashuollon kustannukset, fluori, oikeushammaslääketiede ja sosiaalitieteiden asema hammaslääketieteessä. Kirjassa on myös kirjoittajan ja aiheen mukaiset hakemistot sekä luettelo julkaisuista, joista tiivistelmät on koottu. Kirjan hinta USA:ssa on hyvin kohtuullinen eli $ 12.00.

1 975 Advances in socio-dental research on arvokas lisä ADA:n Advances-sarjaan. Meillä on viime aikoina herännyt elävä mielenkiin sosiaalihammaslääketieteelliseen tutkimukseen. Tämä uusi kirja on erittäin tarpeellinen apuväline sekä tutkijanuraansa aloittavalle että pitemmälle ehtineelle sosiaalihammaslääketieteen harjoittajalle. Lukemista niille, jotka välittävät...

 

Amerikan opiskeluvuosi sisälsi vierailun American Dental Associationin päämajaan Chicagossa, ja siellä minut värvättiin Advances in socio-dental research kirjan abstraktoriksi. Näin saimme myös suomalaista tutkimusta referoitua suuren maailman tietoisuuteen. Ja saihan siitä myös pientä taskurahaa vaivan palkaksi.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(13) 690-691

 

Vastine FM Matti Ruohtulan kirjoitukseen - edellisen johdosta (32)

 

Filosofian maisteri, hammaslääketieteen ylioppilas Matti Ruohtula on pahoittanut mielensä kirjoitukseni ”Juomaveden fluorauksen vaikutuksesta vesien fluoripitoisuuteen” (SH-lehti 23(8):429, 1976) johdosta.

Erityisesti häntä ovat ärsyttäneet monet nollat vesimääriä ilmoitettaessa. Halusin kuitenkin kirjoituksessani havainnollistaa valtamerien ja Suomen järvienkin sisältämän veden suurta määrää esittämällä ne kuutiokilometrien lisäksi myös litroina. Esitystavalla on tietenkin riskinsä kuten voidaan havaita maisteri Ruohtulan kirjoituksesta, jonka otsikkoon on jo tullut 100.000.000.000.000 litran virhe; kirjoituksessani Suomen järvien vesimääräksihän oli ilmoitettu 200 kuutiokilometriä eikä 100 kuutiokilometriä. Ruohtulalle näkyy kyllä tulevan ongelmia pienempienkin lukujen kanssa; hänen mukaansa ”kestäisi 50 vuotta ennen kuin järviveden fluoripitoisuus saavuttaisi arvon 1 mg/l”, kun taas minun tekstissäni puhutaan yli 500 (viidestäsadasta) vuodesta.

Pieni kertaus elohopean ja fluorin fysiologisista, biologisista, kemiallisista, geologisista, hydrologisista ja ekologisista ominaisuuksista ja käyttäytymisestä olisi todella paikallaan Ruohtulalle ennen kuin ryhtyy suoraan vertailuun näiden aineiden järvilaimennuksista.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(13) 692–694

 

Nythän on kuitenkin niin…(vastine Veijo Miettiselle) (33)

 

S urullisen hahmon ritarilla lienee sittenkin ollut monin verroin helpompaa taistellessaan tuulimyllyjä vastaan kuin allekirjoittaneella fluorikeskustelussa. Mutta yritetään kuitenkin vielä.

Tarkastelin teoreettisten laskelmien avulla täysimittaisen juomaveden fluorauksen vaikutuksia maamme vesistöjen fluoripitoisuuteen (SH-lehti 23(8):429, 1976). Käytin tällöin pääasiassa vesihallitukselta saatuja lukuja perustana ja myönnän auliisti, että tarkastelutapa ei täysin vastaa käytännön olosuhteita. Vesihallitus nimittäin toteaa seuraavaa: ”Mikäli maamme vesilaitosten v. 1974 jakamaan veteen (1.015.000 m³/d) olisi lisätty fluoria 1 mg/l, olisi fluoria tarvittu 370 tonnia vuodessa. Tästä kolmea miljoonaa asukasta koskevasta määrästä olisi kuitenkin 1,3 milj. asukkaan osuus tullut viemäröidyksi suoraan mereen (kursivointi kirjoittajan), joten sisävesiin olisi ohjautunut vielä yli 200 tonnia vuodessa” (Vesihallitus 1976). Laskiessani järvialtaiden pitoisuuksien nousua käytin siis lähes kaksi kertaa liian suurta fluorimäärää. Niinpä tasaisesti jakautuneena järviimme ja täydellisesti niihin jääneenä tämä 200 tonnin vuotuinen fluorimäärä pystyisi nostamaan järvien fluoripitoisuuden 1 ppm tasolle vasta noin tuhannen vuoden kuluessa.

M iettinen on oikeassa, että juomaveden fluoraus tulee kohdistumaan ennen muuta maamme tiheään asuttujen seutujen alapuolisiin vesistöjen osiin. Samaan tulokseen on päätynyt myös Royal College of Physicians perustellussa selvityksessään (2). Lääkäriseura toteaa nimittäin, että Englannin, Walesin ja Skotlannin kaikkien vesilaitosten veden fluoraukseen tarvittaisiin noin 6.000 tonnia fluori vuosittain. Jos tämä määrä jakautuisi tasan jokiin, keskimääräinen fluoripitoisuus niissä olisi 0,14 mg/l Englannissa ja Walesissa sekä 0,03 mg/l Skotlannissa. Tällaista tasaista jakautumista ei kuitenkaan tapahtuisi: suurten asutuskeskusten läpi virtaavat joet sisältäisivät korkeampia pitoisuuksia ja monissa pienissä joissa olisi alhaisempia pitoisuuksia. Korkein fluoripitoisuus missään joessa tulisi olemaan huomattavasti alle 1 mg/l, kun taas on olemassa jokia kuten River Brazos ja Canadian River USA:ssa, joiden vedessä on yli 6 mg/l fluoria. Fluorauksella tulisi olemaan olematon vaikutus merien fluoripitoisuuteen, joka on 0,8–1,4 mg/l.

Vaikutuksen mitättömyys johtuu sekä suunnattomasta laimennussuhteesta että myös siitä, että suurin osa fluoraukseen tarvittavasta fluorista olisi muussa tapauksessa laskettu meriin.

P alataksemme Kuopion juomaveden fluoraukseen ja sen vaikutukseen Kallaveden fluoripitoisuuteen, minun sallittaneen lainata vesihallituksen virallista kirjettä lääkintöhallitukselle: ”Sen sijaan Kallavedestä poistuvassa vedessä ei ole havaittu kohonneita pitoisuuksia huolimatta asutuksen ja teollisuuden yhteensä n. 14 tonnin vuotuisesta fluorikuormituksesta” (1). Royal College of Physicians toteaa vesistöihin joutuvan fluorin vaikutuksesta seuraavaa: Katsaus fluorin vaikutuksista kasvien ja eläinten elämään osoittaa, että kaikenmuotoiseen elämään vesissä 1,5 mg/l fluoripitoisuudella ei ole mitään vaikutuksia.

H elsingin Sanomat on todellakin käsitellyt juomaveden fluorausta pääkirjoituksissaan. Esimerkiksi 28.3.1976 em. vesihallituksen kirjeen johdosta otsikolla: ”Erään laboratoriotutkimuksen mukaan on aihetta epäillä, että fluori saattaa hidastaa sammakonpoikasten muodonvaihdosta. Tähän epäilykseen vedoten vesihallitus vastustaa vesijohtoveden fluorausta, jota sekä lääkintöhallitus että maailman terveysjärjestö WHO suosittavat. On oikein, että vesihallitus kantaa huolta sammakonpoikasten muodonvaihdoksen nopeudesta. WHO:n suosituksen tyrmääminen tuntuu kaipaavan edes jonkinlaisia perusteluja.”.

 

KIRJALLISUUSVIITTEET

1) Vesihallituksen kirje No 5311/690 VH 1975, 19.3.1976.

2) The Royal College of Physicians of London. Fluoride, teeth and health. Pitman Medical, London 1976, 85 p.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(15) 785–788

 

Suusyöpä – haaste hammaslääkärille (34)

 

S uusyöpiin luetaan suuontelon, huulten, sylkirauhasten ja nielun pahanlaatuiset kasvaimet. Suomessa suun alueen pahanlaatuisia kasvaimia löydetään vuosittain 350–400 eli noin 4 prosenttia kaikista uusista syöpätapauksista. Vauhti on siis syöpä päivässä. Suusyöpä on kansanterveydellinen ongelma, joka johtuu osittain siitä, että suuontelo on "ei-kenenkään-maata"; hammaslääkäri on usein keskittynyt hampaisiin, lääkäri jättää alueen helposti hammaslääkärin huomaan ja näin päädytään potilaalle onnettomaan tilanteeseen. Naisten synnytinelinsyövät ovat koko väestöön suhteutettuna yhtä yleisiä kuin suusyövät. Kuitenkin synnytinelinsyövät useimmiten todetaan varhain ja hoidon ennuste on hyvä: Suusyöpä pääsee valitettavan usein kasvamaan mahtaviin mittoihin ennen toteamista ja ennuste on huono. Jääkin joskus ihmettelemään, että katsotaanko suuhun todellakin niin paljon harvemmin?

S uusyövän varhaisdiagnoosin tärkeyteen on viime aikoina kiinnitetty huomiota eri puolilla maailmaa. British Medical Journalissa kirurgi Shaw on tähdentänyt suusyövän varhaisdiagnoosin olennaista merkitystä (Shaw 1976). Hän toteaa, että pään ja kaulan alueen tutkiminen on helppoa moniin muihin kehon alueisiin ja elimiin verrattuna. Pään alueen kasvainten luonteeseen kuuluu suhteellisen pitkäaikainen rajoittuminen syntyalueelleen. Etäispesäkkeidenkin on todettu useimmiten pysyttelevän pään ja kaulan alueen imusolmukkeissa kuukausien ajan ja solisluiden alapuolella etäispesäkkeitä tavataan vasta taudin pitkälle edenneissä vaiheissa. Kuitenkin siitäkin huolimatta, että suuontelon tutkiminen on hyvin helppoa, Lontoon Royal Marsden sairaalaan lähetetyistä suupohjan syöpäpotilaista kahdella kolmasosalla kasvain on todettu vasta kun sen läpimitta on ollut yli neljä senttiä (4 cm)!

Pään ja kaulan alueen syöpien hoidon onnistumisprosentti on kasvanut 25 %:sta sukupolvi sitten noin 40 - 45 %: iin tänään.

 

Diagnoosiongelmia

S haw painottaa diagnostisoinnin tehostamista. Hänen mukaansa neljä yksilöä on vastuussa kasvainten toteamisesta: potilas itse, perhelääkäri, hammaslääkäri ja erikoistunut kirurgi, joista perhelääkärillä ja hammaslääkärillä on ratkaisevin merkitys. Shaw käsittelee kirjoituksessaan vaikeuksia suusyövän diagnostisoinnissa, kuten yhteistyöhaluton potilas, kliiniset ongelmat ja erotusdiagnostiikka. Lisäksi kiireinen lääkäri ja kiireinen potilas saattavat jättää jonkin kyhmyn tutkimatta tai se yhdistetään virheellisesti flunssan jälkioireisiin, vaikka kyseessä onkin jo etäispesäkkeen muodostanut ylempien hengitysteiden kasvain. Samasta syystä voi pieni suun tai nielun syöpä jäädä havaitsematta.

Potilas antaa usein virheellisiä ja harhaanjohtavia anamnestisia tietoja. Myös lääkäriään pitkään vaivannut neurootikko on saattanut vuosien ajan valittaa pään ja kaulan vaivoja, jolloin lääkäri saattaa kuitata tutkimuksen ylimalkaisesti ja aito kasvain jää huomaamatta.

 

Riskiryhmät

S uusyövän riskiryhmiin kuuluvat yli 45-vuotiaat runsaasti tupakoivat ja väkeviä alkoholeja säännöllisesti nauttivat. "Raaka" viski, konjakki ja votka lisäävät selvästi riskiä suun, nielun ja kurkunpään kasvaimiin. Leukoplakiapotilaat tulee säännöllisesti ja huolellisesti tutkia. Kaikki potilaat, joilla on kroonisia suun limakalvon tulehduksia, vaativat hoitoa ja tarkkailua. On myös muistettava, että suusyöpä ei enää nykyisin ole harvinainen naisilla.

Krooninen nielun tai kurkunpään tulehdus saattaa myös edeltää pahanlaatuista kasvainta. Huonekalu- ja nikkeliteollisuuden työntekijät sairastuvat tavanomaista helpommin nenän tai poskionteloiden kasvaimiin. Potilailla, joille on annettu sädehoitoa pään alueen hyvänlaatuiseen tai pahanlaatuiseen kasvaimeen, on lisääntynyt riski sädetetyllä alueella muihin kasvaimiin. Aikaisemmin hoidetulla syöpäpotilaalla on tavallista suurempi mahdollisuus sairastua sekundaariseen kasvaimeen tai uuteen primaarikasvaimeen.

 

Potilaan itse suorittama syöpätutkimus?

Glass, Abla ja Wheatley esittävät Amerikan hammaslääkärilehdessä miten potilas opetetaan itse tutkimaan pään ja kaulan alue mahdollisten kasvainten havaitsemiseksi (Glass et al 1975). Kirjoittajat ovat saaneet virikkeen rintasyövän itsetutkimusmenetelmästä, joka on TV-katsojille tuttu Suomessakin. Tältä pohjalta kirjoittajat ovat kehittäneet yksinkertaisen menetelmän suuontelon, pään ja kaulan tutkimiseen omakohtaisesti. Tutkimus sisältää kahdeksan vaihetta:

1. Kasvojen symmetria. Potilas katsoo peilistä kasvot "peruslukemilla" piirteittensä tasapainoisuuden ja yleisvärin. Samalla hänen tulee tutkia kaikki kohoumat kuten syylät, näppylät ja arvet.

2. Huulet. Potilas vetää molempien käsien etusormen ja peukalon välissä alahuulen eteen ja alas, huomioi limakalvon värin ja kudosten rakenteen. Sama toistetaan ylähuulen kanssa.

3. Ikenet. Potilas tutkii ienkudoksen värin ja pintarakenteen nostamalla huulet ja posken syrjään.

4. Posken limakalvo. Potilas vetää kahden sormen avulla posken limakalvon näkyville ja tutkii limakalvon värin ja kudosrakenteen. Koska puremavauriot tällä alueella ovat melko yleisiä, potilaalle näytetään linea alba tyypillisenä värierona ympäristöstään, joka tulisi huomioida. Potilaalle näytetään myös korvanalussylkirauhasen tiehyen ulostuloaukko.

5. Kieli ja suun pohja. Potilas tarkkailee kielen liikkuvuutta liikuttamalla sitä suupielestä toiseen. Sen jälkeen hän tarttuu sideharson palalla kielen kärkeen ja vetää kieltä ulos tarkkaillen samalla kielensivuja mahdollisimman taakse sekä suun pohjaa. Suupohjan väri ja verisuonitus ja leuanalussylkirauhasen tiehyt osoitetaan potilaalle. Lisäksi potilas tunnustelee sormin suun pohjan, kielen yläpinnan ja sivut etsien kyhmyjä ja kohoumia.

6. Suulaki. Jälleen tarkkaillaan suulaen väriä ja potilaalle näytetään torukset ja suulaen ryppyjuosteet (rugae).

7. Kaulan sivualueet. Tarkoituksena on tunnustella imurauhaset, jotka ovat päännyökkääjälihaksen yhteydessä.

Päätä käännetään vastakkaiselle puolelle, jolloin lihas kohoaa näkyviin ja samalla tunnustellaan lihaksen etureunaa ylös alas ja etsitään kyhmyjä.

8. Henkitorvi. Potilas asettaa sormensa kilpiruston ympäri ja liikuttaa rustoa puolelta toiselle. Tällöin saattaa kuulua naksahduksia ja rahinaa liikkeen yhteydessä, mutta sivuliikkeiden tulee olla hyvä. Potilas pitää edelleen kilpirustoa sormien välissä ja nielaisee, jolloin ruston tulee liikkua ylöspäin.

T ämän itsetutkimuksen tarkoitus on opettaa potilaalle oman suun ja kaulan alueen normaali rakenne, väri, kudokset ja toiminta. Glass ja työtoverit suosittelevat kuukausittaista tutkimusta kotona ja mikäli muutoksia tai poikkeamia,  jotka eivät parane kahden viikon kuluessa havaitaan, potilaan tulee hakeutua asiantuntijan tutkimukseen.

H enkilökohtaisesti en ole aivan vakuuttunut, onko aiheellista opettaa potilaille tällaista tutkimusmenetelmää.  Ensinnäkin sen opettaminen vie runsaasti aikaa, muistettakoon vain anatomian ja fysiologian opintoja aikoinaan. On myös vaara, että kaikkien elimien erikoislääkärit alkavat opettaa potilaille oman alueensa syöpien itsetutkimusmenetelmät, jolloin saattaa syntyä yleinen kopelointivimma ja syöpähysteria. Suusyöpä on sittenkin melko harvinainen sairaus, jotta sen takia koko keski-ikäinen ja ikääntynyt väestö ryhtyisi säännölliseen itsetutkisteluun. Sen sijaan raudanluja vakaumukseni on, että jokaiseen hammaslääkärin suorittamaan aikuispotilaan tutkimukseen tulee kuulua edellä kuvattu ohjelma.

 

Mitä etsitään ja miksi?

E i kuitenkaan riitä, että hammaslääkäri suorittaa edellä kuvatut tutkimukset. Hänen on myös tiedettävä mitä etsii ja miksi. Tämän helpottamiseksi Suomen Hammaslääkäriliitto on vuonna 1967 julkaissut Suomen Syöpäyhdistyksen kustantamana kirjasen "Suuontelon kasvaimet", joka aikoinaan jaettiin kaikille hammaslääkäreille (Jacobsson ja Mårtensson 1967). Kirjasessa on lyhyesti esitelty yleisimmät suuontelon kasvaimet värikuvien kera. Suomen Syöpäyhdistys on julkaissut potilasta varten vihkosen huulisyövästä ja suusyövästä (Hämäläinen ja Sainio 1974). Vihkonen on järjestyksessä 13. tähän mennessä ilmestyneistä 17:sta eri syöpämuoteja kuvaavista vihkosista Punaisen Sulan julkaisusarjassa. Huulisyöpä-suusyöpä vihkonen on

erinomainen katsaus suun alueen kasvaimista myös kiireiselle kliinikolle. Siinä on esitetty lyhyesti syöpää aiheuttavat ärsykkeet, taudin oireet, hoidon periaatteet ja ennuste. Lisäksi on selostus syöpäpotilaiden sosiaalisista etuuksista sekä Suomen Syöpäyhdistyksen toiminnasta. (Suomen Syöpäyhdistyksen osoite on: Liisankatu 21 B, 00170 Helsinki 17, Puh. 90-12290.)

Lainattakoon edellä mainitusta vihkosesta taulukko, joka kuvaa hoidon onnistumisen riippuvuutta suusyövän levinneisyysasteesta toteamishetkellä: Levinneisyysaste toteamishetkellä: Syöpää edeltävät muutokset, varhainen huulisyöpä, varhainen suusyöpä, myöhäinen suusyöpä. Hoidon onnistuminen: 100 %, 90 %, 70 %, 10 %.

Ero varhain ja myöhään todettujen kasvainten hoidon onnistumisella on valtava. Tämä todellakin edellyttää hammaslääkäriltä tarkkuutta potilaittensa pään, kaulan, suuontelon ja hampaiden tutkimuksessa.

 

Yhteenveto

S uun alueen syövät ovat suhteellisen harvinaisia. Vuosittain maassamme todetaan 350–400 uutta suusyöpää. Tämän vuoksi todennäköisyys, että hammaslääkärin potilaalla olisi suusyöpä, on melko pieni. Suusyövän hoidon ennuste kuitenkin riippuu ratkaisevasti siitä, kuinka varhain kasvain todetaan. Hammaslääkäri on ammattihenkilö, jonka puoleen useimmiten käännytään suun ja hampaiden sairauksien vuoksi.

Kirjoituksessa on tarkasteltu muutamaa viime aikoina julkaistua suusyöpää koskevaa artikkelia ja kirjasta, joissa kaikissa korostetaan hammaslääkärin merkitystä suusyövän varhaisdiagnostiikassa. Perimmäinen kysymys on se, olemmeko HAMMASlääkäreitä vai hammasLÄÄKÄREITÄ. Vastauksesta saattaa riippua vuosittain 400 lähimmäisemme elämä.

 

KIRJALLISUUTTA

Glass, R.T., Abla, M., and Wheatley, J. Teaching selfexamination of the head and neck: another aspect of preventive dentistry. Am. Dent. A. J. 90 (6): 1265–1268, 1975.

Hämäläinen, M. J. ja Sainio, P. Huulisyöpä, suusyöpä. Suomen Syöpäyhdistys, Punaisen sulan julkaisusarja 13. Opaskirja potilaalle, Helsinki 1974, 24 s.

Jacobsson, F. ja Mårtensson, G. Suuontelon kasvaimet. (käännös Pertti Sainio) Suomen Hammaslääkäriliitto, Suomen Syöpäyhdistys, Helsinki 1967, 17 s.

Shaw, H.J. Early diagnosis of cancer in the head and neck. Brit. med. J. 1:379-383, 1976.

 

Yksi suuria hammaslääketieteen ja erityisesti hammashoidon ongelmia on keskittyminen liiaksi hampaisiin. Amerikkalainen sanonta hammaslääkäreistä ”Knows the tooth, the whole tooth, and nothing but the tooth” on usein valitettavan totta, jos mietimme asiaa esimerkiksi juuri suun alueen syöpien diagnosoinnin kannalta. Omalta osaltani yritin herätellä ammattikuntaamme laajentamaan purentaelimen tutkimusta kattamaan myös muut kudokset kuin hampaat ja niiden välittömän ympäristön. Tällä saralla riittää työtä yhä edelleen. Ongelman ydin on siinä, että suun alueen pahanlaatuiset kasvaimet ovat (onneksi) aika harvinaisia, mutta kuitenkin joka ainoa päivä Suomessa todetaan hieman yli yksi uusi suusyöpä. Herkkyyttä siis tarvitaan, sillä hammaslääkärin pitää olla koko purentaelimen erikoislääkäri.

Suusyöpien diagnostiikka on esimerkki siitä, miten seulonnan puuttuminen voi johtaa potilaalle kohtalokkaisiin seuraamuksiin. Suusyöpien esiintyminen väestötasolla on suunnilleen yhtä suurta kuin naisten synnytinelinsyövät. Ero on kuitenkin tavattoman suuri diagnoosin varhaisuudessa; synnytinelinsyvät todetaan yleensä alkuvaiheessa ja hoidon enneuste on hyvä, suusyövät tasan päinvastoin. Herääkin kysymys, että katsotaanko suuhun niin paljon harvemmin kuin p……n? Ongelma on hyppääminen suoraan hampaisiin.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(17) 871–872

 

Kirjauutuus kariesrokotteista (35)

 

Bowen, W.H., R.J. Genco, and T.C. 0'Brien (Eds). IMMUNOLOGIC ASPECTS OF DENTAL CARIES

(A special supplement to Immunology, Abstracts). Information Retrieval Inc., Washington, D.C., c1976, IX 222 p.

 

H ammaskaries on ihmiskunnan yleisimpiä vitsauksia. Sen voittaminen onkin kansanterveystyön keskeisiä tavoitteita. Karies on paikallinen, progressiivisesti etenevä hammaskudoksen tuhoutuminen, joka aikaa happojen aiheuttamana hampaan pintakerroksen demineralisaationa. Nykyisen tietämyksen mukaan karies on kolmen tekijän; mikro-organismien, ravinnon ja hampaan vastustuskyvyn, monimutkaisen vuorovaikutuksen tulos.

S airauden ehkäisyn löytämiseksi tutkimustyö on kohdistettu kaikkiin em. osa-alueisiin. Koska karies primaaristion bakteerien aiheuttama tulehduksellinen ja tarttuva sairaus. eräs keskeinen teoreettinen mahdollisuus ehkäistä sairauden synty, on kehittää rokote sairauden aiheuttavaa mikro-organismia vastaan. (Kts. myös Meurman, Jukka. Karieksen immunologiaa. Suom. Hammaslääkärilehti 23 (6):310–318. 1976 ja Octopus: Voitetaanko hammasmätä? Suom. Lääkärilehti 31 (5):309–310, 1976.) Viimeisten kymmenen vuoden aikana kariesimmunologia onkin ollut intensiivisen tutkimuksen kohde. Yhdysvaltain National Institute of Health järjesti tammikuussa tänä vuonna tutkijaseminaarin Bethesdassa, jossa 37 hammaslääketieteen, lääketieteen ja immunologian, mikrobiologian ja rokotekehittelyn asiantuntijaa pohti kariesrokotteen kehittämisen nykytilannetta ja tulevaisuuden näkymiä.

S eminaarin anti on koottu yli 200-sivuiseen kirjaan. Kirja on jaettu viiteen osaan, joista ensimmäisessä selvitellään kariesrokotteen kehittämistyön perusteita ja tähänastisia saavutuksia. Toisessa käsitellään kariogeenisia mikro-organismeja ja antigeeneja, kolmas osa pa­neutuu bakterielleihin rokotteisiin. Neljäs osa selvittelee antiseerumien ristireaktiivisuutta imeväiskudosten bakterielleihin antigeeneihin ja viides osa on yhteenveto sekä sisältää suosituksia tulevaisuuden tutkimukselle.

K irja on painettu suoraan konekirjoitetusta tekstistä ja on jo tästä syystä raskaslukuinen Vain muutamat harvat elektronimikroskooppikuvat elävöittävät tekstiä, joka on varsin tieteellistä ja vaatii lukijalta hyvät perustiedot immunologiassa.

K arieksen etiologiaa tutkivalle kirja on välttämätön katsaus keskeiseen sairauden preventiomahdollisuuteen. Kansanterveystyössä toimivalle kirja antaa laajempia näköaloja arvioitaessa tulevaisuuden mahdollisuuksia ehkäistä hammaskariesta, joka tällä hetkellä on keskeinen ongelma hammashuollossamme.

 

Presidentti Eisenhoverin kaudella USA:ssa perustettiin Division of Dental Health ja sen tehtäväksi annettiin ratkaista valtaviin mittoihin levinnyt kariesongelma 10 vuodessa. Tarkoitusta varten varattiin jättiläismäinen määrä dollareita – mutta yhä edelleen 2000-luvun alussa kariesongelman lopullinen ratkaisu on löytämättä.

Tähän mennessä on kokeiltu fluoria, ksylitolia, antibiootteja, rokotteita, jne., mutta yhä karies on maailmanlaajuinen kansanterveydellinen ongelma.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(17) 877–879

 

Hampaiden fluoriliuoshuuhtelutko merkityksettömiä? (36)

 

Suomen Hammaslääkärilehdessä on julkaistu tutkimus '”Joka toinen viikko suoritetun hampaiden harjaamisen ja fluorihuuhtelun vaikutuksesta kansakoululaisten hampaiden kuntoon Vantaalla (Tiainen Leena ja Jukka Ainamo: SHL 23(14):728–735. 1976).

Verrattaessa 59 oppilasta. jotka eivät olleet saaneet koulussa fluorihuuhteluja, 57:ään oppilaaseen, jotka osallistuivat koulussa huuhteluihin, todettiin, että huuhtomattomilla oli jopa vähemmän kariesta kuin huuhtoneilla. Tutkijat ovat esittäneet erilaisia syitä, jotka ovat voineet vaikuttaa asiaan, ja toteavat lisäksi, että tehty tutkimus antanee aiheen entistä tarkemmin seurata ehkäisevän hammashoidon eri vaihtoehtojen tehokkuutta.

 

A rtikkelin pohjalta Helsingin Sanomat on julkaissut uutisen 3.9.1976 otsikolla "Ehkäisevästä hammashoidosta huonoja tuloksia Vantaalla”. Tämän uutisen johdosta monissa kunnissa sekä opettajat että hammaslääkärit ovat ryhtyneet suunnittelemaan fluorihuuhteluiden lopettamista tarpeettomina. Jotta hammaslääkäreillä olisi jatkuvasti mahdollisuus erottaa metsä puilta, lienee paikallaan julkaista yhteenvetotaulukko hampaiden fluoriliuoshuuhteluita koskevista tutkimuksista vuosina 1946–1974. Taulukko liittyy Per Torellin Ja Yngve Ericssonin artikkeliin kansainvälisessä fluorisymposiumissa vuonna 1974. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää sarakkeeseen kariesreduktio, jossa esitetään tutkimuksissa saavutettu karieksen väheneminen prosentteina. (Taulukko seur.s.)

T arkoitukseni ei ole vähätellä Tiaisen ja Ainamon tutkimusta. En myöskään epäile tuloksia sinänsä, ja luonnollisesti tutkijat ilmoittavat raportissaan nimenomaan sen, mitä ovat havainneet, olkoonpa tulos miten poikkeava tahansa aikaisemmissa tutkimuksissa saavutetuista tuloksista. Mutta johtopäätösten yleistäminen koskemaan koko Vantaata tai peräti koko maata koskeviksi, ei ole luvallista tämän tutkimuksen perusteella.

H elsingin Sanomien uutisen ja alkuperäisenkin artikkelin perusteella ollaan kuitenkin tekemässä juuri niin. Ja seuraukset saattavat muodostua arvaamattoman tuhoisiksi lasten ja nuorten hammashuollolle.

 Ennen kuin terveyskeskuksissa ja kouluissa ryhdytään suunnittele­maan fluoriliuoshuuhteluiden lopet­tamista, on syytä syvällisesti perehtyä esimerkiksi em. Torellin Ja Ericssonin artikkeliin ja jäädä odottamaan tai mieluummin ryhtyä suorittamaan Tiaisen ja Ainamon ehdottamia entistä tarkempia tutkimuksia ehkäisevän hammashoidon eri vaihtoehtojen tehokkuudesta.

 

Heikki Tala, Lääkintöhallitus Siltasaarenkatu. 1,8 A 00530 Helsinki 53

 

 

Tämä kirjoitus oli reaktioni Jukka Ainamon ja Leena Tiaisen raporttiin fluoriliuoshuuhteluiden tehottomuudesta Vantaalla. Oheinen luettelo oli varsin vakuuttava, mutta siitä huolimatta osoittautui, että Ainamo ja Tiainen olivat oikeassa. Fluoriliuoshuuhtelut eivät antaneet enää mitään lisäsuojaa, sillä koulujen harjausopetus ja fluorihammastahnojen käytön yleistyminen antoivat niin hyvän kariesprevention kuin paikallisilla fluorin käyttömuodoilla oli mahdollista saavuttaa.

Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa on saada jokin ohjelma käynnistettyä, mutta että vielä vaikeampaa on lopettaa vakiintunut mutta tehottomaksi muuttunut ohjelma. Suomessa kuitenkin koulujen fluoripurskuttelut loppuivat aika nopeasti; osittain senkin takia, että opettajat olivat väsähtäneet niiden valvontaan.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(18) 913

 

Amerikan vesilaitosyhdistys tukee fluorausta (37)

FLUORIJULKILAUSUMIA YHDYSVALLOISTA

 

Tammikuun 25 päivänä 1976 Amerikan Vesilaitosyhdistyksen (AWWA) hallitus on tarkastanut ja saattanut ajan tasalle kannanottonsa fluoraukseen. Tammikuussa hyväksytty kannanotto julkaistiin yhdistyksen lehden (AWWA Journal) huhtikuun numerossa 1976. Nykyinen kannanotto, joka korvaa AWWA:n edellisen julkilausuman vuodelta 1949, kuuluu seuraavasti:

Amerikan Hammaslääkäriliiton Kanadan Hammaslääkäriliiton Amerikan Lääkäriliiton, Kanadan Lääkäriliiton ja Kanadan Terveysliiton hyväksymisen ja päätöslauselmien perusteella Amerikan vesilaitosyhdistys tukee yleisten vesilaitosten veden fluorausta niiden määräysten mukaisesti, joita asianomaiset valvovat viranomaiset ovat toimenpiteelle asettaneet.

US. DEPARTMENT OF HEALTH, EDUCATION, AND WELFARE Viite FL-86, May 1976.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(18) 913-914

 

Ympäristönsuojeluhallitus tukee fluorausta (38)

Fluorijulkilausumia Yhdysvalloista

 

Fluorauksen vastustajat väittävät usein, että fluoraus on saastuttavaa ja että sillä saattaa olla haitallisia ympäristövaikutuksia. Vastauksena tällaisiin väitteisiin USA:n ympäristönsuojeluhallitus on antanut seuraavan julkilausuman:

Koska juomaveden fluorauksen turvallisuus ja tehokkuus on luotettavasti näytetty toteen, ympäristönsuojeluhallitus kannattaa tätä toimenpidettä. Ympäristönsuojeluhallitus ei pidä juomaveden fluoripitoisuuden tarkistusta hammaskarieksen vähentämiseksi saastuttamisena. Määritelmän mukaan veden saastuttamista on sellaisen aineen lisääminen veteen, joka tekee veden soveltumattomaksi tarkoitettuun käyttöön. Koska juomaveden fluoripitoisuuden tarkistaminen tasolle, joka on optimaalinen hammaskarieksen ehkäisyyn, ei millään tavoin haittaa veden juomakelpoisuutta, juomaveden fluorausta ei voida pitää saastuttamisena.

Veden fluorauksessa käytettävillä pitoisuuksilla fluori-ionilla ei ole haitallisia vaikutuksia ympäristöön. Fluori on luonnollinen aineosa makeassa vedessä, maaperässä, merivedessä ja useimmissa elävissä organismeissa, usein korkeampina pitoisuuksina kuin mitä käytetään veden fluorauksessa. Äskettäinen tutkimus fluori vaikutuksista ympäristöön, jonka suoritti Kansallinen tutkimusneuvosto (National Research Council) ympäristönsuojeluhallituksen toimeksiannosta, on vahvistanut, että ainut fluorista aiheutuva uhka ympäristöllemme on peräisin teollisuuden jätteistä.

U.S. DEPARTMENT OF HEALTH, EDUCATION, AND WELFARE Viite: PPB-51, February 1973.

 

(Käännös: Heikki Tala)

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1976 23(18) 916

 

Edellisen johdosta (39)

(Vastine LK Hannu Westerisen kirjoitukseen ”Talalle fluorauskysymyksessä)

 

L ääketieteen kandidaatti Hannu Westerinen on katsonut tarpeelliseksi varsin pitkään selvitellä kirjoitukseensa (Medisiinari 40(3):34–51, 1976) sisältyneitä virheitä ja puutteellisuuksia. On kannatettavaa ja tarpeellista jatkuvasti seurata yleisesti varmoinakin pidettyjä asioita. Käsittelytavalta tällöin kuitenkin edellytetään poikkeuksellista tarkkuutta, huolellisuutta ja objektiivisuutta. Kandidaatti Westerisen artikkeli lisäselvityksineenkään ei täytä näitä vaatimuksia.

J uomaveden fluorausta on sentään toteutettu jo yli 30 vuotta, sen piirissä on yli 200 miljoonaa ihmistä yli 40 maassa, ja siihen kohdistuneiden tutkimusraporttien määrä on yli 20 000.

E dellisessä vastineessani mainittujen lukuisten kansainvälisten ja kansallisten järjestöjen ja viranomaisten kannanottojen sarjaan voidaan lisätä vielä mm. USA:n ympäristösuojeluhallituksen (EPA 1973), USA:n vesilaitosyhdistyksen (AWWA 1976) sekä Society of Toxicologyn (1969) juomaveden fluorausta tukevat julkilausumat, jotka perustuvat laajoihin ja monipuolisiin tieteellisiin selvityksiin.

Voitaneen siis todeta, että vertailuperusteita löytyy.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(1) 36

 

Jännä tutkimus (40)

 

On se vaan sillä lailla, että jännäksi on tutkimushomma käynyt. Ensin tehdään tutkimus ja sitten jälkeenpäin selvitetään lähtötilanne. Tällöin paljastuu, että sattumalta sama hammaslääkäri oli tarkastanut sekä koe- että verrokkiryhmään kuuluneet.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(4) 214–216

 

Karieksen syntyyn vaikuttavia tekijöitä (41)

Heikki Tala , Lääkintöhallitus

 

Motto: Jos hammaskaries olisi yksinkertainen ongelma, se olisi jo kauan sitten ratkaistu.

 

S elaillessani kirjaa "1975 Advances in Socio-Dental Research, vol 2, 1975" ( esittely SH-lehti 23(13):686, 1976 ) kiinnittyi huomio kariesepidemiologiseen tutkimukseen. Hammaskarieshan on hammashuoltomme ongelma numero yksi, joten olisi ensiarvoisen tärkeää löytää taudin etiologiset tekijät tehokkaan ehkäisyn kehittämiseksi. Olen poiminut kirjasta muutamia mielenkiintoisia tutkimuksia, jotka mielestäni oikeuttavat edellä olevan moton käytön.

 

Åslander, A. Dental caries - a consequence of evolution. Pakistan Dent Rev 22 (1-2.):8–14, 19 72 .

Arkeologiset tutkimukset osoittavat, että esi-isämme elivät miljoonia vuosia sitten mineraalirikkaassa ympäristössä. Evoluutio totutti ihmisen ympäristöönsä ja näin esi-isillemme kehittyi hivenainetarve, joka muuttui perinnölliseksi ominaisuudeksi. Täten vain mineraalirikas ravinto turvaa täydellisen terveyden. Sivistyksen seurauksena nykyihmisen ravinto ei täytä luonnollisia vaatimuksia. Hammas on elävä mineraalirakenne. Täydellisesti ravittu hammas on immuuni kariesta vastaan, karies on siis puutostauti. Mikäli karies johtuu mineraalivajauksesta veressä pitäisi olla mahdollista määrittää puutokset ja korjata ne annostelemalla mineraaleja suoraan verenkiertoon.

 

WHO:n teknisen raporttisarjan 494:3–19. 1972 mukaan hammaskaries on paikallinen hampaan puhkeamisen jälkeinen, ulkoista alkuperää oleva patologinen prosessi, joka käsittää kovakudoksen pehmenemisen ja etenee kaviteetin muodostumiseen. Kariesresistenssi saattaa johtua hampaan sisäisestä rakenteesta tai koostumuksesta, suuontelossa vallitsevista ympäristötekijöistä ja systeemisistä tekijöistä.

 

Sutton. P.R.N. Mental stress and dental caries. Stomatologia 28(3):173–178, 1971 .

Eläinkokeissa, kliinisissä kokeissa ja tapausselostusten perusteella saadut tiedot antavat viitteitä siitä, että henkinen stressi saattaa olla tärkeä etiologinen tekijä akuutin hammaskarieksen synnyssä.

 

Schamschula, R. G., et al. Caries etiology in Papua New Guinea.  Associations of tooth size and dental arch width. Aust Dent J 1,7(3):188–195, 1972.

Yhteensä 236 henkilöä (14–25 v) tutkittiin 15 kylässä Papuassa. Kolmen kylän asukkailla ei todettu lainkaan kariesta. Näillä yksilöillä erityisesti alaleuan hammaskaari oli kulmikas. Merkitsevä myönteinen verrannollisuus todettiin hammaskaaren laajuuden ja karieksen esiintymisen välillä. Toisaalta todettiin käänteinen verrannollisuus hammaskaaren laajuuden ja maaperän barium-, kalsium- ja kaliumpitoisuudessa.

 

Suchkiv, B.P., et al. Caries incidence in the population of the Chernovitsi region in relation to the selenium content in the teeth. Stomatologia 52(2):21–23, 1973.

Vertailtaessa lähes 35 000 asukkaan kariestilannetta kolmella alueella, joiden maaperän seleenipitoisuus vaihteli 2,3-kertaisesti, todettiin selvästi korkeampi kariesprevalenssi runsasseleenisillä alueilla. Ero saattaa johtua juomaveden fluoripitoisuuden eroista, mutta voidaan olettaa, että tilastollisesti merkitsevä korkeampi kariesinsidenssi voi johtua korkeasta seleenipitoisuudesta.

 

Egyedi, P. A study of caries in Liberia from the standpoint of the glycogen theory. Nederl T Tandheelk 80(4):142–148, 1973.

Ylenmääräinen hiilihydraattien osuus ravinnossa hampaiden kehittymisajanjakson aikana näyttää aiheuttavan glykogeenin varastoitumista kiilleprismojen väliaineeseen ja tämä puolestaan aiheuttaa sen, että hampaat puhkeamisen jälkeen ovat haavoittuvampia plakin mikro-organismien vaikutuksille.

Liberiassa todettiin suuren osan väestöstä olevan aliravittua ja lisäksi oli suurelta osin hiilihydraatteja. Glykogeeniteorian mukaan väestön hampaiden olisi olettanut olevan hyvin karioituneita. Tässä tutkimuksessa, jossa tutkittiin ruumiiden ja 20 kokin, tarjoilijan ja huonepalvelijan hampaita, voitiin kuitenkin todeta erittäin alhainen, kariesinsidenssi. Kemiallinen analyysi liberialaisten ja amsterdamilaisten hampaista ei osoittanut eroa niiden hiilihydraattipitoisuudessa. Näin ollen glykogeeniteoria ei selitä tyydyttävästi kehitysmaiden väestölle usein ominaista kariesresistenssiä.

 

Wojtkowicz, F, et al. Cleanliness of wells, chemical substances in drinking water and their relation to caries. Rocz Panstw ZakI Hig 23(1):15–21, 1972.

Puolalaisten maalaislapsien terveyttä tutkittiin usean vuoden ajan. Kahden kylän lasten hampaiden terveydentilan välillä todettiin erittäin merkitsevä ero; toisessa kylässä peräti 75 % lapsista sairasti kariesta ja toisessa kariesta esiintyi vain 35 %:lla. Juomaveden fluoripitoisuus oli sama kummassakin. Vesien tutkimus osoitti, että kariesaktiivisessa kylässä vesi oli saastunutta (korkea typpipitoisuus, korkea hapen absorptio ja runsaasti E. coll-bakteereja). Tutkijat esittävät olettamuksen, että urokromi saastuneessa juomavedessä vaikuttaa samalla tavalla fluorin aineenvaihduntaan kuin jodin aineenvaihduntaan. Näin ollen saastuneiden juomavesien fluoraus saattaa olla tehotonta.

 

Takacs, S., and Ivankievicz, D. Dental caries and trace elements in domestic water supplies. Orv, Hetil 113 (20): 1162–4, 1972.

Kariesinsidenssi tutkittiin useassa Unkarin kaupungissa ja kylässä 6 - 14-vuotiailta. Insidenssiä verrattiin juomaveden hivenainepitoisuuksiin. Fluoripitoisuudet olivat samat sekä korkean että matalan insidenssin ryhmässä (0.33 ja 0,37 ppm). Kaikkiaan määritettiin 23 eri hivenainetta. Alhaiseen kariesinsidenssiin todettiin liittyvän veden korkea vanadiini-, magnesium- ja kalsiumpitoisuus sekä korkea kokonaiskovuus. Sinkki- ja mangaanipitoisuus puolestaan olivat alhaiset.

 

Oheiset lyhennelmät muutamista viimeaikaisista tutkimuksista eri puolilta maailmaa osoittavat, miten erilaisia etiologisia tekijöitä oletetaan liittyvän karieksen syntyyn. Yhdysvalloissa aikoinaan asetettu 10 vuoden määräaika kariesongelman selvittämiseksi on kulumassa loppuun, mutta ratkaisua ei näytä olevan näköpiirissä. Siihen asti käytännön hammaslääkärin aseet ovat bakteeriplakin mekaaninen poisto, ravitsemukseen liittyvä hammasterveyskasvatus ja hampaan vastustuskyvyn lisääminen fluorin avulla sekä pinnoitteet. Erilaiset täytteet näyttelevät monista puutteistaan huolimatta keskeistä osaa ilmeisesti vielä pitkään hammaskarieksen tuhojen korjaamisessa.

 

Kiinnostukseni karieksen etiologiaan poiki tämän kirjoituksen, jonka eräs turkulainen kariologian professori sanoi olevan ”mismeriitti” minulle. Tarkoitukseni kuitenkin oli antaa ammattikunnalle kuva siitä, miten monelta eri suunnalta kariesongelmaan etsittiin ratkaisua. Toki kaikki tiesimme tietyt perusasiat karieksen etiologiasta, patologiasta, preventiosta ja hoidosta. Mutta yhä edelleen kariesongelma odottaa ratkaisuaan.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(6) 328–330

 

Tietoa hammastapaturmista (42)

 

Hammaslääkäriliitto järjesti 17. helmikuuta tiedotustilaisuuden Terveyskasvatustoimikunnan tuottamasta hammastapaturmajulisteesta ja yleensä hammastapaturmista. Tiedotustilaisuudessa kertoivat lehdistölle hammastapaturmista, hoitotoimenpiteistä ja tapaturmien ehkäisystä Terveyskasvatustoimikunnan puheenjohtaja Ulpu Harjola, ylilääkäri Heikki Tala lääkintöhallituksesta, ylihammaslääkäri Olli Kassila Helsingin kaupungin terveydenhoitovirastosta, toimitusjohtaja Ilpo Krootila Liikenneturvasta ja varatuomari Pentti Lankinen Vakuutusyhtiöiden tiedotuskeskuksesta.

 

Ylilääkäri Heikki Tala:

LASTEN JA NUORTEN HAMMASTAPATURMIEN EHKÄISY

Suomessa sattuu vuosittain kodin piirissä ainakin 26 000 tapaturmaa, joissa lapsi loukkaantuu niin vaikeasti, että joutuu turvautumaan lääkärin hoitoon. Lasten tapaturmissa yleisin vamma on hampaisiin kohdistuva vaurio. Alle kouluikäisillä yli 40 prosentissa kaikista tapaturmista on mukana hammasvaurio ja kouluikäisilläkin 27 prosentissa.

Hammastapaturmien aiheuttajia ovat mm. liikenne, urheilu, väkivalta, kaatumiset ja putoamiset. Tyypillisiä syitä hammasmurtumiin ovat esimerkiksi:

– jääkiekkomailan varsi ja jääkiekko ("lämäri")

– sukellus uima-altaan pohjaan

– kuminauhaan kiinnitetty avain lapsen kaulassa

– koulujen juoma-altaat

– hampaiden iskeytyminen auton kojetauluun, katuun tms.

– nyrkiniskut, potkut ja kaatuminen.

Vuonna 1975 hoidettiin maamme terveyskeskuksissa noin 4000 lasta ja nuorta hammastapaturman johdosta eli 0,3 prosenttia kaikista 0-17-vuotiaista. Riskialttein ryhmä oli 8-2-vuotiaat, joista 0,6 prosenttia joutui vuoden kuluessa hammastapaturman johdosta hoitoon.

Suurimmassa vaarassa ovat 10-vuotiaat, sillä heistä peräti 0,7 prosenttia oli vuonna 1975 hammasvaurion johdosta hoidossa. Pojat ovat kaksi kertaa riskialttiimpia kuin tytöt. Tammi-maaliskuu eli talviurheiluneljännes vuodesta on hampaiden kannalta vaarallisin. Vapaa-aikana sattui urheilussa hammastapaturmia lähes kaksinkertainen määrä kouluun verrattuna. Vapaa-ajan tapaturmista suurin osa sattui uidessa ja sukeltaessa sekä jääkiekossa.

Hammasvauriot ovat siis yleisin vahinko lapsille sattuvissa tapaturmissa. Ne muodostavat vaikean ongelman siksi, että hammasmurtuma ei parane kuten luunmurtuma, vaan vaatii yleensä erilaisia proteettisia hoitotoimenpiteitä. Hammastapaturmien hoito on myös erittäin kallista yhteiskunnalle ja tämänkin vuoksi tulee ehkäistä hammastapaturmien syntymistä.

Suurin osa hammastapaturmia voidaan ehkäistä käyttämällä urheilussa asianmukaisia suojaimia, liikenteessä turvavöitä ja turvaistuimia sekä tehostamalla tapakasvatusta siten, että lähimmäisen koskemattomuutta kunnioitetaan nykyistä paremmin.

 

Suun terveydenhuollon kenttä on paljon laajempi kuin äkkipäätä voisi kuvitella. Kasvaimet ja tapaturmat ovat ikävimpiä, ja niiden ehkäisyn pitää kuulua jokaisen suun terveydenhuollon työntekijän tehtäviin. Tämä tietoisku oli hyvin tarpeellinnen erityisesti Suomessa, jossa tapaturmia sattuu väestöön suhteutettuna poikkeuksellisen paljon Pohjoismaista. Onneksi kehitys sentään on ollut myönteistä ja esimerkiksi liikenteessä suojavarusteet ovat kehittyneet huimasti ja myös väestön asenteet ovat muuttuneet paremmiksi.

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(7) 370-382

 

Lasten ja nuorten hammashuolto terveyskeskuksissa 1974 ja 1975 (43)

I tavoitteiden toteutuminen lääneittäin

TAUSTA

Valtakunnallisissa suunnitelmissa kansanterveystyön toiminnan järjestämisestä vuosina 1974–1978 ja 1975–1979 terveyskeskusten hammashuollon ensisijaiseksi tehtäväksi on asetettu lasten ja nuorten järjestelmällinen hammashuolto. Järjestelmälliseen hammashuoltoon kuuluu suun ja hampaiden tutkimus ja hoito vähintään kerran vuodessa (Lääkintöhallitus 1972). Hammashuoltoon oikeutettuja olivat mainittujen suunnitelmien mukaan vuonna 1974 kaikki 0-4- ja 6-15-vuotiaat ja vuonna 1975 kaikki 0-16-vuotiaat.

Julkiseen terveydenhuoltoon seuranta on kuulunut oleellisena osana. Kunnallisesta hammaslääkärintoimesta on saatavissa yksityiskohtaisia seurantatietoja vuodesta 1957 lukien (Suomen virallinen tilasto XI 1957–1974). Kansanterveyslain voimaantulon jälkeen lääkintöhallitus on vuosittain koonnut terveyskeskusten toimintakertomuksista yhteenvetojulkaisun "Kansanterveystyö" (Lääkintöhallitus 1973, 1974a, 1975a, 1976b), joka sisältää mm. terveyskeskushammashuollon seurantatietoja. Edellä mainittuja tietoja on pyritty analysoimaan ja vetämään niistä hammashuollon kehittymistä koskevia johtopäätöksiä (Kalijärvi 1959, Tala 1975). Tilastotietojen hyväksikäyttö voisi olla aktiivisempaa kuin se on ollut.

Nyt julkaistavassa artikkelissa tarkastellaan koko maan ja läänien lasten ja nuorten terveyskeskushammashuollossa vuonna 1975 tapahtuneita muutoksia sekä tavoitteiden toteutumista vuosina 1974 ja 1975. Tavoitteiden toteutumista tarkastellaan tarkastettujen ja valmiiksi hoidettujen osuuksina. Tavoitteiden toteutuminen suhteutetaan hammaslääkärien määrään.

 

AINEISTO JA MENETELMÄT

Aineistona on käytetty lääkintöhallituksen terveyskeskusten toimintakertomuksista vuosilta 1974 ja 1975 laatimia läänejä ja koko maata koskevia yhteenvetoja "Kansanterveystyö 1974" ja "Kansanterveystyö 1975" (Lääkintöhallitus 1975a, 1976b) ja lääkintöhallituksen lääninhallituksilta kuukausittain keräämistä terveyskeskushammaslääkärinvirkojen täyttöastetta koskevista ilmoituksista laatimia yhteenvetoja (Lääkintöhallitus 1974b, Lääkintöhallitus 1975b). Lähtötiedoista on laskettu vuoden 1975 aikana tapahtuneet muutokset.

Yhteenvedoista "Kansanterveystyö 1974" ja "Kansanterveystyö 1975" on käytetty seuraavia tietoja: järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettujen lasten ja nuorten määrä, tarkastettujen määrä, tarkastetuista hoidon tarpeessa olleiden määrä ja valmiiksi hoidettujen määrä. Lisäksi on arvioitu hoidon tarpeessa olleiden ja hoitamatta jääneiden kokonaismäärä. Laskutoimitukset perustuvat olettamukseen, että tarkastamatta jääneiden hoidontarve on ollut sama kuin tarkastettujen.

Terveyskeskushammaslääkärin virkojen täyttöastetta koskevista yhteenvedoista on käytetty seuraavia tietoja: vahvistettujen, hoidettujen ja hoitamatta olleiden terveyskeskushammaslääkärin virkojen määrä. Kuukausittaisista yhteenvedoista on ensin laskettu keskiarvot vuosille 1974 ja 1975. Keskiarvoista on laskettu vuoden kuluessa tapahtuneet muutokset.

 

TULOKSET

Tarkastus ja hoito

Järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutetut, tarkastetut, tarkastetuista hoidon tarpeessa olleet ja valmiiksi hoidetut vuoden 1975 aikana ja muutos vuodesta 1974 on esitetty taulukossa 1. Koko maassa oli hoitoon oikeutettuja vuonna 1975 noin 1 180 000. Eniten heitä oli Uudenmaan läänissä ja vähiten Pohjois-Karjalan läänissä (21.9 % ja 3.9 % kaikista hoitoon oikeutetuista).

Tarkastetuista Vuodesta 1974 määrä lisääntyi noin 130 000 lapsella ja nuorella (12.3 %). Hoitoon oikeutettujen suhteellinen lisäys oli suurin Hämeen läänissä (13.3 %) ja pienin Lapin läänissä (10.4 %).

Koko maassa tarkastettiin vuonna 1975 noin 750 000 järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettua (taulukko 1). Määrä lisääntyi vuodesta 1974 noin 60 000 tarkastetulla (8.7 %). Tarkastettujen suhteellinen lisäys oli suurin Keski-Suomen läänissä (16.6 %).

 

Tarkastettujen määrä väheni Mikkelin läänissä (6.5 %) ja Pohjois-Karjalan läänissä (0.6 %). Koko maassa oli vuonna 1975 hoidon tarpeessa yhteensä noin 540 000 lasta ja nuorta (taulukko 1). Määrä lisääntyi koko maassa vuodesta 1974 noin 28 000 henkilöllä (5.5 %). Lisäys oli suurin Uudenmaan läänissä (16.5 Mikkelin, Kuopion, Pohjois-Karjalan, Oulun ja Lapin läänissä tarkastetuista hoidon tarpeessa olleiden määrä väheni, eniten Mikkelin läänissä (12.3 %).

Hoidon tarpeessa olleista hoidettiin vuonna 1975 koko maassa valmiiksi noin 480 000 lasta ja nuorta (taulukko 1). Valmiiksi hoidettujen määrä kasvoi vuodesta 1974 yhteen­sä noin 33 000 henkilöllä (7.3 %). Suhteellinen kasvu oli suurin Kymen läänissä (20.7 %). Määrä väheni Mikkelin, Kuopion ja Pohjois-Karjalan- läänissä, eniten Mikkelin läänissä (7.7 %).

Vuodesta 1974 lisääntyi koko maassa hoitoon oikeutettujen määrä selvästi voimakkaammin (12.3 %) kuin tarkastettujen määrä (8.7 %) ja voimakkaammin kuin valmiiksi hoidettujen määrä (7.3 %). Vähäisin kasvu tapahtui tarkastetuista hoidon tarpeessa olleiden määrässä (5.5 %). Tarkastettujen määrän suhteellinen lisäys oli hoitoon oikeutettujen lisäystä suurempi Hämeen, Kymen ja Keski-Suomen läänissä. Tarkastettujen määrä lisääntyi 5.0 prosenttiyksikköä hoitoon oikeutettujen määrää enemmän Keski-Suomen läänissä, mikä oli suurin lisäys vuoden 1975 aikana. Kehitys oli huonoin Mikkelin läänissä, jossa hoitoon oikeutettujen määrä kasvoi 11.0 prosenttia, mutta tarkastettujen määrä väheni 6.5 prosenttia. Valmiiksi hoidettujen määrä kasvoi suhteellisesti

hoitoon oikeutettujen määrää enemmän Hämeen ja Kymen läänissä. Hämeen läänissä valmiiksi hoidettujen määrän lisäys oli 0.5 ja Kymen läänissä 8.6 prosenttiyksikköä hoitoon oikeutettujen määrän lisäystä suurempi. Valmiiksi hoidettujen määrä väheni suhteellisesti eniten Mikkelin läänissä, jossa hoitoon oikeutettujen määrä lisääntyi 11.0 prosenttia, mutta valmiiksi hoidettujen määrä väheni 7.7 prosenttia.

 

Taulukossa 2 on esitetty arvio kaikista - tarkastetuista ja tarkastamattomista - hoidon tarpeessa olleista ja kaikista hoitamatta jääneistä järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutetuista vuoden 1975 aikana ja muutos vuodesta 1974. Koko maassa oli vuonna 1975 arvion mukaan hoidon tarpeessa noin 850 000 lasta ja nuorta. Hoidon tarpeessa olleiden määrä oli suurin Uudenmaan läänissä ja pienin Pohjois-Karjalan läänissä (19.8 % ja 4.1 % kaikista hoidon tarpeessa olleista). Määrä lisääntyi koko maassa vuodesta 1974 noin 71 000 henkilöllä (9.1 %). Suhteellinen lisäys oli suurin Uudenmaan läänissä (17.6 %) ja pienin Lapin läänissä (2.5 %). Hoidon tarpeessa olleiden kokonaismäärä ei arvion mukaan pienentynyt missään läänissä.

Hoidon tarpeessa olleista jäi vuonna 1975 arvion mukaan hoitamatta yhteensä noin 370 000 lasta ja nuorta (taulukko 2). Määrä lisääntyi koko maassa vuodesta 1974 noin )8 000 henkilöllä (11.5 %). Vuoden aikana lisäys oli suurin Uudenmaan läänissä (27.0 %). Määrä väheni Hämeen läänissä (2.5 %) ja Keski-Suomen läänissä (3.5 %).

 

Hammaslääkärit

Taulukosta 3 ilmenee vuoden aikana keskimäärin vahvistettujen, hoidettujen ja hoitamatta olleiden terveyskeskushammaslääkärin virkojen määrä vuonna 1975 ja muutos vuodesta 1974. Vuonna 1975 oli. koko maan terveyskeskuksissa vahvistettuja terveyskeskushammaslääkärin virkoja vähän yli 1300. Eniten niitä oli Uudenmaan ja vähiten Pohjois-Karjalan läänissä (18.2 % ja 4.5 % kaikista viroista). Vuodesta 1974 määrä lisääntyi yhteensä noin sadalla viralla (8.6 %). Virkojen suhteellinen lisäys oli suurin Kuopion läänissä (15.1 %) ja pienin Hämeen läänissä (3.5 %).

 

 Koko maan terveyskeskushammaslääkärin viroista hoidettiin vuonna 1975 keskimäärin noin 1060 virkaa (80.0 % vahvistetuista virois­ta). Hoidettujen virkojen määrä li­sääntyi koko maassa vuodesta 1974 keskimäärin -55 viralla (5.4 %). Suh­teellinen lisäys oli suurin Keski-Suomen läänissä (12.1 %). Poh­jois-Karjalan läänissä määrä laski 6 viralla (13.6 %).

Hoitamatta oli vuoden 1975 aikana yhteensä noin 260 terveyskeskushammaslääkärin virkaa (20.0 % vahvistetuista viroista). Eniten oli hoitamattomia virkoja Vaasan läänissä ja vähiten Kymen ja Keski-Suomen läänissä (20.5 % ja 4.9 % kaikista hoitamatta olleista viroista). Vuodesta 1974 hoitamatta olleiden virkojen määrä väheni Keski-Suomen läänissä (6.6 %). Muissa lääneissä määrä kasvoi, eniten Pohjois-Karjalan läänissä (54.6 %).

Koko maan terveyskeskuksissa Iisääntyi vahvistettujen hammaslääkärin virkojen määrä vuodesta 1974 3.2 prosenttiyksikköä hoidettujen virkojen määrää enemmän. Hoidettujen virkojen määrän lisäys ylitti vahvistettujen virkojen määrän lisäyksen Keski-Suomen läänissä (3.4 prosenttiyksikköä). Muissa lääneissä hoidettujen virkojen määrän suhteellinen lisäys oli vahvistettujen virkojen määrän lisäystä pienempi. Lisäysten erot olivat yleensä pieniä. Mikkelin ja Pohjois-Karjalan läänissä kuitenkin vahvistettujen virkojen määrä lisääntyi (9.0 % ja 4.5 %) mutta hoidettujen virkojen määrä väheni (2.9 % ja 13.6 %).

 

 

 

Tarkastus, hoito ja hammaslääkärit

Verrattaessa järjestelmällisen hammashuollon piirissä olevien määrässä ja tavoitteiden toteutumisessa vuoden l975 aikana tapahtu­neita muutoksia hoidettujen ter­veyskeskushammaslääkärin virkojen määrässä tapahtuneeseen kehityk­seen havaitaan, että koko maassa hoidettujen hammaslääkärin virko­jen suhteellinen lisäys oli 6.9 pro­senttiyksikköä pienempi kuin hoi­toon oikeutettujen määrän lisäys.

Hoidettujen virkojen määrän lisäys ylitti hoitoon oikeutettujen lisäyksen hieman (0.5 prosenttiyksikköä) Keski-Suomen läänissä. Muissa lääneis­sä hoitoon oikeutettujen lisäys oli hoidettujen virkojen lisäystä suurempi. Muutosten ero oli suurin Pohjois-Karjalan läänissä, jossa hoitoon oikeutettujen määrä lisääntyi 10.6 prosenttia, mutta hoidettujen hammaslääkärinvirkojen määrä väheni 13.6 prosenttia.

Tarkastettujen määrä lisääntyi koko maassa 3.3 prosenttiyksikköä hoidettujen virkojen määrää enemmän. Lisäysten ero oli suurin Hämeen läänissä, jossa tarkastettujen määrä kasvoi 11.5 prosenttiyksikköä hoidettujen virkojen määrää enemmän. Tarkastettujen määrän suhteellinen lisäys oli hoidettujen virkojen määrän lisäystä pienempi Kuopion, Vaasan ja Lapin läänissä, eniten Kuopion läänissä (3.9 prosenttiyksikköä). Pohjois-Karjalan läänissä hoidettujen virkojen määrä väheni 13.6 prosenttia, mutta tarkastettujen määrä vain 0.6 prosenttia.

Valmiiksi hoidettujen lasten ja nuorten määrä kasvoi koko maassa 1.9 prosenttiyksikköä enemmän kuin hoidettujen virkojen määrä. Hoidettujen suhteellinen lisäys verrattuna hammaslääkäreiden lisäykseen oli suurin Hämeen läänissä (10.8 prosenttiyksikköä). Kehitys oli päinvastainen Turun ja Porin, Kuopion. Keski-Suomen, Oulun ja Lapin läänissä; niissä valmiiksi hoidettujen määrä lisääntyi suhteellisesti hoidettujen virkojen määrää vähemmän. Muutosten ero oli suurin (10.6 prosenttiyksikköä) Kuopion läänissä, jossa hoidettujen virkojen määrä lisääntyi 8.7 prosenttia, mutta valmiiksi hoidettujen määrä laski 1.9 prosenttia. Pohjois-Karjalan läänissä valmiiksi hoidettujen määrä ja hoidettujen virkojen määrä väheni, hoidetut kuitenkin 10.6 prosenttiyksikköä vähemmän kuin hoidettujen virkojen määrä.

 

TAVOITTEIDEN TOTEUTUMINEN

Tarkastettujen osuus järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutetuista vuosina 1974 ja 1975 on esitetty kuvassa 1. Koko maassa tarkastettiin molempina vuosina noin kaksi kolmannesta hoitoon oikeutetusta. Suhteellisesti eniten tarkastettiin Keski-Suomen läänissä, jossa tarkastettujen osuus oli lähes kolme neljännestä ja vähiten Vaasan ja Oulun läänissä joissa tarkastettujen osuus oli vain noin puolet hoitoon oikeutetuista. Koko maassa tarkastettujen suhteellinen osuus laski hieman (2.1 prosenttiyksikköä) vuodesta 1974. Lasku oli voimakkain Mikkelin läänissä (10.7 prosenttiyksikköä). Tarkastettujen osuus kasvoi Hämeen, Kymen ja Keski-Suomen läänissä, eniten Keski-Suomen läänissä (3.1 prosenttiyksikköä).

Kuvassa 2 on esitetty hoidon tarpeessa olleiden osuus tarkastetuista vuosina 1974 ja 1975. Molempina vuosina oli koko maassa hoidon tarpeessa noin kolme neljännestä tarkastetuista. Vaasan ja Lapin läänissä tarkastetuista oli suhteellisesti eniten hoidon tarpeessa. Vastaava osuus oli pienin Uudenmaan ja Kymen läänissä, joissa noin kaksi kolmannesta tarkastetuista oli hoidon tarpeessa. Koko maassa tarkastetuista hoidon tarpeessa olleiden suhteellinen määrä laski hieman vuodesta 1974 (2.2 prosenttiyksikköä). Suurin lasku tapahtui Oulun läänissä (5.4 prosenttiyksikköä). Hoidon tarpeessa olleiden osuus nousi hieman Uudenmaan läänissä (2.5 prosenttiyksikköä) ja Kymen läänissä (1.2 prosenttiyksikköä).

Kuvassa 3 on esitetty valmiiksi hoidettujen arvioitu osuus kaikista hoidon tarpeessa olleista vuosina 1974 ja 1975. Kaikki hoidon tarpeessa olleet käsittää tarkastuksissa sellaisiksi todetut ja tarkastamatta jääneistä sellaisiksi laskutoimituksin arvioidut. Koko maassa hoidettiin molempina vuosina valmiiksi runsaat puolet kaikista arvion mukaan hoidon tarpeessa olleista. Tilanne oli paras Uudenmaan, Turun ja Porin, Keski-Suomen ja Lapin läänissä, joissa lähes kaksi kolmannesta hoidon tarpeessa olleista hoidettiin valmiiksi, ja huonoin Vaasan ja Oulun läänissä, joissa valmiiksi hoidettujen osuus oli selvästi alle puolet kaikista hoidon tarpeessa olleista. Valmiiksi hoidettujen osuus pysyi koko maassa tarkasteluajanjaksona lähes ennallaan (laskua vuodesta 1974 tapahtui 0.9 prosenttiyksikköä). Osuus laski eniten Mikkelin läänissä (6.2 prosenttiyksikköä). Osuus kasvoi Hämeen, Kymen ja Keski-Suomen läänissä, eniten Hämeen läänissä (3.7 prosenttiyksikköä).

 

Kuvassa 4 on esitetty kunkin läänin arvion mukaan hoitamatta jääneiden osuus koko maassa hoitamatta jääneistä vuonna 1975. Vastaava läänin osuuden odotusarvo, joka perustuu järjestelmälliseen hoitoon oikeutettujen osuuteen koko maan 0-6-vuotiaasta väestöstä, on esitetty sulkeissa. Hoitamatta jääneiden osuus oli odotusarvoa suurempi Mikkelin, Vaasan ja Oulun läänissä. Arvion mukaan hoitamatta jääneiden osuus ja odotusarvon erotus la suhde oli suurin Vaasan läänissä, jossa hoitamatta jääneiden osuus ylitti odotusarvon 5 prosenttiyksiköllä (suhde 1.6). Osuus oli odotusarvoa pienempi Uudenmaan, Turun ja Porin, Hämeen, Kymen ja Keski-Suomen läänissä. Uudenmaan läänissä hoitamatta jääneiden osuus oli 4 prosenttiyksikköä odotusarvoaan pienempi. Noin 70 % hoitoon oikeutetuista ja yhtä suuri osuus hoitamatta jääneistä asuu viiden väkirikkaimman läänin alueella (kuvassa 4 paksujen rajojen etelä- ja länsipuolella).

 

Tavoitteiden toteutuminen ja hammaslääkärit

Kuvassa 5 on esitetty järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettujen määrä hoidettua ja vahvistettua terveyskeskushammaslääkärinvirkaa kohti vuosina 1974 ja 1975. Koko maassa hoitoon oikeutettuja oli vuonna 1975 noin 1100 hoidettua ja noin 900 vahvistettua hammaslääkärin virkaa kohti.

 

Vuonna 1975 hoitoon oikeutettuja oli vähiten sekä hoidettua virkaa kohti (noin 870) että vahvistettua virkaa kohti (noin 740) Keski-Suomen läänissä.

Hoidettua virkaa kohti oli hoitoon oikeutettuja eniten Vaasan läänissä (noin 1520) ja vahvistettua virkaa kohti Uudenmaan läänissä (noin 1070). Vuodesta 1974 hoitoon oikeutettujen määrä hoidettua virkaa kohti lisääntyi koko maassa noin 70:llä. Lisäys oli suurin Pohjois-Karjalan läänissä (noin 280 hoitoon oikeutettua/hoidettu virka). Hoitoon oikeutettujen määrä hoidettua virkaa kohti väheni Keski-Suomen läänissä (4 hoitoon oikeutettua / hoidettu virka). Vuoden aikana hoitoon oikeutettujen määrä vahvistettua virkaa kohti lisääntyi koko maassa 29 hoitoon oikeutetulla. Lisäys oli suurin Hämeen läänissä (noin 70 hoitoon oikeutettua / vahvistettu virka). Hoitoon oikeutettujen määrä vahvistettua virkaa kohti väheni Kymen, Kuopion, Vaasan ja Lapin läänissä, eniten Kuopion läänissä (27 hoitoon oikeutettua / hoidettu virka).

Vertailtaessa keskenään tarkastettujen ja valmiiksi hoidettujen lasten ja nuorten sekä hoidettujen harnmaslääkärinvirkojen suhteellisia määriä todetaan, että tarkastettujen ja valmiiksi hoidettujen osuus oli suurin Keski-Suomen läänissä, jossa hoitoon oikeutettuja hoidettua virkaa kohti oli vähiten.

Vastaavasti Vaasan läänissä, jossa hoitoon oikeutettuja hoidettua virkaa kohti oli eniten, tarkastettujen ja valmiiksi hoidettujen osuudet olivat selvästi pienimmät. Uudenmaan ja Kymen läänissä hoitoon oikeutettuja hoidettua hammaslääkärinvirkaa kohti oli selvästi enemmän kuin maassa keskimäärin, mutta molemmissa lääneissä valmiiksi hoidettujen osuus, ja Uudenmaan läänissä lisäksi tarkastettujen osuus hoitoon oikeutetuista oli maan keskiarvoa suurempi.

 

POHDINTA

Terveyskeskusten järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettujen lasten ja nuorten määrä kasvoi vuosien 1974 ja 1975 aikana yhteensä noin 400 000 henkilöllä (noin 50 % vuodesta 1973). Samanaikaisesti terveyskeskushammashuollon tavoitteet pysyivät muuttumattomina; pyrkimyksenä oli hoitoon oikeutettujen tarkastaminen ja hoidon tarpeessa olevien hoitaminen valmiiksi vuosittain (Lääkintöhallitus 1972). On kiinnostavaa tietää, miten terveyskeskukset ovat mukautuneet näin suureen hoitovelvoitteiden lisäykseen Ja minkälaisia johtopäätöksiä mahdollisesti nykytilanteen perusteella voidaan tehdä lasten ja nuorten hammashuollon tavoitteiden täyttymisestä tulevaisuudessa.

Tavoitteiden toteutuminen ilmenee tilastojulkaisuista suoraan vain tarkastusten osalta. Tämän vuoksi on arvioitu kaikkien hoidon tarpeessa olevien ja hoitamatta jääneiden määrät Ja niiden kehitys vuoden 1975 aikana. Arviot kaikista hoidon tarpeessa olevista ja kaikista hoitamatta jääneistä perustuvat noin kahden kolmanneksen osalta tarkastuksista saatuihin tietoihin ja yhden kolmanneksen osalta oletukseen, että tarkastamattomien hoidon tarve on sama kuin tarkastettu en. Näin saadut hoidon tarpeen ja sen tyydyttämättömyyden arviot saattavat olla todellista tilannetta suurempia. Tarkastamattomien osuus on suurin kouluikäisiä nuoremmissa ikäluokissa (Lääkintöhallitus 1976a), ja aivan nuorten (0-2 v) ikäluokkien hammashoidon tarve on vähäinen (Hammaslääkärikomitean mietintö 1965). Oletettavasti terveyskeskuksissa myös pyritään ensisijaisesti tarkastamaan ja hoitamaan niitä ikäluokkia, joiden edellisestä tarkastuksesta ja hoidosta on kulunut eniten aikaa. Keskimääräistä pitemmistä tarkastusväleistä johtuen vuonna 1975 tarkastettujen hoidontarpeen voidaan olettaa olevan suurempi kuin niiden ikäluokkien, jotka ovat käyneet tarkastuksessa ja hoidossa säännöllisesti, mutta joita ei vuonna 1975 tarkastettu.

Tarkempi arviointi ei kuitenkaan ole mahdollista käytettävissä olleista lähtötiedoista laskien. Ikäluokittaisiin tai ikävakioitujen lukujen avulla tapahtuviin tarkasteluihin ei toistaiseksi ole ollut mahdollisuutta, koska lähtöaineistona käytetyissä yhteenvedoissa kaikkien ikäluokkien tiedot on laskettu yhteen.

Vuonna 1975 jäi tarkastamatta noin 430 000 järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettua ja hoitamatta noin 370.000 lasta ja nuorta, jotka arvion mukaan olivat hoidon tarpeessa. Jotta kaikki järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutetut olisi voitu tarkastaa ja hoidon tarpeessa olevat hoitaa valmiiksi olisi terveyskeskuksissa vuonna 1975 pitänyt olla vähän alle 1900 hoidettua hammaslääkärinvirkaa edellyttäen, että hammaslääkärit olisivat tarkastaneet ja hoitaneet järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettuja saman määrän, hammaslääkäriä kohti kuin terveyskeskuksissa vuonna 1975 työskennelleet noin 1060 hammaslääkäriä tarkastivat ja hoitivat (arvioitu hammaslääkäreiden lisätarve noin 75 %). Terveyskeskuksissa oli vuonna 1975 vähän yli 1300 hammaslääkärin virkaa (arvioitu virkojen lisätarve noin 40 %).

Voidaan olettaa, että hoidon tarpeessa olevien osuus lähivuosina jonkin verran pienenee, sillä keskimäärin hoidon tarpeessa olevien osuus lasten ja nuorten järjestelmällisessä hammashuollossa tarkastetuista on tällä vuosikymmenellä jatkuvasti pienentynyt. Lukuvuonna 1970–71 kouluhammashoidon piirissä tarkastetuista 88.0 % oli hoidon tarpeessa (Tala 1975). Vastaava osuus vuonna 1975 terveyskeskushammashuollon piirissä tarkastetuista oli 71.8 % (Lääkintöhallitus 1976b). Osuuden lasku voi johtua osin yleisestä lasten ja nuorten hampaiden tilan paranemisesta, uusien hoitoon oikeutettujen ikäluokkien hoidossa olleita ikäluokkia pienemmästä hoidontarpeesta tai osittain myös vuosien mittaan muuttuvista hoidon tarpeen kriteereistä.

Tavoitteiden saavuttamista tulevaisuudessa voidaan alustavasti arvioida olettaa viime vuosina tapahtuneen kehityksen joko jatkuvan osittain samanlaisena tai lähes sellaisenaan.

Mikäli lukuvuoden 1970–71 hoidontarveluvut olisivat vertailukelpoisia vuoden 1975 lukujen kanssa ja hoidon tarpeessa olevien osuuden pieneneminen jatkuisi suoraviivaisesti ja hoitoon oikeutettujen määrä pysyisi yhtä suurena kuin vuonna 1975, tyydyttäisi terveyskeskuksissa vuonna 1975 ollut hammaslääkärityövoima (1060) nykyisin työsuorituksin lasten ja nuorten hoidontarpeen noin vuonna 1983. Hoidon tarpeessa olevien osuuden kehityksen arvio perustuu melko lyhyen aikavälin (4 vuotta) havaintoihin. Käytettyjen hoidontarvelukujen vertailukelpoisuudesta ei ole varmuutta. Lisäksi vuoden 1975 lääneittäisten hoidontarvelukujen tarkastelu antaa aiheen olettaa, että hoidon tarpeessa olevien osuus ei lähivuosina tule pienenemään lineaarisesti (kuva 2). On kuitenkin epätodennäköistä, että hoidon tarpeessa olevien osuuden pieneneminen tulisi olemaan edellä esitettyä nopeampaa.

Vuosien 1973–1976 aikana Iisääntyi terveyskeskusten hammaslääkärien määrä yhteensä noin 220 hammaslääkärillä (Nordling 1976, Lääkintöhallitus 1976b). Mikäli hammaslääkärityövoiman määrän lisäys jatkuisi suoraviivaisena ja terveyskeskushammaslääkärit tarkastaisivat ja hoitaisivat yhtä paljon järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettuja hammaslääkäriä kohti kuin vuonna 1975, mutta hoidon tarpeessa olevien määrä pysyisi yhtä suurena kuin vuonna 1975, voitaisiin kaikki hoitoon oikeutetut tarkastaa ja hoidon tarpeessa olevat hoitaa valmiiksi noin vuonna 1989.

Mikäli sekä hoidon tarpeessa olevien osuus vähenisi että hammaslääkärityövoiman määrä lisääntyisi suoraviivaisesti siten kuin edellä on esitetty, voitaisiin kaikki järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutetut tarkastaa ja hoidon tarpeessa olevat hoitaa valmiiksi noin vuonna 1980. Laskelmassa ei ole otettu huomioon vuoden 1975 jälkeen järjestelmälliseen hammashuoltoon otettuja (17-vuotiaat) ja mahdollisesti otettavia uusia ikäluokkia eikä ikäluokkien suuruudessa mahdollisesti tapahtuvia muutoksia. Lisäksi on oletettu, että hammaslääkärin keskimäärin vuoden aikana tarkastamien ja hoitamien lasten ja nuorten määrä on jatkuvasti yhtä suuri kuin vuonna 1975.

On varsin mahdollista, että terveyskeskusten hammaslääkärityövoiman lisäys tulee vuosikymmenen loppupuolella olemaan suurempi kuin vuosien 1973–1976 aikana, koska hammaslääkäreiden koulutusmääriä on 1970-luvulla lisätty aloittamalla koulutus kahdessa uudessa koulutusyksikössä.

Kansanterveystyön valtakunnallisessa suunnitelmassa lasten ja nuor­ten järjestelmälliselle hammashuol­lolle asetettuja tavoitteita tuskin kuitenkaan saavutetaan tämän vuo­sikymmenen aikana, sillä todellinen kehitys tulevaisuudessa lienee jos­sain nopeimman ja hitaimman ta­voitteiden tyydyttämisen arvion vä­limailla.

Valtakunnallisissa suunnitelmissa terveyskeskuksille asetetut lasten ja nuorten hammashuollon tarkastus- ja hoitovelvoitteet ovat samat koko maassa­. Tästä syystä on kiinnostavaa tarkastella, miten terveyskeskushammashuollon tavoitteet ovat toteutuneet maamme eri osissa.

Tarkasteltaessa terveyskeskusten lasten ja nuorten hammashuoltoa vuonna 1975 lääneittäin, havaitaan, että tarkastetuista hoidon tarpeessa olevien osuus vaihtelee melko ahtaissa rajoissa maan eri osissa. Poikkeuksena ovat Uudenmaan ja Kymen läänit, joissa hoidon tarpeessa olevien osuus on selvästi alhaisempi kuin muualla maassa (kuva 2). Sen sijaan lasten ja nuorten järjestelmällisen hammashuollon tavoitteiden toteutumisessa esiintyy varsin suuria läänienvälisiä eroja. Tavoitteet ovat toteutuneet parhaiten Uudenmaan, Keski-Suomen, Turun ja Porin, Hämeen ja Kymen läänissä. Tavoitteista jälkeenjääneisyys on suurinta Vaasan, Mikkelin ja Oulun läänissä. Terveyskeskushammashuollon tavoitteiden toteutumisessa esiintyvien läänienvälisten erojen tasaaminen lienee lähivuosina ehkä helpommin toteutettavissa kuin lasten ja nuorten hammashuollon tavoitteista jälkeenjääneisyyksien korjaaminen koko maassa.

Valtakunnallisissa suunnitelmissa kansanterveystyön järjestämisestä edellytetään, että terveyskeskusten tulee suorittaa hammashoidollista terveyskasvatusta ja että kuntien tulee viimeistään vuoden 1979 loppuun mennessä turvata riittävä fluorin saanti asukkailleen.

Lähivuosikymmenenä hammassairauksien ehkäisytoimien tehostaminen on tärkeä tapa jouduttaa lasten ja nuorten hammashuollon tavoitteiden täyttymistä (WHO 1975). Samalla on tutkittava eri menetelmien tehoa ja vaikutuksia hammashuoltoon sekä ennen kaikkea niiden vaikutuksia hammashuollon tavoitteiden saavuttamiseen (WHO 1972).

Seuraavissa artikkeleissa käsitellään järjestelmällisen hammashuollon piirissä tehtyjä toimenpiteitä ja järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettujen hampaiden tilaa.

 

TIIVISTELMÄ

Järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettuja lapsia ja nuoria oli vuonna 1975 noin 1 180 000. Määrä lisääntyi edellisestä vuodesta 130 000 (12.3 %). Vuonna 1975 hoi­toon oikeutetuista tarkastettiin 63.9 prosenttia ja noin 430 000 jäi tarkastamatta. Tarkastetuista oli hoidon tarpeessa 71.8 prosenttia, ja näistä noin 60 000 jäi hoitamatta valmiiksi.

Kaikkiaan koko maassa oli hoidon tarpeessa arvion mukaan noin 850 000 järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettua, ja näistä ar­vion mukaan 3 70 000 (noin 40 %) jäi hoitamatta. Tarkastamatta jäänei­den määrä kasvoi vuodesta 1974 noin 70 000, kaikkien hoidon tarpeessa olevien 70 000 ja hoitamatta jääneiden noin 40 000. Terveyskeskuksissa oli hammaslääkärin virkoja yhteensä vähän yli 1300. Hoitamatta olleiden virkojen määrä oli vähän yli 260. Hoidettujen virkojen määrä kasvoi vuodesta 1974 vajaalla 60:llä (5.4 %). Terveyskeskushammashuol­lon tavoitteiden toteutumisessa tarkastettujen ja hoidettujen osuuksilla mitattuna samoin kuin hoidettujen terveyskeskushammaslääkärin virkojen suhteellisissa määrissä oli alueellisia eroja. Alueelliset erot säilyivät vuoden 1975 ajan jokseenkin ennallaan. Tavoitteiden täyttymisaste oli suurin Uudenmaan, Turun ja Porin, Hämeen, Kymen ja Keski-Suomen läänissä ja pienin Mik­kelin, Vaasan ja Oulun läänissä.

Vuonna 1975 kaikkien hoitoon oi­keutettujen tarkastaminen ja hoidon tarpeessa olleiden lasten ja nuorten hoitaminen valmiiksi olisi edellyttänyt 75 prosenttia suurempaa ham­maslääkärimäärää terveyskeskuksissa kuin mitä niissä keskimäärin vuoden aikana oli. Jälkeenjäänei­syyksien korjaamisen nopeuttami­seksi tulee hammassairauksien eh­käisytoimia tehostaa. Samalla tulee tutkia niiden vaikutusta hammashuollon kehitykseen. 

 

KIRJALLISUUTTA

Hammaslääkärikomitean mietintö 1965. Komiteamietintö A 2. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki

Kalijärvi, Ensio. 1959 Kouluhammaslääkäritoiminnasta vuoden 1957 lukujen perusteella. Suomen Hammaslääkärilehti 6:5 - 12.

Lääkintöhallitus 1972. Ohjeita kansanterveyslain edellyttämästä hammassairauksien vastustamistyöstä.

Kiertokirje DNO 7634/62/72.

Lääkintöhallitus 1973. Kansanterveystyö 1972. Moniste.

Lääkintöhallitus 1974a. Kansanterveystyö 1973. Moniste.

Lääkintöhallitus 1974b. Terveyskeskushammaslääkärit. Julkaisemattomia kuukausittain laadittavia yhteenvetoja.

Lääkintöhallitus 1975a. Kansanterveystyö 1974. Moniste.

Lääkintöhallitus 1975b. Terveyskeskushammaslääkärit. Julkaisemattomia kuukausittain laadittavia yhteenvetoja.

Lääkintöhallitus 1976a. Ikäryhmittäinen selvitys terveyskeskusten järjestelmällisestä hammashuollosta vuonna 1975. Julkaisematon tilasto.

Lääkintöhallitus 1976b. Kansanterveystyö 1975. Moniste.

Lääkintöhallitus 1976c Lääkärit Hammaslääkärit 1976. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Lääkintöhallitus 1976d Terveyskeskushammaslääkärit. Julkaisemattomia kuukausittain laadittavia yhteenvetoja.

Nordling, Helmer 1976 Hammaslääkärikunta ja terveyskeskusten hammaslääkärien virat. Suomen Hammaslääkärilehti 23: 559 - 562.

Suomen virallinen tilasto XI 1957–1974 Yleinen terveyden- ja sairaanhoito. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Tala, Heikki 1975 Se pyörii sittenkin... eli hajahuomioita terveyskeskusten hammashuollosta. Suomen Hammaslääkärilehti 22:987 -990.

WHO 1972 Planning and evaluating dental health services. WHO Regional Office for Europe, Copenhagen.

Teho-projekti

 

Tutkimusassistentti Hannu Hausen                                                                                Ylilääkäri Heikki Tala

Kuopion korkeakoulu, Kansanterveyden tutkimuslaitos                                         Lääkintöhallitus

Postilokero 138                                                                                                                   Siltasaarenkatu 18 A

 

Tämä on ensimmäinen kahdesta varsin raskaslukuisesta artikkelista, joilla Hannu Hausenin kanssa aloitimme polkumme kohti tieteellistä pätevöitymistä. Meillä oli onni saada ohjaajaksemme professori Olli P. Heinonen, jonka johdolla troikkamme Hannu Hausen, Anneli Milén ja minä saimme aikanaan hammaslääketieteen tohtorin arvon.

Tälläkin työllä oli käytännön arvoa arvioidessamme terveyskeskusten suun terveydenhuollon etenmistä ja tuloksia. Hannun tie eteni tästä Suomen ensimmäiseksi sosiaalihammaslääketieteen professoriksi ja kansainvälisesti tunnustetuksi tutkijaksi. Mielenkiintoinen episodi oli Hannun nimittäminen väliaikaiseksi epidemiologian professoriksi Kuopion yliopistoon. Lääkärit katsoivat aluksi pitkin nenänvartta hammaslääkäriä ”oikeiden lääkärien” reviirillä, mutta varsin pian he joutuivat toteamaan Hannun ylivertaisen osaamisen biostatistiikassa ja epidemiologiassa, ja avunpyytäjien lauma oli sen jälkeen sankka.

Terveydenhuollossa on ensiarvoisen tärkeää osata määrittää mitattavissa olevia tavoitteita sekä kehittää relevantteja seuruu- ja arviointimenetelmiä. Näiden artikkelien tavoite oli opetella analysoimaan kansallista tilastoaineistoa. Niiden rinnalle luotiin palautejärjestelmä terveyskeskusten toimittamien tilastotietojen perusteella laadittuina tulostekirjasina, jotka lähetettiin kaikille terveyskeskuksille sekä asianomaisille viranomaisille.

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(9) 500–510

 

Lasten ja nuorten hammashuolto terveyskeskuksissa

1974 ja 1975 – II Eräät hoitotoimenpiteet lääneittäin (44)

 

Ylilääkäri Heikki Tala, Lääkintöhallitus

Tutkimusassistentti Hannu Hausen, Kuopion korkeakoulu

 

TAUSTA

Kunnallisen hammashuollon seurantaan on jo pitkään kuulunut tehtyjen toimenpiteiden määrän kartoitus (Suomen virallinen tilasto XI 1962- 1974). Näitä tietoja voidaan käyttää hammashuollon sisällön arviointiin. Erilaisten hoitotoimenpiteiden analysointi saattaa antaa tietoja mm. sairauskehityksestä, hoidon painopisteen sijainnista eri sairauksien osalta, ehkäisevän hoidon tehokkuudesta sekä hammashuollon alueellisista eroista.

Nyt esitettävän tutkimuksen tarkoitus on tarkastella eräiden hoitotoimenpiteiden määriä, niissä tapahtuneita muutoksia vuodesta 1974 vuoteen 1975 sekä suhteuttaa ne tarkastettujen lasten ja nuorten määriin lääneittäin.

 

AINEISTO JA MENETELMÄT

Aineistona on käytetty lääkintöhallituksen terveyskeskusten toimintakertomuksista vuosilta 1974 ja 1975 laatimia läänejä ja koko maata koskevia yhteenvetoja "Kansanterveystyö 1974" ja "Kansanterveystyö 197511 (Lääkintöhallitus 1975, 1976). Toimenpiteistä on valittu tarkasteltaviksi seuraavat:(1) täytteet, (2) pysyvän hampaan juurenhoidot,

 (3) pysyvän. hampaan poistot, (4) ikenien hoidot, (5) leikkaukset ja (6) röntgenkuvat. Lähtötiedoista on laskettu vuoden 1975 aikana tapahtuneet muutokset. Toimenpiteiden määrät' on suhteutettu lääneittäin tarkastettujen lasten ja nuorten määriin sekä täytteiden määrään. Pysyvän hampaan poistojen määrä on lisäksi suhteutettu pysyvän hampaan juurenhoitojen määrään.

 

TULOKSET

Vuonna 1975 terveyskeskusten järjestelmällisessä hammashuollossa tehtiin yhteensä 3 694 000 toimenpidettä. Kasvu edellisvuodesta oli 206 000 toimenpidettä (5,9 %). Hoidettujen hammaslääkärinvirkojen määrä kasvoi samana aikana 5,4 prosenttia. Vuonna 1975 tehtiin 3 491 toimenpidettä yhtä hoidettua hammaslääkärinvirkaa kohti, mikä oli 0,4 prosenttia enemmän kuin vuonna 1974. Yhtä tarkastettua kohti vuonna 1975 tehtiin 4,9 toimenpidettä, joka oli 0,1 toimenpidettä vähemmän kuin vuonna 1974.

 

Karieksen hoito

Vuonna 1975 kaikista järjestelmällisessä hammashuollossa tehdyistä 3,7 miljoonasta toimenpiteestä noin 3,4 miljoonaa (yli 80,0 %) liittyi karieksen hoitoon. Täytteet yksin muodostivat 43,0 prosenttia kaikista ilmoitetuista toimenpiteistä. Täytteet, pysyvän hampaan juurenhoidot ja pysyvän hampaan poistot vuoden 1975 aikana sekä muutos vuodesta 1974 on esitetty taulukossa 1.

Vuonna 1975 koko maassa tehtiin 1,6 miljoonaa täytettä. Määrä kasvoi vuodesta 1974 noin 42 000 täytteellä (2,7 %). Suhteellisesti suurin lisäys oli Kymen läänissä (21,7 %). Täytteiden määrä väheni Turun ja Porin, Mikkelin, Kuopion, Oulun ja Lapin lääneissä. Täytteet vähenivät eniten sekä määrällisesti että suhteellisesti (18,5 %) Mikkelin läänissä.

Koko maassa tehtiin 23.400 pysyvän hampaan juurenhoitoa vuonna 1975. Vuodesta 1974 juurenhoidot vähenivät 1.900:lla (7,5 %). Juurenhoidot vähenivät eniten Keski-Suomen läänissä (23,5 %). Juurenhoitojen määrä kasvoi Uudenmaan ja Hämeen lääneissä, eniten Uudellamaalla (14,3 %). Vuonna 1975 terveyskeskuksissa poistettiin lapsilta ja nuorilta yhteensä 30.400 pysyvää hammasta. Vuodesta 1974 määrä väheni 1200, poistolla (3,8 %). Poistot vähenivät eniten Keski-Suomen läänissä (22,7 %). Poistojen määrä kasvoi Uudenmaan, Kymen ja Vaasan lääneissä, eniten Uudellamaalla (32,3 %).

Tarkasteltaessa em. kolmen karieksen hoitoon liittyvän toimenpiteen määrien muutoksia vuodesta 1974 vuoteen 1975 todetaan, että Uudenmaan lääni oli ainoa, jossa kaikkien kolmen toimenpiteen määrät kasvoivat. Turun ja Porin, Mikkelin, Kuopion, Pohjois-Karjalan, Oulun ja Lapin lääneissä näiden kaikkien toimenpiteiden määrät vähenivät vuodesta 1974 vuoteen 1975.

 

Taulukossa 2 on esitetty pysyvän hampaan poistojen ja juurenhoitojen määrän suhde täytteiden määrään sekä pysyvän hampaan poistojen määrän suhde juurenhoitojen määrään prosentteina. Eniten pysyvän hampaan poistoja täytteiden määrään verrattuna tehtiin vuonna 1975 Oulun läänissä (1:25 eli 4,0 %) ja vähiten Turun ja Porin läänissä (1:89). Pysyvän hampaan juurenhoitoja täytteiden määrään verrattuna tehtiin eniten Vaasan läänissä (1:45) ja vähiten Turun ja Porin läänissä (1:94). Eniten hampaan poistoja juurenhoitoihin verrattuna tehtiin Oulun läänissä (2:1) ja vähiten Hämeen läänissä (1:1,1).

Verrattaessa suhdelukuja poistot/täytteet, juurenhoidot/täytteet ja poistot/juurenhoidot näiden toimenpiteiden määrän muutokseen vuoden 1975 aikana havaitaan, että yleensä niissä lääneissä, joissa poistojen määrä on ollut suuri täytteiden ja juurenhoitojen määrään nähden, juurenhoitojen ja poistojen määrä on laskenut. Vastaavasti niissä lääneissä, joissa poistojen ja juurenhoitojen määrä suhteessa täytteiden määrään on ollut pieni, näiden toimenpiteiden määrä on kasvanut.

Sataa tarkastettua kohti tehtyjen täytteiden määrä vuosina 1974 ja 1975 on esitetty kuvassa 1. Vuonna 1975 koko maassa tehtiin sataa tarkastettua kohti 213 täytettä. Vuodesta 1974 määrä laski 12:lla (5,3 %). Eniten täytteitä sataa tarkastettua kohti vuonna 1975 tehtiin Oulun läänissä (231). Molempina vuosina määrä oli pienin Kymen läänissä (166 ja 178). Mikkelin läänissä täytteiden määrä sataa tarkastettua kohti väheni eniten (13,2 %). Ainoastaan Kymen läänissä täytteiden määrä sataa tarkastettua kohti kasvoi vuodesta 1974 vuoteen 1975 (7,2 %).

 

Kuva 2 esittää pysyvän hampaan juurenhoitojen määrän sataa tarkastettua kohti. Vuonna 1975 luku koko maassa oli 3,11. Vuodesta 1974 määrä pieneni 0, 5 5:Ilä (15,0 %). Molempina vuosina vähiten juurenhoitoja sataa tarkastettua kohti tehtiin Uudenmaan läänissä (2,10 ja 2,33) ja eniten Vaasan läänissä (5,64 ja 5,00). Juurenhoidot sataa tarkastettua kohti vähenivät eniten Keski-Suomen läänissä (35,6 %). Uudenmaan lääni oli ainoa, jossa määrä kasvoi (3,2 %).

Pysyvän hampaan poistojen määrä sataa tarkastettua kohti käy ilmi kuvasta 3. Koko maassa poistojen määrä sataa tarkastettua kohti vuonna 1975 oli 4,04. Vuodesta 1974 määrä väheni 0,52 poistolla (11,4 %).

Molempina vuosina määrä oli suurin Oulun läänissä (10,85 ja 9,17) ja pienin Uudenmaan läänissä (1,93 ja 2,29). Poistot sataa tarkastettua kohti vähenivät eniten Keski-Suomen läänissä (35,0 %). Määrä kasvoi Uudenmaan ja Vaasan lääneissä, eniten Uudellamaalla (18,7 %).

Täytteiden, pysyvän hampaan juurenhoitojen ja pysyvän hampaan poistojen määrät sataa tarkastettua kohti vähenivät koko maassa selvästi vuodesta 1974 vuoteen 1975. Kaikkien kolmen toimenpiteen kohdalla myös läänien väliset erot tasoittuivat tarkasteluajanjakson kuluessa.

 

Hampaiden kiinnityskudossairauden hoito

Terveyskeskusten toimintakertomuslomakkeessa hampaiden kiinnityskudossairauden hoitoon liittyvänä toimenpiteenä on kirjattu ”ikenien hoito ja hammaskiven poisto käyntikerralta". Ikenien hoitojen määrä vuonna 1975, muutos vuodesta 1974 ja suhde täytteiden määrään vuonna 1975 on esitetty taulukossa 3. Ikenien hoidon ja hammaskiven poistokäyntien määrä vuonna 1975 koko maassa oli 23.500. Vuodesta 1974 lisäys oli 6.000 hoitokäyntiä (34,1 %).

Määrä kasvoi kai kissa lääneissä Pohjois-Karjalaa lukuun ottamatta, jossa se pysyi ennallaan. Lisäys oli suurin Lapin läänissä (160,0 %). Koko maassa tehtiin yksi ikenien hoitokäynti jokaista 68 täytettä kohti vuonna 1975. Korkein ikenienhoito/täyte-suhde oli Hämeen läänissä (2,0 %) ja matalin Mikkelin läänissä (0,6 %). Koko maan keskiarvoa parempi tilanne oli Uudenmaan, Hämeen ja Keski-Suomen lääneissä.

Hampaiden kiinnityskudossairauden hoitokäyntien määrä sataa tarkastettua kohti on esitetty kuvassa 4. Vuonna 1975 luku koko maassa oli 3,12. Lisäystä edellisvuoteen oli 0,6 käyntiä sataa tarkastettua kohti (23,3 %). Molempina vuosina määrä oli suurin Hämeen läänissä (3,26 ja 4,48) Ja pienin Mikkelin. läänissä (1,15 ja 1,47). Kasvu oli suhteellisesti suurin Lapin läänissä (155,4 %). Ainoastaan Pohjois-Karjalan läänissä ikenien hoitokäynnit sataa tarkastettua kohti vähenivät tarkasteluajanjaksona (3,7 %).

Läänien väliset erot hampaiden kiinnityskudossairauden hoidossa olivat melko suuret ja kasvoivat vuodesta 1974 vuoteen 1975.

 

Hammas- ja suukirurginen hoito

Terveyskeskusten järjestelmällisessä hammashuollossa on kerätty hammas- ja suukirurgiseen hoitoon kuuluvina toimenpiteinä tiedot puhkeamattoman hampaan leikkauksellisista poistoista, huulijänteen leikkauksesta tai hampaan paljastamisesta ja juurenpäänleikkauksesta. Taulukossa 4 on esitetty näiden leikkausten määrä vuonna 1975, määrän muutos vuodesta 1974 sekä suhde täytteiden määrään vuonna 1975. Järjestelmällisessä hammashuollossa tehtiin yhteensä 1900 leikkausta vuonna 1975. Edellisvuodesta määrä kasvoi 790:llä (71,2 %). Vuodesta 1974 leikkausten määrä kasvoi eniten Uudenmaan läänissä (186,7 %). Kymen, Kuopion ja Pohjois-Karjalan lääneissä tilanne säilyi muuttumattomana ja leikkausten määrä väheni Mikkelin Ja Vaasan lääneissä, eniten Mikkelin läänissä (50,0 %).

Koko maassa tehtiin yksi leikkaus 838 täytettä kohti vuonna 1975. Korkein leikkaus/täyte-suhde oli Uudellamaalla (2,5 %) ja matalin Mikkelin läänissä (0,1 %). Leikkausten määrä sataa tarkastettua kohti vuosina 1974 ja 1975 on eristetty kuvassa 5. Koko maassa tehtiin 0,25 leikkausta sataa tarkastettua kohti vuonna 1975. Lisäys vuodesta 1974 oli 0,90 leikkausta (58,1 %). Eniten leikkauksia sataa tarkastettua kohti vuonna 1975 tehtiin Uudenmaan läänissä (0,48) ja vähiten Mikkelin läänissä (0,03). Lisäys vuodesta 1974 oli suurin Uudellamaalla (157,0 %). Kymen, Mikkelin, Kuopion ja Vaasan läänissä leikkausten määrä sataa tarkastettua kohti väheni, eniten Vaasan läänissä (28,7 %). Yleisin leikkaustyyppi vuonna 1975 oli huulijänteen leikkaus tai puhkeamattoman hampaan paljastaminen (56,4 %), seuraavana puhkeamattoman hampaan leikkauksellinen poisto (27,3 %) ja juurenpäänleikkaus oli pienin ryhmä (16,3 %).

 

 

 

Röntgentutkimus

Röntgenkuvien määrä vuonna 1975, määrän muutos vuodesta 1974 ja suhde täytteiden määrään vuonna 1975 on esitetty taulukossa 5. Röntgenkuvien kokonaismäärä vuonna 1975 oli 102.000, joista 3,6 prosenttia oli ortopantomogrammeja. Vuodesta 1974 kasvu oli 20.800 kuvaa (25,5 %). Suurin kasvu oli Vaasan läänissä (75,7 %). Vain Pohjois-Karjalan läänissä määrä väheni (7,7 %).

Koko maassa otettiin yksi röntgenkuva jokaista 16 täytettä kohti vuonna 1975. Suurin kuvausmäärä täytteiden määrään verrattuna oli Keski-Suomen läänissä (9,4 %) ja pienin Mikkelin läänissä (3,4 %).

Röntgenkuvien määrä sataa tarkastettua kohti vuosina 1974 ja 1975 ilmenee kuvasta 6. Vuonna 1975 koko maassa otettiin 13,6 röntgenkuvaa sataa tarkastettua kohti. Lisäys edellisvuodesta oli 1,8 kuvaa (15,3 %). Eniten röntgenkuvia sataa tarkastettua kohti otettiin molempina vuosina, Keski-Suomen läänissä (23,9 ja 20,6) ja vähiten Mikkelin läänissä (7,1 ja 7,8). Suurin kasvu vuodesta 1974 tapahtui Vaasan läänissä (65,0 %). Kuvausten määrä tarkastettuihin nähden väheni Pohjois-Karjalan ja Keski-Suomen läänissä, eniten Keski-Suomessa (13,8 %). Läänien väliset erot olivat melko suuret mutta tasoittuivat jonkin verran tarkasteluajanjakson kuluessa.

 

POHDINTA

Terveyskeskusten lasten ja nuorten hammashuollossa yleisimpiä olivat toimenpiteet, jotka kohdistuivat karieksen hoitoon. Näiden toimenpiteiden seuranta on näin ollen keskeisessä asemassa arvioitaessa järjestelmällisen hammashuollon tilaa. Tässä tutkimuksessa karieksen hoitoa kuvaaviksi toimenpiteiksi valitut täytteet, pysyvän hampaan juurenhoidot ja poistot muodostivat noin puolet kaikista järjestelmällisen hammashuollon toimenpiteistä vuonna 1975. Vuodesta 1974 näiden toimenpiteiden määrä tarkastettujen määrään nähden väheni selvästi. Tämän perusteella voidaan olettaa, että ehkäisevä hammashoito ja järjestelmällisen hammashuollon laajentaminen ovat alkaneet tuottaa myönteisiä tuloksia karieksen hoidossa. Tämä on kansanterveystyön valtakunnallisten suunnitelmien mukaista (Valtioneuvosto 1973).

Juurenhoitojen ja poistojen määrän voimakas väheneminen valmiiksi hoidettujen määrän kasvaessa (Hausen ja Tala 1977) osoittaa kariesvaurioiden tulevan hoidetuiksi entistä varhaisemmassa vaiheessa.

Pysyvän hampaan poistojen määrää voidaan pitää eräänlaisena hälytysmittarina hammashuollon tilasta. Vuonna 1975 jouduttiin keskimäärin joka 25:nneltä tarkastetulta 0-16 -vuotiaalta poistamaan yksi pysyvä hammas. Suuret läänien väliset erot ovat osoituksena alueellisesta eriarvoisuudesta hammashuollossa. Tilanne on paras Uudenmaan, Turun ja Porin, Kymen sekä Keski-Suomen lääneissä. Huonoimmin asiat olivat Mikkelin, Pohjois-Karjalan, Vaasan ja Oulun lääneissä. Poistojen määrän voimakas kasvu tarkastettujen määrään verrattuna Uudellamaalla on yllättävää. Syynä saattaa olla runsas muuttoliike niistä osista maata, joissa hammashuollon tilanne on heikompi kuin Uudellamaalla, tai myös poistojen virheellinen kirjaaminen ottamalla osittain mukaan myös oikomishoidon vuoksi poistetut hampaat. Uudenmaan läänin poistojen lisäyksen syiden selvittämiseksi olisi tarpeellista tehdä lisätutkimuksia.

Lukuvuonna 1969–70 kouluhammashoidossa poistettiin 11 pysyvää hammasta sataa tarkastettua kohti (Suomen virallinen tilasto XI 1974). Vertailtaessa tämän tutkimuksen tuloksia kouluhammashoidon tilastoihin on otettava huomioon hoitoon oikeutettujen ikärakenteessa olleet erot. Pysyvän hampaan poistojen määrä tässä tutkimuksessa on suhteutettu kaikkiin 0-16 -vuotiaisiin tarkastettuihin, jolloin alle kouluikäisten mukaan ottamisesta syntyy virhe, koska heillä ei yleensä ole vielä poistettavia pysyviä hampaita. Vertailun vuoksi voidaan arvioida kouluhammashoitoon lähinnä vertailukelpoinen luku terveyskeskusten hammashuollossa vuonna 1975 jakamalla kaikkien pysyvän hampaan poistojen määrä 7-16 -vuotiailla tarkastetuilla. Tällöin saadaan tulokseksi 5 poistoa sataa tarkastettua kohti. Poistojen määrä tarkastettuihin nähden on siis nopeasti vähentynyt; yli 50 prosenttia kuudessa vuodessa.

Pysyvän hampaan poisto/täyte-suhdetta on esitetty mittariksi karieksen hoidon tilasta (Dunning 1973). Tämän tutkimuksen tulos on samansuuntainen Dunningin esityksen kanssa. Olipa hammashuollon ongelmana työvoiman puute, voimakas karioituminen, tms., niin poistojen määrä täytteiden määrään verrattuna alkaa kasvaa nopeasti. Toisin sanoen paineen kasvaessa tartutaan helpommin pihteihin kuin ryhdytään aikaa vievään juurenhoitoon tai monimutkaiseen paikkaukseen. Samantapaista tietoa saadaan myös juurenhoidot / täytteet- ja juurenhoidot/poistot -suhteista. Läänien väliset erot näissä suhdeluvuissa ovat kuitenkin pienemmät ja vaikeammin havaittavat kuin poistot/ täytteet -suhteessa. Poistot/täytteet -suhteen perusteella Oulun, Vaasan ja Pohjois-Karjalan läänien hoitotilanne näyttää heikoimmalta.

Hampaiden kiinnityskudossairaus on toinen yleisimmistä hammassairauksistamme. Vaikka ientulehdus on varsin yleinen jo hyvin nuorella iällä (Greene 1960, Ainamo ja Alvesalo 1968), niin kiinnityskudossairauden tuhot alkavat johtaa hampaan menetyksiin pääasiassa vasta aikuisiällä (Pelton ym. 1954). Vain joka 32:sella tarkastetulla oli ikenien hoitokäynti vuonna 1975. Kiinnityskudossairauden hoito on lisääntymässä koko maassa, joskin läänienväliset erot ovat entisestään kasvaneet. Erityisesti Mikkelin, Kymen, Kuopion ja Vaasan lääneissä näyttää olevan aihetta tehostaa hampaiden kiinnityskudossairauden hoitoa.

Leikkaukset on valittu kuvaamaan pitkälle erikoistuneita hoitotoimenpiteitä lasten ja nuorten hammashuollossa. Leikkausten kokonaismäärä on varsin pieni koko maassa mutta on voimakkaassa kasvussa. Läänienväliset erittäin suuret erot voivat pienistä leikkausmääristä johtuen muuttua nopeasti. Leikkaukset antavat viitteitä terveyskeskushammaslääkärien mielenkiinnosta kirurgiseen toimintaan.

Hammaslääkärin toiminta keskittyy purentaelimen kovakudososiin, joten sädetutkimuksella on tärkeä asema sairauksien diagnostiikassa. Röntgenkuvien määrää voidaan käyttää mittaamaan terveyskeskusten hammashuollon diagnostiikan tasoa. Röntgenkuvien määrä on lisääntynyt erittäin runsaasti vuodesta 1974 vuoteen 1975.

Keski-Suomen läänissä, jossa hammaslääkärimäärä hoitoon oikeutettuja kohti oli maan suurin (Hausen ja Tala 1977), myös röntgenkuvien määrä sataa tarkastettua kohti oli. selvästi suurin. Maan keskiarvoa paremmin sijoittuivat Etelä-Suomen kolme väki- ja hammaslääkärikkainta lääniä; Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänit. Vähiten röntgentutkimusta käytettiin Mikkelin, Pohjois-Karjalan ja Lapin lääneissä.

Edellä on tarkasteltu terveyskeskusten lasten ja nuorten hammashuollon sisältöä vuosina 1974ja 1975 eräiden hoitotoimenpiteiden valossa. Aineistona käytettyjen lääkintöhallituksen tilastojulkaisujen perusteella ei voi tehdä ikäluokittaisia tarkasteluja, koska näissä julkaisuissa kaikki ikäluokat on laskettu yhteen. Tutkimuksessa toimenpiteet on suhteutettu tarkastettujen lasten ja nuorten määriin. Lasten ja nuorten ikärakenne ei kuitenkaan ole sama kaikissa lääneissä. Lisäksi on otettava huomioon, että keskimäärin kymmenen prosenttia tarkastetuista, joilla todettiin hoidon tarvetta, jäi ilman tarvitsemaansa hoitoa. Tällä osalla lapsista ja nuorista saattaa olla keskimääräistä enemmän hoidon tarvetta.

 

Edellä olevin varauksin terveyskeskusten järjestelmällisestä hammashuollosta vuosina 1974 ja 1975 voidaan tehdä seuraavia. johtopäätöksiä:

1. Karieksen hoitoon liittyvät toimenpiteet ovat ylivoimaisesti suurin osa lasten ja nuorten hammashuollon sisällöstä.

2. Karieksen hoitoon liittyvien toimenpiteiden suhde tarkastettujen määrään nähden on pienenemässä ja alueelliset erot ovat tasoittumassa.

3. Hammas- ja suusairauksien diagnostiikan taso on paranemassa sekä röntgenkuvausten kokonaismäärän että tarkastettua kohti otettujen kuvien määrän perusteella arvioituna. Alueelliset erot ovat suuret mutta ovat tasoittumassa.

4. Hampaiden kiinnityskudossairauden hoidon ja hammas- ja suukirurgisen hoidon osuus toimenpiteistä on toistaiseksi vähäinen mutta kasvu on hyvin voimakasta. Alueelliset erot ovat suuria ja kasvoivat edelleen.

5. Pysyvän hampaan poistojen määrän suhde täytteiden määrään näyttää käyttökelpoiselta mittarilta karieksen hoidon tilaa arvioitaessa.

Tämän tutkimuksen antamien tietojen perusteella terveyskeskusten järjestelmällisen hammashuollon sisällön kehityssuuntaa voidaan pitää oikeana. Suurien alueellisten erojen tasoittamiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Karieksen hoitoon liittyvien toimenpiteiden suuri osuus lasten ja nuorten hammashuollossa edellyttää ehkäisevän hoidon tehostamista, jotta kansanterveyslaissa hammashuollolle asetetut tavoitteet pystytään saavuttamaan kohtuullisessa ajassa.

 

TIIVISTELMÄ

Terveyskeskusten lasten ja nuorten hammashuollossa -tehtiin 3,7 miljoonaa toimenpidettä vuonna 1975. Määrä kasvoi edellisvuodesta noin kuusi prosenttia. Karieksen hoitoon liittyvien toimenpiteiden osuus kaikista toimenpiteistä oli yli 80 prosenttia. Täytteet puolestaan olivat yleisin toimenpide karieksen hoidossa. Vuonna 1975 tehtiin 1,6 miljoonaa täytettä 0-16-vuotiaille, lisäys vuodesta 1974 oli 2,7 prosenttia. Pysyvän hampaan poistoja tehtiin 30.400 vuonna 1975 j a juurenhoitoja 23.400. Molempien määrä väheni vuodesta 1974, poistot 3,8 % ja juurenhoidot 7,5 %. Suhteutettaessa em. toimenpiteet tarkastettujen lasten ja nuorten määrään todetaan täytteiden vähentyneen 5,3 %, poistojen 11,4 % ja juurenhoitojen 15,0 %.

Hampaiden kiinnityskudossairauden hoito oli vähäistä vuonna 1975, jolloin ikenienhoidon käyntikertoja oli 23.500. Täytteiden määrään verrattuna oli vain yksi ikenien hoitokäynti 68 täytettä kohti. Määrä kasvoi kuitenkin edellisvuodesta 34,1 % ja tarkastettujen. lasten ja nuorten määrään suhteutettuna kasvu oli 23,3 %. Hammas- ja suukirurgiaan liittyviä leikkauksia tehtiin 1900 vuonna 1975, jolloin joka 400:nnelle tarkastetulle tehtiin leikkaus. Leikkausten kokonaismäärän lisäys vuodesta 1,974 oli 71,2 %. Myös rönt9enkuvaus kasvoi voimakkaasti. Vuonna 1975 otettiin 102 000 röntgenkuvaa, joka oli 25,5 % enemmän kuin vuonna 1974. Joka seitsemännestä tarkastetusta otettiin röntgenkuva vuonna 1975. Läänien väliset erot tarkastettuja kohti tehtyjen täytteiden määrissä olivat vuonna 1975 vähäiset, juurenhoitojen, ikenien hoitokäyntien ja röntgenkuvien määrissä kohtalaisen suuret, pysyvän hampaan poistojen määrissä suuret sekä leikkausten määrissä erittäin suuret. Läänien väliset erot supistuivat vuoden 1975 aikana täytteiden, juurenhoitojen, poistojen ja röntgenkuvien määrissä sataa tarkastettua kohti. Erot kasvoivat kiinnityskudossairauden sekä hammas- ja suukirurgisessa hoidossa. Karieksen hoitoon liittyvien toimenpiteiden ja röntgenkuvausten kohdalla kehitys on ollut kansanterveystyön valtakunnallisissa suunnitelmissa asetettujen tavoitteiden suuntainen.

 

KIRJALLISUUTTA

Ainamo, J. ja L. Alvesalo 1968, Periodontal conditions in a Finnish rural population. Acta odont, Scand. 26:489-500.

Dunning, J. M. 1973, Principles of dental public health. 2 painos. Harvard University Press, Cambridge, Mass.

Greene, J.C. 1960, Periodontal disease in India: report of an epidemiologlcal study. J. Dent. Res. 39:302 -S12.

Hausen, H. ja H. Tala 1977, Lasten ja nuorten hammashuolto terveyskeskuksissa 1974 ja 1975: 1 Tavoitteiden toteutuminen lääneittäin. Suomen Hammaslääkärilehti 24:370 -382.

Lääkintöhallitus 1974. Moniste. 1975, Kansanterveystyö

Lääkintöhallitus 1975. Moniste. 1976, Kansanterveystyö

Pelton, W.J., EH. Pennel ja A. Druzina 1954, Tooth morbidity experience of adults. J.  Amer. Dent. Ass. 49:439 -445.

Suomen. virallinen tilasto XI 1962 - 1974, Yleinen terveyden- ja sairaanhoito. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Valtioneuvosto 1973, Valtakunnallinen suun nitelma kansanterveystyön järjestämisestä vuosina 1974 - 1978. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

 

Tämä oli toinen osa tästä perusteellisesta analyysistä, mikä pohjautui terveyskeskusten keskushallinnolle toimittamiin tilastotietoihin. Kuva kansanterveystyön hammashuollon tuloksista alkoi näin selkiintyä, ja samalla nämä kirjoitukset olivat palaute kentän työntekijöille. Vähitellen ministriö vaati seuruutietojen karsimista, mutta me suun terveydenhuollossa jatkoimme sekä tietojen keräämistä, analysointia ja palautetta kentälle. Pelkkä tietojen keruu ei ole järkevää, mutta niiden jatkotyöstäminen ja palaute antavat oikeutuksen keräämiseen.

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(10) 573–575

 

Hammaslääkäreihin kohdistuvat kantelut (45)

 

Ylilääkäri Heikki Tala Lääkintöhallitus

 

Lääkintöhallitukselle kuuluu lainsäädännön mukaan terveydenhuoltohenkilöstöön kohdistuva kurinpitovalta. Mikäli terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluva ei noudata toiminnassaan laillisia menettelytapoja ja annettuja käskyjä (esim. lääkintöhallituksen yleiskirjeet), heitä voi­daan rangaista kurinpitotoimin.

K äytännössä lääkintöhallituksen (LKH) kurinpitovallalla on merki­tystä hammaslääkäreihin nähden erityisesti sen vuoksi, ettei potilas useinkaan itse pysty arvioimaan saamiensa palvelujen laatua tai hoi­tomenetelmiä. Hammaslääkärin työnantajalta puuttuu myös usein valvonnan edellyttämä asiantunte­mus. Tämän vuoksi valtiovalta on ottanut vastuun hammaslääkärien toiminnan valvonnasta. Kurinpito­toimiin kuuluvat suulliset ja kirjalli­set huomautukset, varoitukset, sakot sekä virantoimituksesta erottami­nen. LKH:n kurinpitovalta koskee sekä virka- että yksityishammaslääkäreitä sekä muuta hammashuolto­henkilöstöä.

Kurinpitorangaistuksen tarkoitus ei ole sama kuin rikosoikeudellisen rangaistuksen. Näin ollen kurinpitomenettelyllä ei yleensä ole välittömiä oikeusvaikutuksia sille, joka on kantelun tehnyt, vaan oikeusjärjestyksemme mukaan oikeussuojan saaminen edellyttää joko tuomioistuimen tai hallintoviranomaisen käsittelyä.

Kurinpitomenettely voi tulla vireille lääkintöhallituksessa joko LKH:n oman toiminnan johdosta tai ulkopuolisten henkilöiden ilmoitusten perusteella tai jos asia on esitetty julkisessa tiedotusvälineessä. Ensin mainitussa tapauksessa menettelyyn ryhdytään LKH:n suorittaman tarkastuksen perusteella. Toisessa ta­pauksessa potilas kirjoittaa LKH:lle ja ilmoittaa hammaslääkärin menetelleen virheellisesti.

Kantelun käsittelemisen edellytyksenä on:

– että kantelu kohdistuu tiettyyn henkilöön/henkilöihin

– teon tulee koskea toimimista hammashuollon tehtävissä

– teon tulee olla yksilöity niin, että se voidaan erottaa muista teoista (yleisluontoista väittämistä hoidosta tai käyttäytymisestä ei voida ottaa käsiteltäväksi)

– että kantelun tekijä ilmoittaa nimensä (nimettömien ilmiantojen tutkiminen ei ole oikeusjärjestyksemme mukaista).

H ammaslääkäreitä vastaan tehtyjen kantelujen määrä 1970-luvulla on ollut melko vähäinen. LKH:een tulee vuosittain kymmenkunta kantelua, jotka kohdistuvat hammaslääkärien toimintaan. Lisäksi tulevat LKH:n suorittamat tarkastukset, joiden määrä mm. työvoiman puutteen johdosta on ollut erittäin vähäinen.

Lääkintöhallituksen hallinto-osasto käsittelee terveydenhuoltohenkilöstöä vastaan tehdyt kantelut. Hammaslääkäreitä koskevissa asioissa pyydetään hampaanhoitotoimiston lausuntoa. Useimmiten pyydetään myös LKH:n pysyvien asiantuntijoiden lausunto ennen asian ratkaisemista. Kantelujen käsittelyssä on käynyt ilmi, että hammaslääkärien potilaskorttimerkinnät ovat usein erittäin puutteellisia. Tämä luonnollisesti vaikeuttaa ja viivästyttää asian käsittelyä.

M elko usein on kantelun syynä hammaslääkärin käytös potilasta kohtaan. Hoito sinänsä saattaa olla asianmukaisesti toteutettu, mutta potilas on menettänyt luottamuksensa hammaslääkäriin tämän käytöksen johdosta. Proteettinen hoito on osoittautunut varsin alttiiksi kanteluille; potilas kokee hoidon lopputuloksen, omien odotustensa ja hoidon hinnan olevan ristiriidassa. Lasten hammashuollossa yleinen kantelun kohde on ollut havaitsemattomien kariespesäkkeiden löytyminen toisen hammaslääkärin suorittaessa tarkastuksen. Oman ryhmänsä muodostavat mielenterveydeltään järkkyneiden henkilöiden kantelut hammaslääkäriään vastaan.

1970-luvulla hammaslääkäreitä vastaan tehdyt kantelut ovat useimmiten päätyneet hammaslääkärille vapauttavaan päätökseen. Milloin kurinpitomenettelyyn on jouduttu, yleisin on ollut huomautus josta ei tule merkintää ansioluetteloon. Sen sijaan LKH:n tarkastuksen seurauksena muutamissa tapauksissa hammaslääkärin työnantajana ollut kunta tai kuntainliitto on käyttänyt kunnallislakiin perustuvaa kurinpito-oikeuttaan ja erottanut hammaslääkärin virastaan ja vakavimmassa tapauksessa on seurauksena ollut vapausrangaistus.

 

Seuraavassa muutamia LKH:n viime aikoina kantelutapauksiin antamia päätöksiä:

1) Potilas AA oli teetättänyt nastahampaan hammaslääkäri YY:llä. Nastahammas ei kuitenkaan useista sementointiyrityksistä huolimatta pysynyt kiinni, jolloin potilas kääntyi hammaslääkäri XX:n puoleen. Röntgenkuvauksessa kävi ilmi, ettei nastahampaan alla olevaan juureen ollut tehty asianmukaista juurenhoitoa, mm. juurentäyte puuttui kokonaan. Potilas joutui juurenpääleikkaukseen ja teetättämään uuden nastahampaan. LKH katsoi, ettei hammaslääkäri Yya:n menettely ollut asianmukaista ja antoi hänelle huomautuksen vastaisen varalle, että potilaan hampaiden hoitotoimenpiteet tilanteen kulloinkin vaatimine erikoistöineen on tehtävä huolellisesti.

2) Koululainen BB teki kantelun hammaslääkäri. VW:tä vastaan, koska tämän tekemät täytteet olivat puutteellisesti viimeistellyt ja lisäksi -niiden alle oli jätetty runsaasti kariesta. Kouluhammaslääkäri UU oli kehottanut potilasta kääntymään kesän alkaessa yksityishammaslääkärin puoleen, koska kouluhammashoidossa ei ehditty ko. vuonna hoitamaan sitä ikäluokkaa, johon potilas BB kuului. Yksityishammaslääkäri VV paikkasi hampaat kesällä, mutta syksyllä ko. ikäluokan päästessä kouluhammashoitoon, hammaslääkäri UU totesi em. puutteet hammaslääkäri VV:n työssä ja uusi täytteet. LKH totesi, etteivät hammaslääkäri VV:n täytteet olleet tieteellisten periaatteiden ja käytännön kokemuksen perusteella muodostuneiden laatuvaatimusten mukaisia. Tämän johdosta LKH antoi hammaslääkäri VV: Ile vastaisen varalle huomautuksen.

3) Potilas CC kävi hammaslääkärien yhteisvastaanotolla, jossa sijaisena toiminut hammaslääkäri TT teki juurenhoidon yläväliposkihampaaseen. Hoidon yhteydessä juurikanavaan katkesi lentulaneula, jota hammaslääkäri TT yritti poistaa kanavasta kuitenkaan siinä onnistumatta. Hammaslääkäri TT:n siirryttyä yhteisvastaanotolta muualle, hoitoa jatkoi hammaslääkäri SS, joka laittoi Juurikanavaan täytteen. Potilas katsoi hammaslääkäri TT:n toiminnan takia ko. hampaan jatkohoitomahdollisuuksien kaventuneen ratkaisevasti. Hammaslääkäri TT puolestaan selvityksessään lääkintöhallitukselle mainitsi mm. katkenneen lentulaneulan toimivan "mekaanisena juurentäytteenä". LKH:n pysyvä asiantuntija oli eri mieltä ja katsoi, että katkennut instrumentti tulee poistaa juurikanavasta ennen täytteen asettamista. Asiantuntijan mielestä lentulaneulan poistaminen juurikanavasta on suhteellisen helppoa. LKH päätti antaa hammaslääkäri TT:lle huomautuksen vastaisen varalle.

4) Potilas DD kääntyi hammaslääkäri RR:n puoleen proteesin halkeaman vuoksi . Hammaslääkäri RR korjasi halkeaman, mutta potilaan mielestä proteesi ei enää sopinut suuhun entiseen tapaan. Hammaslääkäri ilmoitti antavansa rahat takaisin jos saa halkaista proteesin. Potilaan estelyistä huolimatta hammaslääkäri halkaisi proteesin kahteen osaan ja antoi perimänsä palkkiosumman takaisin potilaalle. Potilas joutui teetättämään uuden proteesin. LKH katsoi, ettei hammaslääkäri RR ollut käyttäytynyt asianmukaisesti ja kun lisäksi samaa hammaslääkäriä kohtaan oli tehty muita kanteluja mm. työn laadusta ja potilaiden koskemattomuuteen puuttumisesta LKH antoi hammaslääkäri RR:lle vakavan huomautuksen vastaisen varalle.

5) EE teki kantelun poikansa FF:n hoidosta terveyskeskushammaslääkärin vastaanotolla , koska käsityksensä mukaan hammaslääkäri NN oli jättänyt hoitamatta rei­kiintyneitä hampaita. Hammaslääkäri NN mainitsi selvityksessä molempien yläkuutosten olleen märkiviä ja paikkauskelvottomia potilaan saapuessa hoitoon. Tämän vuoksi hampaita ei paikattu, mutta poistot hammaslääkäri halusi siirtää purennan kehitykselle otollisempaan ajankohtaan. Lääkintöhalli­tuksen pysyvän asiantuntijan mu­kaan koululainen FF:n hoito oli ollut asianmukaista, mutta että hammaslääkäri NN:n hoitokortti­merkinnät olivat puutteellisia eivät­kä lääkintöhallituksen ohjeiden ja määräysten mukaisia. LKH päätti, tämän johdosta antaa hammaslää­käri NN:lle huomautuksen vastaisen varalle.

K antelumenettely on yksi lenkki siinä ketjussa, jonka tarkoituksena on turvata kansalaisille korkeatasoinen suun ja hampaiden terveydenhuolto. On syytä korostaa, että asianmukaisen hoitosuunnitelman ja kustannusarvion laatiminen sekä avoin tiedottaminen hoidon kestäessä on tehokas tapa ehkäistä ristiriitatilanteiden syntymistä. Tarkka hoitotapahtumien kirjaaminen potilaskorttiin lisää sekä potilaan että hammaslääkärin oikeusturvaa mahdollisen ristiriitatilanteen ilmaantuessa.

[Luento Hammaslääkäripäivillä 1977]

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(11) 620–622

 

Vammaisten hammashuolto – etsivä hammashuolto (46)

 

Heikki Tala Lääkintöhallitus

 

Terveyspolitiikkamme yleistavoite on terveydentilan mahdollisimman täydellinen saavuttaminen ja tasainen jakautuminen väestössä eli jokaisen kansalaisen yhdenvertainen oikeus terveyteen ja terveyspalveluihin. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi säädettiin kansanterveyslaki, jonka mukaan kuntien velvollisuutena on mm. hammashuollon järjestäminen kaikille asukkailleen. Voimavarojen niukkuuden vuoksi kansanterveyslain edellyttämää hammashuoltoa toteutetaan asteittain. Alkuvaiheessa kiireellisyysjärjestyksessä ensimmäiseksi on asetettu lasten ja nuorten järjestelmällinen hammashuolto. Tältäkin osin asetetut tavoitteet on saavutettu vain osittain; vuonna 1975 yli 40 prosenttia hoidon tarpeessa olleista 0-16 -vuotiaista jäi ilman maksutonta hammashuoltoa.

K ansanterveyslaki takaa periaatteessa maksuttoman hammashuollon myös kaikille alle 17-vuotiaille vammaisille. Lainsäädännöllisesti asia tältä osin on siis järjestyksessä. Käytännössä vammaisten lasten ja nuorten hammashuolto on kuitenkin järjestetty varsin puutteellisesti. Keskuslaitoksissa hoidossa olevien kohdalla tilanne on melko hyvä. Useimmilla laitoksilla on mahdollisuus järjestää hammashuoltopalvelut laitoksissa asuville. Varsinaisen ongelman muodostavat kotonaan asuvat vammaiset, jotka oppivelvollisuuden ohella ovat "vapautetut" myös terveydenhuoltopalveluista.

On ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää, että kovassa työpaineessa oleva hammashuoltohenkilöstö keskittyy "normaalien" lasten ja nuorten hoitoon, jota sitäkään ei ehditä toteuttaa kuin osittain. Tässä tilanteessa vammaisten hammashuolto ei ole kehittynyt tasavertaisesti muun lasten ja nuorten hammashuollon kanssa.

H ammaslääkärien ja muun hammashuoltohenkilöstön koulutuksessa vammaisten hammashuollon osuus on ollut suhteellisen vähäinen. Erityisen tärkeä täydennys- ja jatkokoulutus vammaisten hammashuoltoon on puuttunut lähes kokonaan. Toisaalta voidaan todeta, että vammaisten hammashuollon valtaosa ei merkittävästi poikkea tavanomaisesta hammashuollosta, vaan kysymys usein on hammashuoltohenkilöstön tuntemasta epävarmuudesta "tuntemattoman" edessä.

A vohuollossa olevien vammaisten lasten ja nuorten hammashuollon järjestämisessä tämän hetken tärkein asia on heidän saattamisensa terveyskeskusten hammashuoltopalvelujen piiriin. Terveyskeskusten tulisikin ensi tilassa kartoittaa alueellaan asuvat vammaiset. Vuosittaisissa toimintasuunnitelmissa on syytä varata puutteellisistakin hoitoresursseista tietty määrä alle 17-vuotiaitten vammaisten hammashuoltoa varten. Erityistä huomiota tulee kiinnittää ehkäisevän hammashoidon järjestämiseen vammaisille. Niissäkin tapauksissa, joissa korjaavaa hoitoa ei pystytä järjestämään, tulisi tehokas ehkäisevä hammashoito käynnistää. Tässä työssä voidaan käyttää hyväksi vammaisten huoltajien apua järjestämällä heille tilaisuuksia, joissa heille selvitetään ehkäisevän hammashoidon mahdollisuuksia ja keinoja kotioloissa. Parhaillaan hammashuoltojärjestelmäämme koulutettava erikoishammashoitajakunta tulisi alusta alkaen saada mukaan vammaisten hammashuoltoon.

V ammaisten hammashuollosta puhuttaessa on ryhdytty käyttämään termiä "etsivä hammashuolto". Perinteisesti hammashuoltojärjestelmämme on keskittynyt palvelujen tuottamiseen niille, jotka ovat hakeutuneet hoitoon. Askeleen pitemmälle on menty kouluhammashoidossa ja terveyskeskusten lasten ja nuorten hammashuollossa, jossa tietyille ryhmille on säännöllisesti tarjottu mahdollisuus saada hammashuoltopalveluja. Vammaisten hammashuollossa tätä järjestelmää pitäisi kehittää edelleen siten, että hammashuolto hakeutuu vammaisten luokse ja huolehtii siitä, että asiakas saa hampaiden ja suun terveydenhoitopalvelut jokapäiväisessä asuinympäristössään, siis joko kotonaan tai hoitopaikassa. Vammaisten hoidon järjestämisessä tarvitaan tavanomaista aktiivisempaa hoitopalveluista tiedottamista, asiakkaiden asuinpaikan ja hoitopaikan kartoittamista sekä huolehtimista heidän saattamisestaan hoitopalvelujen piiriin.

E räänä ongelmana vammaisten hammashuollossa on koettu nukutusmahdollisuuksien puute niissä tapauksissa, joissa hoidon antaminen on mahdollista vain yleisanestesiassa. Tällä hetkellä ongelmaa on yritetty ratkaista järjestämällä tilapäisiä nukutushoitomahdollisuuksia keskuslaitoksissa. Tulevaisuudessa yleisanestesiassa tapahtuva hammashoito on tarkoitus keskittää keskussairaaloihin perustettaviin hammas- ja suusairauksien poliklinikoihin. Valtakunnallisiin suunnitelmiin sairaanhoitolaitosten toiminnan järjestämisestä on sisältynyt ko. poliklinikoiden perustaminen. Vaikean taloudellisen tilanteen vuoksi suunni­telmia on kuitenkin jouduttu hidastamaan siten, että suunnitellun vuoden 1978 asemesta poliklinikoiden perustaminen on ajoitettu tapahtumaan suunnitelmakauden 1978–1982 aikana. Ylimenokautena joudutaan edelleen turvautumaan tilapäisratkaisuihin, tai jää­mään jopa kokonaan ilman narkoosihammashoitoa joissakin tapauksissa.

V altakunnallinen suunnitelma kansanterveystyötä varten vuosina 1977–1981 sisälsi velvoitteen, jonka mukaan kaikissa terveyskeskuksissa on annettava hammashuoltopalveluja myös aikuisille vuoden 1977 alusta lukien. Lääkintöhallitus on antanut asiasta ohjekirjeen (19.05.76 DNo 3436/02/76), jossa määritellään aikuishammashuollon puitteet terveyskeskuksissa. Ohjekirjeen mukaa "tässä vaiheessa työvoima ei riitä kattamaan kuin osan aikuisväestön hoidon tarpeesta. Tästä syystä on tarpeen lähemmin määritellä ne aikuisryhmät, joille hoitoa ensisijaisesti annetaan. Olosuhteista riippuen tulevat kysymykseen esim. odottavat äidit, särkytapaukset, hoidon ulottaminen järjestelmällisen hoidon piiriin aikaisemmin kuuluvia koskevaksi tai hoidon ulottaminen lähinnä seuraavaan ikäryhmään". Hakemattakin tulee mieleen em. luettelon täydentäminen aikuisikäisillä vammaisilla, joiden hammashuollon järjestäminen olisi mielekäs kohde terveyskeskusten aikuishammashuollolle.

Hammashuoltomme monien ongelmien joukossa vammaisten hammashuolto ansaitsee varmasti nykyistä aktiivisempaa huomiota. Nykyisin käytettävissä olevista voimavaroista voidaan osa siirtää vammaisten hammashuollon hyväksi ilman, että hoito muitten osalta kohtuuttomasti heikentyisi. Jos jokainen maamme terveyskeskushammaslääkäri ottaisi vammaisen hoitoon, kerran viikossa niin tämä "vammainen viikossa" -hoitoperiaate tuottaisi vuoden aikana noin 50.000 hoitokäyntiä eli tarvittavan hammashuollon lähes 10.000 vammaiselle.

 

HAMMASLÄÄKÄRIPÄIVÄT 77

 

Tämän kirjoituksen primus motor oli Marja-Liisa Haavio, joka on jaksanut koko uransa ajan kantaa huolta vammaisten suun terveydenhuollosta. Tullessani lääkintöhallituksen virkaan lasten ja nuorten hampaiden terveydentila oli ihan yleisesti katastrofaalisen huono. Silloin ainoa järkevä vaihtoehto oli suunnata huomio koko tähän väestöryhmään ja jättää erityisryhmät toissijaiseen asemaan. Kansanterveyslaki mahdollisti hammashuollon tehostamisen ja levittämisen koko valtakunnan alueelle – jopa niin, että järjestelmän rakentaminen aloitettiin Itä- ja Pohjois-Suomesta. Keskeistä oli tietojärjestelmän rakentamisen kehityksen seuraamiseksi, ja kun myönteisiä tuloksia oli nähtävissä, oli mahdollista kiinnittää huomiota myös vammaisiin.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(13) 759–760

 

Ruotsin sosiaalihallituksen fluorisanoma (47)

 

Ruotsin sosiaalihallitus on antanut voimakkaan tukensa fluorin käytölle hammassairauksien ehkäisemiseksi. Asian johdosta Ruotsin hammaslääkärilehti kirjoittaa pääkirjoituksessaan 15.6.1977 seuraavaa :

S osiaalihallitus on viime päivinä ottanut voimakkaasti kantaa fluorin puolesta. Se on julkistanut uudet ohjeet fluorin käytöstä karieksen ehkäisyyn. Ohjeet perustuvat suurelta osalta viime vuosien tutkimuksiin; mm. niihin ruotsalaisiin tutkimuksiin, jotka on toteutettu sosiaalihallituksen aloitteesta valottamaan kysymyksiä, joita lääketieteen ja hammaslääketieteen alojen tiedemiehet esittivät vuonna 1970 sosiaalihallituksen käsitellessä asiaa.

Moni on kyllä ollut sitä mieltä, että sosiaalihallitus on tarvinnut varsin runsaasti aikaa saadakseen selkeät suuntaviivat fluorikysymykseen. Pitkä aika toki sinänsä on merkittävä turvallisuustakuu. Tämä aika on tarvittu mm. jotta ne lääketieteen auktoriteetit sosiaalihallituksessa ja sen ulkopuolella, joihin on turvauduttu fluoriterapian mahdollisten terveysriskien selville saamiseksi, ovat saaneet mahdollisuuden paneutua siihen fluorikirjallisuuteen, joka koskee heidän erikoisalaansa.

S aatujen selontekojen ja käytettävissä olevan kirjallisuuden perusteella sosiaalihallitus toteaa, että fluorin käyttöön uusien ohjeiden mukaisesti ei liity mitään terveydellisiä riskejä. Tässä sosiaalihallitus yhtyy niihin yksimielisiin päätöslauselmiin, jotka on hyväksytty Maailman terveysjärjestön yleiskokouksissa sekä vuonna 1969 että 1975. Sosiaalihallitus on edelleen painottanut kantaansa fluorikysymykseen niissä yksiselitteisissä vastauksissa Upsalan terveyslautakunnan tekemiin kysymyksiin fluorin terveydellisistä riskeistä ja kariesta ehkäisevästä vaikutuksesta, jotka lautakunta puolestaan oli saanut Upsalan ympäristöryhmän fluorijaostolta. Sosiaalihallituksen vastauksessa todetaan, ettei Uppsalan juomaveden käytöstä aiheudu terveydellisiä riskejä sen johdosta, että veden fluoripitoisuus (1.2 mg/l) on ihanteellisella tasolla hampaiden terveydelle. Upsalaan annettu vastaus päättyy seuraavasti: "Sosiaalihallitus painottaa voimakkaasti, että fluorin kariesta ehkäisevää vaikutusta tulee käyttää hyväksi mahdollisimman laajasti".

L ähes 30 vuoden ajan ovat erilaiset painostusryhmät ponnekkaasti vastustaneet fluorin käyttöä karieksen ehkäisyyn. Nämä ryhmät ovat olleet melko pieniä, mutta niillä on ollut hämmästyttävä kyky saada asiallisesti toteennäyttämättömät väitteensä esille joukkotiedotusvälineissämme. Tämän pitkän ajan kuluessa on johdonmukaisesti pyritty saattamaan epäilyksenalaiseksi meidän kansainvälisesti tunnettujen ja suuresti arvostettujen kariestutkijoiden kuin myös käytännön kliinisessä työssä olevien hammaslääkärien tiedot ja taidot. Mutta ennen kaikkea on yritetty pelotella yleisöä väläyttelemällä perusteettomasti monia karmaisevia sairastumismahdollisuuksia. Alituisesti toistuvat lehtiotsikot "Fluori on kuolemanvaara", "Fluori aiheuttaa syöpää", "Fluori lisää lapsikuolleisuutta" tai "Fluori aiheuttaa epämuodostuneita lapsia" ovat usein tehneet olemassaolon raskaaksi ja toisinaan lähes tarkoituksettomaksi niiden keskuudessa, jotka työskentelevät hampaiden terveydenhoidon parissa - ja tänään se tarkoittaa koko hammaslääkärikuntaa.

S ekä hammaslääkäreistä että hygienisteistä ja profylaksihoitajista tuntuu varmasti vapauttavan ihanalta, että heidän toimintaansa valvova viranomainen nyt - kielenpäällä pyörii kyllä lähellä sana "vihdoinkin" - on saanut valmiiksi nämä kiinteät ja selvästi muotoillut lääketieteelliset ja hammaslääketieteelliset kannanotot fluorikysymykseen.

 

(Tandläkartidningen 69 (12):728 - 9, 1977) Käännös: Ylilääkäri Heikki Tala, Lääkintöhallitus

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(13) 761–762

 

Kirjauutuus juomaveden fluorauksesta (48)

 

Künzel, Walter. Trinkwasserfluoridierung als kollektive kariesvorbeugende Massnahme. 2. Aufl. VEB Verlag Volk und Gesundheit, Berlin 1976,260s.

P rofessori Künzel yhdessä fil.tri Erich Auermanin ja tekn.tri Walter Bartzchin kanssa on laatinut mittavan kokoomateoksen juomaveden fluorauksesta Saksan demokraattisessa tasavallassa (DDR). Kirja on erittäin perusteellinen parhaaseen saksalaiseen tapaan. Tiivistä tekstiä elävöittää 65 kuvaa ja 54 taulukkoa. Kirja jakautuu yhdeksään lukuun: (1) Katsaus juomaveden fluoraukseen kariesta ehkäisevänä toimenpiteenä, (2) Fluori luonnossa, (3) Fluori elimistössä, (4) Fluoratun veden fysiologiset vaikutukset purentaelimeen, (5) Taloudelliset ja sosiaalilääketieteelliset näkökohdat juomaveden fluorauksessa, (6) Stomatologiset toimenpiteet ryhdyttäessä juomaveden fluoraukseen, (7) Fluorauslaitteiston asentaminen ja käyttö, (8) Ympäristönsuojelulliset näkökohdat juomaveden fluorauksessa ja (9) Liitteet.

K atsausosassa kartoitetaan juomaveden fluorauksen alkuvaiheita lähinnä USA:ssa ja DDR:n omassa kokeiluprojektissa Karl-Marx-Stadtissa (300 000 as), jossa fluoraus aloitettiin vuonna 1959. Tästä fluoraus DDR:ssä on lähtenyt etenemään suotuisasti ja kattoi vuonna 1975 yli 1.200.000 asukasta. Kirjassa esitellään myös, muitten sosialististen maitten fluorauksen kokeilukaupunkeja kuten Tabor (18.000 as) Tsekkoslovakiassa vuodesta 1958 lähtien, Tirgu Mures (100.000 as) Romaniassa 1960 lähtien, maailman pohjoisin fluoraava kaupunki Norilsk (80.000 as) Neuvostoliitossa 1959 lähtien ja Wroclaw (250.000 as) Puolassa 1967 lähtien.

J o pitkään on tiedetty juomaveden fluorin tehokas ehkäisevä vaikutus primaarileesioita vastaan. Künzel tuo julkisuuteen erittäin mielenkiintoista tietoa juomaveden fluorauksen sekundaarikariesta ehkäisevästä vaikutuksesta. Oheinen kuva kertoo sekundaarikarioitumisen KarlMarx-Stadtissa 12 vuotta fluorauksen aloittamisen jälkeen ja vertailukohteena on Plauenin kaupunki, jossa vesi on fluoriköyhää (0.2 ppm). 16–18-vuotiailla fluorin ehkäisevä vaikutus sekundaarikarioitumista vastaan on ollut peräti 78 prosenttia Plauenin samanikäisiin verrattuna.

H oidontarvetta koskevassa osassa Künzel toteaa, että kaikissa pitkälle teollistuneissa länsimaissa karies on levinnyt lasten ja nuorten keskuudessa niin tavattoman laajalle, että järjestelmällisen hoidon antaminen kaikille on ollut mahdotonta ja vuosittainen hoitoprosentti on vaihdellut 30 ja 70 välillä. Fluorauksen avulla tätä kuilua on pystytty merkittävästi pienentämään Karl-Marx-Stadtissa. Kustannushyötyvertailussa DDR:ssäkin on päädytty fluoraukselle erittäin myönteiseen kustannus-hyötysuhteeseeen.

K irjassa on käsitelty myös fluorauksen tehokkuutta epäileviä kirjoituksia; mm. tilastomatemaatikko Ziegelbeckerin usein mainittu kirjoitus on mukana (Tämä sama tutkimushan oli myös lääketiedettä opiskelevan Hannu Westerisen taannoisen fluorikirjoituksen eräs perusdokumentti "ruotsalaisen hammaslääkärin" Erik Wehkaojan kirjoitusten lisäksi). On käynyt nimittäin ilmi, ettei Wehkaoja ole koskaan ollut hammaslääkäri sen paremmin kuin tutkijakaan kuten Westerinen Suomen Hammaslääkärilehdessä väitti). Künzel on kerännyt varsin laajan tutkimusten luettelon, joka asettaa nämä fluorauksen tehon kiistävät artikkelit oikeaan suhteeseen arvioitaessa fluorauskysymystä kokonaisuutena.

K ünzelin teos on tervetullut lisä viimeaikaisiin laajoihin juomaveden fluorausta koskeviin selvityksiin, joita on tehty eri puolilla maailmaa varsin arvovaltaisten tieteellisten järjestöjen ja yhdistysten toimesta. Erityisesti ne kollegat, jotka lukevat mieluummin saksaa kuin englantia, arvostanevat tätä teosta hankkiessaan itselleen ajanmukaista tietoa juomaveden fluorauksesta, eräästä ehkäisevän lääketieteen tärkeimmästä toimenpiteestä.

(Tilausnumero- DDR:ssä 532 366 3, hinta 40.20 DMK.)

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(20) 1076–1078

 

Terveyskasvatus (49)

 

Heikki Tala

 

Terveyskasvatus on aikamme sanoja. Sekä yleishyödylliset järjestöt että julkiset organisaatiot ovat viime aikoina olleet ahkerasti terveyskasvatusasialla. Vuoden vaihteessa jätti mietintönsä Terveyskasvatustoimikunta, joka aloitti työnsä komiteana vuonna 1975. Kouluhallituksessa on toiminut usean vuoden ajan terveyskasvatustyöryhmä ja sen muistio julkistettiin maaliskuun lopussa. Lääkintöhallitukseen perustettiin terveyskasvatustoimisto maaliskuun alussa tänä vuonna .

E i terveyskasvatus kuitenkaan mikään eilisen teeren poika ole. K o n r.  R e l a n d e r kirjoittaa vuonna 1891 Terveydenhoitolehdessä: "Lapsuudessa totutuista tavoista on vaikea luopua, vaikka tietää ja myöntääkin, että niistä olisi luopuminen. Ja jos osaksi luopuukin, niin on kumminkin jonkinlainen kankeus ja taipumattomuus painamassa vastaan; toimenpiteet jäävät puolinaisiksi, tarmottomiksi. Tämän lienee kukin huomannut omasta itsestään. Siis tärkein toimenpide saadakseen terveydenhoidon periaatteet juurtumaan ja kehittymään, niin alhaisissa kuin ylhäisissä on, että niihin tutustuttaisiin jo koulunkäyntiaikana. "

N äistä ajoista terveydelliset ja terveyskasvatukselliset ongelmat ovat tietenkin muuttuneet. Puutossairauksista ja tarttuvista taudeista on edetty rappeutumissairauksiin. Terveyskasvatustoimikunta toteaa: "Epidemiologisen tiedon valossa väestömme terveydentilassa on suuria puutteita. Useat terveysongelmat, jotka tällä hetkellä ovat luonteenomaisia kehittyneille maille yleensä, ovat erityisen vakavia Suomessa".

Tämä pitää paikkansa myös hammassairauksien kohdalla. WHO:n vuonna 1974 julkaiseman lasten hampaiden terveydentilaa kartoittavan raportin mukaan hampaiden terveydentila on selvästi Euroopan huonoin Suomessa ja -muissa pohjoismaissa. Voimakkain sysäys hammasterveyskasvatukselle maassamme lienee ollut kansanterveyslaki, joka velvoittaa kunnat huolehtimaan hammashuollosta, johon kuuluu valistus- ja ehkäisytoiminta sekä kunnan asukkaiden hampaiden tutkimus ja hoito. Lain voimaantuloa seuranneiden viiden vuoden aikana on lasten ja nuorten hampaiden terveydentilassa voitu todeta selvä muutos parempaan. Kuitenkin terveyskasvatukseen suhtaudutaan monesti vähätellen ja epäuskoisesti. Siitäkin huolimatta, että Maailman terveysjärjestö on täysin yksiselitteisesti todennut, ettei yhdelläkään kansakunnalla ole mahdollisuuksia voittaa hammassairauksien ongelmaa lisäämällä korjaavaa hoitoa, vaan ratkaisun avain on ehkäisevä hoito, johon terveyskasvatus olennaisena osana liittyy.

Monista puutteistaan huolimatta hammasterveyskasvatus meidän maassamme on usein ollut terveyskasvatuksen lumiaura, joka on raivannut tietä monille muille terveydellisten ongelmien ratkaisuyrityksille.

 

 

HAMMASTERVEYSKASVATUKSEN TÄRKEIMMÄT ALUEET

T änään hammasterveyskasvatuksella on kaksi selvää painopistealuetta: hammaskaries ja hampaiden kiinnityskudossairaus. Molemmat taudit yhdessä muodostavat yleisimmän kansantautimme. Kumpikin sairaus on bakteerien aiheuttama krooninen tauti, joka nykyisen tiedon perusteella on ehkäistävissä. Emme kuitenkaan ole toistaiseksi pystyneet välittämään tätä tietoa väestölle siten, että se olisi sisäistynyt ja vaikuttanut ihmisten terveyskäyttäytymiseen.

Hyvinkäällä kaksi vuotta sitten pidetyn kansainvälisen ehkäisevän hammashoidon symposiumin yhteydessä todettiin, että hammassairauksien ehkäisyä koskevan tieteellisen tutkimuksen tulosten ja käytännön toimenpiteiden välillä on huikea kuilu. Tämän kuilun ylittäminen edellyttää nimenomaan terveyskasvatuksen tehostamista. Terveyskasvatushan on tavoitteellista käyttäytymiseen vaikuttamista terveyden edistämiseksi ja säilyttämiseksi, sairauksien ehkäisemiseksi sekä niistä paranemiseksi ja kuntoutumiseksi. Hammaskaries -ja hampaiden kiinnityskudossairaus ovat kiitollisia kohteita terveyskasvatukselle, kummankin kohdalla vain muutamaan harvaan tekijään vaikuttamalla voidaan valtaosa sairaudesta ehkäistä.

 

HAMMASTERVEYSKASVATUKSEN TEHTÄVÄT

H ammasterveyskasvatuksen tärkeimmät tehtävät tällä hetkellä ovat mielestäni seuraavat:

Hampaiden puhdistuksen tarpeellisuuden selvittäminen ihmisille . Perinteinen lähestymistapa on kiinnittänyt aivan liikaa huomiota välineisiin ja menetelmiin; milloin pitkittäin kovalla harjalla, milloin poikittain pehmeällä, jne. Lienee tuttu tilanne, jossa henkilön on todettu olevan hammaslääkäri ja välitön kysymys on "Mitenkäs päin sitä tänä vuonna pitää harjata?" Kysyjällä ei ole harmainta aavistusta siitä, m i k s i hampaita pitää harjata. Sen kertominen on unohtunut kokonaan uusien harjojen ja vetosuuntien innokkaan esittelyn yhteydessä.

Hampaiden harjauksen ja suun hygienian tarkoituksenahan on hampaan pinnalle kasvavan bakteeripeitteen poistaminen mahdollisimman tarkoin vähintään kerran vuorokaudessa.

Toinen keskeinen, kysymys karieksen ehkäisyssä on sokeri . Aivan liian usein me hammaslääkärit poran vaimean surinan säestämänä terveyskasvatamme potilastamme: "Älkää sitten syökö sokeria!" Tuhoon tuomittu yritys! Jo Vipeholm -tutkimuksessa 1950-luvun alussa saatiin riittävä näyttö sille, että sokerin käyttökerrat ovat ratkaisevia hampaan terveydelle, ei niinkään sokerin määrä. Luonnollisesti on paikallaan, että myös hammaslääkäri, terveydenhuollon ammatti-ihmisenä osallistuu yleiseen ravintoterveyskasvatukseen ja tällöin on järkevää pyrkiä vähentämään sokerin määrää ravinnossamme. Mutta hampaiden terveyden kannalta on täysin määräävää se, kuinka usein sokeria ja sokeria sisältäviä tuotteita nautitaan. Mitä harvemmin, sen parempi.

Sokerikysymyksessä on tarpeen tunnistaa hampaiden pahimmat viholliset; sokeria sisältävät pastillit, purukumit, makeiset. Päähuomio hammasterveyskasvatuksessa tulee kiinnittää näihin. Hampaiden terveydelle on melko samantekevää, sisältääkö lapsen ruoka sokeria, hilloa, jäätelöä tai muuta makeaa normaalien päivittäisten aterioitten yhteydessä. Mutta sen sijaan pastillirasiallinen päivässä pitkin päivää nautittuna riittää nopeasti tuhoamaan hampaiston.

Kolmas terveyskasvatuksen pääkohde hammashuollossa on hampaan vastustuskyvyn lisääminen. Tällöin on tärkeintä riittävä fluorin sisällinen ja paikallinen käyttö. Fluorikysymys on ollut julkisen keskustelun kiihkeimpiä kiistakysymyksiä. Vastustajien toistuvat iskut vyön alapuolelle ovat saaneet monet hammaslääkärit vaikenemaan koko asiasta. WHO:n ja kymmenien kansallisten ja kansainvälisten järjestöjen pitkään jatkunut ja alati voimistuva tuki fluorille velvoittaa kuitenkin koko hammashuoltohenkilöstön osallistumaan fluorikeskusteluun ja terveyskasvatuksen keinoin kertomaan väestölle mikä on totta ja mikä on tarua tästä elämälle välttämättömästä hivenaineesta.

T erveyskasvatuksen vaikeutena on tulosten usein hidas näkyminen ja tästä johtuva turhautuminen, uskon puute ja toiminnan lopahtaminen. Hammashuollossa kuitenkin on jo selvästi nähtävissä vain vajaat kymmenen vuotta sitten aloitetun neuvolahammashoidon tulokset. Myös kouluikäisten lasten ja nuorten hampaiden tilassa on todettavissa selvä jatkuva todellinen paraneminen.

Suun ja hampaiden terveys on tärkeä osa ihmisen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia. Siinä haaste terveyskasvattajalle!

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1977 24(22) 1215–1217

 

Fluorin sivuvaikutusten seuranta Norjassa (50)

Norjan lääkeaineiden sivuvaikutuslautakunta on Norjan lääkärilehdessä raportoinut karieksen ehkäisyyn käytettyjen fluorivalmisteiden sivuvaikutuksista. Norjassa myytiin vuonna 1976 sisälliseen käyttöön 249 miljoonaa 0.25 mg fluoriannosta (Suomessa vastaava määrä oli 76 miljoonaa). Määrän katsottiin antavan riittävän fluoriannoksen 35 prosentille 0 - 12-vuotiaista lapsista. Tämän lisäksi Norjassa 60 prosenttia hammastahnoista sisälsi fluoria (Suomessa 89 %).

Lääkeaineiden sivuvaikutuslautakunta on kehottanut maan lääkäreitä, hammaslääkäreitä ja muuta terveydenhuoltohenkilöstöä ilmoittamaan fluoriyhdisteiden mahdollisista sivuvaikutuksista. Vuosien 1970 ja 1977 välisenä aikana lautakunnalle tehtiin yhteensä 34 ilmoitusta oletetuista fluorin sivuvaikutuksista. Jokainen tapaus pyrittiin selvittämään mahdollisimman tarkoin ja taulukossa on esitetty 25 tapausta, jotka tähän mennessä on ehditty ja pystytty tutkimaan.

Kuten taulukosta käy selville, pääosa ilmoitetuista sivuvaikutuksista on ollut allergian tyyppisiä. Lähemmissä tutkimuksissa selvisi, että sivuvaikutukset eivät johtuneet fluorikomponentista, vaan useimmiten syynä olivat lisä- tai apuaineet. Esimerkiksi fluoritabletit sisältävät Norjassa sorbitolla tai mannitolia apuaineena (Suomessa laktoosia). Nämä saattavat aiheuttaa osmoottista ripulia ja vaivoja ruoansulatuskanavassa. Osa sivuvaikutuksina ilmoitetuista reaktioista oli muiden syiden aiheuttamia, jotka ilmenivät samanaikaisesti fluorivalmisteen käytön kanssa ja epäilykset johtivat fluoriin.

Julkisuudessa käydyn fluorikes­kustelun tunneperäinen sävy on myös saattanut aiheuttaa osan il­moitetuista reaktioista ja osa niistä potilaista, jotka eivät halunneet il­moittamiaan oireita tutkittavan, on saattanut kärsiä emotionaalisista vaikutuksista.

Yksi ilmoitetuista sivuvaikutus-tapauksista oli sellainen, jossa fluorin osuutta ei voitu täysin sulkea pois. Potilasta on tutkittu allergioihin eri­koistuneessa laitoksessa, mutta tapausta ei pys-tytty selvittämään. Sekä placebo että fluoritabletit aiheuttivat toisinaan reaktion ja toisinaan eivät.

Tutkimusten perusteella ei voitu täysin sulkea fluorin mahdollista osuutta kyseisiin suun limakalvomuutoksiin.

Norjan lääkeaineiden sivuvaikutuslautakunnan johtopäätökset fluorin käytöstä hammaskarieksen ehkäisyyn ovat seuraavat:

Fluorivalmisteiden laajaan käyttöön nähden sivuvaikutusten määrä on vähäinen. Yhdessäkään 25 ana-lysoidusta tapauksesta ei voitu osoittaa, että fluori olisi ollut todennäköinen syy ilmoitettuun sivuvaikutukseen. Osan sivuvaikutuksista voitiin osoittaa johtuvan fluo-riyhdisteen lisä- tai apuaineesta.

 

Nyt tutkittu aineisto Norjasta tukee käsitystä, että fluori suositelluissa pitoisuuksissa ei aiheuta sivuvaikutuksia. Havainto on yhtäpitävä niiden johtopäätösten kanssa, joihin lukuisat terveysviranomaisten asettamat komiteat useissa maissa ovat päätyneet. Sama käy ilmi myös Maailman terveysjärjestön 28. yleiskokouksen fluorin kariesprofylaktista käyttöä koskevasta päätöslauselmasta, jonka 148 maan terveysviranomaiset yksimielisesti vuonna 1975 hyväksyivät.

(Tidsskrift for Den norske laegeforening 9 7(17-18): 915-7, 1977)

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(3) 153

 

Kapseli – lääkehoidon valitut palat (51)

 

L ääkintöhallitus on vuodesta 1974 lähtien julkaissut Kapseli-nimistä lääketiedotesarjaa. Ensimmäisen kapselin esipuheessa pääjohtaja Leo Noro, toteaa mm. seuraavaa: "Käytännön lääkärityössä on potilaiden lääkehoidon suunnittelulla ja sen tuloksien seuraamisella varsin keskeinen osuus. Lääkevalmisteiden ja lääkehoitojen kehitystyö on edennyt pitkin askelin. Muutama vuosi sitten opitut tiedot ovat pian vanhenemassa: tarvitaan tietojen täydennystä ja jatkokoulutusta. Koulutustilaisuuksien ohella ammattikirjallisuuteen perehtyminen tarjoaa yhden mahdollisuuden lääkealan kehityksen seuraamiseen. Useissa yhteyksissä on esitetty toivomus, että lääketurvallisuutta ja lääkehuoltoa valvova viranomainen toimittaisi käytännön lääkärityöhön soveltuvaa punnittua tietoa lääkehoidon keskeisimmiltä osa­-alueilta. "

L ääkintöhallitus on tähän mennessä julkaissut viisi Kapselia. Niissä on käsitelty digitalista, ehkäisytabletteja, antimikrobista lääkehoitoa, anksiolyyttejä, unta ja unilääkkeitä sekä reumalääkkeitä. Näistä erityisesti antibiootteja (3/1975) sekä anksiolyyttejä, unta ja unilääkkeitä (4/1976) käsittelevät numerot kiinnostanevat hammaslääkäriä. Antibioottinumero (sekä ehkäisytablettinumero) onkin lähetetty kaikille hammaslääkäreille ilmaisjakeluna. Sen sijaan anksiolyyttinumeroa ei hammaslääkäreille ole lähetetty.

A ntimikrobisen lääkehoidon numerossa käsitellään antimikrobisten lääkkeiden vaikutus- ja resistenssimekanismia, bakteerien antibioottiresistenssiä, näiden lääkkeiden kliinisiä ominaisuuksia, lääkkeen valintaan liittyviä näkökohtia,. infektioiden antimikrobilääkehoitoa sekä erityiskysymyksiä ja antimikrobihoidon tulevaisuuden näkymiä. Kirjasen lopussa on käsitelty vielä antimikrobisten lääkkeiden kulutusta ja kustannuksia.

A nksiolyyttinumerossa käsitellään mm. bentsodiatsepiinit, muut antianksiolyytit sekä anksiolyyttien vaihtoehdot. Kirjasen toinen osa käsittelee unta ja unilääkkeitä, jolloin kiinnitetään huomiota uneen, sen häiriöihin ja niiden hoitoperiaatteisiin. Erityisesti anksiolyyttejä koskeva osa on käytännön hammaslääkärille tärkeätä tietoutta, koska mm. Diatsepamin käyttö esilääkityksessä hammaslääkäripraktiikassa on lisääntynyt.

K apselien sisältämä tieto on käytännön läheistä ja helppolukuista. Hammaslääkärin kannalta kuitenkin olisi toivottavaa, että Kapselia kehitettäessä niistä lääkeryhmistä, joita hammaslääkärit jokapäiväisessä ammatinharjoittamisessaan käyttävät, olisi alan asiantuntijan laatima yhteenveto.

Kapselia kuten muitakin lääkintöhallituksen julkaisuja saa ostaa Valtion Painatuskeskuksesta, osoite: Pl 516, 00101 Helsinki 10, puhelin 90–539011.

Hammaslääkäripäiville 1978 lääkintöhallitus varaa maksutta saatavaksi anksiolyyttejä, unta ja unilääkkeitä käsittelevää julkaisua.

Heikki Tala Lääkintöhallitus

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(5) 231–232

 

Fluorin sisäisestä käytöstä (52)

 

Fluorin käyttö hammaslääketieteessä on erittäin laaja aihe. Tässä lehdessä on rajoituttu käsittelemään vain fluorisuolojen sisäistä käyttöä. Fluorisuolojen paikallista käyttöä tullaan käsittelemään myöhemmin. Tulkoon kuitenkin tässä yhteydessä todetuksi, että hammassairauksien ehkäiseminen voidaan parhaiten toteuttaa ohjelmalla, johon sisältyy sekä fluorin sisäinen että paikallinen käyttö. Kun tähän asti maassamme on eri fluorinkyyttömuodoissa nimenomaan fluorin sisäinen käyttö ja riskiryhmien yksilöprofylaksi jäänyt kovin vähälle osalle, on näihin kysymyksiin syytä erityisesti paneutua silloin, kun fluorisuolojen käyttökysymystä käsitellään terveyspolitiikan osana.

V altakunnallisessa suunnitelmassa kansanterveystyön toiminnan järjestämisestä vuosina 1978–1982 on hammassairauksien ehkäisyä käsiteltäessä todettu mm.:

"Kuntien tulee viimeistään vuoden 1980 loppuun mennessä turvata riittävä fluorinsaanti asukkaille paikallisista olosuhteista riippuen tehokkaimmalla ja taloudellisesti edullisimmalla tavalla lääkintöhallituksen antamien ohjeiden mukaisesti. Fluorinsaannin turvaamisesta sanotulla tavalla aiheutuneita kustannuksia kuten vesijohtoveteen lisättäväksi ostetut fluoridin ja sen sekoittamiseksi tarvittavien kojeiden ja laitteiden hankintakustannuksia, vesijohtoveden fluoripitoisuuden tarkkailusta aiheutuvia kustannuksia sekä fluorijohdannaistablettien ilmaisjakelusta tai muista lääkintöhallituksen hyväksymistä tehokkaista ja taloudellisista fluorinsaannin turvaamiskeinoista aiheutuvia kustannuksia voidaan pitää valtion osuuteen oikeuttavina perustamis- ja käyttökustannuksina”.

V aikka fluorin eri käyttötavoista on keskusteltu jo kauan ja kuitenkin edellä esitetty ote kansanterveystyön valtakunnallisesta suunnitelmasta on kiihdyttänyt nimenomaan keskustelua fluorin sisäisestä käytöstä, se on myös aiheuttanut monelta taholta kannanottoja, joista tärkeimpänä on pidettävä Kunnallisen vesihuollon neuvottelukunnan kannanottoa. Tämä KUVENE:n kannanotto on tehty varsin laajan selvitystyön perusteella.

Kysymystä, miten fluorin sisäinen käyttö maassamme tulisi toteuttaa selvittävät lehdessämme ylilääkäri Heikki Tala, professori Heikki Luoma ja ruotsalainen farmakologian dosentti Bo Fredholm.

L ääkintöhallituksen ylilääkäri Heikki Tala, joka on myös hammashuollon erikoishammaslääkäri, edus­taa tässä kysymyksessä terveysviran­omaisten kannanottoa. Professori Heikki Luoma, joka toimii ehkäisevän hammaslääketieteen professorina Kuopion korkeakoulussa, on pitkään tutkinut mahdollisuuksia turvata riittävä fluorinsaanti lisäämällä fluorisuo­loja elintarvikkeisiin. Hän on tältä osin käsiteltävän kysymyksen erityisasiantuntija, jonka näkemyksiä ilmei­sesti mm. KUVENE on arvostanut. Ruotsalainen asiantuntija Karoliinisen instituutin farmakologian dosentti ja Helsingborgissa sijaitsevan A. B. Levon tutkimuslaboratorioiden biolo­gisen osaston päällikkö Bo Fredholm käsittelee fluorin käyttöön liittyviä toksikologisia kysymyksiä. Dosentti  Bo Fredholm on peruskoulutukseltaan lääkäri. Todettakoon, että mm. Ruotsin sosiaalihallitus on käyttänyt häntä erityisasiantuntijana selvitelles­sään fluorin toksikologiaa. Asian käsittelypohjan laajentamiseksi toimitus on halunnut julkaista myös lääkintöhallituksen yleiskirjeen n:o 1643 tekniset toimenpiteet talousveden fluorauksessa, sekä maamme suurimman päivälehden, Helsingin Sanomien pääkirjoituksen ko. asiasta (Mallia Kuopiosta) ja KUVENE:n esittämän vastineen tämän johdosta. Tässä vastineessa on toimituksen käsityksen mukaan lyhyesti esitetty pääpiirteissään KUVENE:n näkemykset. Tämän johdosta KUVENE:n kannanottoja ei ole erikseen pyydetty.

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(5) 232–243

 

Eräitä näkökohtia fluorauksesta (53)

 

Ylilääkäri Heikki Tala Lääkintöhallitus

 

Tämä artikkeli perustuu kirjoittajan laatimaan selvitykseen Maailman terveysjärjestön WHO:n ja Pan American Health Organizationin järjestämää ensimmäistä kansainvälistä suolan fluoraussymposiumia varten +). Symposium pidettiin viime syyskuussa Medellinissa Kolumbiassa. Symposiumiin osallistui asiantuntijoita Etelä- ja Pohjois-Amerikasta sekä Euroopasta. Kirjoittaja oli Suomen edustajana ja esitti selonteon fluorin saannin turvaamiseen tähtäävistä toimenpiteistä Suomessa, ja suolan mahdollisesta osuudesta tässä työssä. WHO julkaisee symposiumin tuloksista raportin, joka saataneen käyttöön tämän vuoden aikana.

Koska meillä on käynnistetty sanoma- ja aikakauslehtien palstoilla keskustelu suolan fluorauksesta, lienee paikallaan käsitellä asiaa laajemmin ammattilehdessä.

 

YLEISTÄ

Lähinnä väestön ravinto- ja ruokailutottumuksista johtuen hammaskaries on eräs yleisimmistä kansantaudeistamme. Sokerin kulutus on kasvanut erittäin rajusti tämän vuosisadan aikana (Kuva 1). Toisen maailmansodan aikana sokerin kulutus kuitenkin tilapäisesti laski lähes nollatasolle ja sen seurauksena hammaskarieksen syntytaajuus väheni merkittävästi lasten keskuudessa (Toverud 1957). Rajuin sokerin kulutuksen kasvu Suomessa tapahtui vuosien 1945–1955 välillä, jolloin 10 vuodessa kulutus kasvoi sodanjälkeisestä nollatilanteesta noin 40 kiloon asukasta kohti vuodessa.

Vuoden 1955 jälkeen kulutuksen kasvu jatkui loivempana ja huippu saavutettiin vuonna 1972. Sen jälkeen sokerin kulutus on vuosittain jonkin verran laskenut, mutta ylittää vieläkin reippaasti 30 kiloa asukasta kohti vuodessa. Sokerista poiketen makeisten kulutuksen kasvun todellinen läpimurto Suomessa tapahtui vuosien 1960–1970 välisenä aikana (Kuva 2). Vain kymmenessä vuodessa makeisten kulutus nousi 2 kg/asukas/vuosi-tasolta 7 kiloon. Vuodesta 1972 myös makeisten kulutus on hienoisesti laskenut, mutta on edelleen suuri.

Hammaskarieksen olotaajuus Suomessa kuten myös muissa pohjoismaissa on Euroopan korkein (WHO 1974). Karieksen ja hampaiden kiinnityskudossairauden seurauksena 23 % aikuisväestöstämme on menettänyt kaikki luonnolliset hampaansa (Markkula, Ainamo ja Murtomaa 1913).

 

FLUORIDIEN KÄYTTÖ SUOMESSA HAMMASKARIEKSEN EHKÄISYYN

1. Luonnossa esiintyvä fluori

Suomen vesien ja maaperän fluoripitoisuus on perusteellisesti kartoitettu viimeisten vuosikymmenien kuluessa (Wäre 1961, Nordling ja Tala 1974, Koistinen ja Tala 1977). Suomen etelä- ja länsiosissa on laajoja endeemisiä fluorialueita. Näillä alueilla asuu n. 200.000 ihmistä, jotka saavat joko riittävästi tai ylimäärin fluoria juomavedestään. Useat tutkimukset osoittavat, että näillä alueilla hammaskarieksen esiintyminen on selvästi vähäisempää kuin vähäfluorisilla alueilla (Scheinin et al. 1964, Myllärniemi 1970, Hausen ja Tala 1977, Tala ja Hausen 1977, Hausen 1977, Heinonen ja Hausen 1977).

 

 

2. Talousvesien fluoraus

Ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa juomaveden fluoraus maassamme on toteutettu Kuopiossa vuodesta 1959 lähtien. Tulokset ovat olleet erinomaiset ja yhdensuuntaiset muualla maailmassa saatujen tulosten kanssa (Nordling ja Tulikoura 1970, Savola 1977, Turtola ja Rytömaa 1977). Juomaveden fluoraus Suomessa kattaa n. 70.000 asukasta. Voimakas fluorinvastainen kirjoittelu on luonut kielteistä asennetta väestön keskuuteen (Vuori 1973), eikä käyttövesien fluoraus ole edistynyt suunnitellulla tavalla.

3. Fluorattu suola

Suolan fluoraus Suomessa aloitettiin jo vuonna 1952, jolloin Jalostaja alkoi fluorata suolaa sveitsiläisen mallin mukaan (90 mg F-/kg suolaa). 1970-luvulla OTK:n pakkaamo aloitti samanlaisen fluoratun suolan tuotannon. Fluoratun suolan myynti on jonkin verran lisääntynyt 1970-luvulla (Kuva 3). Vuonna 1976 fluorattu suola oli 7 % vähittäiskaupassa myydystä suolasta. Fluoratun suolan vaikutuksista ei Suomessa ole käytettävissä tutkimustuloksia. Keskustelussa on esitetty mielipiteitä, joiden mukaan fluoriannos suolassa nykyisellään on liian matala tuottamaan saman kariesta ehkäisevän vaikutuksen, kuin optimipitoisuus fluoria talousvedessä.

4. Fluoritabletit

Fluoritablettien käyttö Suomessa alkoi 1960-luvun puolivälissä. Fluoritablettien myyntikäyrä Suomessa kuvastaa hyvin käydyn fluorikeskustelun sävyä ja intensiteettiä (Kuva 4). Muutamista takaiskuista huolimatta fluoritablettien myynti on kasvanut voimakkaasti vuodesta 1968 vuoteen 1976. Suomen Kemistiliiton fluorauksen vastainen pamfletti vuodelta 1970 näkyy tasanteena vuoden 1971 myynnissä ja Uudessa Maailmassa aloitettu kampanja fluorausta vastaan vuonna 1974 aiheutti peräti 25 %:n laskun tablettien myynnissä. Tässä kampanjassa valehdeltiin häikäilemättömästi väittämällä mm., että USA:ssa fluoritabletit olisivat kielletty raskaana olevilta naisilta sikiövaurioiden takia. Lehti jatkoi väitettään vielä senkin jälkeen kun USA:n terveysministeriö oli telex-sanomassaan todennut, ettei tällaista kieltoa ole koskaan annettu eikä edes harkittu ja että suomalaisen lehden väitteet ovat karkean virheellisiä. Nykyinen fluoritablettien myyntimäärä (76 milj. tabl.) riittää turvaamaan fluorintarpeen n. 80.000 lapselle, mikäli tabletteja nautitaan säännöllisesti. Määrä on vain kolmannes esimerkiksi Norjan fluoritablettien myynnistä (Tala 1977). Tällä hetkellä fluoritabletit riittävät antamaan tarvittavan fluorilisän noin 8 %:lle ½-15-vuotiaista lapsista.

5. Fluorihammastahnat

Fluoria sisältävät hammastahnat ilmestyivät suomalaisille markkinoille vuonna 1961. Fluoritahnojen käyttö on edistynyt suotuisasti (Kuva 5). Vuonna 1962 myytiin 28.500 kg fluorihammastahnoja ja vuonna 1974 määrä oli jo 578.500 kg eli kasvu oli 13 vuoden aikana lähes 20-kertainen! Fluoritahnojen käytön voimakas kasvu 1960-luvulla on saattanut merkittävästi estää samanaikaisesti tapahtuneen makeisten kulutuksen räjähdysmäisen kasvun haittoja hampaille.

6. Fluorihuuhtelut

Toinen merkittävä paikallinen fluorin käyttömuoto on kouluissa toteutettu hampaiden huuhtelu joka toinen viikko 0.2 %:sella natriumfluoriliuoksella. Tarkkoja tilastotietoja tämän toimenpiteen laajuudesta ei ole käytettävissä, mutta arvioiden mukaan se kattaa huomattavan suuren osan peruskoulujen oppilaista.

VIRANOMAISTEN TOIMENPITEET FLUORIKYSYMYKSESSÄ

Terveysviranomaiset Suomessa ovat tarkoin seuranneet fluorin käytön tuloksia hammaskarieksen ehkäisyssä sekä alan tutkimusta kotimaassa ja ulkomailla. Lääkintöhallitus antoi vuonna 1969 yleiskirjeen N:o 1436 fluorin käytöstä hammassairauksien ehkäisyyn, joka noudatteli WHO:n suosituksia. Yleiskirjeessä suositeltiin mm. veden fluorausta. Suomen Kemistiliiton pamfletti fluorausta vastaan laukaisi kiihkeän väittelyn joukkotiedottimissa, ja veden fluorauksessa ei tapahtunut edistystä. Hammaskarieksen hälyttävän korkea esiintyminen Suomessa ja alati kasvava tieteellinen ja käytännön kokemuksiin perustuva tietous fluorin keskeisestä merkityksestä karieksen ehkäisyssä saivat lääkintöhallituksen ja sosiaali- ja terveysministeriön sisällyttämään kansanterveystyön valtakunnalliseen suunnitelmaan kunnille velvoitteen turvata asukkaille riittävä fluorin saanti viimeistään vuoden 1978 loppuun mennessä. Valtioneuvosto vahvisti suunnitelman vuonna 1975. Jälleen seurasi kiihkeä väittely ja pelottelukampanja joukkoviestimissä. Myös eri viranomaiset ottivat kantaa suunnitelmaan. Vesihallitus esitti "yleisiin tuntemuksiin" perustaen veden fluorauksen aiheuttavan mahdollisesti ympäristöhaittoja ja suositti maidon fluorausta.

Kunnalliset keskusjärjestöt ja Kunnallinen vesihuollon neuvottelukunta asettivat työryhmän laatimaan selvityksen fluorauksesta. Työryhmä päätyi suosittamaan suolan fluorausta halvimpana menetelmänä. Selvitys on valitettavan puutteellinen, koska siinä ei ole laisinkaan käsitelty fluorin eri käyttömuotojen tehokkuutta. Myös kustannuksia koskeva osa on yksipuolinen, mm. suolan fluorauksessa on jätetty kokonaan käsittelemättä jakelusta aiheutuvat kustannukset. Selvityksen perusteella Suomen Kaupunkiliitto kuitenkin esitti kaupungeille, etteivät nämä ryhtyisi veden fluoraukseen ennen kuin asia on vielä kerran käsitelty työryhmässä, jota Kaupunkiliitto pyysi sosiaali- ja terveysministeriötä asettamaan. Tällä välin valtioneuvosto oli vahvistanut jo kolmannen kansanterveystyön valtakunnallisen suunnitelman, jossa edellytettiin, että kunnat turvaavat asukkaille fluorin saannin. Takarajaa kuitenkin siirrettiin vuoden 1980 loppuun. Tältä pohjalta lääkintöhallitus laati kunnille ja kuntainliitoille ohjeet suunnitelman toteuttamiseksi. Koska valtakunnallisesta menetelmästä ei oltu päästy yksimielisyyteen, lääkintöhallitus edellytti, että fluorin saannin turvaamisen vähimmäisvaatimus on toteuttaa fluoritablettien jako seuraavan aikataulun mukaan, milloin vesi ei sisällä riittävästi fluoria:

 

Huolimatta viimeisten 15 vuoden aikana tapahtuneesta myönteisestä kehityksestä lasten ja nuorten hammashuollossa (Kuva 6), vielä tänäänkin 40 % hoidon tarpeessa olevista alle 18-vuotiaista lapsista ja nuorista jää ilman hoitoa vuosittain (Hausen ja Tala 1977). Hammaskaries on ylivoimaisesti suurin ongelma lasten ja nuorten hammashuollossa. Tästä syystä on välttämätöntä toteuttaa valtakunnallisen suunnitelman edellyttämä fluorin saannin turvaaminen.

 

Seuraavassa osassa tarkastellaan suolan fluoraukseen liittyviä näkökohtia ja suolan käyttömahdollisuuksia fluorin kuljettimena Suomessa.

 

SUOLAN FLUORAUKSEN ETUJA JA SIIHEN LIITTYVIÄ ONGELMIA

Fluorikeskustelussa on käsitelty erilaisten menetelmien hyötyjä ja haittoja. Viime aikoina on suolan fluorauksesta esitetty mm. seuraavia näkökohtia (Ericsson 1975, KUVENE 1976):

Suolan fluorauksen etuja:

1. Valtaosa suolaan lisätystä fluorista menee aiottuun tarkoitukseen (vähemmän kuin 1 % talousvedestä käytetään ruoanlaittoon ja juomiin).

2. Fluorattu suola tavoittaa myös vesijohtoverkostojen ulkopuolella asuvan väestön.

3. Suolan fluorauslaitteisto on yksinkertainen ja halpa.

4. Yksilön valinnanvapaus.

5. Hyvät kokemukset suolasta jodin kuljettimena.

6. Suolan fluorauksen turvallisuus; suola tulee myrkylliseksi paljon aikaisemmin kuin siihen lisätty fluori.

7. Suolan fluoraus koko väestöä varten voidaan toteuttaa vain muutamassa laitoksessa verrattuna moniin vesilaitoksiin veden fluorauksessa.

Näiden etujen ohella suolan fluoraukseen liittyy ongelmia, joita ei ole esim. veden fluorauksessa.

Suolan fluoraukseen liittyviä ongelmia:

1. Suolan kulutus ylittää huomattavasti fysiologisen tarpeen. Korkea suolan kulutus on riskitekijä mm. verenpainetaudin synnyssä. Ensisijainen tavoite tulisi olla suolan kulutuksen vähentäminen, ei sen rikastaminen terveyttä edistävillä aineilla.

2. Suolan kulutus vaihtelee erittäin suuresti yksilöiden, väestöryhmien, maantieteellisten alueitten, ikäryhmien, jne. välillä.

3. Oikean annostuksen löytäminen suolan fluorauksessa on osoittautunut vaikeaksi. Tutkimuksiin perustuvat suositukset vaihtelevat (90) 200-1000 mg välillä kilossa suolaa.

4. Tekniset vaikeudet suolan fluorauksessa. Mekaaninen sekoitus antaa epätasaisen tuloksen ja lisäksi fluori erottuu suolasta pakkauksen pohjalle säilytyksen aikana. Stabilisaattorina käytetty trikalsiumfosfaatti muodostaa vaikealiukoisia komplekseja, joiden merkitystä kariespreventiossa ei tunneta. Sveitsissä käytetty ns. spray-menetelmä ei sovellu yli 200 mg/kg annostusta suurempiin pitoisuuksiin."

5. Suolan fluorauksen tehokkuus ei yleensä ole ollut yhtä hyvä kuin fluoratun veden tehokkuus karieksen ehkäisyssä.

6. Lapsilla suolan tarpeen ja fluorin tarpeen välillä on selvä ristiriita: suolan käytön pitäisi olla erittäin vähäistä ja fluorin tarve on suurimmillaan.

7. Suolan fluorauksesta on huomattavan vähän tutkimustuloksia ja käytännön kokemuksia veden fluoraukseen verrattuna.

 

SUOLAN KULUTUKSESTA

Perusvaatimus suolan fluorauksen aloittamiselle on riittävä tietous suolan käyttömääristä ja kulutustottumuksista. Suolan kulutuksesta eri maissa ja eri väestöryhmissä on hämmästyttävän vähän tietoa (Pietinen 1977). Suolan kulutus vaihtelee suuresti eri maissa ja väestöryhmissä. Esimerkiksi rintaruokinnalla olevat lapset eivät saa käytännöllisesti katsoen lainkaan suolaa. Sama on todettavissa primitiivisten heimojen kohdalla: heidän suolan kulutuksensa päivittäin on jopa alle yhden gramman. Teollistuneiden maiden suolan kulutus asukasta kohti on yleensä korkea. Suomessa ja Japanissa suolan kulutus näyttää olevan poikkeuksellisen suuri. Suolan fysiologinen tarve on arvioitu keskimäärin ½ g:ksi päivässä (U.S. Senate Committee 1977). Yhdysvalloissa onkin asetettu tavoitteeksi vähentää suolan kulutus nykyiseltä 6-18 g/asukas/vrk -tasolta 3 grammaan päivässä.

Ruotsalaiset tutkimukset osoittivat, että ruoanlaitossa käytettiin päivittäin 5,6 g suolaa henkilöä kohti. Päivittäinen suolan saanti oli kuitenkin vain 4 g ja aterioitten aikana suolaa ruokaan lisättiin vain 0,09 g henkilöä kohti päivässä. Myyntitilastojen mukaan ruotsalaisten suolan kulutus on arvioitu 2 kiloksi asukasta kohti vuodessa eli 5,5 g päivässä (Ericsson 1975). Verenpainetoimikunnan mukaan suomalaisten suolan kulutus on eräs Euroopan korkeimmista (Verenpainetoimikunta 1977). Maan länsiosissa aikuinen mies saa päivittäin 14 g suolaa ja itäosissa 16 g eli yli 30-kertaisesti fysiologiseen tarpeeseen verrattuna (Karvonen ja Punsar 1977). Verenpainetoimikunta suosittaakin kulutuksen vähentämistä yleiseurooppalaiseen keskiarvoon eli 6-8 g/asukas/vrk.

Käytettävissä olevat tiedot osoittavat, että lähes kaikkialla nykyinen suolan kulutus ylittää huimasti fysiologisen tarpeen. Suolan osuudesta verenpainetaudin, sydän- ja verisuonitautien ja munuaistautien syntyyn johtuen yleisesti suositellaan suolan kulutuksen vähentämistä (Dahl 1972, Åkerblom ja Kouvalainen 1975, U.S. Senate Committee 1977, Verenpainetoimikunta 1977).

 

SUOLAN TUONTI, MYYNTI JA KÄYTTÖ SUOMESSA

Vuosina 1974–1976 suolan tuonti Suomeen oli vuodessa keskimäärin 548.000 tonnia. Suolaa tuotiin Alankomaista, Ruotsista, Espanjasta, DDR:stä, Ranskasta, Puolasta, Isosta-Britanniasta, Neuvostoliitosta ja Tunisiasta.

Vuosittain tuotu 548 miljoonaa kiloa suolaa jakautui käyttötarkoituksen mukaan seuraavasti:

– 523 milj. kg käytettiin kemian teollisuudessa

– 14 milj. kg elintarviketeollisuudessa

– 11 milj. kg. kotitalouksissa

 (Puolustustaloudellinen suunnittelukunta 1977)

Myyntitilastojen mukaan vuonna 1976 kotitalouksiin ostettiin suolaa 8,3 milj. kg. Elintarviketeollisuus käytti arviolta n. 11 milj. kg suolaa. Tämän mukaan keskimääräinen päivittäinen suolan kulutus asukasta kohti oli 11 g, josta n. 5 g tuli kotoa ja n. 6 g teollisesti valmistetusta ruoasta.

E l i n t a r v i k e t e o l l i s u u d e n   t u o t t e e t  s i s ä l t ä v ä t suolaa seuraavasti :

- voi                                                  16 g/kg

- piirakat                                          12

- sulatejuusto                                  23

- näkkileipä                                     20

- kestomakkara                                                          44

- tuore leipä                                     12

- keittomakkara                             25

- keksit                                             13

- tuore liha                                       25

- kahvileipä                                       6

-säilykeliha                                     22

- margariini                                     20

- lihapyörykät                                18

- kalasäilykkeet                                                          116

- säilykevihannekset                       7

- pakasteruoat                                20-22

Luotettavia tietoja suolan kokonaiskulutuksesta, kulutuksesta eri ikäryhmissä, maan eri osissa erilaisin ruokailutottumuksin, jakautumisesta kotona käytetyn ja elintarviketeollisuuden tuotteissa tulevan suolan välillä, jne. ei ole käytettävissä Suomessa.

Kaavakuvassa 1 on esitetty suolan vähittäismyyntipakkausten valmistajat ja markkinointiorganisaatio Suomessa. Yli puolet Suomessa käytetystä vähittäispakatusta suolasta tulee valmiiksi pakattuna Hollannista. Loput 45 % jakautuu neljän kotimaisen pakkaajan kesken. Vähittäismyyntipisteitä on yli 10.000.

 

 

FLUORATTU SUOLA SUOMESSA

Fluorattua suolaa Suomessa on ollut saatavissa vuodesta 1952 lähtien. Nykyisin sekä Jalostaja että OTK:n paahtimo fluoraavat suolaa. Vuonna1976 fluoratun suolan vähittäismyynnin perusteella voidaan todeta väestön saaneen 50,4 kg fluoria suolan mukana. Ericssonin laskelmien mukaan optimi fluoripitoisuus vedessä antaa n. 2 mg fluoria henkilöä kohti päivässä. Näin ollen fluoratun suolan teoreettinen kattavuus vuonna 1976 oli 70.000 henkilöä.

Koska suolan fluoripitoisuus on ollut vain 90 mg/kg, eivät viranomaiset ole asettaneet ehdotonta kieltoa fluoratun suolan myynnille endeemisillä fluorialueilla.

 

SUOLAN FLUORAUSMENETELMÄ SUOMESSA

Sekä Jalostaja että OTK käyttävät suolan fluoraukseen natriumfluoridia ja mekaanista sekoitusta. Jalostaja käyttää nykyisin tämän kirjoittajan aloitteesta trikalsiumfosfaattia stagilisaattorina (Tala 1972). OTK sen sijaan käyttää pelkkää natriumfluoridia. Jalostaja valmistaa aluksi esiseoksen, jossa on 2 kg natriumfluoridia ja 200 kg trikalsiumfosfaattia. Varsinainen sekoituserä (batch) sisältää 300 kg vakuumisuolaa, 7 kg fluoridiesiseosta ja 1,7 kg jodiesiseosta. Tuote pakataan 1 kg pakkauksiin, joka sisältää 90 mg fluoridia ja 25 mg jodia. Ennen trikalsiumfosfaattilisää Valtion tekniIlinen tutkimuskeskus totesi, että fluori oli jakautunut epätasaisesti suolaan. Trikalsiumfosfaattilisä poisti tämän ongelman mutta sittemmin on todettu, että trikalsiumfosfaatti muodostaa fluorin kanssa hyvin vaikealiukoisen kompleksin, jonka tehosta kariesprofylaksiassa ei ole tietoa (Alanen ja Pohto 1977). OTK:n suolassa on todettu fluoripitoisuuden olleen keskimäärin 86,5 mg/kg eli 96 % tarkoitetusta 90 mg/kg tasosta.

 

FLUORIN ANNOSTUS SUOLAN FLUORAUKSESSA

Alan kirjallisuudessa on keskusteltu varsin paljon fluorin annostuksesta suolan fluorauksessa (Tala 1972). Seuraavia annostuksia on suositeltu käytettäväksi:

90 mgF-/kg oli alkuperäinen pitoisuus aloitettaessa suolan fluoraus Sveitsissä. Tätä pitoisuutta käytetään edelleen mm. Suomessa.

200 mg/kg annosta suosittelee Wespi, joka aloitti vuonna 1948 suolan fluorauksen ensimmäisenä maailmassa (1961). Tätä pitoisuutta suosittelee myös KUVENE Suomessa ilman perusteluja (1976).

250 mg/kg tasoa käytetään nykyisin sekä Sveitsissä että Unkarissa. Tutkimustensa perusteella tähän pitoisuuteen ovat päätyneet Wespi (1961), Wespi ja Bürgi (1971) ja Toth (1970).

300 mg/kg suosittaa Sveitsissä Mühlemann (1967) ja sanomalehdissä ilman enempiä perusteluja Luoma Suomessa (1977).

500 mg/kg tason totesi Ericsson Ruotsissa tarpeelliseksi sikäläisiin olosuhteisiin tutkimuksensa perusteella (Ericsson 1971, Hellström 1974).

1000 mg/kg pitoisuus oli Ruotsissa tarpeellinen antamaan saman fluoripitoisuuden virtsaan teollisuustyöntekijöillä kuin on uppsalalaisilla, jotka nauttivat 1,0 ppm fluoripitoista vettä.

 

Taulukossa 1 on esitetty päivittäin fluorin saanti suhteutettuna suolan kulutukseen ja fluoripitoisuuteen suolassa. Vertailun vuoksi, on laskettu päivittäinen fluorin saanti Suomea varten suositellun veden fluoripitoisuuden perusteella. Mikäli kaikki päivittäin nautittu suola Suomessa fluorattaisiin 300 mg/kg pitoisuuteen, saisivat aikuiset miehet moninkertaisen määrän fluoria verrattuna optimipitoiseen veteen.

 

Jalostaja on kokeillut suolan fluorausta mekaanisella sekoittimella 200 mg/kg pitoisuuteen. Tulokset kuudessa kokeessa vaihtelivat 164,7-228,6 mg/kg keskiarvon ollessa 193,7 mg/kg.

Toinen koe selvitti mahdollisuuksia lisätä annostusta yli 200 mg/kg ja tulokset olivat seuraavat:

Tavoitepitoisuus  Saavutettu pitoisuus

200 mg/kg          198,5 mg/kg

250 ma/ka         257,1 mg/kg

300 mg/kg          304,4 mg/kg

350 mg/kg          359,2 mg/kg

350 mg/kg          330,8 mg/kg

 

Edellä olevan perusteella näyttää mahdolliselta fluorata suola riittävällä tarkkuudella Suomessa käytetylle ja suositelluille pitoisuuksille. Menetelmä on mekaaninen sekoitus, joka vaatii stabilisaattorin. Sen sijaan ei tiedetä, mikä olisi sopiva annostus Suomen oloihin. Liioin ei tunneta syntyvän fluorikompleksin käyttäytymistä elimistössä ja sen tehokkuutta karieksen ehkäisyssä.

 

SUOLAN FLUORAUKSEN KUSTANNUKSISTA

Nykyisin myytävä fluorattu suola Suomessa maksaa 5 penniä enemmän kilolta kuin fluoraamaton suola. Hintaeron katsotaan riittävän kattamaan kaikki fluorauksesta johtuvat lisäkustannukset.

Mikäli suola fluorataan suositeltuihin 200–300 mg/kg pitoisuuksiin, lisääntyvät kustannukset merkittävästi. Tällöin on nimittäin huolehdittava siitä, että endeemisillä alueilla asuvat sekä ne, joiden käyttöveden fluoripitoisuus muutoin on riittävä tai jopa suositeltua korkeampi, eivät saa fluorattua suolaa. Tällaisia alueita ovat Kymenlaakso, Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa ja Vaasan ympäristö. Lisäksi koko Etelä- ja Länsi-Suomi Lohtaja-Kitee linjan eteläpuolella on aluetta, jossa muutoin fluoriköyhillä alueilla on paikoitellen hyvinkin korkeita fluoripitoisuuksia. Endeemisten fluorialueitten keskellä on suuria asutuskeskuksia, jotka käyttävät vähäfluorista pintavettä. Nykyisten supermarketien aikakaudella on vaikea estää fluoratun suolan leviäminen näistä kaupungeista (Turku, Kotka, Vaasa, jne.) ympäröiville runsasfluorisille alueille. Lohtaja-Kitee linjan eteläpuolella fluoratun suolan käyttö on ongelmallista ja lisää huomattavasti kustannuksia mikäli tarpeetonta yliannostusta halutaan välttää.

Nykyisellään Jalostajan ja OTK:n suolan fluorauskapasiteetti on arvioitu 4-6 milj. kiloksi vuodessa. Koska nykyiset suolan pakkaajat tuskin ovat halukkaita luopumaan markkinaosuuksistaan, tarvitaan kotimaassa kaksi uutta laitteistoa ja lisäksi tulisi hollantilainen suolan pakkaaja saada myös aloittamaan suolan fluoraus. Yhden sekoituslaitteen hinta on n. 300.000 mk ja fluorielektrodin hinta 5.000 mk. Kaikkien viiden suolan pakkaajan fluorauslaitteistojen hinta kuitenkin jäisi luonnollisesti huomattavasti halvemmaksi kuin veden fluoraukseen tarvittavien laitteiden. Suolan fluorauksessa taloudelliset kysymykset eivät ole pääasiallinen este toimenpiteelle vaikka tähänastiset kustannusanalyysit ovatkin virheellisiä.

 

YHTEENVETO

Väestön fluorin saannin turvaamisesta Suomessa on muodostunut visainen ongelma. Terveysviranomaiset ovat jo lähes 10 vuoden ajan aktiivisesti suosittaneet fluorin käyttöä hammaskarieksen ehkäisyyn. Kuitenkin vielä tänään luonto on toteuttanut suurimman osan systeemisestä fluorin saannin turvaamisesta, koska n. 200.000 suomalaista asuu alueilla, joiden vedet sisältävät riittävästi fluoria. Kansanterveystyön valtakunnallinen suunnitelma edellyttää, että kunnat turvaavat asukkailleen riittävän fluorin saannin viimeistään vuoden 1980 loppuun mennessä. Sekä WHO että Suomen terveysviranomaiset pitävät käyttöveden fluoripitoisuuden tarkistamista vastaamaan parhaita luonnonvesiä ensisijaisena menetelmänä aina kun käytettävissä on vesijohtoverkosto. Suomessa peräti 66 % väestöstä on jo nyt vesijohtoverkostojen piirissä. Kuitenkin lopulle 34 %:lle on löydettävä tarkoituksen mukainen vaihtoehto.

Suolan fluorausta on esitetty Suomessa valtakunnalliseksi menetelmäksi. Fluorattua suolaa 90 mg/kg annostuksella on ollut saatavissa jo vuodesta 1952 lähtien ja vuonna 1976 sitä myytiin 560.000 kg, joka teoreettisesti riittäisi n. 70.000 ihmisen fluorin tarpeen tyydyttämiseen.

Terveysviranomaiset eivät toistaiseksi ole erityisesti suosineet suolan fluorausta, koska suolan kulutus Suomessa on kansainvälisesti katsoen ja kansanterveydelliseltä kannalta hälyttävän korkea. Tämän vuoksi on nähty ensisijaiseksi tavoitteeksi suolan kulutuksen vähentäminen, ei sen rikastaminen terveyttä edistävillä hivenaineilla. Suolan kulutustottumuksista on myös hyvin vähän yksityiskohtaista tietoa. Suolan fluorauksen tekniseen toteutukseen liittyy monia ongelmia, joita ei ole vielä tyydyttävästi ratkaistu. Fluoratun suolan jakeluun liittyvät ongelmat, jotta endeemisillä ja sporadisesti korkeilla fluorialueilla voitaisiin välttää tarpeeton yliannostus, vaativat lisäselvityksiä. Tältä osin maassamme suoritetut suolan fluorausta koskevat kustannuslaskelmat ovat puutteellisia ja virheellisiä.

Maailman terveysjärjestö WF10 pitää edelleen veden fluoripitoisuuden tarkistamista ensisijaisena menetelmänä aina kun käytettävissä on vesijohtoverkosto. WHO:n tuki suolan fluoraukselle muilla alueilla on muuttumassa passiivisesta aktiiviseksi. Ensiarvoisen tärkeää on turvata väestölle riittävä fluorin saanti. Tällöin menetelmä on toissijainen ja on ratkaistava paikallisten olosuhteiden mukaan. Suomen olosuhteet näyttävät puoltavan veden fluorausta erityisesti maan etelä- ja länsiosissa. Tähän on päädytty mm. WHO:n ja lääkintöhallituksen edustajien välisissä keskusteluissa. Itä- ja Pohjois-Suomessa voitaisiin kokeilla muitakin fluorin käyttömuotoja.

 

KIRJALLISUUSVIITTEET,

Alanen, E. ja P. Pohto. Non-ionized fluoride in fluoridated domestic sait solution. Proc. Finn. Dent. Soc. 7 3 (5-6): 225–7, 1977.

Dahl, L. K. Salt and hypertension. Am. J. Clin. Nutr. 25:232, 1972.

Ericsson, Yngve, Urinary estimation of optimal fluoride dosage with domestic sait. Acta Odont. Scand. 29:43, 1971.

Ericsson, Yngve. Kariesprofylaktisk fluoridering av hushållssalt i Sverige. (julkaisematon tutkimussuunnitelma) 1975.

Hausen, Hannu. Lasten ja nuorten hammashuolto terveyskeskuksissa 1974 ja 1975: III Hampaiden tila täysin kariesvapaiden henkilöiden osuuden ja DMF-hampaiden määrän perusteella ja tilan kehitys uusien DMF-hampaiden määrän perusteella lääneittäin. Suom. Hammasl.lehti 24:730–43, 1977.

Hausen, H. ja H. Tala. Lasten ja nuorten hammashuolto terveyskeskuksissa 1974 ja 1975: I tavoitteiden toteutuminen lääneittäin Suom. Hammas1. lehti 24:370–82, 1977.

Heinonen, O.P. ja H. Hausen. Lasten ja nuorten hammashuolto terveyskeskuksissa 1974 ja 1975: IV Karieksen vuoksi vaurioituneiden pysyvien hampaiden osuus puhjenneista pysyvistä hampaista lääneittäin ja uusien DMF-hampaiden määrä sataa hammasvuotta kohti ikäluokittain ja lääneittäin. Suom. Hammasl. lehti 24:804–13, 1977.

Hellström, 1. Julkaisematon tieto (Ruotsi) 1974.

Karvonen, M. J. ja S. Punsar. Sodium excretion land blood pressure of West and East Finns. (manuscript) 1977.

Koistinen, Annu ja H. Tala. Fluori suomalaisessa tutkimustyössä ja ammattikirjallisuudessa. (käsikirjoitus) 1977.,

Kunnallisen vesihuollon neuvottelukunta (KUVENE). Vesijohtoveden fluorauksen toteuttaminen ja kustannukset Suomessa. Helsinki 1976.

Luoma, H. Miten ehkäistä hammasmätä. Suomen Kuvalehti N:o 49/1977, Miksei fluoria suolaan? Helsingin Sanomat 23. 12. -1977.

Markkula, J- J. Ainamo ja H. Murtomaa. Suomalaisten hammashoitoa koskevat tiedot ja tottumukset: 1 Haastattelututk1 mus hampaiden puuttumisesta ja proteeseista. Suom. Hammasl. ser. toim. 69:266–72, 1973.

MüIhlemann, H. R. Fluoridated domestic salt. A discussion of dosage. Internat. Dent. J. 17:10, 1967.

Myllärniemi, Sinikka. Malocclusion in Finnish rural children. Proc. Finn. Dent. Soc. 66:221, 1970.

Nordling, H ja I Tulikoura. Kokemuksia Kuopion juomaveden fluorauksesta. Suom. Hammasl. lehti 17:517, 1970.

Nordling, H. ja H. Tala. 'Vesijohtovesien ja muiden juomavesilähteiden veden fluoridipi­toisuuden tutkimustulokset Suomen kunnissa vuosina 1958 ja 1970-71. Lääkintöhallitus, Helsinki 1974, 20 s.

Pietinen, Pirjo. Julkaisematon kirjallisuuskatsaus suolan kulutuksesta eri puolilla maailmaa. 1977.

Savola, Inga. Perusteltu kannanotto juomaveden fluoridoinnin tuottamista kustannussäästöistä Kuopion terveyskeskuksen hammashuollossa vuonna 1975. Hallinto ja terveys 5:66, 1977.

Scheinin, A. et al. Prevalenee of dental caries and dental health in relation to variable concentration of fluorides in drinking water: A clinical study on Finnish schoolchildren. Acta Odont. Scand. 22:229, 1964.

Tala, Heikki. Utilization of fluoridated salt and milk as alternatives to fluoridated drinking water. Ann Arbor, Michigan, 1972. 30 p. typed.

Tala, H. - Fluorin sivuvaikutusten seuranta Norjassa. Suom. Hammasl. lehti 24:978, 1977.

Tala, H. ja H. Hausen. Lasten ja nuorten hammashuolto terveyskeskuksissa 1974 ja 1975: II Eräät hoitotoimenpiteet lääneittäin Suom. Hammasl. lehti 24:500, 1977.

Toth, K. Increment of dental caries over two years of fluoridation of domestic salt. Caries Res. 4:293, 1970.

Toverud, G. The influence of war and postwar conditions on the teeth of Norwegian school children. Milbank Mem. Fund Quart. 34:4, 1957; 352, 4, 1957.

Turtola, L. ja 1. Rytömaa. Entä jos muillakin korkeakouluopiskelijoilla olisi yhtä terveet hampaat kuin kuopiolaisilla? Suom. Hammasl. lehti 24:978, 1977.

U. S. Senate Committee on Nutrition and Human Needs. Dietary goals for the United States. Washington, D.C., 1977.

Verenpainetoimikunta. Komiteanmietintö 1977:46. Valtion painatuskeskus, Helsinki, 1977.

Vuori, Hannu. Attitudes towards fluoridation of drinking water. Internat. J. Health Educ. 16:109, 1973.

Wespl, H. J. Experiences and problems of fluoridated cooking salt in Switzerland. Arch. Oral Bio]. 6:33, 1961.

Wespi, H. J. Entwicklund, gegenwärtiger stand und verbesserungsvorschläge für die kariesprophylaxe mit fluorsalz in der Schweiz. Schweiz. Mschr. Zahnheilk. 78:651, 1968.

Wespi, H. J. and W. Bürgi. Salt-fluoridation and urinary fluoride excretion. Caries Res. 5:89, 1971.

WHO Regional Office for Europe. Survey on child dental health in Europe. Report of a study. Copenhagen 1974, 108 p.

Wäre, Matti. Analyysitulokset Suomen maalaiskunnissa syys-lokakuussa 1958 käytetystä talousvedestä ja vedenottopaikat. Maataloushallitus, tiedotus 3/1961.

Äkerblom, H. ja K. KouvalaInen. Ovatko sydän- ja verisuonitaudit ehkäistävissä jo lapsuusiässä. Suom. Lääkärilehti supl. 2A, 1975.

 

+) Tala, Heikki. Some aspects of salt fluoridation in Finland. WHO/PAHO First International Symposium on Salt Fluoridation. Medellin, Colombia. Sept 11-16, 1977 16 p. typed.

 

Matka Kolumbiaan oli vaiheikas. Jo WHO:n kutsu sai erään alan suomalaisen auktoriteetin valittamaan WHO:lle siitä, että minut oli kutsuttu tähän Medellinin symposiumiin. Joka tapauksessa lähdin matkaan Air Francen koneella ja mukana samassa koneessa oli Anne Pohtamo. Pariisista piti jatkaa matkaa Aviancan jumbolla Bogotaan, mutta jumbon yksi moottori oli rikkoutunut. Niinpä meidät vietiin johonkin motelliin Pariisin ulkopuolelle ja siellä sain jonkinlaisen tärinäkohtauksen – jännitys alkoi ylittää sietokyvyn. Kun lopulta pääsin Medelliniin, niin esitelmävuoroni oli jo mennyt, mutta sain muutaman minuutin asiani esittämiselle. Siitä tuli todellinen jymymenestys ja sain lukuisia onnitteluja kontribuutiostani.  Asiaan kuului tietenkin, että ryhmästämme muutama joutui ryöstetyksi matkan kuluessa.

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(9) 500–504

 

Terveyskeskusten hammashuolto (54)

 

Ylilääkäri Heikki Tala

 

Julkisella hammashuollolla on Suomessa pitkät perinteet. Koululaisten hammashuolto alkoi jo noin 70 vuotta sitten ja ensi kesänä Suomen Kouluhammaslääkäriyhdistys (nykyinen TKHLY) viettää 50-vuotisjuhliaan. Järjestelmälliseksi toiminnaksi julkinen hammashuolto tuli vasta paljon myöhemmin. Vuonna 1956 säädetty laki kansakoulujen hammaslääkärintoimesta merkitsi kunnille velvoitetta järjestää kansakoululaisten hammashuolto 10 vuoden siirtymäkauden aikana. Kouluhammashoito oli toteutunut varsin pitkälle vuoteen 1972 mennessä, jolloin kansanterveyslaki tuli voimaan. Kouluhammashoitoon oikeutettuja oli noin puoli miljoonaa lasta eli runsas 10 prosenttia väestöstä. Kansanterveyslaki merkitsee koko väestön hammashuollon järjestämisvastuun siirtymistä kunnille. Hammassairauksien tavaton yleisyys Suomessa, hammaslääkärien epätasainen alueellinen jakautuminen väestöön verrattuna, asutuskeskusten ja maaseudun välinen suuri ero hammashuoltopalveluissa, heikosti toteutunut ehkäisevä hoito olivat syitä, joiden vuoksi katsottiin välttämättömäksi tehostaa julkisen hammashuollon osuutta kansanterveystyössä.

 

Terveyskeskusten hammashuollon tavoitteet ovat:

1) Tunnettujen tehokkaiden ja taloudellisten hammassairauksien ehkäisymenetelmien toteuttaminen,

2) lasten ja nuorten järjestelmällisen hammashuollon toteuttaminen,

3) aikuisväestön hammashuollon käynnistäminen voimavarojen sallimissa rajoissa,

4) alueellisten erojen tasoittaminen hammashuollossa.

Terveyskeskusten hammashuoltoa toteutetaan valtakunnallisten 5-vuotissuunnitelmien puitteissa. Näissä suunnitelmissa määritellään sekä tavoitteet että henkilöstö- ja taloudelliset voimavarat.

 

Neuvolahammashoito

Kansanterveyslain voimassaoloaikana ehkäisevää hammashoitoa on voimakkaasti lisätty. Fluoritablettien myynti on kasvanut 3,5-kertaiseksi (350 %) vuodesta 1971 vuoteen 1976 (määrä riittää kuitenkin vain alle 10 %:lle 1/2–15-vuotiaiIle). Fluorihuuhtelujen säännöllinen toteuttaminen kouluissa kattaa merkittävän osan kouluikäisistä, fluorihammastahnojen myynti on ollut myös jatkuvassa nousussa ja karieksen riskiryhmiin on kiinnitetty erityistä lisähuomiota. Suurin ongelma ehkäisevässä hammashoidossa on koko väestön fluorin saannin turvaaminen. Huolimatta valtioneuvoston vahvistamasta terveysviranomaisten laatiman kansanterveystyön valtakunnallisen suunnitelman sisältämästä velvoitteesta, fluorikysymys yhä odottaa ratkaisuaan.

Työnjohdollisin järjestelyin merkittävä osa terveyskeskushammaslääkärien työpanoksesta siirrettiin terveyskasvatukseen ja ehkäisevään hammashoitoon. Alle kouluikäisten, neuvolaikäisten ja odottavien vanhempien hoitoon kiinnitettiin erityistä huomiota. Vuoden 1976 toimintakertomustietojen perusteella voidaan todeta, että 4-vuotiaista 37 %:lla oli täysin karieksesta vapaat hampaat kun vastaava luku 1970-luvun alussa oli noin 25 %.

Myönteisestä kehityksestä huolimatta on todettava, että alle kouluikäisten hammashuolto ei ole edistynyt toivotulla tavalla; hammashuoltohenkilöstön enemmistölle tuottaa vaikeuksia laajentaa työsarkaansa totutuista ikäryhmistä. Tällä hetkellä kiireellisin tehtävä hammashuollossamme onkin alle kouluikäisen väestön hammashuollon saattaminen järjestelmälliseksi. Tavoitteena on säilyttää lasten hampaat terveinä eli sellaisina, joina ne suuhun puhkeavat ja jonkalaisina luonto on ne tarkoittanut säilyvänkin. Nykyinen hammaslääketiede tarjoaa tähän kaikki mahdollisuudet!

 

Lasten ja nuorten järjestelmällinen hammashuolto

Taulukossa 1 on esitetty lasten ja nuorten järjestelmällisen hammas­huollon kehitys lukuvuodesta1970-71 vuoteen 1976. Hoitoon oi­keutettujen määrä on kasvanut 137 %, tarkastettujen määrä 60 % ja valmiiksi hoidettujen määrä 20 %. Erityisen ilahduttava kehitys on ta­pahtunut hoidon tarpeessa; lukuvuonna 1970–71 peräti 86 % tarkastetuista oli hoidon tarpeessa kun vastaava luku vuonna 1976 oli 68 %. Sellaisten lasten määrä, joilla vuosittaisen tar­kastuksen yhteydessä ei todettu hoi­don tarvetta, oli kasvanut 255 %!

Valtakunnallisesti asetetusta tavoit­teesta ollaan kuitenkin vielä noin kolmannes jäljessä. Järjestelmällisessäkin hammashuollossa alueelliset erot ovat suuret: vuonna 1976 parhaaseen tulokseen ylti Keski-Suomen lääni, jossa 75 % hoitoon oikeutetuis­ta pystyttiin tarkastamaan, huonoin tilanne oli Vaasan läänissä, jossa tarkastusprosentti oli vain 47 (Tauluk­ko 2). Karkea ja tavallaan ”Iopullinen” mittari lasten hammashuollossa on karieksen takia poistettujen pysyvien hampaiden määrä.

Taulukosta 2 voidaan todeta, että koko maassa jouduttiin vuonna 1976 poistamaan keskimäärin 3 pysyvää hammasta 100 tarkastettua kohti. Huonoin tilanne oli Oulun läänissä, jossa luku oli 8, ja paras Turun ja Porin läänissä, jossa jouduttiin poistamaan enää 2 pysyvää hammasta 100 tarkastettua kohti. Läänienvälinen ero on siis 4-kertainen. Mainittakoon tässä yhteydessä, että lukuvuonna 1960–61 poistettiin 15 pysyvää hammasta 100 tarkastettua kohti koko maassa. Samana ajanjaksona on myös juurenhoitojen määrä 100 tarkastettua kohti vähentynyt. Sen sijaan tehtyjen täytteiden määrä sataa tarkastettua kohti lisääntyi koko 1960-luvun johtuen lähinnä siitä, että samanaikaisesti makeisten kulutus asukasta kohti vuodessa kolminkertaistui. 1970-luvulla myös täytteiden määrä tarkastettua lasta kohti on kääntynyt laskuun. Diagnostiikan tason nousua terveyskeskusten hammashuollossa kuvannee otettujen röntgenkuvien määrän 8-kertainen kasvu sataa tarkastettua kohti lukuvuodesta 1960–61 vuoteen 1976. DMF-indeksi osoittaa viime vuosien aikana hienoista laskua kaikissa ikäluokissa 6-vuotiaista 17-vuotiaisiin (Kuva 1). Myönteisestä kehityksestä huolimatta suomalaisen lapsen kariestilanne on edelleenkin Euroopan huonoimpia.

 

Aikuisväestön hammashuolto terveyskeskuksissa

Ennen kansanterveyslain voimaantuloa kouluhammaslääkärit erityisesti maaseudulla hoitivat yksityisvastaanotoillaan myös aikuisia. Tästä toiminnasta ei ole käytettävissä seurantatietoja. KTL:n voimaantulon jälkeen terveyskeskusten edellytettiin jatkavan aikuisten hammashuoltoa aikaisemmassa laajuudessa mutta nyt kunnallisena toimintana subventoiduin maksuin. Hoidettujen aikuispotilaiden määrä on pysynyt varsin vakiona koko kansanterveyslain voimassaoloajan (taulukko 3), eli noin neljännesmiljoonana potilaana vuodessa. Sen sijaan hoitotoimenpiteiden määrä aikuishammashuollossa on kasvanut vuodesta 1974 vuoteen 1976 noin 14 %:lla ja hoitokäynnit 15 %:lla. Aikuisten hammashuolto muodostaa noin neljänneksen terveyskeskusten hammashuollosta. Erityisesti niissä osissa maata, joissa yksityishammaslääkärien palveluja ei ole ollut saatavissa, terveyskeskukset joutuvat huolehtimaan myös aikuisten hammashuollosta. Niinpä Pohjois-Karjalan läänissä 14 % aikuisväestöstä pääsee vuosittain hoitoon terveyskeskuksiin kun vastaava prosentti Uudellamaalla on alle kahden. Kaikesta aikuisväestön hammashuollosta terveyskeskusten osuus on noin 20–25 %.

 

 

 

Terveyskeskusten hammashuollon taloudelliset ja henkilöstövoimavarat

Kansanterveyslain voimaantuloa seuranneina vuosina suhteellisesti suurin osa voimavaroista suunnattiin niille alueille maassamme, joissa sairastavuus oli suurinta ja palvelujen tarjonta pienintä. 1970-luvun alun lihavina vuosina perustettiin Itä- ja Pohjois-Suomeen erittäin runsaasti uusia hammaslääkärin ja hoitajien virkoja. Ongelmana on kuitenkin ollut vaikeus saada näitä virkoja täytetyiksi. Vasta viime vuonna runsaasti lisääntynyt hammaslääkärien koulutustuotos on alkanut nopeasti parantaa tilannetta. Taulukossa 4 on esitetty terveyskeskushammaslääkärinvirkojen määrät vuosina 1973–1976 sekä hoidettujen virkojen määrät. Virkojen määrä on kasvanut tarkastelujakson aikana 22 % ja täytettyjen virkojen määrä 18 %. Kun vuonna 1973 terveyskeskuksissa hoidettiin valmiiksi 444.000 lasta ja 127 000 tarkastetuista ei ollut hoidon tarpeessa ja näiden lisäksi hoidettiin 245.000 aikuista, oli terveyskeskusten hammashuollon piirissä yhteensä 816.000 henkilöä. Vuonna 1976 vastaavat luvut olivat 478.000 valmiiksi hoidettua, 252.000 "ei hoidon tarpeessa olevaa" ja 245.000 aikuispotilasta eli yhteensä 965.000 henkilöä. Kasvu on ollut 18 % eli täsmälleen sama kuin hammaslääkärityövoiman lisäys. On kuitenkin muistettava, että aikuisten hammashuollon käynnit ja toimenpiteet ovat lisääntyneet lähes 20 % eli hammashuollon tuotoksen kasvu on ollut suurempi kuin resurssien lisäys.

Nykyinen seurantajärjestelmä ei valitettavasti vielä sisällä hammashuollon kustannuksia eikä työaikaa. Näiden olennaisten seurantatietojen sisällyttäminen terveyskeskusten toimintakertomuksiin onkin parhaillaan vireillä. Koko valtakunnan hammashuollon kannalta on ongelmallista se, ettei yksityishammashuollosta, joka on noin 60 % hammashuollon kokonaisvolyymistä, ole käytettävissä juuri laisinkaan suunnittelun pohjaksi tarvittavaa seurantatietoutta.

 

Julkinen hammashuolto on viime vuosien aikana nopeasti laajentunut ja kattaa nykyisin jo noin miljoona suomalaista vuosittain. Kunnallisen hammashuollon kehitysnäkymiä varjostaa tällä hetkellä valtion ja kuntien vaikea taloudellinen tilanne. Tämä vaikeuttaa mm. uusien hammaslääkärien ja hoitajien virkojen perustamista samaan aikaan kun koulutuksen tuotos on saavuttanut uuden ennätystason. Tällä hetkellä täyttämättömät ja uudet suunnitteilla olevat virat turvaavat kuitenkin työmahdollisuuden reilusti yli puolelle valmistuvista hammaslääkäreistä seuraavan viiden vuoden aikana. Hammashoitajien kohdalla näkymät ovat paljon synkempiä ja sen vuoksi hammashoitajakoulutusta on jouduttu supistamaan.

Tehostetun ehkäisevän toiminnan ja järjestelmällisen hammashoidon tulokset ovat alkaneet näkyä erityisesti lasten ja nuorten hampaiden terveydentilan paranemisena. Vuosi vuodelta yhä useammat lapset ja nuoret ovat päässeet järjestelmällisen hammashuollon piiriin ja aikuisten hammashuollossa on nähtävissä suuntaus kokonaishoitoon aikaisemman akuuttihoidon asemesta. Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää hammashuollon painopisteen siirtämistä yhä enemmän terveyden edistämisen ja sairauksien ehkäisyn puolelle. Huolimatta siitä, ettei asetettuja tavoitteita ole täysin saavutettu, terveyskeskusten hammashuollon suunta on ollut oikea. Tästä on hyvä jatkaa!

 

Kansanterveyslain yksi suuria saavutuksia oli seuruujärjestelmän rakentaminen. Aloin hyödyntää hallinnollisia tilastoja palautteen tuottamiseksi koko hammaslääkärikunnalle. Siihen Hammaslääkärilehti antoi palstatilaa. Tämä kirjoitus ilmestyi vain kuusi vuotta lain voimaan tulon jälkeen, ja nyt oli käynyt selväksi, että DMF-indeksi tarjosi luotettavan mittarin kehityksen suunnan tarkkailemiseksi. Kuvassa 1 on kynällä piirtämäni 0-17-Vuotiatten dmf/DMF-indeksit kolmelta vuodelta. Jo ensimmäinen käyrä vuodelta 1974 oli minulle hätkähdyttävä kokemus siinä mielessä, että sen muoto on ”rauhallinen” loivan S-kirjain. Parin seuraavan vuoden käyrät olivat tasan samanmuotoiset, mutta lukuarvoiltaan hieman pienempiä ja ilmaisivat tautisuuden suunnan muutoksen myönteiseen suuntaan.

Tuloksista ilmeni suurten lukujen laki. Vaikka DMF-tiedot olivat yli tuhannen kalibroimattoman hammaslääkärin antamia, niin plu- ja miinusvirheet kumosivat toisensa, ja toisaalta juuri näiden tietojen mukaisesti hammaslääkärit tekivät hoitopäätöksensä. Siinä mielessä tämän luotettavampaa tai ”oikeampaa” tietoa ei yksinkertaisesti oli mahdollista saada.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(10) 583–584

 

Lääkintöhallituksen vuosikirja 1971–1977 ilmestynyt (55)

 

Lääkintöhallitus. Suomen virallinen tilasto XI:74, Terveydenhuolto. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1978, 424 s.

 

Lääkintöhallituksen 100-vuotisen keskusvirastona toimimisen kunniaksi on sopivasti valmistunut Suomen virallisen tilaston sarjan XI:n julkaisu "Terveydenhuolto" (aikaisempi nimi "Yleinen terveyden- ja sairaanhoito"). Teos sisältää yhdistettyinä vuosien 1971–1977 vuosikertomukset ja on suora jatko edelliseen julkaisuun, joka käsitti vuodet 1969­-1970.

Alkusanojen mukaan "Erääksi terveydenhuoltoviranomaisten ja väestöä edustavien poliittisten päättäjien tehtäväksi on katsottava toiminnan tarkoituksenmukainen seuranta eli evaluaatio. Tämä on monitahoinen ja vaikea ongelma mm. sen vuoksi, että monet terveydenhuollon päätavoitteista ovat vaikeasti määriteltävissä, jopa osittain ristiriitaisiakin, ja niiden toteuttaminen ylittää selvästi käytettävissä olevien voimavarojen määrän. - - Silti on toimintaa ja tilannetta kuvastavilla mittauksilla ja erityisesti tilastoilla oma tärkeä merkityksensä. Niiden perusteella voidaan tehdä päätelmiä kehityksen yleissuunnasta ja nopeudesta ja osoittaa alueellisia tai väestöryhmittäisiä eroavuuksia.”

J ulkaisu käsittelee terveydenhuollon yleisiä suuntaviivoja, terveydenhoitoa ja avosairaanhoitoa kansanterveystyö mukaan luettuna, tartuntatauteja ja niiden ehkäisyä, kansantauteja, mielisairaanhoitoa ja mielenterveystyötä, sairaalalaitosta, lääkehuoltoa, oikeuslääketieteellisiä toimenpiteitä, terveydenhuoltohenkilöstöä sekä terveyden- ja sairaanhoidon menoja.

L iitteinä on mm. Suomen terveydenhuollon organisaatiokaavio, luettelo terveydenhuoltoa koskevasta lainsäädännöstä vuosilta 1971–76 sekä englanninkielinen yhteenveto. Teos on kokonaisuudessaan sekä suomen- että ruotsinkielinen ja taulukoissa ja kuvioissa on lisäksi englanninkielinen otsikko. Julkaisu soveltuu täten erinomaisesti esimerkiksi Pohjoismaisen terveydenhuoltokorkeakoulun sosiaalihammaslääketieteen kurssin osanottajille lähdeaineistoksi maamme terveydenhuollosta yleensä, sekä hammashuollon pääperiaatteista ja tuloksista. Hammashuoltoa koskeva osa käsittelee lähinnä kansanterveyslain voimassaoloaikana tapahtunutta kehitystä. Mukana on kuitenkin vertailukohteeksi viimeinen täysi lukuvuosi 1970/71 ennen KTL:a. Hammashuoltomme painopisteen sijaintia osoittanee kaavakuva lasten ja nuorten järjestelmällisestä hammashuollosta vuodelta 1975, jolloin 84 % toimenpiteistä oli hampaan täyttöjä!

T erveydenhuoltohenkilöstöä koskevassa osassa on esitetty mm. hammaslääkäritiheys eräissä Euroopan maissa vuonna 1974. Suomi sijoittui neljänneksi muiden pohjoismaiden jälkeen. Lääkäritiheytemme samana vuonna oli vasta 22. eli listan jälkipäässä. Kuvio hammaslääkärikoulutuksen tuotoksesta vuodesta 1945 vuoteen 1977 on erinomaisen valaiseva voimakkaasti lisätystä koulutettavien määristä viimeisten 15 vuoden aikana, ja vuosi 1977 siirsi meidät aivan uudelle tasolle eli lähes 200 laillistettuun hammaslääkäriin vuodessa. Taulukko hammaslääkärien sijoittumisesta läänin ja kotikunnan mukaan kuitenkin osoittaa hammashuoltomme keskeisen ongelman; erittäin epätasaisen alueellisen jakautumisen väestöön verrattuna. Uusi julkaisu on kauan kaivattu ja tervetullut jatko Suomen virallisen tilaston sarjaan XI. Nyt valmistunut tilasto kattaa 7 vuoden jakson, jota voidaan pitää jonkin verran pitkänä. Jatkossa toivoisi ilmestymisvälin lyhenevän ainakin puoleen eli tuollaiseen 3 vuoden jaksoon. Teoksesta on erityistä hyötyä hammashuollon erikoishammaslääkäreille ja alalle erikoistuville, koska sen avulla voidaan tarkastella tapahtunutta kehitystä terveydenhuoltomme osa-alueilla.

Julkaisua myy Valtion painatuskeskus, puh. 90–539 011.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(12) 691

 

Kirjauutuus oppilashuollosta (56)

 

Olavi Martikainen: Koulun oppilashuolto. Kunnallispaino, Helsinki 1978, 69s.

 

Suomen Kunnallisliitto on vuosi sitten aloittanut kampanjan, jolla neljän vuoden aikana pyritään auttamaan peruskoulun kouluneuvostoja ja lukion vanhempainneuvostoja niiden työssä. Ensi lukuvuoden teema on oppilashuolto. Tämän johdosta Suomen Kunnallisliitto on julkaissut Olavi Martikaisen laatiman kirjasen KOULUN OPPILASHUOLTO. Kirjanen on tarkoitettu kouluneuvostoille, vanhempainneuvostoille, koulu- ja terveyslautakunnille, oppilashuollon henkilöstölle, kouluille ja vanhemmille.

Hammashuolto on eräs laajimmista oppilashuollon alueista. Näin ollen on ymmärrettävää, että joissain tapauksissa on syntynyt ongelmia koulun ja terveyskeskusten hammashuollon välillä. Erityisesti koulujen fluorihuuhteluohjelmien toteuttamisessa on ollut kitkaa.

Koulun oppilashuolto-kirjasessa on selvitetty oppilashuollon henkilöstöryhmien pääasialliset tehtävät ja mukana on myös koululaisten hammashuollosta vastaava hammaslääkäri, jolle on kirjattu kuuden kohdan ohjelma. Kirjasessa on erityinen luku oppilashuollon ongelmakohdista, ehdotuksia ongelman ehkäisemiseksi ja tilanteen korjaamiseksi, luettelo kunkin ongelman vastuuhenkilöistä, neuvostojen osuus sekä tavoite. Kirjanen on hyödyllinen kaikille terveyskeskuksen hammashuoltohenkilöstöön kuuluville.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(15) 799-801

 

Hampaat ja hivenaineet (57)

 

Ylilääkäri Heikki Tala

 

Hampaat muodostavat pienen pienen osan ihmisen elimistöstä. Hammaskiille on elimistön kovinta kudosta ja melkoinen paradoksi on se, että ihmisen eläessä kiille on erittäin herkkää tuhoutumaan bakteerien ja käymiskelpoisten hiilihydraattien vuorovaikutuksen tuloksena, mutta että kuoleman jälkeen hammaskudos saattaa säilyä kymmeniätuhansia vuosia. Nykyisten ravinto- ja ruokailutottumusten seurauksena teollistuneiden maiden väestöstä lähes kaikki sairastavat hammaskariesta eli hampaiden reikiintymistä. Tästä kansantaudista on tullut terveydenhuollon keskeisiä ongelmia. Esimerkiksi meidän maamme lääketieteellisten tiedekuntien tuotoksesta kolmannes on ollut hammaslääkäreitä ja terveyskeskuksissa on yhtä paljon hammaslääkäreitä kuin lääkäreitä. Onkin luonnollista, että hampaan vastustuskyky kariesta vastaan on ollut suuren mielenkiinnon kohteena.

H ammaskudoksessa kivennäis- ja hivenaineiden osuus on suuri. Ihmisen hammaskiilteessä on tavattu nelisenkymmentä hivenainetta! Ei siis ihme, että hivenainetutkimus hammaslääketieteessä on laajaa ja on jatkunut jo vuosikymmenien ajan. Tämän tutkimuksen ylivoimaisesti tunnetuin osa on fluoritutkimus. Asiasta on vuosikymmenien aikana paisunut eräs nykymaailman kiihkeimmistä kiistakysymyksistä. Keskustelun yhteydessä on monesti väitetty, että fluorin merkitystä olisi yliarvioitu ja muiden hivenaineiden osuutta ei olisi laisinkaan tutkittu. Epidemiologisen tutkimuksen perusteella on käynyt ilmi, että hampaiden reikiintymisessä esiintyy alueellisia eroja, joita ei selitä juomaveden fluoripitoisuus. Tämän vuoksi jo 1940-luvun alussa alettiin kiinnittää huomiota maaperän, ravinnon ja juomaveden koostumuksen vaikutukseen hammaskudoksen vastustuskykyyn.

M aaperän koostumuksestahan lopulta riippuu kaikkien kasvien ja eläinten - ihminen mukaan luettuna - mineraalien saanti. Eräässä varhaisimmista tutkimuksista Amerikassa todettiin, että hampaiden reikiintyminen noudatti selvää maantieteellistä jakautumaa. Uudessa Seelannissa kävi selville, että 12 000 koululaisen hampaiden reikiintyminen 143:lla maantieteellisesti erilaisella alueella muodosti selviä ryhmiä riippuen maaperän koostumuksesta. Tässä tutkimuksessa todettiin 38 erityyppisen maaperän joukossa kahdeksan aluetta, joilla reikiintyminen oli hyvin voimakasta ja seitsemän aluetta, joilla kariesta esiintyi hyvin vähän. Sittemmin Uudessa Seelannissa tutkittiin kahden kaupungin, Napierin ja Hastingsin, alueella maaperän vihannesten ja juomaveden koostumus, koska näiden vain 20 km- päässä toisistaan .olevien kaupunkien lasten hampaiden reikiintymisessä oli suurehko ero. Kaupunkien ilmasto, sosioekonomiset olot, väestön rodullinen koostumus ja muut olosuhteet olivat hyvin samanlaiset; molemmat kaupungit käyttivät samaa vesijohtovettä, jonka fluoripitoisuus oli 0.15 mg/l, ja lisäksi maito tuli samasta paikasta. Vuonna 1931 Napierin kaupungin lahdella oli sattunut maanjäristys, jonka seurauksena maa nousi useita metrejä meren pinnan yläpuolelle. Tämä alue otettiin viljelykseen ja Napierin vihanneksista pääosa tuli täältä entiseltä merenpohja-alueelta. Lasten hampaiden kunto ,Napierissa oli selvästi parempi kuin Hastingsissa. Analyysit paljastivat, että molempien kaupunkien maaperä oli samantyyppistä mutta että niiden happamuus ja kalsiumkarbonaattipitoisuus erosivat selvästi. Napierin hiljakkoin meren alta paljastunut maaperä oli emäksisempää, joka todennäköisesti lisäsi kasvien mineraalien saantia. Napierin kasvisten ja vihannesten alumiini-, molybdeeni- ja titaanipitoisuus olivat korkeampia kuin Hastingsissa. Sen sijaan Napierin vihannekset sisälsivät vähemmän bariumia, kuparia, mangaania ja strontiumia.

H ivenaineiden saannin suurta vaihtelua kuvastaa hyvin oheinen taulukko, jossa on esitetty muutamien hivenaineiden määrät 300 yhdysvaltalaisen koulun kouluaterioissa koko maan alueelta. Erot saman hivenaineen saannissa saattoivat olla jopa 70-kertaisia.

Monissa eläinkokeissa on voitu todeta, että eri alkuaineilla on erilainen vaikutus hammaskudoksen kestävyyteen ja hammaskarieksen syntymiseen:

1. Fluori ja fosfori ovat voimakkaasti kariesta ehkäiseviä

2. Molybdeeni, vanadiini, strontium, kupari, boori, litium ja kulta ovat lievästi kariesta ehkäiseviä

3. Berylliumilla, koboltilla, mangaanilla, tinalla, sinkillä, bromilla ja jodilla saattaa olla vähäinen kariesta ehkäisevä vaikutus

4. Karieksen syntymisen kannalta merkityksettömiä alkuaineita ovat barium, alumiini, nikkeli, rauta, palladium ja titaani

5. Seleeni, magnesium, kadmium, platina, lyijy ja pii ovat kariesta lisääviä alkuaineita

T ätä jakoa on pidettävä toistaiseksi alustavana ja tiedemiehet korostavat, miten tavattoman vaikeaa on tutkia yksittäisen hiven- tai kivennäisaineen vaikutusta eläinten hammaskudokseen - ihmisestä puhumattakaan. Yksistään sellaisen standardoidun ruokavalion valmistaminen, jossa vain yhden aineen määrää säädeltäisiin, on ollut teknisesti suunnattoman hankalaa. Toisaalta synteettisen ravinnon tai suurten hivenainepitoisuuksien syöttäminen koe-eläimille saattaa aiheuttaa harhaanjohtavia tuloksia kyseisen hivenaineen vaikutuksesta. Monet näistä tutkimuksista on toteutettu vasta hampaiden puhkeamisen jälkeen, jolloin on jäänyt saamatta tieto näiden aineiden mahdollisesta vaikutuksesta kehittyvään hammaskudokseen sikiökaudella.

N iinpä tutkijat haluavat edelleen selvittää maaperän, vesien, kasvien ja ravinnon hivenainekoostumuksen merkitystä hampaiden kehittymiselle ja erityisesti hampaiden reikiintymiseen, joka on ihmiskunnan yleisimpiä vitsauksia. Tutkimuksissa pyritään selvittämään mm. hampaan kovien kudosten, syljen, bakteeriplakin ja ientaskunesteen hivenainepitoisuuksia. Edelleen tutkitaan hivenaineiden vaikutusta solujen aineenvaihduntamekanismiin. Näiden tutkimusten perusteella saattaisi tulevaisuudessa olla mahdollista maanviljelyksen ja elintarviketeollisuuden menetelmiä kehittämällä saavuttaa merkittäviä tuloksia hampaiden terveyden edistämisessä. Hivenainetutkijat maailmanlaajuisesti korostavat, että tähänastisten tutkimustulosten perusteella fluori on ainut hivenaine, jonka edullisesta merkityksestä terveydelle on riittävä tieteellinen näyttö. Näihin tutkimuksiin ja pitkäaikaisiin käytännön kokemuksiin perustuen YK:n Maailman Terveysjärjestö suosittaa fluorin käyttöä jäsenmaiden terveydenhuolto-ohjelmissa. Samanaikaisesti tehostetaan tutkimustyötä myös muiden hivenaineiden kuten molybdeenin, bariumin, boorin, strontiumin, litiumin ja vanadiumin kariesta ehkäisevien ominaisuuksien selvittämiseksi. Hivenainetutkimuksella on paljon annettavaa työssä ihmiskunnan terveyden hyväksi.

Lähde (James P. Carlos (Ed). Prevention and Oral Health. Fogarty International Center Series on Preventive Medicine, vol 1, 1975)

 

(Kirjoitus julkaistu Helsingin Sanomissa 9.7.1978).

 

Tämä kirjoitus oli eräänlainen päätepiste pääjohtaja Erkki Kivalon ja minun väliseen kiistaan fluorikysymyksessä. Sain noihin aikoihin lähes joka maanantaiaamu klo 8.00 puhelun pääjohtajalta: ”Erkki Kivalo täällä, ehditkö käymään?”. Kävimme melko kiivasta sananvaihtoa ja sain yksiselitteisen kiellon puuttua enää julkisuudessa fluoriin. Niinpä päätin kirjoittaa tämän yhteenvedon hivenaineiden osuudesta hampaiden terveyteen ja sain Helsingin Sanomat sen julkaisemaan. Kyse oli suorastaan uhkapelistä oman virkani suhteen, mutta lopulta asiat ajautuivat rauhallisempiin uomiin. Pääjohtaja Kivalo rohkaisi hyvin voimakkaasti minua ryhtymään väitöskirjan tekemiseen. Se oli erinomainen sijoitus tulevaisuudelleni monessakin mielessä – ei yksin virkani säilyttämisen kannalta.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(15) 804-806

 

Lääkintöhallitus:

Terveyskeskusten hammaslääkärinvirat täyttymässä (58)

 

Heinäkuussa 1978 oli vielä seitsemän prosenttia terveyskeskusten 1.428 hammaslääkärinvirasta kokonaan ilman hoitajaa. Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänissä käytännöllisesti katsoen kaikki virat ovat täytetyt. Huonoin tilanne on Pohjois-Karjalan läänissä, jossa 31 prosenttia viroista on hoitamatta. Lapin läänissä on 20 prosenttia hammaslääkärinviroista ilman viranhaltijaa. Varsin pitkään vallinnut huono tilanne Vaasan ja Oulun läänissä on myös parantunut. Hammaslääkäritilanne paranee edelleen, koska vuosittain valmistuu noin 200 uutta hammaslääkäriä.

Kansanterveyslain tultua voimaan vuonna 1972 hammashuollon järjestämistä vaikeutti hammaslääkärien haluttomuus hakeutua terveyskeskusten virkoihin. Vuoden 1973 alussa 1.039 virasta 10 prosenttia oli kokonaan ilman viranhoitajaa. Pahimmillaan tilanne oli vuoden 1976 alussa, jolloin 1.366 virasta 20 prosenttia oli hoitamatta.

 

Lasten hampaiden kunto parantunut

Parantunut hammaslääkärityövoimatilanne näkyy myös terveyskeskusten lasten ja nuorten hammashuollon tilastoissa vuodelta 1977. Hoitoon oikeutetuista alle 18-vuotiaista tarkastettiin 68 prosenttia. Tarkastetuista 64 prosentilla todettiin hoidon tarvetta. Hoidon tarpeessa olevista 90 prosenttia ehdittiin hoitaa vuoden aikana. Tehostetun ehkäisevän hammashoidon ansiosta hoidon tarpeessa olevien lasten ja nuorten määrä on voimakkaasti vähentynyt. Vuonna 1973 tarkastetuista oli hoidon tarpeessa 80 prosenttia ja vuonna 1977 enää 64 prosenttia.

Pysyvien hampaiden poistot ovat kokonaan häviämässä suomalaisilta lapsilta. Lukuvuonna 1961-62poistettiin sataa tarkastettua lasta kohti 16 pysyvää hammasta vuodessa. Viime vuonna poistoja oli enää kaksi sataa lasta kohti. Paikkaushoidon tarve lisääntyi jyrkästi koko 1960-luvun ajan, jolloin myös karamellien kulutus asukasta kohti lähes kolminkertaistui. Kansanterveyslain voimaantulon jälkeen myös paikkaushoidon tarve on vähentynyt. Lukuvuonna 1970–71 tehtiin lasta kohti 2,6 paikkaa kun keskimäärä viime vuonna oli 1,8 paikkaa. Terveyskeskuksissa hoidetaan lasten ja nuorten lisäksi vuosittain noin 250 000 aikuispotilasta.

 

 

 

Makeat välipalat pois

Lasten ja nuorten hammashuollon suunta on viime vuosien aikana ollut rohkaiseva. Suomalaisen lapsen hampaiden reikiintyminen on kuitenkin eräs korkeimmista maailmassa ja myönteisestä kehityksestä huolimatta kolmannes hoitoon oikeutetuista alle18-vuotiaista jäi vielä viime vuonnakin ilman tarkastusta. Edelleenkin on tärkeää tehostaa ehkäisevää hammashoitoa ja terveyskasvatusta. Sokerin käyttötottumuksia tulee ohjata terveellisempään suuntaan erityisesti vähentämällä aterioitten välillä sokeripitoisten tuotteiden nauttimista. Hampaiden puhdistus on tärkeää sekä hampaiden reikiintymisen ehkäisemiseksi että erityisesti ientulehduksen ehkäisemiseksi. Fluorilla on keskeinen asema hampaan vastustuskyvyn lisäämisessä happohyökkäyksiä vastaan.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(16) 851-852

 

Postimerkki veden fluoraukselle (59)

 

A.G.K. Leonard on julkaissut filatelistia erityisesti kiinnostavan artikkelisarjan British Dental Journalissa (Dec 6, 1977; Feb 21, 1978; Jul 4, 1978). Hän on kerännyt hammaslääketiedettä, hammashuoltoa ja hammaslääkäreitä kuvaavia postimerkkejä ympäri maailman. Saalis ei ole ollut mitenkään runsas. Mikä sitten lienee syynä. Sarjan lopussa Leonard toteaa kuitenkin optimistisesti, että vaikka hammashuolto filateelisena aiheena on vielä melko suppea, se kasvaa jatkuvasti.

E nsimmäinen hammashuollolle omistettu postimerkki julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1959 Amerikan Hammaslääkäriliiton 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Monet hammashuoltoaiheiset postimerkit liittyvätkin alan järjestöjen suuriin merkkivuosiin ja kansainvälisiin kongresseihin.

U usinta kehityssuuntaa edustavat viime vuonna Hollannissa julkaistu postimerkki hammassairauksien ehkäisystä ja brasilialainen merkki juomaveden fluorauksesta. Rohkaisevaa, eikö totta! Uuden Seelannin kouluhammashoitajille omistettiin postimerkki vuonna 1971, jolloin tämä maailman ensimmäinen hammasterapeuttijärjestelmä täytti 50 vuotta.

Leonard on kerännyt melkoisen sarjan hammaslääketieteeseen enemmän tai vähemmän liittyneitä suuria nimiä, joille on omistettu postimerkki. Mukaan ovat päässeet mm. Hippokrates, Aristoteles (havaitsi taatelien olevan vaarallisia hampaille), Leonardo da Vinci, Paré, Fauchard, Pavlov (koirien syljeneritys), Röntgen sekä Blaiberg ja Barnard. Maailman toinen sydänsiirtopotilas, hammaslääkäri Blaiberg on kuvattu kirurginsa Barnardin tutkittavana Jemenin Arabitasavallan postimerkissä vuonna 1968.

L ääketiedettä, yleistä terveydenhuoltoa ja lääkäreitä kuvaavia postimerkkejä onkin jo moninverroin enemmän. Ainakin alun neljättäkymmentä merkkiä on julkaistu Suomessakin. Aiheet kattavat mm. neuvolatyön, veripalvelun, WHO:n, sairaankuljetuksen, Maailman lääkäriliiton kongressin, farmakologian, jne. Hammashuoltoa kuvaavaa postimerkkiä meillä ei toistaiseksi ole.

K ouluajoilta asti olen ollut kiinnostunut postimerkeistä ja niin olen elätellyt toivetta, että Suomessakin saataisiin aikaan suun ja hampaiden terveydenhuollolle postimerkki. Luulin hetken koittaneen Suomen Hammaslääkäriliiton täyttäessä 50 vuotta vuonna 1974. Saamattomuudesta asia kuitenkin jäi jutusteluasteelle. Uudelleen yritin herätellä aihetta henkiin tätä vuotta varten, jolloin Suomen Kouluhammaslääkäriyhdistys (TKHLY) täytti 50 vuotta. Nyt asiassa päästiin jo pitemmälle mutta saatiin kuulla, että 100 vuotta on alaraja jonkin järjestön omalle postimerkille. Olisi kai pitänyt laskea yhteen Liiton ja TKHLY:n ikä niin siitähän se satonen olisi syntynyt. Asioista perillä oleva taho antoi kuitenkin ymmärtää, että hammashuoltoa kuvaava postimerkki saattaisi olla mahdollinen alle sadankin vuoden Punaisen Ristin tai Tuberkuloosisarjassa.

M itäpä jos hammaslääkärifilatelistit tarttuisivat toimeen ja lähestyisivät Tasavallan postihallintoa asian merkeissä. Ja jos nyt ei ihan tähän hätään merkkiä saataisikaan, niin kaukana ei ole vuosi 1991, jolloin tulee kuluneeksi 100 vuotta ”Hänen Keisarillisen Korkeutensa Armollisen Asetuksen hammaslääkäritaidon opetuksen järjestämiseksi Suomessa" antamisesta. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja hammaslääkäri on postimerkkinsä ansainnut.

 

Nyt Hammaslääkärilehdessä pulpahti esiin vanha harrastukseni postimerkit. En ole ”oikea” filatelisti, mutta nämä pienet paperinpalat ovat aina minua kiehtoneet. Jopa siinä määrin, että aloin tiedustella mahdollisuutta saada oma postimerkki hammashuollolle. Sehän toteutui vuonna 1984 FDI:n Helsingin kongressin yhteydessä, ja on edelleen filateelisen urani ehdoton huippuhetki.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(19) 979–983

 

Ravitsemuksellisia näkökohtia ehkäisevässä hammashoidossa (60)

 

Ylilääkäri Heikki Tala

 

Antiikin filosofi Aristoteles (384–322 eKr) totesi taatelien olevan vaarallisia hampaille. Varsinaisesti sokerien (käymiskelpoisten hiilihydraattien) haitallisuus hampaille ja niiden merkitys karieksen etiologisena tekijänä tuli osoitettua Millerin julkaistua kemiallis-parasitaarisen kariesteoriansa vuonna 1889. Sokerin (sakkaroosin) merkitys kansanravitsemuksessa alkoi voimakkaasti kasvaa 1850-luvun paikkeilla, jolloin kehitettiin menetelmät sokeriteollisuuden tuotantokyvyn huomattavalle kasvulle (Urbans 1968).

T oisen maailmansodan jälkeen julkaistiin useita tutkimuksia, joissa verrattiin sokerin kulutuksessa tapahtuneita muutoksia lasten hampaiden karioitumiseen (Calonius 1953). Samoihin aikoihin valmistui klassinen Vipeholm-tutkimus, joka loi perustan nykyiselle näkemykselle sakkaroosin osuudesta karieksen synnyssä ja sen ehkäisyssä (Gustafsson ym. 1953). Vipeholm-tutkimuksen keskeinen sanomahan oli, että suuretkaan määrät sokeria normaalien aterioitten yhteydessä eivät ole erityisen vaarallisia hampaiden terveydelle, vaan ratkaisevaa on välipaloina nautittujen sokeria sisältävien tuotteiden käyttötiheys päivittäin.

Suomi tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden tutkia sokerin ja makeisten kulutuksen vaikutusta väestön hampaiden terveydentilaan, koska käytettävissä on sokerin kulutustilastoja aina 1500-luvun alusta asti (Urbans 1968) ja kariesepidemiologisia tutkimuksiakin on 1890-luvun lopulta saakka (Calonius 1953). Viime aikoina suomalaiset tutkijat ovat paneutuneet sakkaroosin substituutiotutkimukseen ja selvitelleet eri sokerien ja sokerialkoholien kariogeenisyyttä (Scheinin ja Mäkinen 1975). Sen tuloksena erilaisia ksylitolituotteita onkin ollut markkinoilla Suomessa vuodesta 1975 lähtien.

E nsimmäinen tieto suomalaisten sokerinkäytöstä on vuodelta 1500. Ensimmäinen sokeritehdas Suomessa aloitti toimintansa vuonna 1758. Sokerin valmistus, tuonti ja kulutus olivat kuitenkin varsin vähäistä ja vielä 1856–1860 kulutus oli vain 1,6 kiloa asukasta kohti vuodessa. Kuva 1 esittää suomalaisten sokerinkulutuksen asukasta kohti vuodesta 1856 vuoteen 1977 myyntitilastojen perusteella. 1800-luvun lopulla on havaittavissa kulutuksen jyrkkä kasvu. Vastaavasti 1900-luvun vaihteen kariesepidemiologiset tutkimukset osoittavat, että Helsingissä koululaisten hampaiden karioitumisaste oli 1894–95 jo 92 % (Aspelund 1907) ja vuonna 1914 peräti 96 % (Groundström 1914). Vuonna 1977 myöskin 96 %:lla lapsista oli enemmän tai vähemmän karioituneet hampaat, mutta 7-10-vuotiaitten DMF-indeksi oli 2.6 verrattuna samanikäisten DMF-indeksiin vuonna 1914, jolloin se oli 1.9 eli yli neljänneksen pienempi. 7-10-vuotiailla lapsilla 27 % hampaista oli karieksen vaurioittamia (Alopaeus 1911). Yksilöä kohti karieksen kasvu oli keskimäärin 4,3 % 1895-1914 välisenä aikana (Calonius 1953).

E nsimmäisen maailmansodan seurauksena on todettavissa pienehkö väheneminen sokerin kulutuksessa. 1930-luvun lama sen sijaan aiheutti sokerin kulutuksessa voimakkaan laskun. Vuonna 1939 Suomi joutui mukaan toiseen maailmansotaan taistellen ensin yksin suurvaltaa vastaan ja sitten lähes kaikissa mahdollisissa liittoutumissa. Sotien seurauksena suomalaisten sokerinkulutus oli usean vuoden ajan erittäin alhainen ja makeisten kulutus oli lähes 0-tasolla vuosina 1943–1949 ja erityisen tiukan säännöstelyn piirissä (Salovaara 1977). Suomessa sokerin kulutus asukasta kohti oli sota-aikana selvästi vähäisempää kuin esimerkiksi Tanskassa ja Norjassa, joissa niissäkin sokerin kulutus selvästi väheni. Kaikissa näissä kolmessa pohjoismaassa on osoitettavissa myös lasten hampaiden reikiintymisen selvä väheneminen (Toverud 1957). Ruotsikin, joka säilyi toisen maailmansodan ulkopuolella, koki sokerin säännöstelyn, jolla oli lasten hampaiden hoitotarvetta vähentävä vaikutus (Torell ja Ericsson 1974).

S odan jälkeen Suomessa tapahtui historian jyrkin sokerin kulutuksen kasvu; vuodesta 1945 sokerin kulutus kasvoi 6½ kilosta asukasta kohti vuoteen 1955 mennessä lähes 40 kiloon asukasta kohti vuodessa. Samaan aikaan hampaiden reikiintyminen nousi jälleen lähes 100 %:n tasolle lapsiväestössä ja DMF-indeksin kasvu kuuden vuoden iästä seitsemäntoista vuoden ikään oli kahdesta seitsemääntoista DMF-hampaaseen yksilöä kohti (Scheinin 1965).

1960-luku oli Suomessa makeisten läpimurtovuosikymmen (Kuva 2). Makeisten kulutus Suomessa kasvoi 1920-luvulta varsin hitaasti aina vuoteen 1960 lukuun ottamatta sodan aiheuttamaa lähes täydellistä makeisten kulutuksen loppumista usean vuoden ajaksi. Vuonna 1960 suomalaisten makeisten kulutus oli vajaat 3 kg asukasta kohti vuodessa; vuonna 1970 määrä oli noussut 7 kg:aan eli 2½-kertaiseksi 10 vuodessa (Esko H. Koskinen 1975). 1960-luvulla koululaisten hammashuollossa oli todettavissa jatkuva vuotuinen paikkaushoidon kasvu yksilöä kohden (Tala 1977). Todettakoon, että tutkimusten mukaan suomalainen lapsi saa makeisista n. 5 % kokonaisenergiastaan eli yhtä paljon kuin mitä maalaisväestö saa energiaa lihasta tai perunasta (Räsänen ja Ahlström 1972).

1970-luku on ollut hyvin merkittävä Suomen lasten ja nuorten hammashuollossa. Vuonna 1972 tuli voimaan uusi kansanterveyslaki, joka oikeuttaa kaikki alle 17-vuotiaat maksuttomaan järjestelmälliseen hammashuoltoon. Tärkein uudistus on ollut alle kouluikäisten (0-6-vuotiaat) hammashuollon tehostaminen viimeisten kuuden vuoden - aikana. Kansanterveyslaki merkitsi myös järjestelmällisen hammasterveyskasvatuksen aloittamista äitiys- ja lastenneuvoloissa. Tavoitteena on ollut saattaa odottavat vanhemmat hammasterveyskasvatuksen piiriin jo ennen lapsen syntymää. Ohjelman pääkohdat ovat: terveellisten ravintotottumusten neuvonta, tehokkaan suun hygienian opettaminen ja hampaan vastustuskyvyn lisääminen ensisijaisesti fluoridien avulla.

V uosi 1974 oli erityisen merkittävä sokerin kohdalla. Televisio teki sokeri-tietoiskun, jossa väestölle esitettiin suomalaisten sokerin kulutuksen terveydelle haitallisen korkea taso; sokerin vaikutukset sekä hampaisiin että yleisterveyteen. Samaan aikaan raakasokerin maailmanmarkkinahinta nousi rajusti ja Suomessa sokerin vähittäismyyntihinta nostettiin kaksinkertaiseksi. Seurauksena on ollut sokerin kulutuksen väheneminen. Kulutuksen huippuvuosi oli 1972, jolloin suomalainen osti keskimäärin 45 kg sokeria ja vuonna 1977 määrä oli enää 37 kg. Näin alhaalla sokerin kulutus ei ole ollut pariin kymmeneen vuoteen. Vuosi 1972 oli myös makeisten kulutuksen huippuvuosi (7.6- kg/asukas). Sen jälkeen makeisten kulutus on vähentynyt vieläkin jyrkemmin kuin sokerin kulutus (30 %) ollen 5.3 kg asukasta kohti vuonna 1977.

1 970-luvulla suomalaisten lasten hampaiden terveydentilassa on ollut todettavissa selvä ja nopea muutos parempaan. Hampaiden paikkaus on ollut ja on edelleen ylivoimaisesti yleisin toimenpide lasten ja nuorten hammashuollossa. Kun lukuvuonna 1970–71 yhtä kansakoululaista kohti tehtiin keskimäärin 2.6 täytettä, on määrä pudonnut vuoteen 1977 mennessä 1.8 täytteeseen yhtä tarkastettua 0-17-vuotiasta kohti koko maassa. Pysyvän hampaan poistot ovat vähentyneet vieläkin jyrkemmin; lukuvuonna1970–71 8:sta hampaasta 100 tarkastettua lasta kohti 3:een hampaaseen 100 lasta kohti vuonna 1977. Erityisen suotuisa kehitys on nähtävissä alle kouluikäisten lasten hampaiden terveydentilassa: Vuonna 1974 3-vuotiaista lapsista 40 % oli täysin kariesvapaita, vuonna 1977 määrä oli noussut 70 %:iin. 5-vuotiailla vastaava, kehitys on ollut 10 % vuonna 1974 ja 30 % vuonna 1977. Yli 500.000 tarkastetun 6-17-vuotiaan DMF-indeksin seuranta vuosittain 1974–1977 välisenä aikana osoittaa terveydentilan jatkuvasti paranevan.

M onipuolisen seurannan sanoma on kiistaton; suomalaisen lapsen hampaiden terveydentila, joka on ollut eräs maailman huonoimmista, on nopeasti paranemassa. Mikä sitten on ollut ravinnon ja ravintotottumusten osuus tässä kehityksessä? Sitä on mahdoton täsmälleen sanoa. Viimeisten 10–15 vuoden aikana Suomen hammashuollossa ja hampaiden terveydentilaan vaikuttavissa tekijöissä on tapahtunut monia mittavia muutoksia:

– hammashuoltohenkilöstön määrää on lisätty tuntuvasti,

– hammashuoltohenkilöstön rakennetta on muutettu terveyttä edistävään ja ehkäisevää hoitoa tehostavaan suuntaan,

– alle kouluikäiset on saatettu järjestelmällisen hammashuollon piiriin 50 %:sesti vuoden 1972 jälkeen,

– fluorihammastahnat tulivat markkinoille vuonna 1961. Vuonna 1962 hammastahnojen kokonaismyynti oli n. 190 tonnia, josta vain 15 % oli fluoripitoista. Vuonna 1977 hammastahnan myynti oli jo peräti 740 tonnia ja siitä 93 % oli fluoripitoista,

– fluoritabletteja myytiin vuonna 1968 vain 3 milj. kappaletta vuodessa, vuonna 1977 määrä oli 71 milj. kpl, joka teoreettisesti riittää kuitenkin vain noin 8 %:lle fluorilisän tarpeessa olevista lapsista ja nuorista,

– ksylitolituotteet tulivat Suomen markkinoille 1975. Vuonna 1975 myydystä 1 300 tonnista purukumia 3 % oli ksylitolilla makeutettua, vuonna 1978 arvioidaan myytävän 1 100 tonnia purukumia, josta ksylitolipurukumin osuus on jo 18 % (Kuva 3).

K uten edellä on jo mainittu, sokerin kulutus on laskenut vuodesta 1972 vuoteen 1977 noin 18 %. Jäljelle jäänyt 37 kiloa sokeria vuodessa asukasta kohti on kuitenkin moneen kertaan riittävä tuhoamaan koko väestön hampaat, jos sokerin päivittäisten käyttökertojen määrä pysyy korkeana. Merkittävin hampaiden terveyttä koskeva muutos suomalaisten ravintotottumuksessa lienee makeisten kulutuksen väheneminen 30 %:lla vuodesta 1972 vuoteen 1977. Samanaikaisesti vanhempia ja lapsia on ohjattu terveyskasvatuksen keinoin rajoittamaan jatkuvaa päivittäistä makeisten käyttöä. Helsingin terveyskeskuksessa suoritettu kyselytutkimus antaa viitteitä, että tässä työssä on osittain onnistuttu (Harjola 1978). Vuonna 1968 pohjoismaiset terveysviranomaiset ja ravitsemusasiantuntijat totesivat, että kansanravitsemus oli kehittynyt terveyden kannalta haitalliseen suuntaan. Erityisesti rasvan ja sokerin osuus ravinnossa oli muodostunut liian korkeaksi ja viranomaiset suosittelivat näiden ravintoaineiden osuuden vähentämistä ravinnossa. Suomessa sokerin osuus kokonaisenergian lähteenä nousi vuosisadan alun 5 %:sta peräti 15 %:iin 1970-luvulla (Esko H. Koskinen 1975). Näin ollen viime vuosien kehitys sokerin ja makeisten kohdalla Suomessa on ollut edellä mainitun yhteispohjoismaisen suosituksen suuntainen.

R avinnolla ja ruokavaliolla on nykyisen käsityksen mukaan keskeinen merkitys hammaskarieksen synnyssä. Tämän vuoksi on tarpeellista kaikin käytettävissä olevin keinoin pyrkiä ohjaamaan väestön ruokailutottumuksia myös hampaiden terveyttä edistävään suuntaan. Tämä on sitäkin tärkeämpää, koska ennakkotiedot tältä vuodelta osoittavat, että makeisten kulutus on jälleen kääntymässä nousuun. Samanaikaisesti tulee soveltaa kaikkia tunnettuja tehokkaita ja taloudellisia terveyttä edistäviä ja sairauksia ehkäiseviä menetelmiä näiden yleisimpien kansantautiemme voittamiseksi. On tärkeää muistaa, että suomalainenkin lapsi syntyy tervein hampain. Tilanne kuitenkin huonontuu jyrkästi keskimäärin 3 vuoden iässä ja on ollut todella harvinaista tavata täysin tervehampainen 10-vuotias. Viimeaikainen kehitys lasten ja nuorten hampaiden terveydentilassa on ollut ilahduttava. Olemme kuitenkin vielä kaukana asetetuista tavoitteista, joten terveyden edistämistä ja sairauksien ehkäisyä tulee edelleen tehostaa. Ravinto­ja ruokailutottumusten ohjannalla on tässä työssä keskeinen merkitys. Viime vuosien tulokset osoittavat, että kokonaisen kansakunnan ruokailutottumuksiin on mahdollista vaikuttaa terveyskasvatuksen -ja hintapolitiikan keinoin terveydelle edulliseen suuntaan.

 

KIRJALLISUUSVIITTEET

Alopaeus, P. Vähän tilastoa Helsingin kansakoululasten hampaista ja muutamia mietelmiä sen johdosta. Duodecim 27:97–101, 1911.

Aspelund, Axel. Förslag till inrättandet av en folkskoletandklinik i Helsingfors. Suom. Hammaslääk. Toim. 111:241–254, 1907.

Calonius, P-E.B. Statistical studies on the frequency of caries in the permanent dentition of children. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino Oy, Helsinki 1953, 110 p.

Groundström, Edvard. Hammastaudit katsottuina kansantaloudelliselta kannalta. Suom. Hammaslääk. Toim. X11L3-13, 1914.

Gustafsson, B.E., et al. The Vipeholm dental caries study. The effect of different levels of carbohydrate intake on caries activity in 436 individuals observed for five years. Acta Odont. Scand. 11:232–364, 1954.

Harjola, Ulpu. Henkilökohtainen tiedonanto lasten makeisten kulutustottumuksista Helsingissä 1973–1977. 1978.

Koskinen, E.H. Sokerit elintarvikkeissa ja ravinnossa. Valtion ravitsemusneuvottelukunnan julkaisuja n:o 4/1975: Sokerit. Helsinki 1975, 76 s. (s. 22–35).

Räsänen, L. ja Ahlström, A. Suomalaisten lasten makeisten käytöstä. Suom. Hammaslääk. lehti 19:530–534, 1972.

Salovaara, K. Säännöstellen selvittiin. Kauppiaitten Kustannus Oy, Helsinki 1977, 183 s.

Scheinin, A. DMF-i-ndeksi Suomessa 1957–1963. Hammaslääkärikomitean mietintö 1965:A2, Helsinki 1965.

Scheinin, A. ja Mäkinen, K. K. Turku sugar studies I-XXI. Acta Odont. Scand. 33: (Suppl. 70), Turku 1975, 351 p.

Tala, H. Eräitä näkökohtia fluorauksesta. Suom. Hammaslääk. lehti 25:232–243, 1978.

Torell, P. and Ericsson, Y. The potential benefits to be derived from fluoride mouth rinses. In International workshop on fluorides and dental caries reductions, Baltimore 1974, 327 p. (p. 113–166).

Toverud, G. The influence of war and post-war conditions on the teeth of Norwegian schoolchildren. III. Discussion on food supply and dental condition in Norway and other European countries. The Milbank Mem. Fund Quarterly 35:373–549, 1957.

Urbans, R. Sokeri Suomessa 1500–1917. Suomen Sokeri Oy, Helsinki 1968, 166 s.

 

*) Amerikan Hammaslääkäriliiton A.D.A.:n 119. vuosikonventiossa Anaheimissa, Kaliforniassa 24.10.1978 pidetty esitelmä "Dietary aspects in preventive dental programs". Konvention kansainvälinen osa -Nutrition and Dental Health ­liittyy kansainvälisen lapsenvuoden 1979 ohjelmaan .

 

Tämän kirjoituksen taustalla oli vuosi aiemmin Kolumbiassa pidetty WHO:n suolan fluoraussymposium. Esitykseni Medellinissä sai hyvin myönteisen vastaanoton ja sanoma siitä levisi Amerikan hammaslääkäriliitolle poikien kutsun Anaheimiin. Tuskinpa esitykselläni oli mitään erityisempää vaikutusta amerikkalaisiin kollegoihin, jotka lähes kaikki toimivat yksityissektorilla. USA:ssa kariespreventio oli hoidettu varsin tehokkaasti juomaveden fluorauksella. Jopa yksittäisten koulujen juomavesi oli joillakin sellaisilla alueilla fluorattu, missä ei ollut kunnallista vesijohtoverkostoa. Uutena asiana oli tuolloin ksylitoli, jota Suomessa oli alettu käyttää purukumeissa. Kulutusmäärät olivat toki vielä olemattoman pieniä, jotta niillä olisi ollut kansanterveydellistä merkitystä, mutta pää oli saatu auki.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(19) 996–998

 

HORICO

 

Tuleeko meitä liikaa? (61)

 

M uuan Matti Äyräpäähän se aloitti. Nykyaikaisen hammaslääkärikoulutuksen Suomessa. Oli vuosi 1892. Kesti 50 vuotta ennen kuin tuhannen hammaslääkärin raja meni rikki. Seuraava tuhat syntyi jo 20 vuodessa. Kymmenen vuotta lisää ja maassa on 3.000 hammaslääkäriä. Vauhti sen kuin kiihtyy; vuonna 1990 meitä tulee olemaan 6.000. Lisääntykää ja täyttäkää maa! Tätäkö tarkoittaa kasvuhakuinen yhteiskunta?

Vuonna 1910 Suomessa oli yksi hammaslääkäri 95 000 asukasta kohti. Tänään meillä on hammaslääkäri 1.270 asukasta kohti ja nykynäkymien valossa vuonna 1990 yhdelle hammaslääkärille riittää 850 asukasta. Alkaako hiljaa hirvittää? Lisättäköön vielä sekin, että hammashoitajakoulutus maassamme on varsin nuorta ja päässyt todella mittaviin määrällisiinkin tuloksiin vasta viime vuosina.

K oulutettua työvoimaa hammashuoltoa varten meillä on noin 8.000. Henkilöstörakenne kylläkin on nurinkurinen. Yksi "oikea" lääkäri työllistää jopa 22 muuta terveystyöntekijää. Meillä ei riitä oikein yhtäkään nuppia kohti. Virhe poistuu kyllä lisätyn koulutuksen myötä hammashoitohenkilöstön määrä kaksinkertaistuu eli hammaslääkäreitä, teknikkoja ja hoitajia tulee olemaan yli 15.000. Numerollisesti tarkastettuna voidaan huoletta puhua vallan kumouksellisesta kehityksestä. Työvoimansa myynnistä kiinnostuneita on riittävästi.

V iime vuonna laillistettiin melkein 200 hammaslääkäriä. Se oli uusi ja upea Suomen ennätys. Ja vauhti jatkuu samanlaisena tästä eteenpäin. Pitäisiköhän tehdä jotakin? Mitähän mahtaa sanoa tuo kansa kaikkivaltias ja yhteiskunta? Aikansa kärsittyään vilun ja nälän lisäksi myös ylettömän namunsyönnin seurauksena hammassärkyä ja -mätää, se (yhteiskunta siis?) päätti rakentaa pari uutta hammaslääkärihautomoa. Helsingissä Hänen Keisarillisen Korkeutensa Armollisen Asetuksen hammaslääkärintaidon opetuksen järjestämiseksi Suomessa johdosta avattiin 19. syyskuuta 1892 maamme ensimmäinen odontologian laitos. Turussa homma lähti käyntiin 1958 ja matkustajakodin suojista alkoi tasaisesti virrata hammaslääketieteen lisensiaatteja kouluhammashoidon ym. tarpeisiin. Viime jouluna Kuopiossa alettiin kanniskella vehkeitä upouuden punertavan hammaslääketieteen laitoksen suojiin ja Oulussa vietettiin samoihin aikoihin harjakaisia. Ja niin kuin tässä ei olisi ollut kyllin, myös Helsingissä alettiin muurata kivestä ihan uutta ihanuutta. Hammaslääketieteen laitosta meinaan.

O n maamme köyhä ja siksi jää. Mutta hammaslääketieteen laitoksia löytyy. No sehän on aina tiedetty, ettei laitoksen rakentaminen paljon maksa. Käyttökustannukset ne ovat kun meriteeraa. Nyt pitäisi löytyä rahat laitosten opettajien ja muun henkilöstön palkkaukseen sekä muihin käyttömenoihin.

Keskiarvoisesti tarkasteltuna Suomessa on hammaslääkäreitä jo nyt vallan hyvin. Kansainväliset tilastot asettavat meidät hammaslääkäritiheydessä jopa neljännelle tilalle. Ongelma meillä onkin laaja maa, jossa väkeä löytyy melkein joka niemessä, notkossa ja saarelmassa. Ja mitä kauemmaksi Pasilasta mennään, sen vähemmän on hammaslääkäreitä asukasmäärään nähden. Uudenmaan, Turun ja Porin sekä Hämeen läänissä vaihtelevan tuulen -lisäksi löytyy keskimäärin yksi hammaslääkäri 1100 asukasta kohti. "Väli-Suomessa" asuu kolmannes kansasta ja siellä on hammaslääkäritiheys jo kaksi kertaa huonompi eli 1:2200. Itä- ja Pohjois-Suomessa on vielä melkein viidennes suomalaisista, mutta hammaslääkäreitä täällä riittää enää yksi 2 700 asukasta kohti. Alueellista eriarvoisuuttako? Tässähän se ongelman ydin on. Lisäksi vielä sairastavuustilastot kertovat, että syrjäalueilla tautia ja vaivaa on huomattavasti enemmän kuin rintamailla.

T äytyy siis kouluttaa niin paljon hammaslääkäreitä, että niitä kaikissa tapauksissa riittää myös reuna-alueille? Luotettavasta kristallipallosta maksaisi pienen omaisuuden. On näet tulossa robotit. Massatyöttömyys. Bruttokansantuotteen kasvun hitaus. Koulutuspaikkojen puute. Ylioppilaista vain puolelle löytyy opiskelupaikka. Eipä taida poliittisen päätöksentekijän rahkeet kestää hammaslääkärikoulutuksen määrällistä supistamista kun noita terveyskeskusvirkojakin on vielä toistasataa avoinna ja ensi vuonnakin perustetaan 50 uutta. Toisaalta vaikuttaa ilmeiseltä, että nykyinen koulutusmäärä aika äkkiä täyttää virat ja yhä useampi hammaslääkäri joutuu menemään, yksityispraktiikkaan.

J ulkinen valta valittaa resurssikehyksiensä hataruutta ja taitaapa piankin terveyskeskusta ylläpitäviltä kunnilta ja kuntainliitoilta hilliintyä halut perustaa uusia hammaslääkärin virkoja. Kun niitä nytkin on yhtä paljon kuin tavallisia lääkärinvirkoja. Hei mutta otetaanpa hammashuolto sairausvakuutuksen piiriin! Sesam aukene! Mitähän se oikein merkitsisi? Tietenkin SV-maksun nostamista yksityisillä veronmaksajilla ja työnantajilla. Ei raha ilmasta tule. Uuden kansainvälisen taloudellisen järjestyksen seurauksena meilläkin on otettu esiin veroleikkurit, inflaatiotarkistukset, työnantajan sotu-maksujen helpotukset. Kansalle on luvattu verohelpotuksia. Kuka uskoo, että ihan lähitulevaisuudessa saataisiin oikein hammassairausvakuutus, joka tietäisi veroluonteisen maksun korotusta? Suo siellä, vetelä täällä. Paitsi että joka vuosi tulee markkinoille parisataa uutta hammaslääkäriä. Löytyykö työllistämiskeinoja.

H ammasmätää ja ientulehdusta on runsaasti tarjolla. Siis työstä sinänsä ei ole eikä ihan heti tulekaan puutetta. Palkatusta työstä kyllä voi piankin tulla puutetta, mutta ei tämäkään ylipääsemätön probleemi ole. Pannaan suu säkkiä myöten, sillä vaikka Säkkijärvi mennyt on, niin jäihän sentään polkka. Julkisella sektorilla voidaan lisätöihin nyt käytettävät rahat ohjelmoida uudelleen siten, että niillä palkataan valmistuvia hammaslääkäreitä yli varsinaisten kiintiöiden. Optimoidaan hoitoloiden käyttö siirtymällä kaksivuorotyöhön, jolloin ei tarvitse investoida laisinkaan tiloihin ja laitteisiin vaikka hammaslääkärimäärä terveyskeskuksissa kasvaisi lähes kaksinkertaiseksi nykyisestään. Yksityissektorilla jouduttaneen hieman tinkimään katetuotosta markkinatalousmekanismin mukaisesti ja tämä puolestaan elvyttäisi kysyntää, joka taas lisää työllisyyttä. Ei meiltä konstit lopu, sanoi akka kun kissalla pöydän pyyhki. Mutta meillä taidetaan kyllä nyt nostaa kissa pöydälle, vai kuinka.

K ukahan se mahtoikaan sanoa: "Vähän meitä oli, paljon on tullut, tulkoot loputkin!" Lasten ja nuorten hammashuollon suunta on viime vuosina ollut todella rohkaiseva. Hoidon tarve näissä ikäryhmissä laskee ihan silmissä. Hammashuoltohenkilöstön rakenne on muuttumassa järkevämpään suuntaan. Terveyskeskusten virat ovat täyttymässä eikä uusia kovin paljon ole näköpiirissä. Mutta tuo alueellinen eriarvoisuus hammashuoltopalvelusten suhteen? Jotain pitäisi tehdä?

Muutoin olen sitä mieltä, että hammaslääkärikoulutusta tulisi huomattavasti lisätä! Lisäyksen painopisteen tulisi olla täydennys- ja jatkokoulutuksessa. Täydennyskoulutus, jolla ylläpidetään tiedot ja taidot ajan tasalla, on koko hammashuollon tason avain. Tarve tällä alueella Suomen Hammaslääkäriseuran kiitettävästä työstä huolimatta on valtava. Johan se kansanterveyslakikin sanoo, että vähintään kerran kymmenessä vuodessa. Täydennyskoulutuksen kehittämisessä tulisi käyttää hyväksi maamme kaikkia hammaslääketieteen laitoksia, joissa ryhdyttäisiin järjestämään hammaslääkäreille lakien edellyttämiä täydennyskursseja palkallisina. Lisäksi laitosten tulisi suunnitelmien mukaan saada todellinen ohjelmoitu jatko- eli erikoistumiskoulutus käyntiin.

A lueellisten työvoimaongelmien poistamiseksi Oulun ja Kuopion laitokset voisivat toistaiseksi tuottaa uusia hammaslääkäreitä täydellä teholla. Helsingin ja Turun laitokset voisivat supistaa peruskoulutukseen otettavien määrää ja aloittaa jatko- ja täydennyskoulutuksen näin vapautuvien opettajaresurssien puitteissa. Näin voitaisiin turvata laitosten opettajakunnan työllisyys, parantaa hammaslääkärien ammattitaidon tasoa, välttää tarpeettomia virheinvestointeja, jne. Ei konsti mikään ole, kun vain mieleen tulee. Ja jos riittää sitä poliittista tahtoa.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(20) 1032–1036

 

Fluorin vaikutusmekanismit hammaskarieksen ehkäisyssä (62)

 

Ylilääkäri Heikki Tala

 

Perehtyminen fluoritutkimukseen ja tämän hivenaineen ympärillä käytyyn keskusteluun on kuin katsoisi kaleidoskooppiin, joka heijastaa loputtomasti uusia kuvioita kaikissa sateenkaaren väreissä. Jälleen kerran myös Pohjoismaissa on tehty fluorisodan liikekannallepano, rintamalinjat ovat hahmottumassa ja juoksuhautoja kaivetaan. Järeinkin tykistö on jo ampunut ensimmäiset tuli-iskunsa. Sarajevon laukauksina on toiminut WHO:n tuorein päätöslauselma tämän vuoden toukokuulta. WHO:n 31. yleiskokoushan kehottaa jäsenmaita suun sairauksien ehkäisy- ja hoitosuunnitelmissa soveltamaan vesijohtoveden fluorausta ja muita fluorin käyttömuotoja optimaalisen päivittäisen sisällisen ja paikallisen fluorin saannin turvaamiseksi.

P uolentoistasadan maan terveysviranomaiset ovat nyt jo lähes 10 vuoden ajan virallisesti pyrkineet WHO:n puitteissa edistämään tämän elämälle välttämättömänä pidetyn hivenaineen saannin optimointia hampaidenkin terveydelle ihanteelliselle tasolle. Samanaikaisesti tähdennetään, ettei fluori yksin suinkaan ole riittävä hampaiden terveyden turvaamiseksi. Lisäksi tulee käyttää kaikkia muita tutkittuja, tehokkaita ja taloudellisia menetelmiä hammaskarieksen ehkäisemiseksi. Niinpä Suomessakin kansanterveystyön valtakunnallisessa suunnitelmassa painotetaan ravintoja ruokailutottumusten järkeistämistä sekä tehokasta suun hygieniaa fluorin käytön ohella. Fluorin käyttömuodot muodostavat kuitenkin ensiarvoisen tukevan perustan kaikille muille karieksen ehkäisymenetelmille. Tämän vuoksi hammashuoltohenkilöstön tuleekin tuntea mahdollisimman hyvin fluorin vaikutusmekanismit karieksen ehkäisyssä.

T anskan kouluterveydenhoidon lehdessä Kööpenhaminan yliopiston hammaslääketieteen laitoksen tutkija Carsten Bruun on esittänyt erinomaisen katsauksen fluorin käytöstä kariesprofylaksiassa (Fluor i cariesprofylaksen. Skolhygienisk tidsskrift 66(3):42-52, 1978). Seuraavassa esitetään pääkohdat kyseisestä artikkelista.

I ntensiivinen tutkimus viime vuosien aikana on osoittanut, että fluori-ionin kariesta ehkäisevä vaikutus perustuu useihin erilaisiin vaikutusmekanismeihin karieksen patogeneettisessä järjestelmässä (Kuva 1).

Suuontelon mikroflooran, syljen ja tiettyjen ravintotekijöiden yhteisvaikutuksen tuloksena hampaan pintaa peittää jatkuvasti suhteellisen tiukassa oleva plakki (harjauksella kuitenkin irrotettavissa), joka koostuu pääasiassa bakteereista. Monet näistä bakteereista - ennen kaikkea streptokokit synnyttävät nopeasti ja helposti ravinnon käymiskelpoisista hiilihydraateista orgaanisia happoja. Seurauksena happamuus (pH) plakin ja hampaan pinnan välisessä nestefaasissa laskee niin alas, että kiilteen hydroksyyliapatiitti, [Ca 5 (PO4)3OH] alkaa liueta. Hydroksyyliapatiitti muodostaa yli 95 % hampaan kiilteestä. Happamuus voi laskea alle pH 5:n viiden minuutin kuluessa hiilihydraattipitoisen ravinnon nauttimisen aloittamisesta jolloin hydroksyyliapatiitti alkaa merkittävästi liueta. Vapautuneet kalsium- ja fosfaatti-ionit yhtyvät välittömästi syljessä olevien ionien kanssa muodostaen erilaisia kalsium fosfaatteja hampaan pinnalle siinä vaiheessa kun pH happohyökkäyksen loppuvaiheessa alkaa jälleen nousta neutraalitasolle. Elimistö pyrkii tällä tavoin korjaamaan syntyneen vaurion remineralisaation avulla. Jos hiilihydraattien (sokerin) nauttiminen on runsasta ja erityisesti tiheästi toistuvaa, tämä uudelleen mineralisoituminen ei ehdi korjata jatkuvaa demineralisaatiota eli happohyökkäysten aiheuttamia tuhoja. Näin mikroskooppista kiillevauriota seuraa vähitellen näkyvä kudostuho eli "reiän" syntyminen hampaaseen.

H aponmuodostuksen lisäksi plakin bakteerit pystyvät erityisesti sakkaroosista syntetisoimaan polysakkarideja (yksinkertaisten sokerien muodostamia makromolekyyliyhdisteitä), jotka ovat osittain solunsisäisiä amylopektiineja ja osittain solunulkoisia glukaaneja ja fruktaaneja. Solunsisäiset polysakkaridit toimivat bakteerien energiavarastona ja niistä muodostuu "piileviä happovarastoja" niiksi ajanjaksoiksi, jolloin hiilihydraattien nauttiminen on vähäistä. Myös solunulkoisista polysakkarideista (dekstraanit) voi syntyä jonkin verran orgaanisia happoja mutta ennen kaikkea ne liimamaisen olemuksensa vuoksi lisäävät plakin määrää helpottamalla bakteerien kiinnittymistä hampaan pintaan ja toisiinsa.

Sopiva määrä fluoria vaikuttaa tämän prosessin kaikkiin vaiheisiin ja sen kaikilla tasoilla. Fluori lisää kiilteen vastustuskykyä bakteerien tuottamien orgaanisten happojen syövyttävää vaikutusta vastaan (1). Se pystyy myös paikallisesti hampaan pinnalla ehkäisemään kariesprosessia.

Optimipitoisuus fluori-ioneja luukudoksen ja hampaiden mineralisaation aikana edistää hydroksyyliapatiittikiteiden muodostumista. Yksittäiset kokeet osoittavat, että fluori-ioni on välttämätön, jotta yleensä voisi syntyä hydroksyyliapatiittia biologisissa olosuhteissa. Täydellisempi kiteytyminen ilmenee siten, että apatiittirakenne koostuu suuremmista ja tasakokoisemmista kiteistä. Tällaisessa rakenteessa ei esiinny juuri laisinkaan virhemuotoisia kiteitä eikä sisäisiä jännityksiä. Tällainen hammaskiille reagoi heikosti ja on täten vähemmän altis orgaanisten happojen syövytysvaikutukselle. Osa fluori-ioneista sitoutuu lisäksi suoraan hydroksyyliapatiittiin, josta irtoaa hydroksyyliryhmä (-OH) ja syntyy fluoriapatiittia [Ca 5 (P0 4 ) 3 F], joka edelleen tasapainottaa kiderakennetta ja vähentää kiilteen liukoisuutta.

M ineralisoitumisensa jälkeen yksittäiset hampaan kruunut ovat 2-3 vuotta leukaluun sisällä ennen suuhun puhkeamistaan. Tänä aikana tapahtuu jatkuvaa fluori-ionien siirtymistä ympäröivästä follikkelinesteestä kiilteen uloimpaan pintakerrokseen (noin 50 um syvyyteen), joka näin sisältää oleellisesti runsaammin fluoriapatiittia kuin syvemmät kerrokset. Tämähän on hyvin tarkoituksenmukaista karieksen ehkäisyn kannalta. Kuva 2 havainnollistaa eri teitä elimistössä, joiden välityksellä fluori voi päästä hammaskudokseen.

H ampaan puhkeamisen jälkeen voidaan kiilteen uloimman pintakerroksen fluoripitoisuutta edelleen lisätä paikallisilla menetelmillä. Huomionarvoista on, että fluoria sitoutuu huomattavasti enemmän happohyökkäysten aiheuttamiin syöpymiin (initiaalikaries) kuin terveeseen kiilteeseen. Näin saavutetaan syöpymäkohdassa huomattava vastustuskyvyn lisääntyminen uusia hyökkäyksiä vastaan ja karieksen eteneminen tällaisissa riskikohdissa pysähtyy tai hidastuu oleellisesti. Kohonnut fluoripitoisuus vähentää lisäksi kiilteen pintaenergiaa jolloin proteiinien tarttuvuus (affiniteetti) vähenee ja näin plakin kiinnittyminen (adheesio) hampaan pintaan vaikeutuu (3). Fluori pystyy estämään sekä haponmuodostusta (5) että polysakkaridisynteesiä (4). On osoitettu, että alueilla, joiden veden fluoripitoisuus on 1-2 ppm, plakki muodostaa sakkaroosista selvästi vähemmän happoa kuin vähäfluorisilla alueilla. Merkittävän entsyymitoimintoja ehkäisevän vaikutuksen aikaansaaminen vaatisi kuitenkin vähintään 10 ppm fluori-ionikonsentraation, joka ylittää suuresti kudosnesteiden ja myös syljen normaalin pitoisuuden (0.01–0.03 ppm).

P lakissa on kyllä todettu yllättävän korkeita fluoripitoisuuksia; runsasfluorisilla alueilla jopa 50 ppm ja fluoriköyhilläkin alueilla 25 ppm. Tällaiset pitoisuudet olisivat riittäviä ehkäisemään tehokkaasti plakin bakteerien entsyymitoimintoja, jos fluori olisi vapaana ionina. Se ei kuitenkaan ole mahdollista, koska vapaat fluori-ionit kulkeutuvat (diffundoituvat) nopeasti ympäröivään nestefaasiin (sylkeen) merkittävän suuren pitoisuuseron vuoksi. Korkeintaan 2-3 % plakin kokonaisfluorimäärästä on ionimuodossa vastaten 0.5–1.5 ppm, jolla todennäköisesti on selvä - joskin vähäinen - estävä vaikutus bakteerien hapontuotantoon.

U seiden tutkijoiden mukaan plakin ionisoitumaton fluori on sitoutuneena matalamolekylaarisiin yhdisteisiin mahdollisesti kalsiumfosfaattien kanssa, joista fluori voi vapautua pH:n laskiessa. On siis tieteellistä tukea teorialle, jonka mukaan pääosa plakin fluorista on sitoutunut mikrobiensisäisesti, jossa se antientsymaattiseen vaikutukseen perustuen ja/tai bakteerien glukoosin saantia estäen ehkäisee haponmuodostusta (5).

S yljen fluoripitoisuus vaihtelee ravinnon ja juomaveden fluoripitoisuuden mukaan (2). Huolimatta suhteellisen alhaisesta fluoripitoisuudestaan sylki toimii jatkuvana merkittävänä fluorin luovuttajana plakille. Elimistö pyrkii korjaamaan kiilteen hydroksyyliapatiitin liukenemista kariesprosessissa hampaan pinnalla siten, että happohyökkäyksen loppuvaiheessa hampaan pinnalle saostuu kalsiumfosfaattia sekä osittain siten, että syljen toimesta tapahtuu jatkuvaa remineralisaatiota, koska sylki on normaalisti kalsium- ja fosfaatti-ionien ylikyllästämää. Fluori nopeuttaa huomattavasti näitä prosesseja 1 ppm:n tai sitä pienemmissä pitoisuuksissa (6). Fluori-ionin läsnäolo vaikuttaa myös sen, että kalsiumfosfaatin saostuminen hampaan pinnalle tapahtuu pääasiassa hydroksyyliapatiittina ja, jossain määrin fluoriapatiittina jolloin syntyy vähemmässä määrin heikommin pysyviä yhdisteitä kuten dikalsiumfosfaattia tai ektakalsiumfosfaattia.

Kliiniset kokeet ovat osoittaneet, että alkava kariesleesio, joka on aiheutettu kokeellisesti toistuvilla sakkaroosiliuoshuuhteluilla laiminlyömällä samanaikaisesti suun hygienia, saadaan häviämään (paranemaan) noin neljässä viikossa päivittäisillä fluorihuuhteluilla yhdistettynä tehokkaaseen suun hygieniaan.

F luorin kariesta ehkäisevä vaikutus perustuu siis useisiin erilaisiin vaikutusmekanismeihin karieksen patogeneettisessa järjestelmässä. Tällä hetkellä ei vielä ole mahdollista tarkoin määrittää yksittäisten vaikutusmekanismien merkitystä tässä kokonaisuudessa. Epidemiologiset tutkimukset ovat kuitenkin selvästi osoittaneet, että jatkuva fluorin, saanti sekä ennen että jälkeen hampaan puhkeamisen on tarpeen maksimaalisen kariesreduktion saavuttamiseksi. Talousveden fluoripitoisuuden optimointi noin 1 ppm tasolle on ainoa menetelmä, joka kattaa edellä mainittujen vaikutusmekanismien koko spektrin ja joka sen perusteella on tehokkain tunnettu menetelmä. Veden fluoraus onkin ylivoimaisesti laajimmin käytetty menetelmä optimaalisen fluorin saannin turvaamiseksi. Kokeilut maidon ja suolan fluorauksesta ovat antaneet lupaavia tuloksia. Näiden menetelmien käyttöönottoa vaikeuttavat annosteluongelmat, koska veden luonnollinen fluoripitoisuus vaihtelee laajoissa rajoissa eri alueilla ja jopa saman paikkakunnan sisälläkin. Toisaalta esimerkiksi suomalaisten suolan kulutus on maailman korkeimpia ja terveydelle haitallisen suurta, joten terveysviranomaiset eivät pidä tarkoituksenmukaisena tavallisen keittosuolan käyttämistä fluorin kuljettimena. Suomessa on parhaillaan tulossa markkinoille ns. mineraalisuola, jossa on korjattu monia NaCI:n terveydellisiä haittoja. Olisikin perusteltua käynnistää kokeilut tämän aineen soveltuvuudesta fluorin kuljettimena niillä alueilla maassamme, joissa veden fluoraus ei tule kysymykseen. Fluoritablettien käyttö saattaa tuottaa 20–60 % kariesreduktion. Maksimitehon saavuttaminen edellyttää tablettien säännöllistä käyttöä koko hampaiden mineralisaation ajan eli noin 15 vuoden ajan. Tämä on osoittautunut vaikeaksi toteuttaa. Fluoritablettien käyttöä tulisi kuitenkin kaikin tavoin edistää niin kauan kuin ”automaattisia” fluorin jakelumenetelmiä ei vielä ole saatu käyntiin. Norjan kokemukset osoittavat, että tablettipreventiollakin on saavutettavissa merkittäviä tuloksia valtakunnallisesti.   

F luorin paikallisista käyttömuodoista tärkeimmäksi on noussut fluorihammastahnat. Kehitys tällä alueella Suomessa on ollut uskomaton (Kuva 3). Noin 15 vuodessa hammastahnojen myynti on noussut 190 tonnista vuodessa peräti 860 tonniin tänä vuonna ja samanaikaisesti fluoripitoisten tahnojen osuus on kasvanut 15 %:sta 95 %:iin. Saattaakin olla mahdollista, että fluoriliuoshuuhtelut, penslaukset ja lakat voidaan lähitulevaisuudessa kohdistaa pääasiassa vain karieksen riskiryhmiin.

Kiivaana lainehtinut fluorikeskustelu on saattanut ajoittain himmentää karieksen ehkäisyn koko kuvaa. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että nykyisten ravintotottumusten vallitessa fluori on kariesprevention kulmakivi, jonka varaan tulee rakentaa kaikki muut ehkäisevät toimet. Tämän vuoksi on tärkeää, että hammashuoltohenkilöstö jatkuvasti kartuttaa fluoritietojaan. Aineistoa totisesti löytyy!

 

Kirjallisuusluettelo saatavissa kirjoittajalta.

Osoite: Heikki Tala

Lääkintöhallitus PL 224 00531 Helsinki 53

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(3) 138–140

 

Muistio kliinisen hammashoidon erikoisalasta (63)

 

Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta on kokouksessaan 21.12.1977 hyväksynyt tämän muistion lähtökohdaksi kehitettäessä kliinisen hammashoidon erikoishammaslääkärin koulutusta. Muistioon sisältyy yhtenä osana ylimenokauden pätevyysvaatimukset, jotka on jäljempänä esitetty erikseen. Muistion on laatinut työryhmä

 

A. Scheinin, H. Tala, T. Tuominen.

 

 

 

 

Johdanto

Hammaslääkärikoulutuskomitea (KoM 71: A 16) on WHO:n asian­tuntijoiden esittämiin perusteisiin vii­taten katsonut hammas- ja suukirur­gian, hampaiston oikomishoidon, hammashuollon ja säilyttävän ham­mashoidon erikoisalojen perustamisen tarpeelliseksi. Komitea ei ole pitänyt tätä suurempaa spesialiteettien määrä realistisena.

Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta on tähän mennessä vahvistanut ylimenokauden vaatimukset kolmen ensiksi mainitun erikoisalan osalta ja on käsitellessään neljännen spesialiteetin tarpeellisuutta ehdotta­nut sen nimeksi "kliininen hammashoito", jota myös LATOS ja Suomen Hammaslääkäriliiton hallitus ovat puol­taneet.

Seuraavassa on esitetty kliinisen hammashoidon erikoisalan tavoitteet, perustelut tämän spesialiteetin tarpeellisuudesta, ehdotus ylimenokau­den määräyksiksi sekä luonnos kliini­sen hammashoidon erikoishammaslääkärin tutkinnon, erikoisesti sen sisältämän teoriaopetuksen sisäiseksi rakenteeksi.

 

Tavoitteet

Kliinisen hammashoidon jatkokoulutuksen yleisenä tavoitteena on diagnostiikan ja hoidon suunnittelun tason nostaminen huomattavasti peruskoulutusta syvällisemmäksi sekä erikoisalaan liittyvän kokonaisvaltaisen hoidon hallitseminen.

Kliinisen hammashoidon erikoishammaslääkärillä tulee olla:

1. kyky omaan erikoisalaansa kuuluvien kehityshäiriöiden ja sairauksien diagnosointiin,

2. perehtyneisyys diagnostisten tutkimusten suorittamiseen ja arviointiin kliinisten, radiograafisten, mikrobiologisten ja biokemiallisten määritysten osalta,

3. kyky soveltaa suutautiopin, ravitsemusopin, sisätautiopin ja kliinisen farmakologian tietoutta omalla erikoisalallaan,

4. valmius suunnitella purentaelimen sairauksien kokonaisvaltainen hoito ja toteuttaa erikoisalaan. liittyvä hoito,

5. perehtyneisyys oman sairauksien ehkäisyyn.

Muilta osin tavoitteet vastaavat erikoishammaslääkärikoulutuksen yleistavoitteita.

 

Perustelut erikoisalan tarpeellisuudesta

Hammashoidon alueella on vaativan diagnostiikan j a hoidon suunnittelun tarve, jota ei voida peruskoulutuksen tasolla saavuttaa. Kliinisen hammashoidon spesialistien kouluttaminen ensisijaisesti diagnostista ja suunnitteluvalmiutta vaativan kokonaishoidon suorittamiseen mahdollistaa vaativan hammashoidon toteuttamisen kansanterveydellisesti merkittävässä määrin.

Kliinisen hammashoidon spesialiteetin painottuessa diagnosointi-, suunnittelu- ja kokonaishoitovoittoiseksi tarvitaan alan erikoishammaslääkäreitä varsinkin suurissa ja keskikokoisissa terveyskeskuksissa, sairaalalaitoksessa ja yksityishammaslääkärisektorin ryhmävastaanotoilla.

Erikoishammaslääkärikoulutuksen ja täten myös kliinisen hammashoidon erikoishammaslääkärille asetettu yleistavoite toimia työryhmän johtajana edistää eriytymistä edulliseksi katsottavaan suuntaan; tämä sallii kliinisen hammashoidon spesialistin toimimisen kliinisten toimintojen johtajana. Sisällöltään joustavana kliinisen hammashoidon erikoisala yhdessä jo perustettujen spesialiteettien kanssa antaa mahdollisuuden ratkaista tarkoituksenmukaisesti väestön kaikki erikoishammashoitoa vaativat ongelmat.

Ilman kliinisen hammashoidon spesialiteettia joutuvat keskeisimmät hammaslääketieteen alat jo hyväksyttyjä spesialiteettialoja huonompaan asemaan koulutuksen, virkauran mahdollisuuksien ja palkkauksen suhteen. Tämä synnyttää nopeasti hammaslääketieteen ja kansaterveydenkin kannalta epäedullista vinoutumaa erikoisaloille hakeutumisessa.

 

Luonnos esitykseksi kliinisen hammashoidon varsinaiseksi koulutusohjelmaksi

Tutkinto järjestetään erikoisalakohtaisin koulutusohjelmin, joissa pyritään yhteisen yleisopetuksen ja alakohtaisen erityisopetuksen antamiseen. Koulutus järjestetään, kuten asetuksessa erikoishammaslääkärin tutkinnosta säädetään.

Opetusministeriön 20.3.1975 asettaman Lääketieteellisen alan tutkinnonuudistuksen ohjaus- ja seurantaprojektin (LATOS) ehdotuksessa erikoislääkäritutkinnoksi on esitetty teoriaopetuksen laajuudeksi vähintään 220 tuntia, jota LATOS on ehdottanut myös erikoishammaslääkäritutkinnon teoriaopetuksen vähimmäisvolyymiksi.

Kliinisen hammashoidon erikoishammaslääkärin tutkintoon sisältyvän teoriaopetuksen järjestäminen LATOKSEN ehdotuksen mukaisesti on käytännössä toteutettavissa seuraavassa esitetyn suunnitelman mukaisesti:

Korkeakouluissa suoritettava tutkinto järjestetään siten, että kestoltaan 3-vuotinen opetus ryhmitetään kahteen pääjaksoon, yhteiseen yleisopetukseen ja alakohtaiseen erityisopetukseen, joiden kesken ei ole jyrkkää porrastusta.

Yhteinen yleisopetus:

Tähän jaksoon sisältyvät seuraavat teoriajaksot (ehdotus):

–  Kliininen diagnostiikka

–  Radiologinen diagnostiikka

–  Kliinis-kemiallinen diagnostiikka

–  Mikrobiologinen diagnostiikka

–  Kliininen farmakologia Suutautioppi

–  Ravitsemusoppi

–  Sisätautioppi

–  Endodontia

–  Hammas- ja leukaprotetiikka

–  Kariologia ja kariesprofylaksia

–  Kliininen purentafysiologia

–  Paradontologia ja parodontoprofylaksia

–  Pedodontia

Yhteensä 220-260 t

 

Tämän lisäksi yleisopintoihin voidaan sisällyttää muiden erikoisalojen koulutusta soveltuvin osin.

Alakohtainen erityisopetus:

Opetusta annetaan seuraavilla kliinisen hammashoidon spesialiteettiin sisältyvillä aloilla:

–  Endodontia

– Hammas- ja leukaprotetiikka

– Kariologia ja kariesprofylaksia

– Kliininen purentafysiologia

– Parodontologia ja parodontoprofylaksia

– Pedodontia

– Radiologinen ja kliininen diagnostiikka

 

Käytännöllinen perehtyminen yllä esitettyihin kliinisen hammashoidon aloihin muodostaa tutkinnon rungon. Palvelujakson tulee muodostua monipuoliseksi, ottamalla huomioon kliinisen hammashoidon spesialiteetin kaikki osa-alueet sekä spesialiteetin yleiset tavoitteet. Käytännön perehtyminen voi tapahtua painotetusti yhdellä tai useammalla osa-alueella, joilla erikoistumisvirassa olevalle annetaan alan tieteellistä ja ammatillista jatkokoulutusta edellisessä mainitun yhteisen opetuksen lisäksi.

Tässä esityksessä on alakohtaisen teoriaopetuksen laajuus jätetty määrittelemättä. Yhteiset teoriaopetuksen jaksot osoittavat kuitenkin, että riittävää jatkokoulutusvalmiutta on jo tällä hetkellä olemassa erityisesti kliinisen hammashoidon erikoishammaslääkärin tutkinnon alalla.

 

Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta:

 

KLIINISEN HAMMASHOIDON SPESIALITEETIN PÄTEVYYSVAATIMUKSET YLIMENOKAUDEN AJAKSI

 

Hammaslääkärien spesialiteettineuvottelukunta on kokouksessaan 21. joulukuuta 1977 päättänyt vahvistaa ylimenokauden pätevyysvaatimukset kliinisen hammashoidon erikoishammas-lääkärinoikeuden myöntämistä varten.

Kliinisen hammashoidon spesialiteettia myönnettäessä lääkintöhallitus soveltaa seuraavia pätevyysvaatimuksia:

 

Kliinisen hammashoidon spesialiteetti voidaan ylimenokauden aikana myöntää 10 vuotta hammaslääkärin ammattia harjoittaneelle, joka lisäksi täyttää seuraavassa esitetyt vaatimukset:

 

1. Kliinisen hammashoidon spesialiteetti voidaan hakemuksesta myöntää

a) kliiniseen spesialiteettiin sisältyvän alan

- professorille, apulaisprofessorille, professorin virkaan päteväksi julistetulle tai dosentille,

- opettajan, apulaisopettajan, osastonhammaslääkärin tai yliassistentin toimessa vähintään 5 vuotta viimeisten 10 vuoden aikana palvelleelle

b) vähintään 6 vuotta viimeisen 10 vuoden aikana kliiniseen spesialiteettiin sisältyvällä alalla assistenttina toimineelle sekä hammaslääkärille, joka on harjoittanut kliiniseen spesialiteettiin sisältyvällä alalla praktiikkaa vähintään 10 vuoden ajan, toiminut alan täydennys- ja jatkokoulutuskurssien pitäjänä, ja/tai luennoitsijana tai muuten voi osoittaa erityisesti perehtyneensä alaan

b) osallistuminen ulkomailla täydennys- ja jatkokoulutukseen

2. Hakijan tulee vaadittaessa osoittaa spesialiteettineuvottelukunnan antamien ohjeiden mukaisin dokumentein toimintansa kliinisen hammashoidon alueella.

3. Spesialiteettia myönnettäessä otettakoon lisäansiona huomioon

a) osallistuminen kotimaassa kliiniseen spesialiteettiin kuuluvien alojen täydennys- ja jatkokoulutukseen

b) osallistuminen ulkomailla täydennys- ja jatkokoulutukseen.

4. Spesialiteettia myönnettäessä voidaan kohdassa 1 b mainittu toiminta täydennys- ja jatkokurssien pitäjänä ja/tai luennoitsijana toimiminen korvata diagnosointi-, suunnittelu- ja hoitovalmiutta osoittavalla erillisellä kuulustelulla.

 

Ylimenokauden määräykset ovat voimassa toistaiseksi. Ylimenokauden pätevyysvaatimusten perusteella ei samalle henkilölle myönnetä erikoishammaslääkärinoikeutta useammalle kuin yhdelle kliiniselle (hammas- ja suukirurgia, hampaiston oikomishoito, kliininen hammashoito) erikoisalalle. Yhden vuoden ajan näiden määräysten julkistamisesta kliinisen hammashoidon spesialiteetti voidaan myöntää ilman laissa mainittua spesialiteettikuulustelua. Hakemukset osoitetaan lääkintöhallitukselle, PI 223, -00531 Helsinki 53. Hakemus laaditaan lääkintöhallituksen lomakkeelle no 111 "Hakemus erikoislääkärin oikeuden myöntämiseksi", jota saa Valtion painatuskeskuksesta, puh. 90-539 011.

 

Kliinisen hammashoidon spesialiteetti aiheutti eniten keskustelua ja pohdintaa. Valinta oli tehtävä kahden päälinjan välillä. Ruotsi oli lähtenyt lukuisten erillisten spesialiteettien linjalle ja se sai kannatusta myös meillä. Lopulta kuitenkin päädyttiin yhteen kliinisen hammashoidon erikoishammaslääkärin oikeuden myöntämiseen kuitenkin niin, että erikoistuva saattoi valita oman painoalueen. Joka tapauksessa nyt päädyttiin siihen, että ylimenokauden pätevyysvaatimuksien julkistamisen pehmentämiseksi edellytettiin professorikunnan, Hammaslääkäriliiton ja lääkintöhallituksen laativan yllä olevan kirjoituksen Hammaslääkärilehteen.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1978 25(5) 263–273

 

Fluori suomalaisessa tutkimustyössä ja ammattikirjallisuudessa (64)

 

Terveyskeskushammaslääkäri Annu Koistinen, Helsinki

Ylilääkäri Heikki Tala, Lääkintöhallitus

 

"Possibly no other public health measure has received as much competent research as that which has been devoted to fluoridation. Every professional person should be familiar with these basics, so that he may meet his obligation to those open-minded and concerned persons who want to know what is fact and what is fancy about one of the most important public health developments in recent years. (Albert L. Russell)

 

Ensimmäiset fluorin ja hammaskudoksen välistä yhteyttä selvittävät tutkimukset julkaistiin jo viime vuosisadan lopulla. Varsinaisen fluoritutkimuksen hammaslääketieteessä voitaneen kuitenkin katsoa alkaneen amerikkalaisen hammaslääkärin Frederick McKayn aloittaessa vuonna 1908 hampaiden laikkukiilteisyyden syiden selvittämisen. Jo vuonna 1928 McKay oli niin vakuuttunut siitä, että sama tekijä vedessä, joka aiheutti laikkukiilteisyyttä, omasi myös kariesta ehkäisevän vaikutuksen, että hän julkaisi käsityksensä Amerikan Hammaslääkärilehdessä. McKayn työtoveri ja työn jatkaja Trendley Dean pystyi osoittamaan, että tämä tekijä vedessä oli fuori-ioni. Tämän jälkeen aloitettiin tiivis fluoritutkimus eri puolilla maailmaa.

 

Irene Campbell Kettering Laboratory'ssa julkaisi vuonna 1963 yli 8.000 lyhennelmää vuoteen 1958 mennessä tehdyistä fluoritutkimuksista. Tutkimustyö on jatkunut keskeytyksettä tähän päivään saakka ja pari vuotta sitten Maailman terveysjärjestön ilmoituksen mukaan tutkimusraporttien määrä ylitti 20.000 rajan. Alkuperäistutkimusraporttien määrä on niin mittava, että useat tieteelliset järjestöt ovat 1970-luvulla julkaisseet niistä laajoja yhteenvetoja ja kokoomateoksia, jotta yleiskuvan saaminen fluorista olisi helpompaa.

Suomalainen fluoritutkimus on käynnistynyt yllättävän varhain. Ensimmäiset nyt todetut julkaisut ovat vuodelta 1928 ja niissä käsitellään maaperän fluoripitoisuutta.

 

Sen jälkeen kun Yhdysvalloissa vuonna 1945 ryhdyttiin vesijohtoveden fluoraukseen, alkoi fluorin ympärillä myös kiihkeä keskustelu, joka on jatkunut tähän päivään saakka. Myös suomalaisessa julkisessa sanassa on keskusteltu runsaasti fluorista ja fluorauksesta. Keskustelussa on silloin tällöin esitetty, että fluorista ei tiedetä riittävästi tai että asiaa ei ole tutkittu meidän olosuhteissamme. Lääkintöhallituksessa on tämän vuoksi katsottu tarpeelliseksi julkaista luettelo Suomessa tehdyistä fluoritutkimuksista sekä ammattikirjallisuudessa esiintyneistä fluoria koskevista artikkeleista. Työ aloitettiin talvella 1976 luetteloimalla lääkintöhallituksessa oleva aineisto. Sen jälkeen aineistoa ryhdyttiin järjestelmällisesti täydentämään eri kirjastojen ja alan tutkijoiden myötävaikutuksella.

 

Työn kestäessä tutustuttiin alan kirjallisuuteen seuraavissa kirjastoissa ja laitoksissa:

Helsingin yliopisto:

- Pääkirjasto

- Elintarvikekemian ja -teknologian laitoksen kirjasto

- Hammaslääketieteen laitoksen kirjasto

- Kansanterveystieteen laitoksen kirjasto

- Lääketieteellinen keskuskirjasto Maatalouskirjasto

- Metsätalon kirjasto

Eläinlääketieteellinen korkeakoulu, Helsinki

Geologisen tutkimuslaitoksen kirjasto, Otaniemi

Oulun yliopiston kasvitieteen laitos

Teknillisen korkeakoulun pääkirjasto, Otaniemi

Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen pääkirjasto, Otaniemi

Työterveyslaitoksen kirjasto, Helsinki

Vesihallitus, Helsinki

Kemira Oy, Helsinki ja Oulu

Veitsiluoto Oy, Kemi

 

Fluoritutkimukseen liittyvää kirjallisuutta ei ole maassamme aikaisemmin luetteloitu. Tämän vuoksi automaattiseen tietojenkäsittelyyn perustuvista hakujärjestelmistä ei ole ollut sanottavaa apua, vaan työ on jouduttu tekemään käsityönä kirjasto kirjastolta. Näin ollen on mahdollista, että joitakin merkittäviäkin artikkeleita on jäänyt tämän luettelon ulkopuolelle, ja tekijät ovat kiitollisia lisätiedoista luettelon täydentämiseksi.

Aineiston keruu tuotti yli 300 tutkimusraporttia tai asiantuntijoiden kirjoittamaa artikkelia tieteellisissä julkaisuissa ja ammattikirjallisuudessa. Tämän luettelon laatimisen tarkoitus on ollut kerätä mahdollisimman kattavasti suomalaiset fluoria koskevat tutkimusraportit ja artikkelit. Sen sijaan ei ole laisinkaan pyritty kerätyn aineiston kriittiseen tarkasteluun ja arviointiin, vaan se jää asiasta kiinnostuneiden itsensä tehtäväksi.

Tähän luetteloon ei ole otettu mukaan niitä lausuntoja joita lääkintöhallituksen pysyvät asiantuntijat ovat lääkintöhallitukselle pyynnöstä laatineet. Samoin on jätetty luettelon ulkopuolelle muiden virastojen ja laitosten lausunnot ja selonteot. Niin ikään on jätetty käsittelemättä kokonaan se erittäin laaja fluoria koskeva kirjoittelu, joka vuosien varrella on esiintynyt sanoma- ja aikakauslehdistössä. Viimeksi mainittu aineisto saattaisi olla mielenkiintoinen lisä siihen kansainväliseen käyttäytymistieteelliseen kirjallisuuteen, joka liittyy vesijohtoveden fluorauskysymykseen.

Aineisto on ryhmitelty aiheen mukaisesti siten, että kussakin ryhmässä artikkelit on esitetty tekijän/tekijöiden nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä. Kukin artikkeli on luetteloitu vain kerran. Useat artikkelit sisältävät kuitenkin muihinkin ryhmiin kuuluvaa asiaa ja tästä syystä kirjallisuusviitteen lopussa on sulkeissa se/ne ryhmät, joihin kyseinen artikkeli voisi myös kuulua.

Artikkelit on ryhmitelty sisältönsä perusteella seuraavasti:

1. Fluori Suomen maaperässä ja vesistöissä (46 artikkelia)

2. Fluorin ympäristövaikutukset (38)

3. Fluori ravintoaineissa ja elintarvikkeissa (14)

4. Fluorin aineenvaihdunta ja vaikutus elimistöön (34)

5. Fluorin vaikutus hampaisiin (58)

6. Juomaveden fluori ja hammassairaudet. (13)

7. Vesijohtoveden fluoraus (53)

8. Paikalliset fluorin käyttömuodot (22)

9. Elintarvikkeiden fluoraus (13)

10. Fluoriyhdisteiden valmistus ja fluorianalytiikka (18)

 

Kirjeenvaihto kirjoittajille osoitteella:

Lääkintöhallitus PI 223 00531 Helsinki 53

 

Tämän artikkelin tarkoitus oli kartoittaa Suomessa tehtyjä fluoriin liittyviä tutkimuksia. Minulle oli yllätys, että löysimme yli 300 artikkelia. Kun siihen lisätään kymmenettuhannet muualla tehdyt tutkimusraportit ja muut kirjoituksest, niin olisi saattanut kuvitella, että tietoja fluorauksen perustaksi olisi ollut ylenmäärin. Mutta tässä asiassa eivät toimineet mitkään normaalit säännöt. Olisi varmaan pitänyt lukea lääkintöhallituksen edellisen pääjohtajan, professori Niilo Pesosen muistelmat ”Lääkärinä ja virkamiehenä”. Pesonen kirjoittaa näin: Taistelu juomaveded fluorisointia vastaan - uskonsotaako?

”Eri puolilla maailmaa ja myös meillä suoritetuissa lukuisissa tutkimuksissa oli todettu, että juomaveden fluoripitoisuudella oli tärkeä osuus hammassairauksien, erityisesti hammasmädän, ehkäisyssä.”

”Ammuimme todella raskaalla tykistöllä koska tiesimme olevamme oikealla asialla. Hammasmädän etenemiselle oli vihdoinkin asetettava sulku.”

”Suosituksemme ei kuitenkaan kaikkia miellyttänyt. Jonkinlainen vastustus oli tietysti odotettavissa varsikin niiden taholta, jotka tahtoivat pitää edes juomaveden koskemattomana luonnontuotteena. Seilvityksemme siitä, että juomavesi useilla maamme paikkakunnilla sisälsi paljon enemmänkin fluoria kuin mitä me olimme suositelleet, tuntui kaikuvan kuuroille korville. Vaikka alan asiantuntijat antoivat täyden tukensa kansan valistamiseksi, jäi minulle kuitenkin sellainen tunne, että vastustus siitä pikemminkin vain kiihtyi.”

Pesonen esitti toivomuksensa näin: ”Toistaiseksi jäivät jatkotoimenpiteet suomalaisten hammassairauksien estämiseksi juomaveden fluorauksen avulla vähäisiksi. Toivottavasti tulevaisuudessa saadaan asia niin varmistetuksi, että menetelmää voidaan ryhtyä kiireellisesti toteuttamaan.”

Minä kyllä yritin parhaani, mutta jouduin toteamaan, että Pesosen sanat vastuksesta jäivät voimaan ja toiveemme ei toteutunut. Toivottavasti tulevaisuudessa?

 

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1979 26(17) 968-970

 

Käsityksiä hampaiden harjaamisesta ja sokerin vaikutuksesta hampaisiin (65)

 

Aikuisväestön Terveyskasvatustutkimus I

Lääkintöhallitus

 

JOHDANTO

H ammassairaudet - hampaiden reikiintyminen (karies) ja -hampaiden kiinnityskudossairaus - ovat yleisimpiä kansantautejamme. Niiden hoito vaatii noin kymmenen prosenttia terveydenhuoltomme kokonaisvoimavaroista. Nykyisin hyväksytyn käsityksen mukaan hampaan pinnalle kasvava bakteeripeite (plakki) aiheuttaa nämä sairaudet. Ne ovat myös voimakkaasti sidoksissa elintapoihin ja ovat lähes kokonaan ehkäistävissä.

H ampaiden reikiintyminen syntyy siten, että hampaan pinnalla oleva bakteerikerrostuma muodostaa ravinnon käymiskelpoisista hiilihydraateista - erityisesti tavallisesta sokerista happoja, jotka syövyttävät hammaskudosta. Mitä useammin sokeria tai sokeripitoisia tuotteita nautitaan päivän mittaan, sitä useammin hammas altistetaan happojen syövytysvaikutukselle.

I entulehdus ja sitä seuraava hampaita kiinnittävien ja tukevien kudosten tuhoutuminen aiheutuvat ienrajoissa ja - taskuissa olevan bakteerikerrostuman erittämistä solumyrkyistä ja entsyymeistä. Syvimmät bakteerikerrokset kuolevat ja niihin saostuu kalkkia, jolloin ikenien alle syntyy kovaa hammaskiveä. Hammaskivi on erinomainen kiinnitysalusta uudelle bakteerikasvustolle, joka näin työntyy yhä syvemmälle ientaskuun tuhoten hitaasti ja oireettomasti, hammasta leukaluuhun kiinnittävät sidekudossäikeet ja hammasta ympäröivän luukudoksen. Hampaiden kiinnityskudossairaus on aikuisilla yleisin hampaan menettämisen syy.

H ampaiden reikiintymistä voidaan tehokkaasti ehkäistä rajoittamalla sokeria sisältävien tuotteiden nauttimista mahdollisimman harvoihin kertoihin päivittäin, vahvistamalla hammasta fluorin avulla kestämään paremmin happojen syövytysvaikutusta ja jossain määrin vähentämällä bakteerien määrää hampaan pinnalla hammasharjan avulla.

Hampaiden kiinnityskudossairauden ehkäisemiseksi on käytettävissä vain yksi tehokas keino, eli bakteerikerrostuman poistaminen ienrajoista ja -taskuista hammasharjan ja muiden suuhygieniavälineiden avulla.

S uun hygienian tärkein tavoite on hampaita vaurioittavan bakteeriker­rostuman synnyn ehkäiseminen ja jo mahdollisesti muodostuneen bakteeri­peitteen poistaminen. On todennä­köistä, että näiden perusasioiden tunteminen auttaa ymmärtämään ravintosuosituksia ja ohjaa huolelliseen hampaiden puhdistamiseen. Tämän vuoksi haluttiin selvittää aikuisväestön äsityksiä harjauksesta ja sokerin­ vaikutuksesta tiedustelemalla:

– Minkä vuoksi Teidän mielestänne hampaita pitäisi harjata?

– Mikä Teidän mielestänne on syynä siihen, että sokeri aiheuttaa hampaiden reikiintymistä?

 

TULOKSET

H ampaiden harjausta koskevaan kysymykseen saadut vastaukset ryhmiteltiin sisällön mukaan seitsemään ryhmään (taulukko 1 ja 2). Ryhmiin 1-3 kuuluvia vastauksia voidaan pitää lähinnä oikeina, ja kaikista vastaajista noin 28 % kuului näihin ryhmiin. Useimmat vastaajat eli noin 40 % piti hampaiden harjaamista tarpeellisena reikiintymisen ehkäisemiseksi. Muita syitä esitti noin kolmannes (32 %) vastaajista ja vain yksi prosentti ei osannut sanoa, miksi hampaita pitäisi harjata. Naisten vastauksista oli hieman suurempi osa oikeana pidettävien ryhmissä kuin miesten (taulukko 1).

N uoret aikuiset olivat selvästi paremmin perillä hampaiden harjauksen tarkoituksesta kuin vanhemmat ikäryhmät. Mielenkiintoista on kuitenkin todeta, että myös nuorin ikäryhmä (15–24-vuotiaat) esitti useimmin reikiintymisen ehkäisyn harjauksen motiiviksi (taulukko 1).

K untamuodolla ei näytä olevan merkitystä. Muissa kunnissa asuvilla oli suunnilleen samantapainen vastausten jakauma kuin kaupunkilaisilla.

P alkansaajien alimmat tulotasot painottivat reikiintymisen osuutta harjauksen tarpeellisuudessa. Oikeiksi luonnehdittavia vastauksia oli noin 8 prosenttiyksikköä enemmän korkeimmassa tuloluokassa muihin luokkiin verrattuna.

A limman ja ylimmän koulutustason välillä oli varsin pienet erot vastauksien jakautumassa. Alin koulutustaso painotti reikiintymistä harjauksen motiivina.

K ysymykseen "Miksi sokeri aiheuttaa hampaiden reikiintymistä?" saatiin kolme toisistaan selvästi poikkeavaa vastausryhmää (taulukko 2). Runsaalla kolmanneksella (36 %) oli kutakuinkin oikea käsitys sokerin osuudesta hammaskarieksen syntyyn. Toiset 36 % esitti sokerin osuudesta hampaiden reikiintymisessä vastauksia, joita ei voida pitää nykyisen karieksen synty teorian mukaisina. Runsas neljännes (28 %) ei osannut sanoa, miksi sokeri aiheuttaa hampaiden reikiintymistä. Vastauksissa ei ollut olennaista eroa sukupuolten välillä (taulukko 2). Miehillä oli ”ei-osaa-sanoa” -vastauksia hieman enemmän kuin naisilla.

 

I kä vaikutti vastauksiin siten, että nuorimmalla ikäryhmällä (15–24-vuotiaat) oli useimmin oikeat tiedot sokerin merkityksestä kariek­sen syntyyn, mutta toisaalta tässä ryhmässä oli myös korkein osuus niitä, jotka eivät osanneet sanoa asiaan mitään.

K untamuodolla ei näytä olevan muuta vaikutusta kuin että kaupunkilaisista ”ei-osaa-sanoa” -vastauksen antoi 6 prosenttiyksikköä vähemmän kuin muiden kuntamuotojen asukkaista.

T ulotasolla oli voimakas vaikutus oikeiden vastauksien määrään; korkeimman tulohsaajaryhmän tiedot olivat yli neljä kertaa useammin oikeat kuin alimman tulonsaajaryhmän. ”Ei-osaa-sanoa” -vastauksien osuudessa sen sijaan ei tuloilla näytä olevan merkitystä.

K oulutustasolla on voimakas vaikutus sekä tietojen oikeellisuuteen että ”ei-osaa-sanoa” -ryhmään. Korkeimmissa koulutusryhmissä oikeat tiedot olivat yli kolme kertaa yleisemmät ja ”ei-osaa-sanoa” -vastaukset kaksi kertaa vähäisemmät kuin alimman koulutustason ryhmässä.

 

POHDINTAA

Kahden haastattelukysymyksen perusteella ei voi tehdä pitäviä päätelmiä aikuisväestön käsityksistä hampaiden terveydenhoidosta. Avoimeen kysymykseen annettujen vastausten luokitteluun sisällön perusteella sisältyy sinänsä monia virhelähteitä. Edellä esitetyt tulokset ovat ainoastaan suuntaa antavia. Näistä varauksista huolimatta tulokset viittaavat siihen, että aikuisväestö tuntee huonosti hampaiden terveydenhoidon perusteita. Lähes puolet aikuisikäisestä väestöstä pitää hampaiden harjauksen tärkeimpänä vaikutuksena reikiintymisen ehkäisemistä. Hammashuoltohenkilöstön terveyskasvatus on ollutkin aivan viime aikoihin asti tämän suuntaista.

Useat uusimmat tutkimukset näyttävät, kuitenkin osoittavan, että hampaiden harjauksella sellaisena kuin väestö sen nykyisin toteuttaa, ei ole kovin suurta merkitystä reikiintymisen ehkäisijänä. Sen sijaan hampaiden harjauksen merkitys on ehdottoman ratkaiseva ientulehduksen ja hampaiden kiinnityskudossairauksien ehkäisyssä. Merkille pantavaa on kuitenkin se, että lähes jokainen haastateltu osasi antaa jonkin vastauksen harjausta koskevaan kysymykseen.

Varsin huolestuttavalta tuntuu sen sijaan se, että melkein kolmannes aikuisikäisestä väestöstä ei osaa antaa minkäänlaista selitystä sokerin osuudesta hampaiden reikiintymiseen. Tämän lisäksi runsaalla kolmanneksella vastaajista oli sokerin osuudesta karieksen syntyyn käsitys, joka ei vastaa nykyisin oikeana pidettyä.

 

Tämä tutkimus antaa aihetta

1) tehostaa aikuisväestöön suunnattua hampaiden terveyttä koskevaa terveyskasvatusta

2) tarkistaa nykyisen hammasterveyskasvatuksen keskeistä sanomaa

3) painottaa hampaiden terveyden kannalta, tärkeimpien sairauksien hammaskarieksen ja hampaiden kiinnityskudossairauksien - syntyyn liittyviä keskeisiä tekijöitä, joihin väestö itse voi vaikuttaa.

 

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1979 26(8) 1032

 

Suun terveydenhuolto Euroopassa (66)

 

Oral health services in Europe, by J. Kostlan, Copenhagen, WHO Regional Offices for Europe, 1979

(WHO Regional Publications, European Series No. 5.- ISBN 92 9020 105 3) 141 p.

Kirjaa voi tilata esim. Akateemisesta Kirjakaupasta, Keskuskatu 2, 00101 Helsinki 10. Puh. 90–651122.

WHO:n selvitys: Uusia lähestymistapoja suun terveydenhuollossa.

 

E urooppalaiset ovat lisääntyvässä määrin tiedostamassa säännöllisen ja monipuolisen suun terveydenhuollon merkityksen. He ymmärtävät, että hyvä suun ja hampaiden terveys on oleellista sekä normaaleille elintoiminnoille, psyykkiselle hyvinvoinnille että menestykselliselle sosiaaliselle sopeutumiselle.

W HO:n Euroopan aluetoimiston entinen hammashuollon johtaja tri J. Kostlan on laatinut Euroopan suun terveydenhuollosta raportin, jossa hän tarkastelee kriittisesti tämän alueen kehittymistä Euroopassa ja esittää, miten ja missä kohdin suun terveydenhuollossa, hammashuoltopalvelujärjestelmässä ja suun ja hampaiden sairauksien ehkäisyssä voidaan soveltaa uusia näkemyksiä ja lähestymistapoja. Vaikka kirjoittajan ajatukset perustuvat Euroopan tilanteeseen, niitä voidaan monessa kohdin soveltaa myös Euroopan ulkopuolisissa maissa.

J ulkaisussa on kolme osaa. Ensimmäinen osa käsittää yleisen katsauksen suun terveydenhuoltoon Euroopassa ja siinä käsitellään ongelmia, jotka liittyvät hammashuoltojärjestelmiin, näiden järjestelmien historialliseen taustaan ja tämän hetkisiin kehitysnäkymiin. Toisessa osassa kuvataan maittain kansallista suun terveydenhuollon kehitystä, järjestelmiä ja ongelmia niissä 28:ssa WHO:n Euroopan alueen maassa, jotka osallistuivat tähän tutkimukseen. Kolmas osa sisältää pohdinnan, jossa käsitellään pääpiirteittäin käyttökelpoisia suun terveydenhuollon toteuttamismalleja, hammashoitoloiden rakentamista ja varustamista, järkeistettyjä toimintamalleja, hammashuoltohenkilöstön tehokasta hyväksikäyttöä, kunnallisten hammassairauksien ehkäisyohjelmien järjestämistä ja suun terveydenhuolto-ohjelmien tehokasta hallintoa. Tässä osassa kuvataan myös WHO:n Euroopan aluetoimiston suun terveydenhuollon ohjelmaa vuodesta 1958 vuoteen 1979.

T ämä raportti herättää - ja epäilemättä myös vilkastuttaa runsasta keskustelua suun terveydenhuoltopalvelujen järjestäjien ja suunnittelijoiden sekä hammaslääketieteen kouluttajien ja terveyskasvattajien keskuudessa. Luonnollisesti myös hammaslääkärit, muut hammashuollon ammattiryhmät ja muut ammatilliset yhteenliittymät osallistunevat keskusteluun, jossa tulevat heijastumaan näiden näkökannat ja mielenkiinnon kohteet.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1979 26(18) 1038-1039

 

WHO:n Euroopan aluetoimisto:

Suun ja hampaiden terveydenhuollon kehityksen suunta Euroopassa (67)

 

WHO:n Euroopan aluetoimisto on laatinut alustavan ohjelmasuunnitelman vuosille 1980-81. Ohjelma kattaa koko terveydenhuollon kentän. Yhtenä osa-alueena on suun ja hampaiden terveydenhuolto (oral health).

 

Euroopassa käytetään eniten maailmassa terveydenhuollon voimavaroja suun ja hampaiden terveydenhuoltoon. Tästä huolimatta hammassairauksien määrä edelleen on suhteettoman suuri. Euroopan hammashuollossa on tyypillisiä ongelmia, jotka ovat olleet esteenä optimaalisen suun ja hampaiden terveydentilan saavuttamiseksi: Pääpaino hammashuollossa on edelleen korjaavassa hoidossa, ehkäisevä hoito on kehittynyt tarjolla oleviin mahdollisuuksiin nähden erittäin vaatimattomasti. Hammashuolto toteutetaan pääasiassa hammaslääkärityövoimaa käyttäen, jonka seurauksena hammashuollon kustannukset nousevat tarpeettoman koreiksi. Avustavan hammashuoltohenkilöstön määrä Euroopassa on pienempi kuin hammaslääkärimäärä.

Euroopassa yleiset suun ja hampaiden terveydenhuollon ongelmat ovat korostuneita Suomessa, jossa lasten sairastuvuus hammaskariekseen on Euroopan suurin ja jossa hammashuoltohenkilöstön rakenne

on hyvin hammaslääkärivaltainen. Näin ollen Suomessa on erityistä syytä kiinnittää huomiota WHO:n Euroopan aluetoimiston laatimaan toimintasuunnitelmaan jäsenmaiden avustamiseksi suun ja hampaiden terveydenhuollon kehittämisessä.

 

WHO:N EUROOPAN ALUETOIMISTON OHJELELMASUUNNITELMA SUUNJA HAMPAIDEN TERVEYDENHUOLTOA VARTEN VUOSILLE 1980–1981.

 

1. Tavoitteet

a. Edistää suun ja hampaiden terveydenhuollon ohjelmia ja toimintamenetelmiä.

b. Kehittää yhteistyötä suun ja hampaiden sairauksien ehkäisyn suunnittelussa ja käytännön toteutuksessa sekä parantaa suun ja hampaiden terveydenhuollon kattavuutta väestössä.

c. Rohkaista tutkimusohjelmia, joiden tarkoituksena on luoda myönteinen asenne fluoraukseen.

2. Ongelma-alueet

– perinteiset hammashuoltomallit estävät tehokkaiden menetelmien ja organisaatioiden käyttöä,

hammaskarieksen kokonaisvaltaiseen ehkäisyyn ei ole kiinnitetty riittävää huomiota,

– avustavan hammashuoltohenkilöstön. käyttöön ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota,

– kansalliset suun ja hampaiden terveydenhuollon tietojärjestelmät ovat puutteellisia,

– suun terveydenhuollon hallinnossa toimiville ei ole riittävästi käytettävissä tukiaineistoa hammashuollon palvelujärjestelmistä eikä alan teknisistä ongelmista.

3. Tilannekartoitus

Euroopassa on suuri suun ja hampaiden terveydenhuollon tarve. Euroopassa käytetään 7-10 % terveydenhuollon kokonaiskustannuksista hammashuoltoon ja suun ja hampaiden terveydenhuollossa toimii, runsaasti hoitohenkilöstöä

250.000 hammaslääkäriä, 150.000 hammashoitajaa ja100.000 hammasteknikkoa).

Ainoallakaan maalla ei ole varaa ratkaista suun ja hampaiden terveydenhuollon ongelmaa pelkästään korjaavalla hoidolla. Vaihtoehtoinen lähestyminen edellyttää ehkäisevien menetelmien käyttöä (erityisesti vesijohtoveden fluorausta, jolla voidaan ehkäistä vähintään 50 % uusista hammaskariesleesioista), ryhmätyöskentelyn omaksumista, jossa käytetään asianmukaisesti avustavaa henkilöstöä, ja järkeistettyjen johtamis- ja hallintomenetelmien käyttöön ottamista hammashuollossa.

Aluetoimisto on tutkinut hammashuollon toteuttamista vuodesta 1968 lähtien ja on julkaissut tutkimuksia, jotka käsittelevät lasten hammashuolto-organisaatioita, hammashuollon suunnittelua ja seurantaa sekä fluorin käytön kustannuksia ja vaikutusta hammaskarieksen ehkäisyssä. Avustavan hammashuoltohenkilöstön koulutusta ja käyttöä koskeva ja Euroopan hammashuoltojärjestelmiä kartoittava tutkimus ovat myös valmistuneet. Toimisto on tukenut kursseja, joissa on käsitelty suun sairauksien epidemiologisten tutkimusten metodiikkaa ja suun alueen kasvainoppia (onkologia).

On selvää, että Euroopassa on nyt muutettava suun ja hampaiden terveydenhuollon painopiste hammaskarieksen kokonaisvaltaiseen ehkäisyyn ja erityistä huomiota on kiinnitettävä hammashuoltopalvelujen jakelujärjestelmiin ja organisaatioon .

Euroopan aluekomitea keskusteli 26. kokouksessaan mahdollisuuksista tehostaa hammashuoltoon liittyvien asioiden hoitoa. Välittömänä tuloksena oli esitys seuraavaan toimintasuunnitelmaan ja talousarvioon viran saamiseksi aluetoimistoon suun ja hampaiden terveydenhuoltoon.

4. Toiminnan suuntaviivat

– antaa jäsenmaille pyynnöstä teknistä asiantuntija-apua ja ohjausta hammashuoltojärjestelmien tarkoituksenmukaisuuden ja tehokkuuden seurannassa sekä antaa tietoja vaihtoehtoisista ratkaisumalleista organisatorisiin ongelmiin,

– avustaa jäsenmaiden hammashuoltopäälliköiden koulutusta ehkäisevän hoidon menetelmissä ja hammashuollon organisaatiota koskevissa kysymyksissä,

– toteuttaa tutkimuksia suun ja hampaiden terveydenhuollon erityiskysymyksissä Euroopan maissa ja käyttää työryhmiä arvioimaan tutkimusten tuloksia ja keskustelemaan käytännön toimenpiteistä, joihin jäsenvaltiot voisivat ryhtyä.

5. Liittymäkohdat aluetoimiston kokonaisohjelmaan

WHO:n Euroopan aluetoimistossa suun ja hampaiden terveydenhuollon ohjelma liittyy kiinteästi yleisiin terveydenhuollon ohjelmiin; perhekohtaiseen terveydenhuoltoon (ravitsemus, terveyskasvatus, lasten hammashuolto), terveydenhuollon henkilöstökehitykseen, sairaanhoitoon ja ympäristöterveydenhoitoon (veden fluoraus). Lisäksi toimisto työskentelee läheisessä yhteistyössä WHO:n päämajan kanssa ja sillä on kiinteä kosketus Euroopan neuvostoon, Maailman hammaslääkärijärjestöön (F.D.I.) sekä koulutusohjelmiin, joita tukee DANIDA.

 

Ingressi ja käännös:

Ylilääkäri Heikki Tala, Lääkintöhallitus

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti1980 27(16) 897–899

 

Yhteistyö on voimaa koululaisten hammashuollossakin (68)

 

Oletko kurkkuasi myöten täynnä oppilaittesi hampaita? Koulujen oppilashuolto on parantunut. Tälläkin mitalilla on kuitenkin kaksi puolta: oppilaat tulevat ja menevät, oppitunnit ovat levottomia. Hammashuolto on yksi oppilashuollon alue. Ylitarkastaja Anna-Ester Liimatainen-Lamberg kouluhallituksesta ja ylilääkäri Heikki Tala lääkintöhallituksesta selostavat koululaisten hammashuollon periaatteista sekä hammashuoltohenkilöstön ja opettajien yhteistyön tärkeyttä.

 

Suomalaisen lapsen hampaiden reikiintymisaste on maailman korkeimpia. Tämän seikan opettajat ovat varmaan monesti panneet merkille; milloin vähintään puolet luokasta on matkalla hammashoitolaan, milloin on menossa fluoripurskutus, milloin ovat etuhampaat irronneet joltakin oppilaalta välitunnin riehoissa, milloin taas hammaslääkäri, hammashoitaja tai erikoishammashoitaja on tulossa sopimaan hammasvalistustunnin pitomahdollisuudesta ja niin edelleen melkein loputtomiin. Onko siis ihme, että opettaja toisinaan on kurkkuaan myöten täynnä hampaita? Tästä puolestaan seuraa tietenkin kitkaa opettajien ja hammashuoltohenkilöstön välillä, jotka kummatkin kokevat tekevänsä hyödyllistä ja tärkeää työtä.

 

Miksi koululaisten hampaita pitää hoitaa?

Hammaskaries eli hampaiden reikiintyminen on ikivanha sairaus. Kuitenkin vasta vuodesta 1957 alkaen kansakoululaisten hammashuolto on ollut lakisääteistä Tähän oli toki kaikki perusteet, sillä lasten hampaiden terveydentila Suomessa alkoi olla erittäin hälyttävä. Vuonna 1972 säädettiin kansanterveyslaki, jonka erääksi tärkeäksi osa-alueeksi koettiin kunta­laisten suun ja hampaiden terveydenhuolto. Nyt kaikki alle 17-vuotiaat lapset saatet­tiin osalliseksi maksuttomas­ta hammashuollosta, joka on osa koulun oppilashuoltoa.

 Menestyksellisen koulutyön perusedellytyksiä on mahdollisimman terve oppilas. Ja terveyteen kuuluu aina myös hampaiden terveys.  Ajatusleikkinä voisimme kuvitella, että koululaisten hammashuolto lopetettaisiin muutamaksi vuodeksi. Ny­kyisten ravinto- ja ruokailu­tottumusten seurauksena hammasmätä leviäisi hillittö­mästi koululaisten hampais­toissa ja vähitellen palaisimme aikaan, jolloin märkäpe­säkkeen turvottamat posket olisivat jokapäiväinen näky kouluissa ja ankarat säryt estäisivät tehokkaan koulutyön.

 

Mihin yhteistyötä tarvitaan?

Kansanterveyslaki toi mukanaan hammashuoltoon uuden organisaation, joka monessa tapauksessa merkitsee laajojakin kuntainliittoja. Hammashuollon järjestelyissä terveyslautakunnalla on keskeinen asema. Koululautakunta ohjaa puolestaan opetustoimintaa. Yhteistyötä vaikeuttavana seikkana onkin näiden kahden lautakunnan erilainen kuntapohja; koululautakunta on aina yhden kunnan elin kun taas terveyslautakunta saattaa edustaa useita eri kuntia. Näin terveydenhuollon ja opetustoimen yhteistyö saattaa jäädä puutteelliseksi erityisesti suunnitelmia laadittaessa. Ongelman poistamiseksi koulujen opetussuunnitelman vuositarkisteeseen on laadittu erillinen liite, jossa esitetään kouluterveydenhuollon ja hammashuollon aikavaraukset lukuvuoden aikana (Suomen Kunnallisliiton lomake no 7311-08).

 

Vuositarkisteessa kouluterveydenhuolto ja hammashuolto on esitetty otsikon ”oppituntien ulkopuoliset toiminnot” alla. Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, etteivät sekä kouluterveydenhuolto että hammashuolto kuuluisi koulun toimintaan. Ne ovat olennainen osa koulutyötä vaikka ne toteutetaankin usein luokkahuoneen ulkopuolella ja ovat siten ”oppituntien ulkopuolista toimintaa". Näin ollen hammashuoltokin toteutetaan koulun työaikana. Tähän on monia perusteltuja syitä. Koulun johdon ja terveyskeskuksen hammashuollon johdon välistä keskustelua tulisi lisätä, koska asianmukaisesti täytetty hammashuollon suunnitelma vuositarkisteen liitteenä helpottaa suuresti molempien sektorien toimintaa.

Kouluhallitus ja lääkintöhallitus ovat jo pitkään toimineet hyvässä yhteistyössä ja molemmat virastot ovat julkaisseet samansisältöisiä ohje- ja yleiskirjeitä mm. koululaisten hammashuollosta omille hallinnonaloilleen. Esimerkkinä mainittakoon kouluhallituksen yleiskirje 1934 no 2455 vuodelta 1972 ja lääkintöhallituksen hammashuollon ohjekirje 28.7.1972. Terveyskasvatuksen yhteissuunnitteluohjeet ovat myös molempien keskusvirastojen hyväksymät (KHY 3043/79 ja LKH 3939/1979).

 

Mistä kaikesta pitäisi sopia?

Nykyaikaiseen suun ja hampaiden terveydenhuoltoon kuuluu mm.

terveyskasvatus

ehkäisevät toimenpiteet

korjaava hoito

erikoishoito

kuljetuskysymykset

ensiapu hammastapaturmissa

oppilashuollon työryhmän toimintaan osallistuminen

suunnittelupäivät

Terveyskasvatus

Kouluhallituksen terveyskasvatuksen työryhmä sai mietintönsä valmiiksi vuonna 1977. Mietinnössä suun ja hampaiden hoito on yksi terveyskasvatuksen osa-alue. Tavoitteena on, että oppilas kouluaikanaan omaksuu hampaiden terveyden kannalta oikeat terveystottumukset.

Toiminnasta saadut myönteiset kokemukset antavat uskoa terveyskasvatuksen mahdollisuuksiin.

Hammashuoltohenkilöstö tarjoaa apuaan hammassairauksien ehkäisystä ja suun terveyden edistämisestä opettajille, joilla puolestaan on pedagoginen asiantuntemus opetuksen viemiseksi perille ymmärrettävässä muodossa kulloisellekin kohderyhmälle.

 

Ehkäisevät toimenpiteet

Hammassairauksien luonteesta johtuen ehkäisevällä hoidolla on erinomaiset mahdollisuudet. Jo yli sadan vuoden ajan fluoriyhdisteitä on menestyksellisesti käytetty yleisimmän lastentautimme - hammaskarieksen, ehkäisyyn. Koulumaailmaa koskettavat läheisimmin joka toinen viikko suoritettavat fluoriliuoshuuhtelut eli "purskutukset". Sekä kouluhallitus että lääkintöhallitus näkevät tämän toiminnan osana terveyskasvatusta ja koulun toimintaa, jossa teoreettista tietoa vahvistetaan käytännön harjoituksella. Pääasiassa opettajien valvomien fluoriliuoshuuhtelujen tuloksena hampaiden reikiintyminen on huomattavasti vähentynyt viime vuosikymmenen kuluessa. Tämä puolestaan on merkinnyt jatkuvasti pienentyvää tarvetta uhrata opetusaikaa hammashoitoloissa käynteihin. Seurantatiedot osoittavat, että hampaiden paikkaustarve on nopeasti vähentynyt 1970­luvun puolivälistä tämän vuosikymmenen alkuun kaikissa ikäluokissa. Suunta on rohkaiseva ja on toivottavaa, että myönteinen kehitys jatkuu ja että opettajat katsoisivat mahdolliseksi edelleenkin osallistua tähän työhön.

Toinen tärkeä ehkäisevän hammashoidon alue on suun hygienian opettaminen. Kouluhallituksen yleiskirjeen (2036, 2525, 11.10.1973) mukaan on mahdollista hankkia hammasharja peruskoulun 3. ja 7. luokkalaisille.

Tämä harja on tarkoitettu suun hygienian opettamiseen kouluissa. Hampaiden puhdistaminen hampaan pinnalle kasvavasta bakteerikerrostumasta on ainut tehokas keino hampaiden kiinnityskudossairautta vastaa, joka on yleisin. hampaan menettämisen aiheuttaja

 

Korjaava hammashoito

Tehostetusta terveyskasvatuksesta ja ehkäisevästä hoidosta huolimatta joudumme vielä turvautumaan mm. hampaiden paikkaukseen. Tämä tapahtuu hammashoitoloissa, jotka voivat sijaita koulurakennuksen yhteydessä tai pitkänkin matkan takana. Hoitoon saattamiseksi terveyskeskus tarvitsee koulun ja erityisesti opettajien apua. Peruskoulun luokanvalvojan johtosäännön mukaan luokanvalvojan tulee mm. osallistua oppilashuoltotoimintaan ja ohjata oppilaita näiden palvelusten käyttöön. Opettajan ja luokanvalvojan asemaa helpottaa suuresti, jos ja kun hammashuoltohen­kilöstö on antanut vuositarkisteen liitteessä edellytetyt tiedot hammashuollon vaatimasta ajasta, luokkien hoidon aikataulusta sekä muista asiaan liittyvistä yksityiskoh­dista.

 

Erikoishoito

Monissa terveyskeskuksissa on jo hampaiston oikomishoitoon erikoistuneita hammaslääkäreitä ja 1980-luvun aikana toimintaa on tarkoitus laajentaa. Näin koululaisten suun terveydenhuoltoa voidaan entisestään tehostaa.

 

Ensiapu hammastapaturmissa

Koululaisilla hammastapaturmat ovat valitettavasti yleisiä. Niiden hoidossa on ratkaisevaa, miten pian lapsi saa ensiavun. Tapaturman satuttua on lapsi aina heti ohjattava hammaslääkärin hoitoon.

 

Kuljetuskysymykse t

Koska hammashoitolat sijait­sevat usein kaukana kouluis­ta tai ovat vilkkaasti liiken­nöityjen väylien takana, on ollut välttämätöntä huolehtia oppilaiden kuljetuksesta hammashoitoon. Kansakoulujen hammashoidon ajoista on koettu takaisku, koska kansanterveyslain mukaan oppilaiden kuljetuksesta hoitoon aiheutuviin kustannuksiin ei saadakaan enää valtionosuutta. Lääkintöhallitus on kuitenkin tehnyt esityksen asetuksen muutokseksi, jotta koululaisten kuljetuksiin saataisiin uudelleen valtionosuus. Koululaisten hammashoitolamatkojen järjestämisessä tarvitaan jatkuvasti opettajien ja hammashuoltohenkilöstön yhteistyötä.

 

Anna-Ester Liimatainen-Lamberg &  Heikki Tala

(julkaistu myös Opettaja -lehdessä 31-32/1980)

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1981 28(4) 182

 

Eero Tammisalo–mitali luovutettu hammaslääkäri Neil McKenzielle (69)

 

Suomen Hammaslääkäriliiton hallitus myönsi 8.11.1979 Dental Director Neil McKenzielle pronssisen Eero Tammisalo -mitalin numeroidun kappaleen hänen ansiois­taan Suomen hammashuollon ja hammaslääketieteen hy­väksi.Tri McKenzie toimii Yh­dysvaltain terveysministeriös­sä US Public Health Servicen terveydenhuoltohenkilöstön stipendiosaston pääl­likkönä. Eero Tammisalo –mitalin luovutus venyi melko pitkäl­le, koska tätä huomionosoitusta ei haluttu tehdä postit­se. Loppuvuodesta 1980 tar­joutui mahdollisuus mitalin asianmukaiseen luovutuk­seen ylihammaslääkäri Sirk­ka Paavolan lähtiessä opinto­matkalle USA:han. Osmo Kettunen Suomen suurlähetystöstä Washington D.C:ssä, järjesti mitalin luovutukselle juhlalliset puitteet kotonaan.

Kertauksen vuoksi Tri Neil McKenzien ansiot Suomen hammashuollon ja hammaslääketieteen hyväksi:

– luennoinut Terveyskeskushammaslääkäriyhdistyksen kesäluentopäivillä Lappeenrannassa 1976 tietoliikennesatelliittien käytöstä hammaslääketieteellisessä koulutuksessa,

– järjestänyt lukuisia opinto- ja tutustumismatkoja suomalaisille hammaslääkä­reille USA:ssa,

– toimittanut runsaasti amerikkalaista kirjallisuutta  ja muuta aineistoa Suomen terveysviranomaisten käyt­töön vuodesta 1972 lähtien,

– osoittanut uskomatonta vieraanvaraisuutta suoma­laisille kollegoille näiden vieraillessa Yhdysvalloissa

Neil McKenzie on lämmin Suomen ystävä ja suuriarvoi­nen hyväntahdon lähettiläs "Suuressa Lännessä".

 

 

Kuvassa Sirkka Paavola luovuttamassa mitalia Neil McKenzielle kiittäen häntä samalla hänen Suomen hyväksi tekemästään työstä. Tri McKenzien leningradilaissyntyinen Olga vaimo kuvassa oikealla.

 

H. Tala

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1981 28(5) 215

 

Hammashuolto Skotlanissa (70)

 

Suomen ja Skotlannin välinen yhteistyö oli vilkasta ja tuloksellista. Vaikka kuuluisa ”Royal mile” jäo ryhmältämme saavuttamatta, niin yhteistyön tuloksena syntyi merkittävä vertailututkimus Suomen ja Skotlannin lasten hammashuollon järjestelmistä, menetelmistä ja tuloksista.

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1982 29(12) 664–666

 

Kymmenen vuotta terveyskeskushammashuoltoa Suomessa (71)

 

Ylilääkäri Heikki Tala, Lääkintöhallitus

 

T oisen maailmansodan jälkeen lasten hampaiden terveydentila alkoi nopeasti huonontua johtuen rajusti kasvaneesta sokerin kulutuksesta. 1960-luvulla suomalaisten makeisten kulutus nousi ennätyslukemiin ja niinpä 1970-luvulle siirryttäessä yli puolet 15-vuotiaan lapsen pysyvistä hampaista oli karieksen vaurioittamia. Vielä surkeampi oli alle kouluikäisten lasten hampaiden terveydentila, koska heille ei oltu järjestetty hammashuoltoa eikä maitohampaiden terveyttä toisaalta osattu pitää kovin tärkeänä.

S osiaalisesti valveutuneet hammaslääkärit olivat jo vuosisadan alussa perustaneet suurimpiin kaupunkeihin kouluhammasklinikoita ja vähitellen kunnat ryhtyivät kehittämään kansakoululaisten hammashoitoa. Lakisääteiseksi kouluhammashoito tuli vasta vuonna 1957. Tämän toiminnan tärkeimpänä tuloksena voidaan pitää hammaslääkärien saamista myös maaseudulle. Muutoin kouluhammashoito epäonnistui; hoito alkoi aivan liian myöhään, koska lasten maitohampaat olivat tällöin jo pahoin tuhoutuneet ja usein myös ensimmäiset pysyvät poskihampaat olivat korjaavan hoidon ulottumattomissa. Hoito myös päättyi liian varhain ja tutkimusten mukaan hampaiden terveydentila huononi romahdusmaisesti hoidon päätyttyä joko 11 tai 15 vuoden iässä koulumuodosta riippuen.

K ansanterveyslakia säädettäessä vuonna 1972 siihen sisällytettiin myös väestön hammashuolto. Alkuvaiheen tavoitteiksi asetettiin järjestelmällisen hammashuollon ulottaminen asteittain äitiys- ja lastenneuvoloista kouluikään ja siitä edelleen aikuisikään asti. Samalla pyrittiin parantamaan aikuisväestön hoitomahdollisuuksia erityisesti maaseudulla ja syrjäseuduilla. Ehkäisevän hammashoidon merkitystä painotettiin erityisen voimakkaasti.

Tarkasteltaessa tilannetta 10 vuotta kansanterveyslain voimaantulon jälkeen voidaan todeta, että väestön hammashuolto on muuttunut ratkaisevasti paremmaksi. Hammashuoltohenkilöstöä on nyt jokaisessa maan kunnassa ja hammaslääkäritiheys maan eri osissa on tasoittunut merkittävästi 1970-luvun alkuvuosista. Järjestelmällisen hammashuollon piirissä on nyt kaksi kertaa enemmän lapsia ja nuoria kuin ennen kansanterveyslakia ja vuonna 1980 hoidon piirissä oli jo miljoona lasta.

L asten hammashuollon tärkein ensivaiheen tavoite on saavutettu; pysyvien hampaiden poistot karieksen takia ovat käytännössä kokonaan hävinneet. Ilahduttavaa on todeta myös se, että 1970-luvun puolenvälin jälkeen paikkaushoidon tarve lasta kohti on joka vuosi vähentynyt. Tämä siitä huolimatta, että diagnostiikka on huomattavasti tehostunut samanaikaisesti, sillä röntgenkuvien määrä on kolminkertaistunut 1970-luvun kuluessa.

P erimmäinen tavoite lasten karieshoidossa on tietenkin taudin juuriminen kokonaan. Alle kouluikäisten keskuudessa muutos on ollut dramaattinen. Kun esimerkiksi 6-vuotiaista vuonna 1974 vain 6 prosenttia oli täysin tervehampaisia, (karieksettomia), vastaava osuus vuonna 1979 oli jo noin 30 prosenttia. Vanhemmissa ikäluokissa muutos on valitettavasti ollut paljon pienempi. On myös muistettava, että vielä 1980-luvulle siirryttäessä aikuistuvan lapsen hampaista noin puolet on karieksen vaurioittamia. Tilannehan on sama muissakin pohjoismaissa ja edustaa ikävä kyllä maailman korkeinta karioitumistasoa. Pohjoismaiden varakkuudesta johtuen meillä on ollut varaa kouluttaa lähes kolmannes lääkärikunnasta hammaslääkäreiksi ja esimerkiksi Suomen terveyskeskuksissa on edelleen lähes yhtä paljon hammaslääkäreitä kuin muita lääkäreitä.

A ikuisväestön hammashuollon pääosasta Suomessa kuten muissakin pohjoismaissa vastaa yksityishammaslääkärisektori. Terveyskeskukset huolehtivat nykyisin kuitenkin jo lähes neljänneksestä aikuisten hoitoa. Terveyskeskuksissa hoidetaan vuosittain noin 300.000 aikuispotilasta, ja hoidon painopiste on maaseudulla ja syrjäseuduilla.

V aikka suuontelossa ja hampaistossa tunnetaankin yli 500 erilaista tautitilaa, ylivoimaisen pääosan tämän alueen sairauksista muodostavat hammaskaries ja hampaiden kiinnityskudossairaudet. Muita merkittäviä tautiryhmiä ovat hampaiston purenta- ja asentohäiriöt, suun alueen traumat ja kasvaimet sekä purentafysiologiset häiriötilat.

Hammaskaries on tähän asti vaatinut lähes koko hammashuoltohenkilöstön työpanoksen eikä edes se ole riittänyt tämän taudin voittamiseen. Teollistuneissa maissa karies on kuitenkin viime vuosina kääntynyt jyrkkään laskuun ja sen seurauksena työvoimaa vapautuu esimerkiksi aikuisväestön hampaiden kiinnityskudossairauksien ehkäisyyn ja hoitoon.

K ehitysmaissa sen sijaan on viime vuosien aikana todettu lasten karieksen nopea leviäminen ja näillä mailla ei ole mitään mahdollisuuksia taistella tätä sairautta vastaan esimerkiksi samaan tapaan kuin pohjoismaat ovat tehneet teollisen yhteiskunnan lähes pohjattomin voimavaroin ja pitkälle kehitetyn teknologian avulla. Siihen ei tietysti ole mitään syytäkään, koska tämä lähestyminen on osoittautunut suurelta osin epäonnistuneeksi. Vasta sen jälkeen kun pohjoismaiden hammashuollon painopistettä ryhdyttiin siirtämään korjaavasta hoidosta sairauksien ehkäisyyn, on alettu saavuttaa merkittäviä myönteisiä tuloksia. Valitettavasti edelleenkään ehkäisevää hoitoa ja terveyden edistämistä pohjoismaissakaan ei arvosteta riittävästi. Niinpä esimerkiksi hampaiden terveyden kannalta keskeisen hivenaineen - fluorin - saantia ei ole pystytty turvaamaan samalla tavoin kuin esimerkiksi raudan annostelu jauhoissa, jodin lisääminen suolaan - tai tiettyjen vitamiinien annostelu elintarvikkeiden mukana. Onneksi paikallisilla fluorin käyttömuodoilla on voitu saavuttaa osa fluorin terveydelle myönteisistä vaikutuksista.

K eskeinen ongelma Suomessa kuten muissakin pohjoismaissa on aikuisväestön hammashuollon tarkoituksenmukainen järjestäminen. WHO:n suun terveydenhuollon yksikön päällikkö, tri David Barmes totesi huhtikuun alussa, että on varsin merkillistä, ettei yksikään maa maailmassa ole pystynyt ratkaisemaan koko väestön hammashuolto-ongelmaa, vaikka siihen on kaikki tiedolliset ja taidolliset edellytykset olemassa. WHO yrittää omalta osaltaan auttaa tilannetta perustamalla alueellisia tutkimus- ja koulutuskeskuksia. osoittautunut suurelta osin Ensimmäinen keskus perustettiin vuoden 1981 marraskuussa Thaimaahan ja sen pääkonsultti on professori Ingolf Möller Tanskasta. Toinen keskus avattiin Syyriassa maaliskuussa 1982 ja kirjoittaja on tämän keskuksen WHO:n pääkonsultti. Tavoitteena on perustaa vielä ainakin kolme laitosta; yksi Afrikkaan, yksi Kiinaan ja yksi Amerikkoihin. Näiden keskusten tarkoituksena on kehittää kunkin alueen oloihin soveltuvia tehokkaita, taloudellisia ja tarkoituksenmukaisia hammashuolto-ohjelmia WHO:n perusterveydenhuollon ohjelman periaatteiden mukaisesti ja sen osana.

P ohjoismailla pitkälle teollistuneina, vauraina ja sosiaalisesti kehittyneinä maina on erityinen velvollisuus toimillaan näyttää hyvää esimerkkiä muun muassa terveydenhuollon toteutuksessa hammashuolto mukaan luettuna. Vaikka viime vuosien kehitys kaikkien pohjoismaiden hammashuollossa on ollut ilahduttavaa, olemme kaukana niistä tavoitteista, jotka olisivat helposti saavutettavissa oikeilla ratkaisuilla.

Ei voida pitää erityisen onnistuneena sellaista hammashuoltoa, jonka tuloksena lähes puolet 17-vuotiaan lapsen hampaista on paikattu erilaisilla metalli- ja muoviseoksilla, jossa viidesosa aikuisista on menettänyt kaikki luonnolliset hampaansa ja jossa puolet aikuisista kantaa jonkinlaista hammasproteesia.

Todellisten tulosten saavuttaminen edellyttää koko suun terveydenhuollon ongelmien perusteellista analysointia ja uudelleen arviointia. Toiminnan ehdottomana painopisteenä tulee olla koko väestön terveyden edistäminen ja sairauksien ehkäisy. Hammassairauksien voittaminen on tahdon asia enemmän kuin mitään muuta.

 

(Pohjoismaittenlääkintö- ja sosiaalihallitusten pääjohtajien kokouksessa 234.1982 Maarianhaminassa pidetty esitelmä.)

 

Aivan noin asia ei kuitenkaan mennyt, sillä yleensä kaikissa tärkeissä kokouksissa hammashuollon edustajan esitys oli sijoitettu aikataulussa viimeiseksi. Muiden ”tärkeämpien” esitysten venyttyä yli sovitun ajan, minä en päässyt lainkaan pitämään omaa esitystäni (se oli kirjoitettu ruotsiksi), sillä olikin jo kiire ahvenanmaalaisten järjestämälle illalliselle. Niihin aikoihin lehdissä käsiteltiin erään suomalaisen yritystä päästä asumaan Ahvenanmaalle, mutta ruotsia osaamattomana häneltä oli evätty oikeus. Oolantilaiset selittivät, että jos hän olisi ollut vaikkapa joku rikollinen mutta ruotsintaitoinen, niin lupa olisi voitu myöntää. Niinpä minä en koko iltana suostunut puhumaan sanaakaan ruotsia. Se ”esitelmämatka” jäi totisesti mieleen!

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1983 30(3) 95-99

Lasten ja nuorten aikuisten hammashuollon tavoitteet vuoteen 2000 mennessä (72)

 

Heikki Tala ylilääkäri

 

Lasten ja nuorten hammashuollolla Suomessa on pitkät perinteet. Kouluhammashoito aloitettiin 1910-luvulla, mutta vasta 1957 siitä tuli lakisääteinen velvoite kunnille. Työtä ryhdyttiin tekemään kiihtyvällä tahdilla ilman sen kummempia tavoitteen asettamisia. Tuloksiakin syntyi kuten voidaan todeta kuvasta 1, jossa kansakoulujen hammashoidon viimeinen kokonainen lukuvuosi on kuvattuna, ja sen mukaan 90 % kansakoululaisista tarkastettiin lukuvuonna 1970–71.

Kansanterveyslaki toi suunnitelmallisuuden ja tehostetun seurannan lasten ja nuorten hammashuoltoon vuonna 1972. Hammaskarieksen levinneisyydestä johtui, että seurannan pääpaino oli tämän taudin tarkastelussa. Vuodesta 1974 ryhdyttiin keräämään DMF-tietoja järjestelmällisen hammashuollon piiriin kuuluvista ikäryhmistä. 1970-luvun valtakunnallinen seuranta antoikin ensimmäisen kerran kokonaiskuvan lasten ja nuorten hammashuollon peittävyydestä, hoidon sisällöstä, sairastavuuden ja sairastuvuuden muutoksista ja voimavarojen kehityksestä.

 

TAVOITTEITA ASETELLAAN

1970-luvulla ryhdyttiin yleismaailmallisesti kiinnittämään huomiota kansanterveystyön ja perusterveydenhuollon kehittämiseen. WHO hyväksyi vuonna 1979 tavoitteekseen "Terveyttä kaikille vuoteen 2000". Pian tämän jälkeen WHO:n suun terveydenhuollon yksikkö asetti ensimmäisen globaalisen tavoitteen hammashuollolle: ”Korkeintaan kolme DMF-hammasta 12-vuotiailla vuonna 2000".

Yhdessä Maailman hammaslääkäriliiton FDI:n kanssa WHO on kehittänyt sarjan mittavia tavoitteita suun terveydenhuollolle vuoteen 2000 mennessä (kts. SHL 8/1982 449–450). WHO ja FDI esittävät, että kukin maa laatii näiden yleismaailmallisten tavoitteiden pohjalta omat kansalliset ja alueelliset tavoitteensa. WHO:n globaalinen hammashuollon tietopankki taltioi seurannan tulokset ja vertaa niitä vuoden 1980 perustasoon.

Terveyskeskusten hammashuollon toimintakertomustiedot muodostavat lasten ja nuorten hammashuollon perustiedoston Suomessa. Lääkintöhallitus kerää ja analysoi valtakunnallisesti, lääneittäin ja terveyskeskuksittain hammashuollon toimintakertomustietoja ja tiedottaa niistä. Tämän perustiedoston pohjalta on mahdollista laatia reaalisia tavoitteita lasten ja nuorten aikuisten hammashuollolle.

 

HAMMASHUOLLON PEITTÄVYYS

 

WHO ja FDI eivät ole maininneet peittävyyttä erikseen hammashuollon globaalisissa tavoitteissa. Se sisältyy kuitenkin itsestään selvänä WHO:n yleistavoitteeseen "Terveyttä kaikille vuoteen 2000 mennessä". Ehdottomasti tärkein tavoite hammashuollossakin on peittävyyden maksimointi.

Kuvassa 1 on esitetty järjestelmällisen hammashuollon peittävyyden kehitys lukuvuodesta 1970–71 vuoteen 1980. Voidaan todeta, että järjestelmällisen hoidon piiriin saatettujen määrä on kaksinkertaistunut vuodesta 1970 vuoteen 1980. Erityisen selvää on niiden lasten ja nuorten osuuden kasvu, joilla ei ole todettu hoidon tarvetta. Kuvaan on piirretty myös tavoitteet vuosille 1985, 1990, 1995 ja 2000. Lähtökohtana on kansanterveystyön viimeisin valtakunnallinen suunnitelma, jossa vuonna 1986 järjestelmällisen hoidon piirissä edellytetään olevan kaikki 0-21-vuotiaat. Myöhemmille vuosille tässä kirjoituksessa on asetettu tavoitteeksi kaikki 0-25-vuotiaat, jolloin järjestelmällinen hammashuolto kattaisi nuoret aikuiset käytännöllisesti katsoen kokonaisuudessaan siihen ikään, jossa ammatillinen koulutus on päättynyt. Tätä vanhemmille ikäryhmille hammashuoltokomitea esittänee tavoitteet.

Nuorten aikuisten kohdalla tavoitteena on peittävyyden kasvattaminen asteittain niin, että vuonna 2000 85 % kaikista 0-25-vuotiaista tarkastetaan ja näistä noin 1,4 miljoonasta 57 %:n oletetaan olevan sellaisia, joilla ei ole korjaavan hoidon tarvetta.

 

TÄYSIN KARIEKSETTOMAT 5-6-VUOTIAAT

Globaalisena tavoitteena vuoteen 2000 mennessä on säilyttää 50 % 5-6-vuotiaista täysin karieksettomina. Taulukosta 1 käy selville suomalaisten 5-6-vuotiaitten hampaiden terveyden kehittyminen ajanjaksona 1975-1979. Viiden vuoden aikana täysin karieksettomien osuus näissä ikäryhmissä on noussut vajaasta 10 prosentista yli kolmannekseen. Tältä pohjalta voidaan laatia tavoitteet, ja vuonna 2000 arviolta 70 % 5-6-vuotiaista olisi täysin tervehampaisia; 5-vuotiaista 80 % ja 6-vuotiaista 60 %.

 

dmf- JA DMF-INDEKSI MITTARINA

WHO:n ensimmäinen globaalinen tavoite oli siis 12-vuotiaitten DMF-hampaiden määrä ja vuoteen 2000 mennessä koko maailmassa ei tämänikäisten DMF-arvo saisi keskimäärin ylittää kolmea. Taulukossa 2 on ikäluokittain dmf-indeksin kehittyminen suomalaisilla 0-5-vuotiailla ja DMF-indeksin muutokset 6-17-vuotiailla vuodesta 1975 vuoteen 1981 sekä ennusteet vuosille 1985, 1990, 1995 ja 2000. Vuoden 1981 seurantatietojen perusteella 12-vuotiaitten DMF-indeksin keskiarvo on Suomessa 4,0. WHO:n tavoite saavutettaneen vuosien 1985–1990 välillä ja vuonna 2000 suomalaisen 12-vuotiaan DMF-indeksi lienee enää 1.5 F-hammasta.

 

Kuvassa 2 on esitetty graafisesti dmf- ja DMF-indeksien arvo ikäluokittain vuosina 1975 ja 1980 sekä ennusteet viisivuotiskausittain vuoteen 2000.

 

NUORTEN AIKUISTEN TULEVAISUUS

Suomessa on suhteellisen niukasti tietoja yli 17-vuotiaitten suun terveydentilasta. Kansainvälisestikin nämä ikäluokat ovat heikosti seurattuja. WHO ja FDI ovatkin asettaneet hyvin yleisluonteisen tavoitteen 18-vuotiaille eli että vuoteen 2000 mennessä tämänikäisillä tulisi olla kaikki hampaat jäljellä suussa. Seuraava kohderyhmä onkin sitten vasta 35-40-vuotiaat. Suomessa jo nyt käytännöllisesti katsoen kaikilla 18-vuotiailla on kaikki luonnolliset hampaat suussaan. Näin ollen on tarkoituksenmukaista asettaa tarkempia tavoitteita. Taulukossa 3 on asetettu DMF-tavoitteita muutamille ikäluokille vuosina 1985–2000 viisivuotiskausittain. Vuonna 1981 18-vuotiaitten DMF-indeksi oli n.12, vuonna 1985 sen arvioidaan olevan 9,5 ja vuonna 2000 keskimäärin 4,5. Taulukkoon on myös lisätty kunkin kohortin dmf/DMF-arvot vuonna 1981. Ne lapset, jotka vuonna 2000 ovat 18-vuotiaita, syntyivät vuonna 1982!

18- ja 35-40-vuotiaitten väliltä on tarkoituksenmukaista valita jokin ikäluokka seurannan ja tavoiteasettelun kohteeksi. Tässä tarkastelussa vanhimmaksi ikäryhmäksi on otettu 25-vuotiaat. Heidän DMF-indeksinsä oletetaan laskevan vuoden 1985 arvosta 17,0 vuoteen 2000 mennessä seitsemään DMF-hampaaseen.

 

YHTEENVETO

Tässä kirjoituksessa on pyritty laatimaan lasten ja nuorten aikuisten hammashuollolle reaalisia mitattavia tavoitteita vuoteen 2000 asti. Perustana on käytetty WHO:n j a FDI:n kehittämiä suun terveydenhuollon globaalisia tavoitteita sekä Suomen julkisen hammashuollon seurantatietoja 1970- ja 1980-luvuilta. Nyt esitetyt tavoitteet ovat kariespainoitteisia, mikä on luonnollista näiden ikäluokkien tautikuvan perusteella. Jatkossa on kuitenkin tarpeellista kehitellä tavoitteita edelleen ja erityisesti ientulehdukset ja hampaiden kiinnityskudossairaudet sekä hampaiston oikomishoito on lisättävä tarkasteluun.

Lääkintöhallitus on parhaillaan valmistelemassa uuden parodontopatioiden kansainvälisen indeksi (CPITN) käyttöön ottoa maamme hammashuollossa. Muutaman vuoden kuluttua lieneekin ien- ja kiinnityskudossairauksien tavoitteiden asettelu varmemmalla pohjalla. Hampaiston oikomishoidossa tavoitteiden asettelu tullee olemaan hankalaa johtuen tähän hammashuollon alueeseen liittyvien arvostusnäkökohtien kirjavuudesta.

Reaalisten tavoitteiden asettaminen edellyttää tehokasta ja tarkoituksenmukaista seurantajärjestelmää. Myös tavoitteiden saavuttamisen mittaaminen tarvitsee seurantatietoja. Viime vuosikymmenen aikana luotu terveyskeskusten hammashuollon seurantajärjestelmä on luonut pitävän perustan tavoiteasettelulle ja on lisäksi lisännyt terveyskeskushammaslääkärien kiinnostusta oman työnsä tulosten arviointiin. Suomen hammashuollon tulokset ja niiden seuranta ovat viime aikoina saavuttaneet kasainvälistäkin tunnustusta. WHO:n perusterveydenhuollon mallimaana meillä on velvollisuus pyrkiä yhä parempiin tuloksiin myös suun terveydenhuollossa. Tarkoituksenmukaisten tavoitteiden asettaminen on tärkeä osa tätä työtä. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on aktivoida keskustelua koko väestön suun terveydenhuollon tavoitteista sekä keinoista niiden saavuttamiseksi.

 

Tätä kirjoitusta pidän yhtenä tärkeimmistä, minkä olen koskaan kirjoittanut suun terveydenhuollosta. Olin ollut mukana WHO:n ja FDI:n globaaleja hammasterveyden tavoitteita laadittaessa. Kun ne julkistettiin, niin minulla oli valmius melko nopeasti hahmotella Suomen kansalliset tavoitteet lasten ja nuorten suun ja hampaiden terveydelle. Ennusteeni vuodelle 2000 osui yllättävän hyvin kohdalleen.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1983 30(12) 631

 

Hammashuoltokomitea liiton toimistossa (73)

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1984 31(6) 334–335

 

Väitöksiä

Hammaslääkärien lasten ja muiden lasten kariestilanne (74)

Kuopion yliopistossa tarkastettiin 27.1.1984 HLL Heikki Talan väitöskirja Lasten hammaskaries ja vanhempien sosiaalinen asema sekä tiedot taudin ehkäisystä. Väitöstilaisuudessa toimi vastaväittelijänä dos. Matti Rajala ja kustoksena apul.prof. Lassi Alvesalo.

Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, mitä vanhempien tiedot hammaskarieksesta, sen syistä ja ehkäi-symahdollisuuksista sekä toisaalta heidän sosiaalinen asemansa vaikuttavat lasten hampaiden terveydentilaan.

 

T utkittavat ryhmät muodostuivat 1.477 hammaslääkärin lapsesta, 128 terveyskeskuslääkärin lapsesta ja 2.085 koko väestön lapsesta sosiaaliryhmittäin. Lisäksi tutkittiin hammashoidollisten tietojen ja tapojen vaikutusta lasten karieksen esiintyvyyteen 184 hammaslääkäriperheessä ja 872 alimman sosiaaliryhmän perheessä.

Odotetusti hammaslääkärien lapsilla oli kaikissa suhteissa terveimmät hampaat. Puolet hammaslääkärien 3-17-vuotiaista lapsista oli täysin tervehampaisia, eli heillä ei ollut ainuttakaan karioitunutta tai paikattua hammasta. Koko väestön lapsista vain joka viides oli täysin tervehampainen.

M ielenkiintoista oli todeta, että hammaslääkärien työn luonne heijastui heidän omien lastensa hampaiden terveydentilaan; yliopistojen opettajahammaslääkärien lapsista yli 60 % oli täysin tervehampaisia, terveyskeskushammaslääkärien lapsista 56 %, mutta yksityishammaslääkärien lapsista 48 %. Lisäksi havaittiin, että terveyskeskuslääkärien lasten hampaiden terveydentila oli selvästi heikompi kuin hammaslääkärien lasten hampaiden terveydentila. Johtavassa asemassa olevien lääkärien lasten hampaat olivat terveemmät kuin muiden terveyskeskuslääkärien. Kaikki hammaslääkärien ja lääkärien lapset olivat hampailtaan terveempiä kuin muut ylimmän sosiaaliryhmän lapset. Sosiaaliryhmien väliset erot olivat niin ikään selvät, mitä korkeampi vanhempien sosiaalinen asema oli, sen terveemmät olivat lasten hampaat.

K ariesta sairastavilla lapsilla erot olivat yhtä selvät. Jos hammaslääkärin lapsella oli reikiä hampaissaan, niitä oli yleensä hyvin vähän ja ne esiintyivät pääasiassa vain poskihampaissa. Koko väestön lapsilla oli vielä vuonna 1982 lähes puolet pysyvistä hampaista karieksen vaurioittamia 17 vuoden ikään ehdittäessä. Jos koko väestön lapsilla olisi ollut yhtä terveet hampaat kuin hammaslääkärien lapsilla, niin 3-17-vuotiailla lapsilla olisi ollut noin 4 miljoonaa paikattua hammasta vähemmän kuin mitä heillä todellisuudessa oli. Se olisi merkinnyt rekka-autolastillista vähemmän elohopea-amalgaamia ja muoviyhdisteitä näitten lasten suissa.

T utkimuksen tulokset osoittivat, että vanhempien sosiaalisella asemalla on hyvin suuri merkitys lasten hampaiden terveydelle. Ratkaiseva tekijä näyttää olevan vanhempien tiedon taso hammassairauksien synnystä ja ehkäisystä. Tulokset vahvistivat myös sitä näkemystä, että hammaskaries voidaan käytännössä ehkäistä lähes kokonaan jo nykyisin tunnetuilla keinoilla.

T utkittaessa hammashoidollisia tietoja ja tapoja hammaslääkäriperheissä ja alimman sosiaaliryhmän perheissä kävi ilmi, että hammaslääkärit hallitsevat hampaiden terveydelle tärkeät tiedot ja noudattavat niitä. Hammaslääkäriperheissä lapset joivat huomattavasti harvemmin kahvia kuin alimman sosiaaliryhmän lapset. Fluorin käyttö oli yleisempää ja monipuolisempaa, makeisten ja sokerin käyttökertoja oli paljon vähemmän päivittäin ja terveysasioista keskusteltiin kotona selvästi useammin. Talousveden fluoripitoisuudesta sosiaaliryhmä 3:n perheissä oli runsaasti virheellistä tietoa. Joka viides uskoi juomaveden olevan fluorattua ja lähes puolet ei tiennyt asiasta mitään.

O n tärkeää huomata, että hammaslääkäreillä ei ole käytössään mitään sellaista menetelmää lastensa hampaiden terveyden vaalimisessa, joka ei olisi koko väestön käytössä. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että hammaskarieksen ehkäisyn kulmakivet - sokeria sisältävien tuotteiden käyttökertojen vähentäminen, säännöllinen hampaiden puhdistus fluoripitoisella hammastahnalla ja asianmukainen fluorin sisällinen käyttö - riittävät turvaamaan lapsille terveet hampaat. Ehkäisevän hammashoidon mahdollisuuksia ei ole vielä läheskään käytetty täysitehoisesti koko väestön lasten terveyden hyväksi. Terveyskasvatusta on syytä edelleen voimakkaasti tehostaa.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1984 31(8) 451

 

Hammaslääketiede saa postimerkin (75)

 

 

 

 

 

            

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oman postimerkin saaminen hammashuollolle ja hammaslääketieteelle oli pitkäaikaisen toiveeni toteutuminen. FDI:n kongressi oli riittävän merkittävä tapaus omalle postimerkille, joka muutoin on tosi vaikeaa. Ostin merkkiä useita arkkeja ja käytin niitä säästeliäästi tärkeisiin postituksiin. Vieläkin jäljellä on yksi 50 merkin arkki, jonka ehkä säästän jälkipolville muistona omalta ajaltani sellaisesta postimerkistä, jossa sain olla aloitteentekeijänä ja asiantuntijana mukana merkin toteuttamisessa. Merkin värit – sinin ja valkoinen – hivelevät edelleen suomalaista sisintäni.

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1984 31(13) 752

 

Hammaslääketiede-postimerkki loppusuoralla (76)

 

 

Ensimmäinen suomalainen hammaslääkäritiedettä ja hammashuoltoa kuvaava postimerkki on valmistumassa. Ilmestymispäivä on 27. elokuuta 1984 FDI-84 -kongressin aikana. Ensipäiväkuoren kuva-aihe on Suomen Hammaslääkäriliiton 'Oma hammaslääkäri' -tunnus Ja erikoisleima on mukaeltu FDI-84 kongressin logo.

FDI-84 kongressin aikana 27.–31. 8. 1984 Finlandia-talolla on tilapäinen postitoimipaikka, jossa toimii postimerkkeilyjaoksen myyntipiste. Hammaslääketiede-postimerkin lisäksi sieltä saa mm. uusia Ahvenanmaan merkkejä sekä laajan valikoiman muita suomalaisia erikoismerkkejä.

Ensipäivänkuoria postimerkkeineen ja erikoisleimoineen voi tilata etukäteen posti- ja telehallituksen postimerkkeilyjaoksesta, PL 654, 00101 Helsinki. Tilauksen voi kätevimmin tehdä tilillepanokortilla, jolla tilaus maksetaan postisiirtotilille 1800–5. Ensipäiväkuoren hinta on 1.00/kpl ja hammaslääketiede-postimerkit maksavat 1.40/ kpl.

Tämä on tilaisuus, joka ei hetkeen toistu! Kannattaa siis käyttää hyväkseen ja ostaa ”omat” postimerkit tulevaa käyttöä varten. Erikoismerkkiä saa ostaa kaikista postitoimipaikoista.

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1984 31(17) 974

 

FDI/WHO Maailman hammashuolto-päällikkökonferenssi (77)

 

 

FDI:n toiminnanjohtaja Jan-Erik Ahlberg soitti minulle Syyriaan Palmyran keitaan Meridien-hotelliin  vuonna 1983 ja pyysi minua FDI/WHO:n maailman hammashuoltopäällikkökonferenssin puheenjohtajaksi. Ensimmäinen konferenssi oli FDI 83:n yhteydessä Tokiossa, ja oli vain puolen päivän pituinen. Niinpä ajattelin laajentaa konferenssia seuraavaksi vuodeksi ja Helsingin FDI 84:ään tuli kolmen päivän ohjelma kansallisille hammashuollon johtajille. Uutta oli myös se, että konferenssiin kuului tutustuminen isäntämaan hammashuoltoon paikan päällä. Konferenssin rakenne näyttää säilyneen tällaisena näihin päiviin asti, vaikka itse tapahtuma on muutettu Public Health Section –nimiseksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1984 31(22) 1280–1281

 

Valtiovallan tervehdys juhlivalle Liitolle (78)

 

Lääkintöhallituksen pääjohtaja Matti Ruokola

 

Suomen Hammaslääkäriliiton 60-vuotiseen taipaleeseen sisältyy monia tärkeitä hammashuoltoon ja suun terveydenhuoltoon liittyviä kehityssuuntia. Alun perin yksin työskennelleestä hammaslääkäristä on edetty monipuolisen koulutustaustan omaavaan suun terveydenhuollon työryhmään. Myös hammashuollon organisaatio on kokenut useita ratkaisevia muutoksia näiden vuosikymmenten kuluessa. Satunnaisesta ja sattumanvaraisesta kysynnän ja tarjonnan väliseen vuorovaikutukseen perustuvasta hammashoidosta on kehittynyt yhä järjestelmällisempi terveydenhuollon osa-alue, joka kantaa aktiivista vastuuta väestön suun terveydenhuollosta. Alan tutkimustyö on laajentunut ja sen ote on muuttunut monipuolisemmaksi ja kansanterveystieteellisesti painottuneemmaksi.

 

  Hammaslääkärien koulutus on kokenut monia sekä määrällisiä että laadullisia muutoksia, joiden tarkoituksena on ollut tuottaa väestön terveydenhuollon toteuttamiseksi yhä korkeatasoisempaa työvoimaa. Nyt näyttäisi olevan koittamassa aika, jolloin perinteisesti koulutettua hammaslääkärityövoimaa on riittävästi koko väestön hammashuollon järjestämiseen. Haasteeksi on nousemassa ensi vuosituhannen alkupuolen suun lääkärien koulutuksen aloittaminen ja nykyisen hammashuoltohenkilöstön täydennys- ja uudelleenkoulutuksen järjestäminen. WHO:n aloitteesta on käynnistetty keskustelu tämän uudentyyppisen lääkärin ammatillisesta profiilista. Suun terveydenhuollon koko henkilöstön koulutus vaatii ennakkoluulotonta kehittelyä, jossa luotettaviin tutkimustuloksiin ja ennustuksiin perustuen päätetään työvoiman määrästä, rakenteesta ja laadusta.Maailman terveysjärjestö on asettanut tavoitteeksi "Terveyttä kaikille vuoteen 2000". Menetelmäksi on valittu perusterveydenhuollon kehittäminen. Suomen perusterveydenhuollon toteutukseen on valittu kansanterveystyö, johon hammashuolto ja suun terveydenhuolto kuuluvat olennaisena osana. Viimeisten 12 vuoden aikana on luotu pitävä perusta koko väestön suun terveydenhuollolle rakentamalla kattava järjestelmällinen hammashuolto lapsille ja nuorille.

Tulokset ovat olleet erittäin myönteisiä. Sairastavuuserot ja erot palvelujen tarjonnassa ovat vähentyneet maan eri osien välillä. Samalla yleisimmän hammastaudin - hammaskarieksen - ilmaantuminen on kääntynyt nopeaan laskuun. Tämä suuntaus näyttää jatkuvan niin Suomessa kuin useimmissa muissa teollistuneissa maissa.

 

Aikuisten hammashuolto on jäänyt terveydenhuollon korvausjärjestelmiä kehitettäessä varsin vähälle. Niinpä jo viime vuosikymmenen lopulla tutkimusten mukaan kaikki väestöryhmät toivoivat terveydenhuollon ensisijaiseksi korvauskohteeksi aikuisten hammashuollon kustannuksia. Useiden työryhmien - aikuishammashuoltokomitea mukaan lukien selvitysten pohjalta on tehty ensimmäiset päätökset koko väestön suun terveydenhuollon järjestämisestä. Nuoret aikuiset pääsevät ensi vuonna terveyskeskusten järjestelmällisen hammashuollon piiriin ja vuoden 1986 alusta kaikilla alle 26-vuotiailla tulee olla mahdollisuus järjestelmälliseen hammashuoltoon ja samalla selvitetään mahdollisuudet käyttää sairausvakuutusta kustannusten osittaiseen korvaukseen.

Koko aikuisväestön hammashuollon toteuttaminen asianmukaisesti edellyttää korvausjärjestelmän lisäksi suunnitelmallisuutta ja seurantaa. Käytännön toteutuksessa tarvitaan kaikkien hammashuollon osa-alueiden yhteistyötä; terveyskeskuksia, muita julkisia järjestelmiä kuten YTHS:n ja PV:n hammashuoltoyksiköitä ja yksityissektoria.

 

Erikoissairaanhoidon järjestäminen edellyttää lisäksi sairaalalaitokseen riittävästi suun terveydenhuollon asiantuntemusta ja laitteistoa. Erityisen tärkeää olisi sisällyttää maamme neljän hammaslääketieteen taitoksen tehtäviin alueellinen vastuu vaativimpien hoitotoimenpiteiden suorittamisesta. Sosiaalihuollon valtakunnalliseen suunnitelmaan on ensimmäisen kerran otettu hammashuolto mukaan sekä vanhustenhuoltoon että kehitysvammaisten erityishuoltoon.

Keskussairaaloiden hammas- ja suusairauksien poliklinikkatoimintaon käynnistymässä ja näin suukirurginen toiminta on saamassa asianmukaiset toimintaedellytykset. Muun erikoishammashoidon järjestelyt vaativat vielä runsaasti suunnittelua ja käytännön toimia.

 

Viimeaikaiset epidemiologiset tutkimukset lasten ja nuorten hampaiden terveydentilasta osoittavat, että hammaskaries vähenee nopeasti mutta erot eri sosiaaliryhmien välillä säilyvät. Hammashuollon sisältöä kehitettäessä onkin syytä ryhtyä entistä enemmän kohdentamaan terveyskasvatusta ja ehkäiseviä toimenpiteitä niihin väestöryhmiin ja yksilöihin, joilla sairastumisriski on suurin.

Erityisen tärkeää koko väestön suun ja hampaiden terveydenhuollon järjestämisessä on kokonaisvaltaisen suunnittelun ja seurannan toteuttaminen. Käytännön toteutuksessa puolestaan tarvitaan sekä julkista että yksityistä sektoria ja tämän työnjaon järjestäminen onkin lähitulevaisuuden tärkein tehtävä. Tavoitteena tulee olla koko väestön kattava suun ja hampaiden terveydenhuoltojärjestelmä, jossa potilaan kannalta on samanarvoista saipa hän palvelut julkiselta tai yksityiseltä palvelujärjestelmältä. Tämä on järjestettävissä siten, että kunta tai kuntainliitto on vastuussa hammashuollon suunnittelusta ja seurannasta ja käytännön toteutus riippuu paikallisista olosuhteista. Luontevimmin valtakunnan tason suunnittelu nivoutuu sosiaali- ja terveydenhuollon valtakunnallisiin viisivuotissuunnitelmiin.

 

Hammashuollon hallinnon tehostaminen on myös tarpeellista. Viime vuosien aikana on useampaan otteeseen kiinnitetty huomiota siihen, että lääninhallituksista puuttuu hammashuollon asiantuntemus. Eduskunta antoi ponnen vuonna 1978, jonka mukaan hallituksen tuli selvittää mahdollisuudet lisätä lääninhallituksiin hammashuollon asiantuntemusta. Samoin valtiovarainministeriö painotti lausunnossaan hammashuoltokomitean mietinnöstä lääninhammaslääkärien virkojen perustamisen tarpeellisuutta.

Edellä mainittuihin seikkoihin on myös Suomen Hammaslääkäriliitto monessa yhteydessä kiinnittänyt huomiota ja edellyttänyt toimenpiteitä näissä asioissa. Lääkintöhallitus on myös osaltaan kiinnittänyt huomiota näihin puutteisiin ja katsonut niiden pikaisen korjaamisen olevan välttämätön edellytys kehitettäessä edelleen maamme hammashuoltoa

Näillä sanoilla esitän valtiovallan tervehdyksen 60-vuotiaalle Suomen Hammas lääkäriliitolle ja sen koko jäsenkunnalle.

 

Keskushallinnon esittelevän virkamiehen yksi vaikutusmahdollisuus sekä päätöksentekijöiden että erilaisten sidosryhmien suuntaan oli saada pyynnöstä kirjoittaa ministereiden, pääjohtajien ja muiden päättäjien puheita. Tämä olkoon yksi esimerkki tällaisesta. Eräillä Hammaslääketiede-päivillä omassa esityksessäni lausahdin, että ”kuten ministeri puheessani sanoi”, mikä tietenkin oli rankka yliampuminen – mutta totta kuitenkin.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1985 32(1) 20–22

 

RADIOLÄÄKÄRI

Ylilääkäri Heikki Tala

Lääkintöhallitus

 

Hammashuoltomme kehityksestä (79)

 

Hampaat ovat monella tavalla erikoislaatuinen osa elimistöämme. Onhan hammas kiille ihmisen kovinta kudosta, ja niinpä se säilyy kymmeniä tuhansia vuosia. Hammassairauksista ovatkin tietomme harvinaisen hyvät kautta historian. Tiedämme paljon Egyptin faaraoitten purentakaluston sairauksista samoin kuin etruskien korkeatasoisesta hammaslääketieteestä vuosituhansien takaa.

 

K ansantautina hammassairaudet ovat kuitenkin melko nuoria ja esimerkiksi hampaiden reikiintymisen eli hammaskarieksen räjähdysmäinen leviäminen teollistuneissa maissa osui viime vuosisadan puolenvälin paikkeille. Samaan aikaanhan opittiin valmistamaan halvalla suuria määriä sokeria ja näin koko kansa pystyi ruokkimaan hampaittensa pinnalla asustavia bakteereja, jotka synnyttivät sokerista hammasta syövyttäviä happoja.

1800-luvulla tietomme hampaiden reikiintymisen synnystä olivat kuitenkin vähäisiä, ja koska hieman aikaisemmin oli opittu paikkaamaan hampaaseen syntyneitä reikiä elohopeasta ja hopeaseoksesta tehdyllä amalgaamilla, oli luonnollista ajatella korjata näitä yhtäkkiä syntyneitä vaurioita paikkaamalla. Tämän vuoksi ryhdyttiin kouluttamaan hammaslääkäreitä ja nykyaikainen hammaslääketiede sai alkunsa Yhdysvalloissa.

S uomessa seurattiin jo tuolloin maailman tapahtumia yllättävän tarkasti ja Matti Äyräpää käynnisti hammaslääkärikoulutuksen 92 vuotta sitten. Samanaikaisesti tehtiin ensimmäinen lasten hampaiden terveydentilan tutkimus Helsingissä. Tulokset vuonna 1894 olivat murheellisia; 10-vuotiaista helsinkiläislapsista jo 95 prosentilla oli reikiintyneitä hampaita. Varakkaimmissa perheissä oli eniten vaurioituneita hampaita. Sota-aikoja lukuun ottamatta koko vuosisadan alkupuoliskon hammaskaries lisääntyi lisääntymistään ja vuonna 1957 12-vuotiaiden lasten hampaista keskimäärin 10 oli karieksen vaurioittamia. Tilanne oli muuttunut todella surkeaksi ja asiaa yritettiin auttaa säätämällä kansakoululaisten hammashoito kuntien velvollisuudeksi.

Pari vuotta myöhemmin perustettiin Turkuun uusi hammaslääkärikorkeakoulu poistamaan maaseudun hammaslääkäripulaa. Voimakkaasti lisätystä koulutuksesta huolimatta tilanne ei korjaantunut, ja 1970-luvun alussa tutkijat totesivat pienten lasten maitohampaiden terveydentilan olevan hälyttävän huonon.

T ässä vaiheessa käynnistettiin neuvolahammashoito ja pari vuotta myöhemmin voimaan tullut kansanterveyslaki oikeutti kaikki alle 17-vuotiaat asteittain maksuttomaan hammashuoltoon terveyskeskuksissa.

Maahan perustettiin 1973 kaksi uutta hammaslääketieteen laitosta; Ouluun ja Kuopioon. Nyt koulutettiin vuosittain alun kolmatta sataa hammaslääkäriä ja samalla lisättiin myös hammashoitajien koulutusmääriä ja peräti seitsemän sairaanhoito-oppilaitosta koulutti tätä ammattiryhmää. Samalla ryhdyttiin hammashuollon painopistettä siirtämään korjaavasta eli paikkaushoidosta sairauksia ehkäisevään hoitoon. Terveyskasvatuksen keinoin lisättiin väestömme tietoja hammassairauksien ehkäisystä fluorivalmisteiden, oikeiden sokerin käyttötapojen ja tehokkaan hampaiden puhdistuksen avulla.

Tulokset ovat olleet suorastaan dramaattisia. Kun vuonna 1975 vain 13 %:lla 5-vuotiaista oli täysin terveet hampaat, niin vuonna 1982 tämän ikäisiä tervehampaisia oli 47 % eli melkein joka toisella 5-vuotiaalla oli aivan ehjä ja paikkaamaton hammasrivi. Tavoitteenamme on, että vuonna 2000 viisivuotiaistamme 80 % on täysin tervehampaisia.

Y htä miellyttävää on seurata 12-vuotiaitten lasten kariestilanteen kehittymistä: Vuonna 1975 heillä oli keskimäärin, 7 reikiintynyttä hammasta, kun vastaava luku vuonna 1982 oli 4. Vuonna 2000 uskomme tämän ikäisillä olevan enää 1½ karieksen vaurioittamaa hammasta. Lasten ja nuorten hammashuollossa olemmekin vähitellen saavuttamassa. tavoitteemme eli hammaskaries on vähitellen häviämässä näissä väestöryhmissä. Hammaslääkärit ovat onnistuneet tässä jo omien lastensa kohdalla ja on kaikki syy uskoa, että myös koko väestön lapset saavat vähitellen nauttia erinomaisesta hampaiden terveydestä.

H ammashuollon varsinaiset haasteet ovatkin nyt siirtymässä aikuisväestön piiriin. Aikuisten suomalaisten osa onkin varsin murheellinen. 800.000 aikuista on menettänyt kaikki omat luonnolliset hampaansa eli joka neljäs. Hampaattomuus on luonnollisesti yleisintä vanhimmassa ikäluokassa. Useimmiten omien hampaitten menetys on korvattu hammasproteeseilla, joiden kunto kuitenkin on yleensä varsin kehno.

Nuoremmilla aikuisilla suut ovat täynnä erilaisia metalli- ja muoviseoksia. Tällaiset paikatut hampaat ovat hyvin herkkiä reikiintymään uudelleen ja lisäksi niitä uhkaa ientulehdus ja sen seurauksena hampaita kiinnittävien kudosten tuhoutuminen ja lopulta hampaan menetys.

H ampaittemme hoito on kallista. Käytämme tänä vuonna julkisia ja yksityisiä varoja noin 1½ miljardia markkaa hammashuoltoon. Se on suunnilleen saman verran kuin mitä kaikkien 16 keskussairaalamme käyttökustannukset ovat vuodessa. Ostamme kyllä kansakuntana melkein samalla rahasummalla makeisia, jos se nyt jotakuta lohduttaa. Joka tapauksessa makeisten kulutuksemme on kasvanut uuteen ennätyslukemaan ja jokainen meistä syö keskimäärin vuoden aikana yli 7 kiloa makeisia, jotka ovat hampaitten reikiintymisen pääasiallinen aiheuttaja.

L asten ja nuorten hammashuollon maksamme veroistamme ja potilaalle hoito on maksuton. Aikuiset sen sijaan joutuvat maksamaan hammashoitonsa lähes kokonaan ja niinpä Sosiaaliturvan tutkimuslaitoksen kyselytutkimuksessa kaikki väestöryhmät toivoivat sairauskustannusten korvausjärjestelmiä kehitettäessä ensisijaisesti aikuisten hammashuoltokustannusten korvaamista. Valtiovalta onkin nyt lähtenyt toteuttamaan näitä toiveita. Tarkoitus on nousta tyvestä puuhun eli kun lasten ja nuorten hammashuolto on varsin hyvässä mallissa, seuraavana ryhmänä otetaan nuoret aikuiset järjestelmällisen hammashuollon piiriin. Ensi vuonna vuorossa ovat 20- ja 21-vuotiaat, joilla on oikeus saada hoidattaa suunsa ja hampaansa kuntoon terveyskeskuksissa huomattavasti halvemmin kustannuksin, kuin mitä sama hoito maksaisi yksityishammaslääkärillä. Eduskunta on ensi vuoden tulo- ja menoarvion yleisperusteluissa edellyttänyt, että vuoden 1986 alusta kaikki alle 26-vuotiaat pääsevät vuosittaiseen hammashoitoon terveyskeskushinnoin ja samalla selvitetään, miten sairausvakuutus voisi maksaa osan näistä kustannuksista.

T ämän jälkeen meillä on vielä 3 miljoonaa aikuista ja vanhusväestöön kuuluvaa, joiden hammashuolto odottaa järjestämistä. Siinä riittää purtavaa lainsäätäjille, viranomaisille ja hammashuoltohenkilöstölle.

Samalla kun vanha kaarti kaatuu kunniakkaasti tekohampaineen, terveydenhuoltomme tavoitteena on turvata uusille sukupolville vanhuus omin luonnollisin hampain. Hammashuolto onkin tärkeä osa Maailman terveysjärjestön ”Terveyttä kaikille vuoteen 2000"-ohjelmaa. Aika on lyhyt ja matka on pitkä, mutta suunta on viime vuosina ollut oikea. Olemme matkalla suun ja hampaiden terveyttä kohti.

 

Esitetty 29.10.1984 klo 17.00 ja 31.10.1984 klo 8.50

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1986 33(1) 28-29

 

Genevenjärven rannalla 22.11.1985 (80)

 

Oli oikein virkistävää saada Suomen Hammaslääkärilehti tänne Sveitsin talveen. Uutiset kotimaan suun terveydenhuollon tapahtumista ovat kiva suola päivittäisten haasteitten lomaan. Numerossa 20/85 Markku Larmas Oulun Horisontista haastaa minulta julkista selvitystä siitä. mistä johtuu, että välttävät hammaslääkärit ovat saavuttaneet kiitettävät tulokset. Se on vaikea kysymys hyvin vastattavaksi. Yritän kuitenkin.

V uoteen 1958 asti Suomessa oli vain yksi hammaslääkärikoulu. Kun kuitenkin lasten hampaat menivät aina vain huonompaan kuntoon, niin valtiovalta päätti perustaa toisen koulun Turkuun kouluttamaan kouluhammaslääkäreitä. Minäkin pääsin tähän koulutettavien joukkoon. Koulutuksesta vastasivat maan terävimmät voimat, Helsingin yliopiston nuoret dosentit, joista Turkuun tuli professoreita. Assistentteina toimivat kurssia ylempänä olevat kandidaatit. Väliin mahtui muutama kentällä elävässä elämässä ollut varttuneempi hammaslääkäri. Into ja yritys olivat kovat, professorit varmasti tosissaan yrittivät parastaan. Mutta kukaan heistä ei ollut koskaan ollut kouluhammaslääkäri, joita heidän kuitenkin piti kouluttaman. Kun sitten aikanaan suoritin loppututkinnon ja lähdin maalle kouluja yksityishammaslääkäriksi, niin olo oli kuin olisi ollut uimakoulussa, jossa ei koskaan edes nähty vettä. Koulutukseen ei ollut kuulunut mitään niistä asioista, joiden olisi tullut olla keskeisiä kouluhammaslääkärille. Sosiaalihammaslääketieteestä ei Suomessa puhuttu vielä sanaakaan, vaikka sen alan koulutus esimerkiksi USA:ssa oli alkanut 20 vuotta aikaisemmin.

Olen edelleen sitä mieltä, että hammaslääkärin peruskoulutukseni ei alkuunkaan vastannut niitä olosuhteita, joihin itse ja yli 90 % kurssitovereistani joutuivat. Äkkisyvään veteen joutuminen pelkän kuivaharjoittelun jälkeen ei välttämättä ole miellyttävää Varsinaiset kärsijät tästä tilanteesta olivat kuitenkin potilaat ja ne jotka eivät edes päässeet potilaaksi.

K yllä toki koulutusta näihinkin asioihin oli saatavissa mutta sitä oli haettava meren takaa ja merta etempääkin Sen tien ovat nyt kulkeneet jo kohta kymmenkunta kollegaa ja lisäksi terveysviranomaiset ryhtyivät järjestämään täydennys-, uudelleen- ja jatkokoulutusta kansanterveystieteessä. Näin on saatu koulutettua edes pieni kaarti, jolla on teoriassa ollut mahdollisuus, ryhtyä kääntämään hammashoidon kurssia suun terveydenhuollon ja terveydenhuollon suuntaan. Se on ollut rankka urakka, jonka tunteen varmasti jokainen mukana ollut jakaa kanssani. Muitta ne surut ja murheet on jaksanut kantaa, kun on nähnyt nuo "kiitettävät" tulokset lasten ja nuorten suissa. Kuitenkin Suomen tulokset eivät merkittävästi poikkea monesta muusta teollistuneesta maasta edes lasten ja nuorten hampaiden terveydentilan paranemisessa. Australia lähti meitäkin huonommista lähtökohdista mutta on nyt reilusti Suomea parempi Siellä ovat onnistuneet fluoraamaan juomaveden 60 %:Ile väestöstä. Eli onko tuo paraneminen Suomen lasten suissa riippunut ollenkaan meistä hammaslääkäreistä? No, ainakin olemme pystyneet muuttamaan DMF-indeksin D:t F:ksi. Mitä siitä sitten seuranneekaan? Eipähän ainakaan särje vanhaan malliin.

J os sitten mietimme aikuisten ja ikääntyneiden suomalaisten suun ja hampaiden terveydentilaa. niin kuva on lohduton suorastaan. Ja kuitenkin meillä on yksi koulutettu hammashuollon työntekijä vähempää kuin 450 asukasta kohti. Olemme siinäkin maailman huippulukemissa. Mutta niin olemme aikuisväestön hampaattomuudessakin

N igeriassa ryhdyttiin vuosikymmen sitten öljytuloin perustamaan hammaslääkärikouluja oikein tukussa Onko valtavasti lisätty perinteinen hammaslääkärikoulutus ollut siunauksellista maan väestön suun ja hampaiden terveydelle. Ei ole, tautisuus on vain lisääntynyt. Nykyinen länsimainen hammaslääkärikoulutus on "vanhanaikainen ja kankea".

N ykyinen korkein esimieheni, WHO:n pääjohtaja Halfdan Mahler kirjoittaa samasta asiasta näin: "Any thoughtful observer of medical schools will be troubled by the regularity with which the educational system of these schools is isolated from the health service systems of the countries concerned. In many countries these schools and faculties are, indeed, the proverbial ivory towers. They prepare their students for certain high, ill-defined, and allegedly international "academic standards" and for dimly perceived requirements of the twenty-first century, largely forgetting or even ignoring the pressing needs of today's and tomorrow's society. Most of the world's medical schools prepare doctors not to care for the health of the people but to engage in a medical practice that is blind to anything but disease and technology dealing with it. Sometimes even the cynical question is raised: does it really matter what kind of doctors we train?" Lainaan Mahlerin sanoja vuodelta 1981 sanatarkasti alkukielellä. Minä allekirjoitan tuon tekstin muuttamalla vain sanan "medical" sanaksi "dental" ja sanan "doctor" sanaksi "dentist".

P rofessori Martti Tiuri on viime aikoina esittänyt rajuja ajatuksia mm. alue-, maatalous-, tiedonvälitys- ja tiedepolitiikasta. Hänen kannanottoihinsa on suhtauduttu vähintään kahdella eri tavalla. Muuan Tiurin kanssa eri mieltä oleva sanoi kuitenkin, että "ylipäätään tällaiset ufopuhujat ovat sikäli hyviä, että he kiihdyttävät asioita". Sanojeni takana minäkin haluan seisoa ja jaksan toivoa, että Suomen suun ja hampaiden terveydenhuolto kestäisi yhden tällaisen toisinajattelijan.

O len myös yrittänyt kaiken aikaa tarjota julkisestikin vaihtoehtoja sekä hammashuollolle että koulutukselle. Itse asiassa vuosikymmenien ajan; sosiaalihammaslääketieteestä, terveyden edistämisestä ja sairauksien ehkäisystä, perus-, jatko-, täydennys- ja uudelleenkoulutuksesta, suorituksen logiikkaan perustuvasta simulaatiokoulutuksesta, neljän alueellisen suun terveydenhuollon korkeimman tason lähetekeskuksen kehittämisestä, neuvolahammashoidosta, ja muutamasta muustakin.

Ei haasteesi mielestäni ole ollenkaan pirullinen. Olen velvollinen ja halukas selvittämään lausumieni taustoja. Minusta suomalainen hammaslääketieteen opiskelija ansaitsee nykyistä paljon paremman ja laaja-alaisemman koulutuksen. Ja me muut kunnollisen täydennys- ja uudelleenkoulutuksen.

 

Tämä on yksi esimerkki vuosikausia kestäneestä polemiikista professori Markku Larmaksen kanssa. Kiistat taisivat päättyä ratkaisemattomaan ja nykyisin välimme ovat ihan diplomaattiset. Ehkä tässä tapauksessa asiat olivat kiistelyn pääosassa, vaikka en koskaan ole kyllä nähnyt asioiden riitelevän – kyllä ne aina ovat ihmisiä.

Olin tämän keskustelun aikana töissä WHO:n päämajassa Genevessä. Työsuhde kesti puoli vuotta, kuten oli alun perin sovittu. Genevessä suomalainen lääkäri tuli haastattelemaan minua hammashuollon globaaleista näkymistä ja hänen juttunsa julkaistiin Suomen Lääkärilehdessä. Pohdistelin siinä hammaslääkärien määrällistä ja laadullista tarvetta, ja tavoilleni uskollisena esitin asian kärjekkäästi. Sen seurauksena Turun yliopiston rehtori Arje Scheinin soitti välittömästi FDI:n toiminnanjohtajalle Jan-Erik Ahlbergille ja WHO:n suun terveydenhuollon päällikölle David Barmesille ja vaati minun kansainvälisen uranikatkaisemista. Tämän tiedon sain silloiselta esimieheltäni eli juuri David Barmesilta.

Suomen Hammaslääkärilehti 1986 33(7) 424-427

 

Suun terveydenhuollon globaaliset haasteet ja kehitysnäkymät (81)

 

Yhdistyneiden kansakuntien erityisjärjestöistä Maailman terveysjärjestölle (WHO) on annettu tehtäväksi johtaa ja koordinoida terveydenhuollon kehitystä maailmanlaajuisesti. WHO:n nykyisen toiminnan kulmakivenä on vuonna 1979 julkistettu ohjelma "Terveyttä kaikille vuoteen 2000". Järjestön jäsenmaita kehotettiin samalla laatimaan kansalliset suunnitelmat tämän tavoitteen saavuttamiseksi.

 

Hammas- ja suusairauksien tavattoman levinneisyyden takia WHO on kiinnittänyt erityistä huomiota tämän terveydenhuollon alueen ongelmien ratkaisemiseen. Tärkeä osa tässä tehtävässä on WHO:n ja Maailman hammaslääkärijärjestön (FDI) yhdessä laatimat suun terveyden yleismaailmalliset tavoitteet (1). Mitattavissa olevat tavoitteet ovat ensiarvoisen tärkeitä laadittaessa strategioita suun terveydenhuoltojärjestelmille.

 

Suun terveyden yleismaailmallinen strategia

Maailman terveysjärjestöön kuuluu 165 jäsenmaata. Ne edustavat kooltaan, väkiluvultaan, varallisuudeltaan ja kehitysasteeltaan hyvin erilaisia tasoja. Näin ollen on ymmärrettävää, että myös suun terveydenhuollon strategioiden on oltava monipuolisia ja joustavia. Lisäksi on otettava huomioon, että suun terveydenhuollon edustus WHO:ssa on varsin vähäinen henkilöstöltään. WHO:n päämajassa vakinaisia suun terveydenhuollon virkoja on kolme ja kuudesta aluetoimistosta vain kolmessa on suun terveydenhuollon edustaja.

Suun terveydenhuollon yleismaailmallinen strategia perustuu muutamiin pääosa-alueisiin (kuva 1). Keskeisellä sijalla on tietojärjestelmien luominen hammas- ja suusairauksien epidemiologisen kuvan ja muiden suun terveydenhuollon kehitykseen vaikuttavien tekijöiden seuraamiseksi. Toinen tärkeä alue on olennaisen tutkimustarpeen selvittäminen. Suun terveydenhuollon suunnittelumenetelmien kehittäminen muodostaa rungon terveyspalvelujen suunnittelulle ja toteutukselle jäsenmaiden omissa suun terveydenhuollon ohjelmissa. WHO kehittää aktiivisesti myös uusia ja vaihtoehtoisia terveyspalvelujärjestelmiä sekä koulutusmalleja erityyppisille henkilöstöryhmille. Koska yleisimmät hammassairaudet - hammaskaries ja hampaiden kiinnityskudossairaudet – ovat lähes kokonaan ehkäistävissä, erilaiset suun terveyden edistämisohjelmat ja ehkäisymenetel­mät ovat keskeisesti esillä WHO:n suun terveydenhuollon strategiassa. Uusimpina alueina WHO:n suun terveydenhuollon toiminnassa ovat kansainvälinen yhteistyöprojekti ICOHDP sekä kansallisten hammashuoltopäälliköiden työkokoukset. Hammashuollossa tekniset näkökohdat ovat aina olleet tärkeitä, joten tarkoituksenmukaisen laitteiston ja välineistön kehitys kuuluu luonnollisesti myös WHO:n suun terveydenhuollon strategiaan.

 

Globaalinen tietopankki

Vuonna 1965 WHO:ssa todettiin, että todella päteviä suun terveydenhuollon ohjelmia on mahdoton laatia ilman tietoja sairauksien esiintyvyydestä ja kehityssuunnista. Hammas- ja suusairauksien kartoittamiseksi perustettiin Global Oral Data Bank (GODB), joka koostuu kolmesta perustiedostosta: Ensimmäinen ja laajin osa tietopankista sisältää yksityiskohtaista tietoa karieksen ja hampaiden kiinnityskudossairauksien esiintyvyydestä. Tämä osa on tallennettu mikrotietokoneeseen. Tähän mennessä tietopankissa on kariestiedot 135 maasta, parodontopatioista 103 maasta ja molemmista sairausryhmistä 100 jäsenvaltiosta. Toinen osa tieto­pankista sisältää tietoja muiden hammas- ja suusairauksien esiintyvyydestä sekä suun terveydenhuollon kustannuksista. ­ Näitä tietoja on huomattavasti vähemmän ­kuin karies- ja parodontopatiatietoja. Kolmanteen osaan on kerätty yleisiä tietoja jäsenmaista sekä hammas- ja suusairauksien kannalta keskeisiä taustatietoja kuten­ juomaveden fluorauksesta, sokerin kulutuksesta, fluorihammastahnoista, jne. Väestötiedot on tallennettu neljänteen tiedostoon, jossa on väestöennusteet viisivuotiskausin vuoteen 2025. Väestöjen ikärakenne ja jakautumat maaseudun ja kaupunkien välillä on niinikään käytettävissä. Suun terveydenhuollon koulutuslaitoksen osoitteisto samoin kuin suun terveydenhuollon henkilöstötiedot ovat tietopankin tässä osassa. Lisäksi GODB voi käyttää WHO:n muita tiedostoja kuten talousveden laatu, ravitsemustilanne eri maissa, jne.

Hammassairauksien nopeasti muuttuva kuva

WHO:n tietopankkiin kertyneen aineiston perusteella saatiin vähitellen kuva hammassairauksien esiintyvyydestä eri puolilla maailmaa. 1960-luvun lopulla perusero teollistuneiden maiden ja kehitysmaiden kariestilanteessa oli selkiintynyt; karies oli tavattoman yleinen useissa teollistuneissa maissa ja varsin vähäistä kehitysmaissa. Jo tällöin saatiin viitteitä siitä, että tauti saattaa olla lisääntymässä kehitysmaissa.

Vuoteen 1974 varmistui kehitysmaiden karieksen selvä lisääntyminen. Vuonna 1978 varmistui puolestaan se, että monissa teollistuneissa maissa karies lasten keskuudessa oli nopeasti vähenemässä. FDI ja WHO asettivat yhteistyöryhmän selvittämään hammassairauksien muuttuvaa kuvaa sekä kartoittamaan mahdollisia taustatekijöitä. (2).

12-vuotiaitten DMF-indeksi eräissä teollisuusmaissa oli todella pienentynyt huomattavasti 1970-luvulla (Kuva 2). Erot maiden välillä vielä 1980-luvun alkupuolella olivat kuitenkin selvät. Pohjoismaissa tilanne oli edelleen huonompi kuin muissa teollistuneissa maissa. Toisaalta karieksen väheneminen Pohjoismaissa on ollut suhteellisesti suurin.

Tärkeimmäksi yksittäiseksi tekijäksi karieksen vähenemiseen teollistuneissa maissa osoittautui fluorin laaja-alainen käyttö; erityisesti fluorihammastahnat. Ne maat, joissa merkittävä osa väestöstä tämän lisäksi oli fluoratun juomaveden piirissä, terveydentila oli paras. Tässä suhteessa mielenkiintoisen vertailuparin muodostavat Australia ja Suomi. Molemmissa maissa 1950-luvun puolivälissä 12-vuotiaitten DMF-indeksi oli keskimäärin 10. Kumpikin maa toteutti tehokkaan lasten ja nuorten hammashuolto-ohjelman mutta tämän lisäksi Australian väestöstä 65 % on saatettu juomaveden fluorauksen piiriin. Vuonna 1984 australialaisen 12-vuotiaan DMF-indeksi oli 2.8 ja suomalaisen 4.1 vuonna 1982. Australian ennuste vuodelle 1986–78 on 1.8 DMF-hammasta 12-vuotiailla. Suomen ennuste puolestaan on 1.5 vuoteen 2000 mennessä (5).

 

Tasapainoton työvoimatilanne

Teollistuneiden maiden ratkaisun ydin hammassairauksien ongelman ratkaisuksi on ollut ensisijaisesti kouluttaa aina vain lisää hammaslääkäreitä. Pohjoismaissa tilanne on ajautumassa umpikujaan ja esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa arvioidaan vuonna 1990 olevan kummassakin yli 1000 työtöntä hammaslääkäriä (3). Hollannissa on suljettu kaksi hammaslääkärikorkeakoulua, joista toinen oli aivan uusi ja yksi maailman suurimmista sekä uudenaikaisimmista hammaslääketieteen laitoksista (4). Suomessa kasattiin niin ikään kaikki mahdolliset ratkaisumallit yhteen nippuun; perustettiin lyhyen ajan kuluessa 3 uutta hammaslääketieteen laitosta, käynnistettiin hammashoitajien koulutus seitsemässä koulutusyksikössä, ryhdyttiin kouluttamaan erikoishammashoitajia, vietiin läpi tehokas terveyskasvatus- ja ehkäisyohjelma kansanterveystyön osana. Seuraavat vuosikymmenet ovatkin hyvin haasteellisia teollistuneiden maiden suun terveydenhuollon suunnittelijoille ja päätöksentekijöille. Tämän kaiken ohella on tärkeä huomata, että väestön suun ja hampaiden terveydentila kaikissa maissa on vielä kaukana hyväksyttävänä pidettävästä tasosta. Suomessakin nuorilla aikuisilla on vielä runsaasti hoidon tarvetta ja aikuisväestöstä lähes kolmannes on menettänyt kaikki hampaansa. Ja kuitenkin yleisimpien hammassairauksien tehokkaat ehkäisymenetelmät ovat olleet tiedossa jo 40 vuoden ajan.

 

Kansainvälinen yhteistyöprojekti

Samanaikaisesti kun teollistuneet maat tuskailevat yltäkylläisen työvoimatilanteen kanssa, kehitysmaita uhkaa lähes kestämätön hammashuollollinen tilanne. Sairaudet lisääntyvät, eikä koulutettua työvoimaa ole ja Iisäksi taloudelliset voimavarat eivät riitä hammassairauksien hoitoon. Ongelman ratkaisemiseksi WHO kutsui keskeiset teollistuneet maat neuvotteluun vuonna 1981 kansainvälisen yhteistyöprojektin käynnistämiseksi. Tämä International Collaborative Oral Health Development Programme (ICOHDP) tähtää teollistuneiden maiden kokemusten hyödyntämiseen kehitysmaiden hyväksi. Projektin tarkoitus on paneutua terveyden edistämiseen ja sairauksien ehkäisyyn. Suun terveydenhuolto halutaan myös alusta alkaen saada osaksi perusterveydenhuoltoa. Suomi on ollut hankkeessa mukana alusta asti ja W`HO on saanut lupauksen suomalaisesta apulaisasiantuntijasta ohjelman käytännön toteutukseen kentällä.

 

 

WHO:n kokeilu-, koulutus- ja tutkimuskeskukset

Suun terveydenhuollon, kehittämistä varten WHO on perustanut ja perustamassa alueellisia suun terveydenhuollon kokeilu-, koulutus- ja tutkimuskeskuksia (Demonstration, Training and Research Centres for Oral Health eli DTRCOH). Niiden tarkoituksena on kehittää suun terveydenhuollon toteuttamisohjelmia erityisesti kehitysmaita varten. Ensimmäinen keskus perustettiin Chiang Mai'hin Thaimaahan ja toinen toimii Damaskoksessa, Syyriassa. Seuraava keskus toivotaan saatavan Afrikkaa varten. Jatkossa on tavoitteena saada tällainen keskus myös Kiinan kansantasavaltaan, jossa asuu neljännes maailman väestöstä. Viides keskus tarvittaisiin Väli- ja Etelä-Amerikkaa varten.

Näiden keskusten toiminnassa perusterveydenhuolto on avainasemassa. Tarkoitus on liittää suun terveydenhuolto perusterveydenhuollon osaksi. Chiang Maissa kokeillaan ns. Community Care Model'ia, jossa perusterveydenhuollon tasolla ei ole lainkaan erityisesti hammashuoltoon koulutettua henkilöstöä. Korjaavaa hoitoa tarvitsevat ohjataan alueellisiin hoitokeskuksiin (Health Restoration Centre). Koko henkilöstön koulutus tapahtuu suoritesimulaattoria käyttäen (Performance simulation training), joka puolestaan perustuu suorituksen logiikkaan (Performance logic). WHO:n keskusten lisäksi tämä koulutusfilosofia on otettu käyttöön USA:ssa Marylandin yliopistossa ja Minnesotan hammaslääketieteen laitoksessa. Kanadassa Vancouverin yliopisto ja Uudessa-Seelannissa Otagon laitos ovat siirtyneet simulaattorikoulutukseen. Tämän koulutusfilosofian kehittäjä on professori Daryl Beach, joka johtaa Human Performance Institutea Atamissa, Japanissa. Seuraava tavoite on globaalisen tietoverkon luominen WHO:n johdolla näiden laitosten yhteistyön kehittämiseksi.

 

Kansanterveys- ja kansalaisjärjestöjen osuus

WHO:n Terveyttä kaikille vuoteen 2000 -ohjelman kulmakiviä on väestön osallistuminen terveydenhuoltonsa kehittämiseen. Toinen tärkeä osa ohjelmaa on kansanterveys- ja kansalaisjärjestöjen saaminen täysipainoisesti mukaan terveyden edistämiseen ja terveydenhuollon kehittämiseen. Parhaillaan käydään neuvotteluja WHO:n ja Maailman hammaslääkärijärjestön FDI:n välillä FDI:n osallistumista WHO:n suun terveydenhuollon yleismaailmallisen strategian toteuttamiseen. Kaikkien muidenkin terveydenhuollon ammattijärjestöjen tuki on tarpeen WHO:n tavoitteiden saavuttamiseksi.

 

Suomi suun terveydenhuollon maailmankartalla

Suomi on yksi WHO:n neljästä perusterveydenhuollon mallimaasta. Me edustamme teollistuneita maita. Haaste on valtava. Suun ja hampaiden terveydenhuollossa Suomi on näkyvästi mukana. WHO:n suun terveydenhuollon asiantuntijapaneelissa on kolme suomalaista hammaslääkäriä, FDI:n hallintoneuvoston varapuheenjohtaja on suomalainen, FDI:n ja WHO:n yhteistyöryhmissä on suomalaisia puheenjohtajina ja jäseninä, Maailman hammashuoltopäällikkökonferenssin puheenjohtaja on niin ikään Suomesta samoin kuin WHO:n suun terveydenhuollon kokeilu-, koulutus- ja tutkimuskeskuksen pääkonsultti. Nämä ja monet muut kansainväliset tehtävät, joissa on mukana suomalaisia hammaslääkäreitä, tarjoavat erinomaisia mahdollisuuksia edistää suun ja hampaiden terveydenhuoltoa maailmanlaajuisesti.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Suomen hammashuolto ja suun terveydenhuolto olisi läheskään valmiiksi rakennettu. Meillä on lukuisia ongelmia ja puutteita sekä koulutuksessa että hammashuollon käytännön toteutuksessa. Suomella on kuitenkin kaikki edellytykset muodostua todelliseksi mallimaaksi myös suun terveydenhuollossa. Se vaatii kuitenkin asioiden syvällistä uudelleen arviointia ja sen mukaisia toimenpiteitä. Maailma on täynnä vaativia haasteita myös suun terveydenhuollon alueella.

 

Kirjallisuusviitteet

1. FDI Newletter. Goals for oral health in the year 2000. No 122, March 1982, p. 5-8.

2. FDI Technical Report No 24. Changing patterns of oral health and implications for oral health manpower: Part 1. Internat. Dent. J. 1985, 35, 235-251.

3. Moore, R. Dentist unemployment - a Scandinavian reality. J. Ain. Dent. Assoc. 1985, 110, 92-96.

4. Pilot, T. Dental Manpower in the Netherlands. Community Dent. Health 1985, 2, 157-162.

5. Tala, H. Lasten ja nuorten aikuisten hammashuollon tavoitteet vuoteen 2000 mennessä. Suom. Hammaslääk. lehti 1983, 30, 95-99.

 

Heikki Tala

World Health Organization

CH-1211 Geneva 27, Switzerland

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1986 33(7) 461–462

 

Edelleen Genevenjärven rannalla 27.2.1986 (82)

 

E sitin taannoin kriittisen arvion suomalaisesta hammaslääkärikoulutuksesta. Markku Larmas on siitä hyvästä antanut minulle aikamoisen ryöpytyksen: "haukun Heikin helvetin syvimpään syöveriin”, "oli aivan äimän käkenä", ”et ollut luennolla. Jouduit siten hankkimaan oppisi USA:sta”, ”Hoidapa Heikki hommasi!". Primitiivisissä kulttuureissa oli tapana pistellä neuloja vastustajaksi koettua henkilöä edustavaan nukkeen. Akateemisempaa ja tieteellisempää on tietenkin sanan voimalla laulaa vastustaja suohon, tehdä hänestä naurunalainen ja muutenkin hölmö.

Y ritin todella esittää perustelut arvostelulleni. Henkilökohtaisuuksien lisäksi Markku Larmas on esittänyt vastateesit niihin. Haluaisin vielä muutamalla sanalla selvittää omaa kantaani hammaslääkärikoulutukseeni. Karieksen korjaava hoito röntgenkuvineen oli juuri se, jota minä ja muut hammaslääkärit ryhtyivät "valmistuttuaan" toteuttamaan, vaikka yksilöitten ja väestön tarve tosiasiassa oli kokonaan toinen. Nuori ihminen tekee yleensä sitä, mitä hänelle on opetettu, ja jos opetuksesta puuttuu jokin olennainen, niin tuloksetkin jäävät puolinaisiksi. On jotenkin kuvaavaa, että kouluttaja toteaa, että "yliopistot eivät kouluttaneet kouluhammaslääkäreitä, vaan hammaslääkäreitä", kun yhteiskunta, joka maksaa myös koulutuksen, nimenomaan edellytti, että Turun yliopisto kouluttaa kouluhammaslääkäreitä.

U SA:ssa kansanterveystieteen tutkinnon suorittaneena tiedän, että siellä sosiaalihammaslääketieteen opetus aloitettiin 1930-luvulla. Nimikkeitä on useitakin; Dental Public Health, Public Health, Community Dentistry, Social Dentistry, Dental Sociology, jne. Nimi sinänsä ei ole tärkeä vaan sisältö. Kyllä minä kariesprofylaksian luentosarjan kuuntelin varsin tarkkaan (kariologiastakin sain eximian kuten muistakin oppiaineista, mitä nyt ortodontian magna, jota kompensoi joku laudatur). Se ei kuitenkaan ollut lainkaan riittävä. Piti käydä vuosi Ruotsissa ja toinen Amerikassa, jotta sai perustan ammatilliselle elämälle. Jos hammaslääkärikoulutuksen tarkoituksena "on yksinkertaisesti antaa ne tiedot ja taidot, jotka tekevät itsenäisesti ajattelemaan kykeneviä akateemisia kansalaisia", niin miksi sitten hammaslääkärikoulutukseen kuuluu lähes kolmen vuoden käsityöläiskoulutus kandidaattitutkinnon jälkeen? Ja sekin ilman logiikkaa.

E n todellakaan vaadi opistotutkintoa, vaan kaipaan todellista akateemista koulutusta. Juuri sitä, mitä esität, mutta koulutuksemme ei anna, Kyllä hammaslääkärin pitää olla teknisesti taitava, ei siinä mitään. Hänen on myös oltava biologisesti ajatteleva. Mutta lääkärin hänestä tekee vasta sosiaalinen vastuuntunto. Tästä viimeksi mainitusta puolesta pääjohtaja Mahlerkin on huolestunut "Onko todellakaan väliä minkälaisia (hammas)lääkäreitä koulutamme!" Olen ollut pakinoistasi huomaavinani, ettet Sinä ole niin hirveän auktoriteettivastainen. On kai pikemminkin niin, että meillä on eri auktoriteetit. Eikä siinä ole mitään pahaa.

T oivon, että keskustelu hammaslääkärikoulutuksen tavoitteista, sisällöstä ja keinoista jatkuu. Minulla on ollut etuoikeus viime vuosina olla FDI:n maailman hammashuoltopäällikkökonferenssin puheenjohtaja ja WHO:n konsultti sekä päämajassa että neljässä aluetoimistossa. Siinä yhteydessä olen saanut oppia paljon uutta. Paljon siitä, minne terveydenhuoltoa ja suun terveydenhuoltoa pitäisi ja voitaisiin kehittää, jos tutkimus, koulutus ja palvelujärjestelmä kulkisivat käsi kädessä. Reserviupseerikoulussa oppilastoverini Arto Vuorjoki tapasi sanoa, että "Pojat, se on huono asia, jos täällä eivät pää ja jalat kulje käsi kädessä".

I han varmasti sairas haluaa lääkärin hoitavan häntä, kun tuska ja kipu on päässyt yllättämään. Mutta silloin kun sairauteen tunnetaan tehokas ehkäisy, alan ammattilaisten ensisijainen velvollisuus on ehkäistä sairaus. Jokainen täyte, proteesista puhumattakaan, on osoitus meidän ammatillisesta epäonnistumisestamme kollektiivisesti. Ja jos hammaslääkäri hoitotyössään on sokea muulle kuin sairaudelle, ei ole edes toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

V aikka et kouluttajana voinut yhtyä yhteenkään näkökohdistani ei se välttämättä osoita, että näkökohtani olisivat vääriä. On kieltämättä hassu tunne, että kotimaassa koulutusta kritisoivasta puheenvuorosta saa osakseen melkoisen röykytyksen ja samanaikaisesti posti tuo kutsun alustamaan 2000-luvun hammaslääkärin profiilista Englannin yliopistoihin.

Tuntuu edelleen siltä, että hammaslääketieteellinen koulutus kaipaa perusteellista uudelleenarviointia ja uudistusta monestakin syystä. Se uudistuminen voi koitua sekä ihmisten että ammattikuntamme onneksi. Se kai sittenkin on tärkeintä. Tai sitten puutarhanhoito, kuten muinaiset kiinalaiset tiesivät.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1986 33(12) 752–754

 

Julkisen ja yksityissektorin yhteistyö (83)

 

oli neuvottelukokouksen paneelikeskustelun aihe. Paneelin puheenjohtajana oli Liiton varapuheenjohtaja Lea Pöllänen Kuopiosta ja Liiton alustuspuheenvuoron esitti toiminnanjohtaja Teuvo Tuominen. Lääkintöhallitusta paneelissa edusti ylilääkäri Heikki Tala, terveyskeskussektoria johtava ylihammaslääkäri Mauno Ruokola Turusta. Yksityissektorin näkemyksiä esittivät erikoishammaslääkäri Mauno Kasurinen Tampereelta ja hammaslääkäri Leena-Maija Leinonen Jyväskylästä.

S uomessa terveydenhuollon järjestämisestä ovat vastuussa kunnat, totesi Heikki Tala. Terveydenhuollossa on mukana sekä julkisia että yksityisiä laitoksia, esimerkiksi sairaalalaitos on pääosin yhteiskunnan, lääkehuolto taas yksityinen, tosin yhteiskunnan tiukasti valvoma. Hammashuolto sijoittuu näiden puoliväliin. Hammaslääkäreistä vähän yli puolet, koko hammashuoltohenkilöstä yli puolet, on julkisissa viroissa. Yksityissektoria ei ole missään suunnitelmissa sijoitettu terveydenhuollosta vastuulliseksi.

 

 

S uomen hammashuollon yleiskuvana Heikki Tala totesi, että 1.100.000 alle 16-vuotiaan suun terveys on nopeasti parantunut. Sen sijaan 17–25-vuotiailla, joita on 680.000, hoitoväli kasvaa, sekundaarikaries ja ientulehdukset lisääntyvät. Ongelmana on aikaisemmin saavutettujen hoitotulosten säilyttäminen. Tästä ikäryhmästä 215.000 on opiskelijaterveydenhuollon piirissä, 1.700.000:lle 26–50-vuotiaalle on tarjolla pääasiassa yksityissektorin hammashuoltoa, pääongelmat heilläkin ovat sekundaarikaries ja parodontiitti, 51-64-vuotiaita Suomessa on 740.000 ja puolet heistä on täysin hampaattomia, 25 %:lla on yläleuka hampaaton. Yli 65-vuotiaista 570.000:sta on 70 % täysin hampaattomia, pääongelma on huonot proteesit.

K unta voi järjestää terveydenhuoltopalvelut hankkimalla niitä julkisilta tai yksityisillä palvelujen tuottajilta. Valtakunnallisessa suunnitelmassa todetaan, että hankittaessa palveluita yksityiseltä sektorilta, on varmistauduttava siitä, että niiden taso vastaa julkisen terveydenhuollon tasoa. Kansanterveysasetuksen mukaan on kuitenkin kansanterveystyö toteutettava kunnan omana tai muuna kunnallisena palveluna. Näin ollen kunta ei ole voinut ostaa hammashuoltopalveluita. Asetusta voidaan kuitenkin muuttaa. On mietittävä, miten paljon palveluita voi yksityistää ja miten suuri osuus on oltava kunnan tuottamia.

H eikki Tala totesi vielä, että meidän vastuumme niistä, jotka syntyvät meidän noin 40-vuotisen uramme aikana, jatkuu pitkälle ensi vuosituhannen puolelle. Onnistumisellamme tai epäonnistumisellamme lasten ja nuorten hampaiden terveinä pitämisessä on merkitystä vielä kauan kuolemamme jälkeen.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1986 33(16) 1002–1006

 

Lasten ja nuorten aikuisten hammashuolto terveyskeskuksissa

vuonna 1985 (84)

 

Tilastotietojen keruu ilman niiden analysointia ja käyttöä toimintojen suunnittelussa ja ohjailussa on turhaa ja jopa haitallista puuhaa. Kansanterveyslaki toi mukanaan suunnittelu- ja seuruuvelvollisuuden kunnalliseen hammashuoltoon vuonna 1972. Kouluhammashoidon aikaista tilastointijärjestelmää uusittiin ja kehitettiin. Seuruuseen liitettiin myös terveydentilaa kuvaavia mittareita.

 

Vuodesta 1974 vuoteen 1979 näitä yksityiskohtaisia tietoja kerättiin valtakunnallisesti vuosittain ja näin saatiin kuva lasten ja nuorten hammashuollon kehittymisestä ja hampaiden terveydentilan muutoksista (Lääkintöhallitus 1979, 1980a, 1980b).

Vuonna 1979 kunnallisen hammashuollon valtakunnallisessa seuruussa siirryttiin kolmen vuoden välein tehtäviin erillisselvityksiin. Edellinen selvitys on siis vuodelta 1982 (Lääkintöhallitus 1984).

Vuonna 1985 terveyskeskusten hammashuollosta kerättiin laaja ja monipuolinen tietoaines muun muassa kunnallisen suun ja hampaiden terveydenhuollon peittävyydestä, hoidon sisällöstä, hampaiden terveydentilasta ja hampaiston oikomishoidosta.

 

Hammashuollon peittävyys

Valtakunnallisten suunnitelmien mukaan järjestelmälliseen hammashuoltoon oikeutettuja olivat vuonna 1982 kaikki 0-18-vuotiaat ja vuonna 1985 kaikki 0-21vuotiaat. Hoitoon oikeutettuja vuonna 1985 oli noin 1,4 miljoonaa. Näistä tarkastettiin kolme neljäsosaa (Taulukko 1). Vaihtelu läänien välillä oli suurta; Oulun läänissä tarkastettiin vain 67 % hoitoon oikeutetuista kun Turun ja Porin läänissä tarkastusprosentti oli 79.

Vuodesta 1979 vuoteen 1985 terveyskeskusten järjestelmällisen hammashuollon peittävyys on 0-18-vuotiailla jatkuvasti parantunut:

 

 Peittävyys on kasvanut eniten alle kouluikäisillä mutta edelleen joka neljäs 0---5vuotiaista jää vuositarkastusta vaille. Kouluikäisillä peittävyys alkaa lähestyä 90 prosenttia, jota on pidettävä erittäin hyvänä. Yhteensä noin 1.245.000 suomalaista kävi vuonna 1985 terveyskeskusten hammashuollossa eli neljännes koko väestöstä.

Terveyttä kaikille

Lasten ja nuorten hampaiden terveydentila on jatkuvasti parantunut. Lähes kolmasosa 0-21-vuotiaista oli täysin karieksettomia (Taulukko 1). Tavoitteena pidettävään täydelliseen karieksettomuuteen on päässyt yhä useampi suomalaislapsi ja -nuori (Kuva 1). Nopeimmin karieksettomien osuus on kasvanut 9-12-vuotiaitten ryhmässä. Aivan nuorimmissa ikäluokissa muutos vuodesta 1979 vuoteen 1985 on sen sijaan ollut melko pieni. Aikuistuvilla nuorilla täysin kariekseton hampaisto on Suomessa edelleen harvinaisuus. Ero hammaslääkärien omien lasten ja koko väestön samanikäisten lasten välillä vuonna 1979 oli silmiinpistävän suuri ja vielä vuonna 1985 koko väestön lasten ja nuorten hampaiden terveydentila oli selvästi huonompi kuin hammaslääkärien omilla lapsilla 6 vuotta aikaisemmin.

 

Karies on edelleen ongelma

Hampaitten reikiintyminen on jatkuvasti vähentynyt lapsilla ja nuorilla (Kuva 2). Erityisen paljon on parantunut aikuistuvien nuorten hampaiden terveydentila. Kun vuonna 1974 17-vuotiailla oli keskimäärin 15 karieksen vaurioittamaa hammasta, oli vastaava DMF-luku 8,5 vuonna 1985. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että nuorten aikuisten hampaat ovat edelleen varsin pitkälle karieksen vaurioittamia. Vuonna 1985 esimerkiksi 21-vuotiailla 44 % pysyvistä hampaista oli DMF-hampaita.

Vuodesta 1982 vuoteen1985 on 6-18-vuotiaitten DMF-indeksi pienentynyt 4,7:stä 2,5:een. Alle kouluikäisillä sen sijaan dmf-indeksi ei ole käytännöllisesti katsoen muuttunut vuodesta 1979 lähtien. Onpa 4-vuotiaitten kohdalla havaittavissa pieni dmf-indeksin kasvu vuodesta 1982 vuoteen 1985.

Ennustaminenko vaikeaa?

Viime vuosien myönteisestä kehityksestä huolimatta ehkäisevällä hammashoidolla on vielä paljon tehtävää. Taulukossa 3 on esitetty 6-17-vuotiaitten DMF-indeksi ikäluokittain vuonna 1985. Vertailukohteena on vuonna 1982 laskettu ennuste vuodelle 1985 (Tala 1983a). Ennuste perustui vuosien 1974-1979 ja 1982 tilastoihin ja se laadittiin WHO:n ja FDI:n julkistettua yleismaailmalliset tavoitteet hampaiden terveydelle vuoteen 2000. Ennuste on osunut varsin kohdalleen nuoremmissa ikäluokissa, mutta vanhemmissa ikäluokissa kehitys on ollut jopa myönteisempää kuin oli laskettu.

Jos tarkastellaan Suomen tavoitteita vuoteen 2000, voidaan todeta, että hammaslääkärien lapset olivat saavuttaneet ne jo vuonna 1982 (Tala 1983b). Niin ollen lienee perusteltua uskoa, että kansalliset tavoitteet ovat saavutettavissa seuraavien 14 vuoden kuluessa koko väestön lasten ja nuorten hampaiden terveydentilassa.

Hoitoa tarvitaan ja sitä saadaan

Täysin karieksettomien 0-21-vuotiaitten lisäksi noin neljäsosalla ei ilmennyt korjaavan hoidon tarvetta. Kuitenkin 44 % kaikista 0-21vuotiaista oli hoidon tarpeessa (Taulukko 1). Suurin osa hoidon tarpeessa olleista hoidettiin valmiiksi. Hoidon tarpeessa oli suuria alueellisia vaihteluita; pienimmillään hoidon tarve oli Keski-Suomen läänissä (34 %) ja suurimmillaan Lapin läänissä (52 %). Hoidon tarpeessa olleiden osuus kasvoi iän mukana lukuun ottamatta vaihduntahampaistovaihetta, jolloin tarve tilapäisesti väheni (Taulukko 2). Hampaiston oikomishoidossa oli keskimäärin 8 % 0-21-vuotiaista. Läänien väliset erot olivat suurimmillaan yli kaksinkertaiset; 11,2 % Keski-Suomen läänissä ja 5,4 % Lapin läänissä. Hampaiston oikomishoito on jatkanut hurjaa kasvuaan ja vuonna 1985 oli 12 % kaikista 6-18-vuotiaista oikomishoidossa terveyskeskuksissa. Vuonna 1982 vastaava osuus oli alle 9 %.

Hammastapaturmia sattui vajaalle prosentille 0-21-vuotiaista. Vaarallisin ikäkausi on 10 vuoden molemmin puolin.

 

Neuvolahammashoitoa tehostettava

Alle kouluikäisten lasten hampaiden terveydentila ei ole siis merkittävästi parantunut vuoden 1979 jälkeen. Esimerkiksi 0-5-vuotiaiden dmf-indeksi on pysytellyt 0,8 paikkeilla viimeiset kolme vuotta. Ero hammaslääkärien omien lasten ja koko väestön lasten välillä on erityisen suuri juuri alle kouluikäisten keskuudessa. Voidaan tietenkin kysyä, kannattaako alle kouluikäisten ehkäisevään hammashoitoon kiinnittää lisähuomiota vai hyväksytäänkö 5-vuotiailla keskimäärin 2 dmf-hammasta ja tehostetaan vaikkapa nuorten aikuisten hammashuoltoa.

Todennäköisesti kuitenkin riskiryhmien seulonnalla ja kohdistamalla tehostettu ehkäisevä hoito näihin, voitaisiin melko pienin lisäponnistuksin parantaa vielä merkittävästi alle kouluikäistenkin hampaiden terveydentilaa.

 

1985 pähkinänkuoressa

Terveyskeskusten hammashuolto on kehittynyt edelleen suotuisasti vuonna 1985:

- runsaat 1,2 miljoonaa potilasta sai hoitoa terveyskeskuksissa,

- kolmannes 0-21-vuotiaista oli täysin karieksettomia,

- hoidon tarve on edelleen vähentynyt vuodesta 1982,

- oikomishoito kasvaa edel­leen nopeasti,

- alueelliset erot ovat edelleen melkoiset,

- 6-18-vuotiailla DMF-indeksi on pienentynyt lähes 50 % vuodesta 1982 vuoteen 1985.

Myönteisestä kehityksestä huolimatta jäljellä on monia ongelmia terveyskeskusten hammashuollossa. Erityisen tärkeää on tehostaa terveyden edistämiseen ja sairauksien ehkäisyyn tähtäävää toimintaa. Karieksen hoidon uudet periaatteet olisi saatava täysimittaisina käyttöön lasten ja nuorten hammashuollossa eli ensimmäisen täytteen tekemistä tulee siirtää mahdollisimman pitkälle, mieluiten sitä ei tehdä lainkaan. Hampaitten kiinnityskudossairauksien diagnosointi näyttää ensimmäisten CPI-indeksistä saatujen seuruutietojen mukaan olevan vielä hyvin horjuvaa.

Kokonaisuudessa kunnallinen suun ja hampaiden terveydenhuolto on suoriutunut tehtävistään varsin hyvin.

Vaikka karieksen väheneminen monissa muissa teollistuneissa maissa on ollut samansuuntaista kuin Suomessa, niin meillä 12-vuotiaitten DMF-indeksin pudottaminen 1970-luvun alun yli 11:stä nykyiseen 2,7:ään hakee vertaistaan maailmassa.

 

Kirjallisuus­ viitteet:

Lääkintöhallitus 1979: Terveyskeskusten hammashuolto vuonna 1978.

Lääkintöhallitus 1980a: Terveyskeskusten hammashuolto vuonna 1979.

Lääkintöhallitus 1980b: Terveydenhuolto. Suomen virallinen tilasto XI: 76.

Lääkintöhallitus 1984: Terveyskeskusten järjestelmällinen hammashuolto vuonna 1982. Lääkintöhallituksen julkaisuja 55.

Tala H. 1983a: Lasten ja nuorten aikuisten hammashuollon tavoitteet vuoteen 2000 mennessä. Hammaslääkärilehti 95–99.

Tala H. 1983b: Lasten hammaskaries ja vanhempien sosiaalinen asema sekä tiedot taudin ehkäisystä. Lääkintöhallituksen tutkimuksia 28.

Suomen Hammaslääkärilehti 1986 33(21) 1309–1310

 

Yksilöllisyyttä, yhteistyötä j a tutkimusta tarvitaan (85)

 

Ylilääkäri Heikki Tala esitteli lääkintöhallituksessa valmisteilla olevaa uutta terveydenhoidon ohjekirjettä ottaen lähtökohdakseen seuraavat faktat:

– Makeisten kulutus Suomessa on uudella ennätystasolla (7,2 kg/as/v). 

– Sokerin kulutus on edelleen korkealla tasolla (36 kg/asukas/v 1985) ja se on kaksinkertainen siihen tasoon verrattuna, jota pidetään turvallisena väestön hampaiden terveydelle.

– Hammastahnojen kulutus väheni ensimmäisen kerran neljännesvuosisataan vuosina 1983 ja 1984 eikä ole vieläkään saavuttanut vuoden 1982 tasoa.

– Fluoritablettien myynti väheni jyrkästi vuosina 1981-1983 eikä ole vielä lähelläkään vuoden 1980-tasoa, jolloin myynti oli korkeimmillaan.

– Pääkaupunkialueella pienten lasten hampaiden terveydentila on muuttunut huonommaksi.

– Valtakunnallisesti - 3-5vuotiaiden lasten hampaiden terveydentila ei ole enää merkittävästi parantunut vuoden 1979 jälkeen.

– Hammaslääkäreiden omien lasten hampaiden terveydentila on paljon parempi kuin muun väestön lapsilla. Karieksen polarisoituminen osoittaa, että karieksen ilmaantumiseen voidaan vaikuttaa, etteivät asetetut tavoitteet ole epärealistisia.

– Suomessa on tänään suun terveydenhuollon koulutettua työvoimaa enemmän kuin koskaan. Suun sairauksien kuvan muuttuminen tulee kuitenkin heijastumaan hammashuollon henkilöstön määrään ja rakenteeseen.

– Kokonaisuutena katsoen suomalaisten hampaiden terveydentila on edelleen surkea, eräs maailman huonoimpia.

 

Meidän hammaslääkäreiden tulisi edelleen mieltää se pitkä aikajänne, mikä meidän työllämme on. Tämän päivän nuoret ovat vasta vuonna 2050 siirtymässä vanhuuden kynnykselle.

Lähtökohdat antavat aihetta suun terveydenhuoltohenkilöstön, perus- ja täydennyskoulutuksen kehittämiseen (käyttäytymistieteet, esiintymistaito, tiedottaminen). On muistettava, että hammaslääkärin muotokuva, esimerkiksi hänen asennoitumisensa terveyskasvatukseen muotoutuu paljolti jo opiskeluaikana. Myös muiden ryhmien koulutuksessa tulisi suun terveydenhoito ottaa huomioon. Meidän tulisi kiinnittää yhä enemmän huomiota terveyskasvatuksen sisältöön ja laatuun. Sen toteutuksessa tulisi painottaa yksilön tarpeet ja se tulisi toteuttaa yhteistyössä niin muun terveydenhuollon, muiden hallintokuntien kuin vapaaehtoisjärjestöjenkin kanssa.

Mutta myös terveyskasvatus vaatii tuekseen tutkimusta. Seuruun puolestaan tulee olla jatkuvaa. Valtakunnallisen tietojärjestelmän luominen olisikin ajankohtaista. Terveyskasvatuksen ongelmat eivät kuitenkaan ratkea ilman yhteiskunnallisia toimenpiteitä. Missä toimintamme painopiste todella oikein on?

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1986 33(22)1374–1375

 

Lääkintöhallitus tiedottaa:

Lapsille vähemmän hammaspaikkoja kuin neljännesvuosisataan (86)

 

Vuonna 1985 paikattiin alle 17-vuotiailla lapsilla ja nuorilla keskimäärin hieman vähemmän kuin yksi hammas lasta kohti. Tämä on pienin uusien hammaspaikkojen määrä ainakin neljännesvuosisataan.

 

Hampaiden paikkauksen ja karieksen synkintä aikaa Suomessa elettiin vuoden 1970 paikkeilla, jolloin koulu-hammashoidossa yhtä tarkastettua lasta kohti tehtiin keskimäärin 2,5 paikkaa vuodessa.

Viime aikoina tiedotusvälineissä on keskusteltu hammaspaikkojen turvallisuudesta. Siinä yhteydessä on väitetty metallitäytteiden hampaissa olevan mahdollinen terveysriski joillekin henkilöille. Ainut varma keino välttää tällaisten sivuvaikutusten mahdollisuuskin on pitää hampaat terveinä. Siihen nykyaikainen hammas-lääketiede on jo pitkään tarjonnut tehokkaat keinot: Fluorin asianmukainen sisällinen ja paikallinen käyttö, hyvä suuhygienia ja terveelliset ravintotottumukset.

Kansanterveyslain myötä voimakkaasti tehostettu ehkäisevä hammashoito on tuottanut kauniita tuloksia. Lasten ja nuorten hampaiden terveydentila on jatkuvasti parantunut. Kun vuonna 1974 kaksitoistavuotiailla oli keskimäärin 7,5 karieksen vaurioittamaa hammasta, oli vastaava luku viime vuonna enää 2,8. Tässä suhteessa Suomi on jo saavuttanut ja alittanutkin WHO:n yleismaailmallisen tavoitteen (3,0) vuoteen 2000.

 

Pysyviä hampaita poistettiin 1960-luvun alussa sataa koululaista kohti vuosittain keskimäärin 15. 1980-luvulle päästyä nämä poistot ovat hävinneet käytännöllisesti katsoen Kokonaan. Myös hampaiden juurenhoidot ovat nopeasti vähentyneet 1960-luvun 10:stä sataa lasta kohti keskimäärin kolmeen vuonna 1985.

 

Suun ja hampaiden tutkimus on voimakkaasti tehostunut 1960-luvulta mitattaessa sitä röntgenkuvauksilla. Lukuvuonna 1961-62 sataa lasta kohti otettiin keskimäärin kaksi hammasröntgenkuvaa kun vastaava luku vuonna 1979 oli 20. Sen jälkeen kuvaustaso on pysytellyt muuttumattomana eli vuosittain otetaan keskimäärin yksi röntgenkuva viittä lasta ja nuorta kohti.

 

Vaikka Suomen kansan suun ja hampaiden terveydentila kokonaisuutena on edelleen varsin huono, suomalainen lapsi ja nuori nauttii tänään terveemmästä ja paremmin hoidetusta hampaistosta kuin koskaan historiamme aikana. Tämä ei kuitenkaan saa tuudittaa meitä väärään turvallisuudentunteeseen. Edessä on vielä pitkä matka ennen kuin koko väestön suun ja hampaiden terveys on tyydyttävä.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1987 34(9) 471

 

Hammaslääketiede 87 (87)

 

 

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1987 34(12) 679–680

 

DMF-indeksi säilyy toistaiseksi (88)

 

A pulaisprofessori Pentti Alanen esitti keskusteltavaksi siirtymisen DMF-indeksistä DPF-indeksiin Suomessa (SH-lehti 9/1987). Perusteluina hän esitti muun muassa sitä, että alle 17-vuotiailla M-komponentti Suomessa on lähes turha. Toisaalta pinnoitteen (P) mukaan ottaminen kuvaisi paremmin todellista kariestilannetta, koska pinnoitteen tekeminen saattaa olla yhtä aikaa vievä kuin purupinnan täyte. Alasen mielestä monissa tapauksissa on vaikea sanoa, milloin kyseessä on pelkkä pinnoite ja milloin pieni täyte. Pinnoitteiden poisjättäminen DMF-indeksistä saattaa näin vääristää kuvaa karieksen vähenemisestä, koska F-komponentin tilalle onkin tullut pinnoite, joka ei lainkaan esiinny nykyisessä DMF-indeksissä. Alasen näkökohdat ovat mielenkiintoisia ja keskustelun arvoisia.

O n kuitenkin seikkoja, joiden vuoksi valtakunnallisessa suun terveydenhuollon seuruussa DMF-indeksi säilyttää asemansa Suomessakin toistaiseksi. Ensinnäkin WHO:n globaalinen suun terveyden tietopankki käyttää DMF-indeksiä. Toisekseen lääkintöhallitus on jo toistakymmentä vuotta seurannut täytteiden ja pinnoitteiden osuuksien kehittymistä lasten ja nuorten suun terveydenhuollossa. Näistä saadaan helposti Alasen toivomat tiedot. Lisäksi valtakunnallisessa seuruussa käytetään useita muita mittareita, joilla seurataan karieksen esiintyvyyden ja hoidon muutoksia.

O len kerännyt taulukkoon muutamia tietoja 0-17-vuotiaitten hampaiden terveydentilasta ja hoidosta vuosina 1975, 1979 ja 1985. Yhteenlaskettujen täytteiden ja pinnoitteiden keskiarvo yhtä tarkastettua 0-17vuotiasta kohti oli 2,2 vuonna 1975, 1,6 vuonna 1979 ja 1,3 vuonna 1985. Pysyvien hampaiden poistot vähenivät samana ajanjaksona 40:stä tuhatta tarkastettua kohti viiteen. Täysin karieksettomien osuus kasvoi lähes nelinkertaiseksi.

 

 

Edellä olevat ja runsaasti muitakin tietoja lääkintöhallituksella on koko valtakunnasta, kaikista lääneistä ja jokaisesta terveyskeskuksesta.

J okaisella mittarilla on vahvat puolensa ja puutteensa. DMF-indeksi yleismaailmallisena mittarina puolustaa heikkouksistaan huolimatta paikkaansa Suomessakin. Sen lisäksi karieksen seuruuseen tarvitaan muitakin mittareita. Pinnoitteiden ja täytteiden kokonaismäärien ja niiden keskinäisten osuuksien seuruu on tarpeellista ja Suomessa sitä siis on harjoitettu jo toistakymmentä vuotta.

V altakunnalliset DMF-käyrät ovat muuttaneet muotoaan vuosien kuluessa monesta syystä. Kiistaton syy on karieksen esiintyvyyden selvä väheneminen. Myös täytteiden osittainen korvautuminen pinnoitteilla on yksi syy. Kariesdiagnostiikan kriteeritkin ovat varmaan muuttuneet ajan mukana samoin kuin karieksenkorjaavan hoidon periaatteetkin. Kaikesta tästä huolimatta DMF-indeksi on ollut käyttökelpoinen kuvaamaan lasten ja nuorten hammashuollon kehittymistä.

L ääkintöhallitus on ollut aktiivisesti mukana kehittämässä suun terveydenhuollon tietojärjestelmää, jonka tuloksena Suomessa on tänään yksityiskohtainen kuva lasten ja nuorten hampaiden terveydentilasta ja heidän saamastaan hammashuollosta (LKH:n tutkimuksia no:t 27, 28 ja 39).

Tietojärjestelmät eivät tule koskaan valmiiksi. Ne muuttuvat ajan mukana pyrkien vastaamaan kulloisiinkin haasteisiin. Vaikka en näe syytä muuttaa karieksen valtakunnallisen seuruun perusteita tässä vaiheessa, on mielestäni erinomaista, että ammattikuntamme osallistuu aktiivisesti keskusteluun, kuten Pentti Alanen on tehnyt.

 

Kurssitoverini Pentti Alanen ja Pauli Isokangas – kaksi Oulaisten poikaa – olivat tiukasti kimpussani DMF-indeksistä ja karieksen muutosten mittauksen sopivasta ikäluokasta. Ihan hyvällä asiallahan he olivat, mutta eivät ehkä täysin ymmärtäneet WHO:n ajatuksenkulkua siitä, millaisia mahdollisuuksia oli tavoittaa lapsia 12 ikävuoden jälkeen ja millaisia mittareita ylipäätään oli mahdollista käyttää karieksen mittaamisessa. Tuskin kukaan kuitenkaan vakavissaan väittää tänään, etteikö karies oli merkittävästi vähentynyt Suomessa lapsilla ja nuorilla 1970-1991. Lääkintöhallituksessa pidimme tärkeänä, että pystyimme toimittamaan nopeasti WHO:lle sen pyytämät tiedot.

Kun nyt 2000-luvun alkuvuosina olen seurannut hallinnollisia seuruutietoja, niin ne näyttävät olevan kovasti samanlaisia kuin ne, jotka kehitimme 1970-luvun alussa.

 

 

Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 1987 24 187–195

Suomen Hammaslääkärilehti 1987 34(16) 924–932

 

Suun terveydenhuollon pitkän aikavälin tavoitteet (89)

 

Tavoiteasettelu terveydenhuollossa yleensä ja hammashuollossa erityisesti on ollut vähäistä aivan viime aikoihin asti. Vasta tämän vuosikymmenen alkupuolella WHO ja Maailman hammaslääkärijärjestö FDI julkistivat yleismaailmalliset tavoitteet suun terveydelle vuoteen 2000. Tämän katsauksen tarkoituksena on tarkastella suun terveydenhuollon tavoiteasettelua pitkällä aikavälillä. Lähtökohtina on käytetty suomalaisten suun ja hampaiden terveydentilan epidemiologista kuvaa sekä alan henkilöstön määriä ja koulutusrakennetta. Suun ja hampaiden terveydenhuolto Suomessa kaipaa perusteellista uudelleenarviointia ja tavoiteasettelun tarkistamista. Hammas- ja suusairauksien epidemiologinen kuva muuttuu hyvin nopeasti, ja sillä on syvällinen vaikutus suun terveydenhuollon organisaatioon, työvoiman tarpeeseen, koulutuksen sisältöön, seuruu- ja arviointimenetelmien kehitykseen sekä muihin suun terveydenhuollon tekijöihin.

Akateemikko Georg Henrik von Wrightin mielestä julkinen keskustelu on pelottava muistutus täydellisestä aavistamattomuudesta ja ymmärtämisen halun puutteesta, jolla meillä yleisesti suhtaudutaan ihmiskunnan tulevaisuutta koskeviin asioihin hiemankin pidemmällä näkökulmalla. Tavoiteasettelu terveydenhuol-lossa on ollut suhteellisen vähäistä huolimatta tämän yhteiskunta-politiikan alueen suuresta merkityksestä hyvinvointiin ja talouteen. Tavoitteiden asettelua on saattanut vaikeuttaa tietojen vähäisyys sairauksien esiintyvyy-destä. Terveydenhuollon suunnit-telu ja toteutus ovat edenneet ehkä enemmän perinteiden ja satunnaisten impulssien ohjaamina kuin tietoisen tavoitteiden asettelun kautta. Suun ja hampaiden tervey-denhuolto on ohjautunut vieläkin satunnaisemmin kuin moni muu terveydenhuollon osa-alue. Hammashuollon hallinto toimii edelleen vähäisin voimavaroin ja suunnittelun sekä seuruun koulutus on ollut olematonta aivan viime vuosikymmenelle saakka.

 

ENSIMMÄISET TAVOITTEET SUUN TERVEYDELLE Ensimmäiset mitattavissa olevat tavoitteet suun ja hampaiden terveydelle Suomessa asetettiin vuoden 1982 lopulla WHO:n ja Maailmanhammaslääkärijärjestön FDI:n julkistettua yleismaailmalliset tavoitteet vuoteen2000 terveydenhuollon tavoitteisiin on sisällytetty myös suun terveydenhuollon tavoitteet kaikille WHO:n ja FDI:n määrittelemille kohderyhmille (STM 1986). Näitä tavoitteita on sittemmin tarkennettu uuden epidemiologisen tiedon antamien viitteiden mukaan (taulukko 1). Lasten ja nuorten tavoitteet ovat selvästi kunnianhimoisemmat kuin WHO/ FDI:n tavoitteet. Keski-ikäisen väestön tavoitteet ovat samat kuin WHO/FDI:n ja ikääntyneen väestön surkeiden lähtökohtien vuoksi tavoitteet tälle ryhmälle jäävät selvästi jälkeen yleismaailmallisista tavoitteista.

 

PITKÄN AIKAVÄLIN SUUNNITTELUN PERUSTEET SUUN TERVEYDENHUOLLOSSA Jokaisen hammaslääkäripolven suunnittelun aika-akseli on noin 200 vuotta (kuvio l). Nuoren hammaslääkärin aloittaessa ammatillisen toimintansa hänen vanhimmat potilaansa ovat noin 80-vuotiaita, hammaslääkärin ammatillinen ura kestää noin 40 vuotta ja juuri ennen hammaslääkärin eläkkeelle jäämistä syntyvät potilaat elävät noin 80 vuotta. Jokaisen hammaslääkärin tulisi tuntea ne olosuhteet, joissa ammattiuran alkuvaiheen vanhimmat potilaat ovat eläneet ja jotka ovat sanelleet näiden henkilöiden suun ja hampaiden terveyden perustan. Erityisen suuri vastuu on hammaslääkärillä niistä, jotka syntyvät hänen keskimäärin 40-vuotisen ammattiuransa aikana ja jotka elävät vielä vuosikymmeniä hammaslääkärin itsensä jo jäätyä eläkkeelle.

Aika ei pysähdy vaan virtaa vääjäämättä eteenpäin koko ajan. Tämä puolestaan edellyttää myös tavoitteiden asettelun jatkuvaa seuruuta ja tarvittaessa tarkistamista.

 

EPIDEMIOLOGINEN KUVA SUOMALAISESTA SUUSTA

Tavoitteiden asettamisen edellytys on väestön suun ja hampaiden terveydentilan tuntemus. Suomessa tätä tietoa on kertynyt runsaasti viime vuosina (Tala 1986). Suomalaisten suun terveyden tunnusmerkillinen piirre on hampaitten puuttuminen (kuvio 2). Se ilmenee sekä täydellisenä hampaattomuutena (Tuominen ym.1985) että poistettujen hampaiden suhteettoman suurena osuutena 20 vuotta täyttäneillä. Hampaattomuutta ja poistettua hammasta voidaan käytännössä pitää peruuttamattomina muutoksina ja näin aikuisväestön hampaiden terveyden tavoitteille on ennalta melko ahtaat rajat.

 

 

Lapsilla tilanne on toinen; jokainen suomalainen lapsi syntyy karieksettomin ja ientulehduksettomin hampain. Ehkäisevän hammashoidon menetelmät ovat jo pitkään olleet riittävät karieksen ja ientulehdusten lähes täydelliseen juurimiseen.

 

TYÖVOIMATAVOITTEET SUUN TERVEYDENHUOLLOSSA

Suomeen on koulutettu suuri määrä hammaslääkäreitä. Jo varhain tavoitteeksi asetettiin yksi hammaslääkäri tuhatta asukasta kohti (Komiteanmietintö 1965). Tavoite perustui ehkäisevän hoidon tuntemattomuuteen ja korjaavan hoidon merkityksen yliarviointiin sekä osaltaan ammattikunnan haluttomuuteen saada rinnalleen muita suun terveydenhuollon ammattiryhmiä. Hammasteknikoiden koulutus oli aloitettu jo varhain, mutta sekin palvelee väestöä lähinnä vasta silloin kun tarvitaan proteeseja. Hammashoitajien koulutus aloitettiin 1960-luvun puolivälissä ja erikoishammashoitajia saatiin vasta 1970-luvun lopulta alkaen.

Eri ryhmien koulutusmääriä ei ole pystytty suhteuttamaan toisiinsa. Tuloksena on ollut hammashuoltohenkilöstön määrän tavaton kasvu viimeisten 20 vuoden aikana (kuvio 3). Suun terveydenhuollon henkilöstön rakenne on edelleen hyvin hammaslääkärivoittoinen, mikä merkitsee korkeita kustannuksia väestölle sekä välittömästi että välillisesti hampaiden hoidossa.

 

Suomessa on nykyään keskimäärin yksi koulutettu suun terveydenhuollon työntekijä alle 500 asukasta kohti. Jokaista suomalaista kohti on käytettävissä 4 tuntia hammashuoltohenkilöstöaikaa vuosittain. Hammaslääkärituntejakin on 1½ asukasta kohti vuodessa. Tarkoituksenmukaisesti käytettynä tällaisen työpanoksen on oltava riittävä Suomen väestön suun terveydenhuollon toteuttamiseen.

Olen laatinut luonnoksen suun terveydenhuollon työvoiman koulutusmäärien henkilöstöryhmittäisiksi tavoitteiksi vuoteen 2025 (taulukko 2). Lähtökohtana on se, että tänä vuonna hammaslääkärikoulutuksensa aloittavat opiskelijat jäävät eläkkeelle ammatistaan vuoden 2025 paikkeilla. Muutoksia haluttaessa toimenpiteisiin onkin ryhdyttävä nyt. Toinen lähtökohta on yleisimpien hammassairauksien nopeasti muuttuva epidemiologinen kuva (FDI/WHO 1985). Kun ensimmäiset merkit hammaskarieksen vähenemisestä oli todettu Suomessa ja muissa teollistuneissa maissa, uskoimme yleisesti, että hampaiden kiinnityskudossairaudet tulevat vaatimaan entistä enemmän hoitoa. Näin ei näytä käyneen, vaan myös iensairaudet vähenevät teollistuneissa maissa. Myös iensairauksien hoidossa ehkäisy on ylivoimaisesti tärkeintä, tehokkainta ja taloudellisinta eikä siihen tarvita ensisijaisesti lääkärityövoimaa vaan terveydenhoitajatyyppistä henkilöstöä.

On myös muita näkökohtia, jotka olisi osattava ottaa huomioon pitkän aikavälin tavoitteita asetettaessa, Mainittakoon vain työajan pituus tänään ja vuonna 2000 tai 2025, väestön toiveet ja vaatimukset suun terveydenhuollon järjestelyistä sekä ulkonäkökysymysten tärkeys suomalaisessa yhteiskunnassa. Taloudellinen kehitys sanellee viime kädessä mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta. Pitkän aikavälin suunnittelijan on otettava huomioon myös väestön ikärakenteen muutos ja väestömäärän kehitys. Siitä huolimatta on oltava halua ja kykyä katsoa pitkälle eteenpäin. Suunnitelman asemesta puhutaankin skenaarioista ja visioista, estiittaatin sijasta gestimaateista tai asiantuntijan arvauksesta. Taulukossa 2 esitetty henkilöstökehitystä koskeva ehdotus perustuu juuri ”viisaaseen arvaukseen", jossa on yritetty nähdä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

 

WHO järjesti muutama vuosi sitten seminaarin, jossa pohdittiin 2000-luvun alkupuolen hammaslääkärin ammatillista muotokuvaa (WHO 1986). Tilaisuudessa päädyttiin siihen, että tulevaisuudessa nykytyyppisen hammaslääkärin tarve on vähäinen. Tilalle tarvitaan laajemmin ja monipuolisemmin koulutettuja suun lääkäreitä, joiden tarve on selvästi vähäisempi kuin nykyisten hammaslääkärien määrä, mutta laatuvaatimukset erittäin korkeat. Nyt esitetyssä tuonnoksessa lähdetään siitä, että nykymuotoista hammaslääkäriä voidaan käyttää nykyisen aikuisväestön hampaiden hoitoon. Tällä hetkellähän aikuisväestöllä puuttuvien hampaiden lisäksi on tavattoman paikatut jäljellä olevat hampaat, joiden ylläpitohoito jää nykyisten hammaslääkärien tehtäväksi. Samanaikaisesti hammaslääkärien erikoistumisen kanssa pitäisi käynnistä uusimuotoinen suun lääkärien peruskoulutus.

Pitkän aikavälin tavoiteasettelussa suun terveydenhuollon käytännön toteutuksen päävastuu tulisi erikoishoitajatasoiselle henkilöstölle. Heidän työnsä painoalue olisi terveyskasvatus, terveyden edistäminen ja yleisimpien hammas- ja suusairauksien ehkäisy.

Erikoishoitajat olisivat nykyisten erikoishammashoitajienja hammashuoltajien luonnollinen seuraava kehitysaste ja he olisivat yksi erikoishoitajalinja terveydenhuollossa.

Hammashoitajien ammattikunta muuntuisi vähitellen perushoitajahenkilöstöksi ja heidän määrällinen tarpeensa olisi suhteutettu suun lääkärien määrään.

Hammastekninen henkilöstö kaipaa niin ikään perusteellista koulutusuudistusta. Hampaattoman väestön vähentyessä nykyisen tyyppisten erikoishammasteknikoiden tarve poistuu. Tilalle on tarkoituksenmukaista kouluttaa hammas-, leuka- ja kasvoprotetiikkaan koulutettu teknikkokunta. Myös tämän ammattiryhmän määrällinen tarve tulee olemaan nykyistä pienempi.

Työvoimatavoitteen toteutuessa suun alueen terveydenhuollon kustannukset pienenisivät suhteellisesti tykymsosta, henkilöstön määrä olisi paremmin suhteessa muuhun terveydenhuoltoon ja suun terveydenhuollon sisältö muuttuisi terveyttä edistäväksi ja sairauksia ehkäiseväksi. Vuonna 2025 Suomessa olisi edelleen yksi suun terveydenhuollon työntekijä jokaista 500 asukasta kohti.

 

SUUN TERVEYDENHUOLLON KOULUTUKSEN TAVOITTEET

Tähän mennessä hammashuoltohenkilöstön koulutuksen pääpaino on ollut peruskoulutuksessa. On eletty uskossa, että maassa vallitsee hammaslääkäripula. Muistakin maista on esimerkkejä, ettei hammaslääkärikoulutuksen määrällinen lisääminen välttämättä ole yhteydessä väestön suun ja hampaiden terveydentilan muutoksiin. Tähänastisen hammashoidon laatuun ei liioin kriittinen arvioija voine olla kovin tyytyväinen. Hoidon laadun tutkiminen ei ole ollut erityisen suosittu alue.

Näkemykseni mukaan suun terveydenhuollon laadun tason määrääjä on koko ammatillisen iän kestävä kliininen ja teoreettinen täydennyskoulutus. Se on kuitenkinjaanyt suunnitelmallisenja tavoitteellisen toteutuksen ulkopuolelle. Hammaslääkärijärjestöt ovat antaneet panoksensa teoreettiseen täydennyskoulutukseen niille hammaslääkäreille, jotka ovat halunneet kehittää taitejaanja tietojaan. Nämä kurssit toimivat kuitenkin kysynnän ja taloudellisten realiteettien rajoissa. Vuoden 1986 hammaslääkärijärjestöjen kurssikalenterista voidaan todeta täydennyskoulutuksen olevan erittäin korjaavahoitovoittoista. Niinpä yli 160 kurssista vain vajaat 10 oli ensisijaisesti terveyden edistämiseen ja sairauksien ehkäisyyn liittyviä. Viimeksimainituistakin kolmasosa jouduttiin peruuttamaan osanottajien puutteen vuoksi.

 

Täydennyskoulutuksen pitkän aikavälin tavoitteina tulee olla:

– jokaisen hammaslääkäri/suun lääkärin ammatillisen toimikauden kattava teoreettinen ja kliininen koulutus,

– korkeakoululaitoksen suunnittelema ja toteuttama koulutus, jota hammaslääkärijärjestöjen antama koulutus täydentää ja rikastuttaa,

– terveyden edistämiseen ja sairauksien ehkäisyyn ensisijaisesti tähtäävä koulutus,

– peruskoulutuksesta tähän mennessä puuttuneiden osa-alueitten tietojen ja taitojen ulottaminen koko ammattikuntaan (esim. kansanterveystiede ja sosiaalihammaslääketiede).

Erikoistumiskoulutuksen tavoitteena tulee olla ensisijaisesti suun ja hampaiden sairauksien diagnostiikkaan, hoidon suunnitteluun ja vaativien hoitojen toteutukseen pystyvien suun lääkärien koulutus. Nykyinen erikoiskoulutus pirstoo hampaiston yhä pienempiin osiin ja kokonaiskuvan ymmärtaminen hämärtyy.

Peruskoulutuksen pitkän aikavälin tavoitteet vaativat syvällistä pohdintaa. Sillä on kuitenkin kiire. Niin kauan kuin käden taitoja arvostetaan kuurgiassa ja hanuttaslaäketieteessä, olisi mietittävä hoitotoimenpiteiden suorituksen logiikkaa ja perustettava koulutus sille. Jo nyt on merkkejä siitä, että suun terveydenhuollon peruskoulutuksessa ollaan siirtymässä suorituksen logiikkaan perustuvaan simulaattorikoulutukseen (Sardo Infirri & Anumanrajadhon 1986). Tätä uusimuotoista koulutusta kokeillaan ja toteutetaan jo USA:ssa, Kanadassa, Uudessa Seelannissa, Japanissa, Thaimaassa ja Syyriassa. Suun terveydenhuollon perus-, jatko- ja täydennyskoulutus Suomessa hyötyisivät ennen näkemattömällä tavalla suorituksen logiikkaan perustuvasta simulaattorikoulutuksesta.

 

SUUN TERVEYDENHUOLLON ORGANISAATION JA HALLINNON TAVOITTEET

Hammashuollon organisaatio ja hallinto Suomessa ovat olleet toissijaisia terveydenhuollon kentässä. Ensimmäinen hammaslaakärivirkamics saatiin keskushallintoon 1950-luvun puolivälissä. Vuonna 1970 laakintöhallitus organisoitiin uudelleen ja siinä yhteydessä hammashuolto sai oman pienen toimiston, jossa oli kaksi hammaslääkäriä. Sitten toimistojako poistettiin lääkintöhallituksen kansanterveysosastolta ja toimistopäällikön virka muuttui apulaisosastopäälliköksi vuonna 1982. Vasta tällöin ensimmäisen kerran suun terveydenhuollon edustus pääsi mukaan kollegion neuvottelukokouksiin. Vieläkään suun terveydenhuollon edustaja ei pääse mukaan oman alueensa päätöksentekoon kollegion varsinaisessa istunnossa.

Tehtävien ja päätösvallan siirtojen myötä lääninhallitusten merkitys terveydenhuollon hallinnossa on korostunut viime vuosina. Kaikista lääninhallituksista puuttuu suun terveydenhuollon asiantuntemus. Kuitenkin lähes kolmasosa maan lääkärikunnasta on hammastääkäreitä ja terveyskeskusten hammashuolto aiheuttaa noin 20 prosenttia kansanterveystyön kustannuksista.

Vertailukohteen suun terveydenhuollon hallinnolle muodostaa lääkehuolto. Lääkehuollossa toimii suunnilleen saman verran koulutettua henkilöstöä kuin suun terveydenhuollossa. Molempien alueiden taloudellinen merkitys on samansuuruinen eli noin 2 miljardia markkaa vuodessa. Laäkintöhallituksen erillisessä apteekkitoimistossa on työntekijöitä saman verran kuin koko kansanterveysosastolla eli 27. Suun terveydenhuollon henkilöstön kokonaismäärä lääkintöhallituksessa on neljä,

Pitkän aikavälin tavoitteena suun terveydenhuollon hallinnossa voidaan perustellusti pitää lääninhammaslääkärin virkojen perustamista seuraavien 10-15 vuoden kuluessa. Myös keskushallintoa on tarpeen vahvistaa erityisesti tarkastajan ja osastosihteerinvirkojen avulla. Sekä eduskunta että valtionvaramministeriö ovat viime vuosien aikana olleet myötåmielisiä lääninhammaslääkärinvirkojen perustamiselle, mutta siitä huolimatta asiaa ei ole saatu järjestykseen.

Organisatorisesti suun terveydenhuolto jakautuu melko tasanjulkiseenja yksityiseen toimintaan. Julkinen hammashuolto koostuu pääasiassa terveyskeskusten hammashuollosta ja on osa kansanterveystyötä. Se poikkeaa kuitenkin muusta kansanterveystyöstä siinä, että aikuisväestöltä hammashuollosta peritään huomattavasti korkeammat maksut kuin muusta terveyskeskusten antamasta hoidosta, jossa pääperiaate on ollut maksuttomuus. Yksityissektori on keskittynyt suuriin asutuskeskuksiin maan eteläosissa. Se toimii ilman valtakunnallista tai alueellista suunnittelua ja seuruuta. Myös yksityishammashuolto on jätetty terveydenhuollon yleisten tukijärjestelmien ulkopuolelle lukuun ottamatta vuoden alussa voimaan tullutta sairausvakuutusta vuonna 1961 ja sen jälkeen syntyneille.

Pitkän aikavälin tavoitteina hammashuotlon organisaatiolle voidaan esittää seuraavaa:

– terveyskeskusten suun terveydenhuoltoa tulee edelleen kehittää ja vahvistaa siten, että se muodostaa suun terveydenhuollon rungon koko väestölle,

– yksityisen hammashuollon yhteistyötä julkisen sektorin kanssa on kehitettävä kaikkien voimavarojen optimaaliseksi hyödyntamiseksi väestön terveyden hyväksi,

– suun terveydenhuolto on saatettava samaan asemaan muun terveydenhuollon kanssa potilasmaksuiltaan,

– suun terveydenhuollolle on tuotava koimiportainen hoito- ja lahetejärjestelmä, jossa peritshoidosta vastaavat terveyskeskukset ja yksityishammasiääkärit, erikoishoidosta keskussairaaloiden suusairauksien poliklinikat ja vaativasta erikoishoidosta yliopistolliset klinikat.

 

EHKÄISEVÄN HAMMASHOIDON PITKÄN AIKAVÄLIN TAVOITTEET

Keskeisiä kysymyksiä ehkäisevässä hammashoidossa ovat edelleen sokerin osuus ravinnossa ja ruokavaliossa, fluorin saannin turvaaminen ja väestön suun hygienian tason nostaminen.

Sokeripolitiikassa suun terveydenhuollolle tärkeitä näkökohtia ovat mm. sakkatoosin osuus sokerin saannista, makeisten käyttö ja sokerin korvikkeiden asema karieksen chkaisyssa. Hammaslääketieteelliset tavoitteet sokerikysymyksessä on syytä kytkeä valtakunnalliseen ravintopolitiikkaan. Sokerin kulutuksen vähentäminen hampaille turvalliselle tasolle eli 10-15 kiloon asukasta kohti vuodessa on epärealistinen. Sen sijaan voidaan vaikuttaa sokerin käyttötottumusiin siten, että sokerin terveyshaitat minimoidaan.

Fluori on karieksen ehkäisyn kulmakivi teollistuneissa maissa. Suomessa on edelleen ratkaisematta sisäisen fluorin saannin turvaaminen. Viime aikoina on kertynyt lisää näyttöä optimaalisen fluorimäärän hyödyllisistä vaikutuksista sekä luustoon että sydämeen (Luoma ym. 1974, Simonen ym. 1984). WHO:n suosittamia sisällisiä vaihtoehtoja ovat veden fluoripitoisuuden optimointi, suolan fluoraus ja/tai fluoritabletit. Näiden lisäksi on saatu lupaavia tuloksia sokerin fluorauksesta (Luoma ym. 1978). Sokerin fluoraus olisi ehkä hyvä tapa minimoida sokerin hammasterveydellisiä haittoja hyvin pienillä fluorimäärillä. Fluorihammastahnojen käyttö väestötasolla on noin puolet optimina pidettävästa tasosta (Tala ja Leppilampi 1982). Kohdennettuja fluorikäsittelyitä tarvitaan erityisesti karieksen riskiryhmiin kuuluvien ehkäisevään hoitoon. Suun hygienian taso Suomessa on parantunut paljon viimeisten 20 vuoden aikana. Runsaasti tehtävää on vielä pitkåaikaisesti sairaitten hoidossa ja maaseudun väestön keskuudessa (Honkala 1984). 

 

SUUN TERVEYDENHUOLLON SEURUUN JA ARVIOINNIN TAVOITTEET

Hammashuollon seuruu Suomessa on perustunut viranomaisten tilastointiin (Suomen virallinen tilasto 1967-). Ad hoc­tutkimuksiin perustuva arviointi on ollut hyvin vähäistä toistaiseksi. Suun terveydenhuollon taloudellinen tutkimus on ollut olematonta aivan viime aikoihin asti (Sintonen ym. 1983). Hammashuollon tietojärjestemät on ollut viime aikoina erityisen mielenkiinnon kohteena (Hausen 1983). Otantaan perustuvaa tietojärjestelmaa on jo kokeiltu valtakunnallisesti vuonna 1982 (Milen ym. 1986).

Aikuisväestön suun ja hampaiden terveydentilan valtakunnallinen seuruu on lisääntynyt (Nyman 1983), mutta sieltäkin puuttuu jatkuva seuruu- ja arviointijärjestelmä. Pitkän aikavälin tavoite on saada otantaan perustuva seuruujärjestelmä, joka kattaa koko väestön. Tämän lisäksi tarvitaan suun terveydenhuollcin arviointitutkimuksia, joissa myös toiminnan tavoitteet ovat kriittisen tarkastelun kohteena.

 

TIETO ON VALTAA?

Edellä on käsitelty suun ja hampaiden terveydenhuollon pitkän aikavälin suunnitteluun liittyviä kysymyksiä. Luettelo ei ole kattava; esimerkiksi Suomen osuutta koko maapallon väestön suun terveydenhuollossa ei ole käsitelty lainkaan. Tasa-arvotavoite Suomessa on jäänyt myös vähäiselle huomiolle.

Pitkän aikavälin suunnittelija on vaikean tehtävän edessä. Menneisyys olisi tunnettava mahdollisimman hyvin, nykyhetki erinomaisesti ja tulevaisuus arvattava onnekkaasti kohdalleen. Menneisyyden ja nykyhetken tuntemukseen auttaa tiedon hankinta, tule vaisuuden ennustamiseen ja ennakoimiseen tarvitaan tiedon lisäksi onnea. WHO:n perusterveydenhuollon ainoana teollistuneena mallimaana meidän on näytettävä tietä muille myös suun ja hampaiden terveydenhuollossa.

 

KIRJALLISUUS

- Anumanrajdhon T, Sardo Infirri J. Oral health - a quiet revolution. Education for Health 1986:1:2535.

- FDI/WHO Joint Working Group. Changing patterns of oral health and implications for oral heath manpower: Part I, Intenat Dent J 1985:35:235-251,

- Hausen H. Hammashuollon tietojärjestelmä. Lääkintöhallituksen tutkimuksia 27, Helsinki 1983.

- Honkala E. Dental health habits of Finnish adolescents. Proc Finn Dent Soc 1984:80Suppl 11.

- Komiteanmietintö 1965:A2. Hammaslääkärikomitean mietintö, Helsinki 1965.

- Luoma H, Helminen SKJ, Ranta H, Rytömaa I, Meurman JH. Relationships between the fluoride and magnesium concentrations in drinking water and some components in serum related to cardiovascular diseases in men from four rural districts in Finland. Scand J Clin te Lab Invest 1974:3:217–224,

- Luoma H, Nuuja T, Nyman A, Toivonen A, Söderholm S. Hassinen ML, Nummikoski P, Kantero, RL, Jokela M, Ranta H, Saxen L Effect on caries in institutionalized children of addition of fluoride and bicarbonite phosphate to dietary sugar products. Caries Res 1978:12: 109.

- Milen A, Tala H. Hausen H, Heinonen OP. Lasten ja nuorten hampaiden tila ja hoito Suomessa 1981–82. Lääkintöhallituksen tutkimuksia 39, Helsinki 1986.

- Nyman K. Aikuisten hammashuollon toteutuminen 1968-1981. Kansaneläkelaitoksen julkaisuja A:19, Helsinki 1983.

- Simonen 0, Knekt P. Laitinen 0. Juomaveden fluoripitoisuus ja osteoporoosi. Duodecim 1984:100:342–350.

- Sintonen H, Maljanen T, Heinonen M, Mynttinen A. Hammashuollon talous. Sosiaali-ja terveysministeriö. Suomen virallinen tilasto, Sosiaalisia erikoistutkimuksia SVT XXXII:90. Helsinki 1983.

- Sosiaali-ja terveysministeriö. Terveyttä kaikille vuoteen 2000, Suomen terveyspolitiikan pitkän aikavälin tavoite- ja toimintaohjelma. Helsinki 1986.

- Suomen virallinen tilasto. Sarja XI. Terveydenhuolto. Valtion painatuskeskus 1967-, Helsinki.

- Tala H, Lasten ja nuorten aikuisten hammashuollon tavoitteet vuoteen 2000 mennessä. Suom Hammaslääk lehti 1983:30:95–99.

- Tala, H. Present oral health status and developmental trends ni Scandinavia. Symposium on Promotion of self care in oral health. Lysebu, Oslo 10–12 Sept 1986.

- Tala H, Leppilampi E. Tooth brushing and consumptien of dentifrice of dental hygienist students. Proc Finn Dent Soc: 1982:78:118.

- Tuominen R, Vehkalahti M, Ranta K, Rajala M, Paunio I Development of edentulousness in Finland during the 1970's. Community Dent Oral Epidemiol 1983:11:259–263.

- WHO Regional Office tor Europe, Organizational changes in dental education. Report on a WHO Intercontry Workshop. Dublin 19-21 Sept 1984.

 

SUMMARY

Tala H. Long term goals for oral health in Finland. Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti, Journal of Social Medicine 1987.24.187–195.

Goal setting within health care and especially in oral health care has been amazingly sparse. WHO and International Dental Federation published in 1982 first global goals for oral health by the year 2000. Finland was among the first countries to set national goals for oral health. Still there is an urgent need to elaborate goals and objectives for oral health and oral health care during next decades. The aim of this review is to discuss long term goals for oral health in Finland. The goal setting should include organization of oral health care taking into consideration the rapidly changing pattern of dental diseases. The goals and content of education of different categories of workforce for oral health need to be developed. Monitoring and evaluation of oral health status and oral health care services must he intensified to produce relevant information for long term planning and goal setting within this sector of health care.

Lääkintöhallitus PL 220 00531 Helsinki

 

 

Tämä kirjoitus julkaistiin alun perin Sosiaalilääketieteellisessä Aikakauslehdessä ja sen jälkeen Hammas-lääkärilehdessä ja myös Hammasteknikko-lehdessä. Siihen sisällytin kaiken oppimani ja kokemani koulu- ja yksityishammaslääkärinä, kansanterveystieteellisen osaamiseni sekä kokemukset valtakunnallisessa ja globaalisessa suun terveydenhuollossa. Kuviot 1 ja 2 toivat uuden lähtökohdan suun terveydenhuollon koulutukselle, hallinnolle ja käytännön toteutukselle.

Erittäin tärkeä on taulukossa 2 esitetty 40 vuoden ajanjakson kattava kokonaisvaltainen suunnitelma suun terveydenhuollon henkilöstön määrien ja keskinäisten osuuksien saattamiseksi vastaamaan 2000-luvun alun haasteita.

Nyt tätä kirjoittaessani lähes 20 vuotta myöhemmin pidän tuolloista näkemystäni edelleen relevanttina .

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1987 34(16) 957

 

Korjaavassa karieshoidossa käytettävät aineet (90)

 

Lennart Forsten Turun yliopistossa on tehnyt vuosikausien ajan suuriarvoista työtä kollegakunnan tietojen ja taitojen kartuttamiseksi korjaavassa karieshoidossa. Kirjan "Korjaavassa karieshoidossa käytettävät aineet” ensimmäinen painos ilmestyi maaliskuussa 1978. Uusin painos on jo kahdeksas ja on juuri ilmestynyt.

Hampaan paikkaus on ollut pitkään hammashuollon yleisin toimenpide. Ehkäisevän hammashoidon myönteisistä tuloksista huolimatta paikkaushoito säilyy vielä pitkään suun terveydenhuollossa.

Viime aikoina julkisuudessa on käyty vilkasta keskuste­lua hampaiden paikkausai­neiden mahdollisista terveyshaitoista ja -vaaroista. Erityi­sen kiihkeästi on väitelty elohopea-amalgaamin käyttökelpoisuudesta paikkauk­sessa.

Lääkintöhallituksen ham­maslääketieteen asiantuntija­ryhmä on pohtinut niitä kysy­myksiä vuodesta 1981 alkaen. Alan asiantuntijoiden työn tuloksena valmistui elokuun lopulla muistio, joka on lähetetty kaikille hammaslääkäreille. Asiakirjojen julkisuusperiaatteen mukaan tiedotusvälineet saavat tiedon asioista välittömästi päätöksenteon jälkeen. Näin tieto saavuttaa suuren yleisön usein ennen­ kuin lääkintöhallituksen kirja on tullut hammaslääkäreille. Näin on käynyt myös korjaa­vassa karieshoidossa käytet­tävien täyteaineiden valintaa koskevan kirjeen osalta. Muutamat hammaslääkärit ovat sen johdosta ilmaisseet mielipahansa lääkintöhalli­tukselle.

Kaikki se tieto, joka on hammaslääkäreille lähetetyssä muistiossa, on edellä mai­nitussa kirjassa, jota saa Tu­run yliopistosta hammaslää­ketieteen laitokselta (Turun Hammaslääketieteen kandidaattiseura: Orvokki Reima, Lemminkäisenkatu 2, 20520 Turku puh. 921–335 533) 90 markan hintaan. Olen sitä mieltä, että jokaisen paikkaushoitoa antavan hammas­lääkärin on tunnettava tässä kirjassa esitetyt asiat. Helpoimmin ne tietenkin saa lukemalla tämän kirjan. Vaihtoehtoisesti voi tutustua alan viimeisimpään tietoon kansainvälisissä julkaisuissa.

Forstenin kirjaa voi todella lämpimästi suositella jokaiselle hammaslääkärille. Terveyskeskusten käsikirjastoon se kuuluu itsestään selvänä teoksena.

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1987 34(19) 1134

 

Hammaslääketiede-postimerkkiä saa vielä hetken (91)

 

Ensimmäinen suomalainen hammaslääketiedettä kuvaava postimerkki julkaistiin syksyllä 1984 FDI:n maailman-kongressin juhlistamiseksi Helsingissä. Tämä merkki on saanut myönteistä julkisuutta ja se oli mm. Tanskan Hammaslääkärilehden kansikuvana.

Nyt postilaitos on päättänyt hävittää vanhoja postimerkkejä mutta myy sitä ennen jäljellä olevaa varastoa. Hammaslääketiede 1984 postimerkki kuuluu hävitettävien joukkoon mutta sitä saa vielä tämän vuoden loppuun asti. Oma postimerkki hammaslääkärin kirjeenvaihdossa on iloinen asia ja ilahduttaa varmasti myös kirjeen saajaa. Näin voimme tehdä hyvää PR-työtä omalle tieteenalallemme ja ammatillemme.

Tilausosoite on: Postimerkkikeskus PL 654, 00101 Helsinki

Kätevimmin tilaus käy noutamalla postista Postimerkkikeskuksen postisiirtolomake kertatilausta varten ja maksamalla tilille 2118-6 tarpeellinen summa rahaa. Merkit myydään 50 kpl arkkeina eli yksi arkki maksaa 70 mk, 2 arkkia 140 mk, jne.

Hyvää postimerkkijoulua!

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1987 34(22) 1295

 

Suun ja hampaiden hoito yksi farmasian päivien pääaiheita

14.-15.11. (92)

 

Iltapäivän mittainen sektio keräsikin koko Finlandia-talon kamarimusiikkisalin täyteen innostuneita kuulijoita. Sektion puheenjohtajana toimi ylilääkäri Heikki Tala, jonka esitys toi selkeästi esille suun sairauksien ehkäisemisen tärkeyden ja menetelmät sekä fluorin merkityksen.

Professori Jorma Tenovuo selvitti lääkkeiden vaikutusta suuhun sekä apteekissa myytävien suunhoitoaineiden ominaisuuksia. Suuvesistä ja niiden haitoista ja käyttötavoista keskusteltiin vilkkaasti. Apteekkilaiset totesivat, että on erittäin vaikeaa puuttua siihen, että asiakas käy jatkuvasti ostamassa suun huuhteluliuosta, jota suositellaan käytettäväksi vain lyhyinä jaksoina, jos kerran huuhteluliuos on myynnissä ilman reseptiä.

 

A pteekkilaisen roolista hammashuollossa puhui apteekkari Eeva Kölli-Jäntti. Apteekki on eräs niistä harvoista paikoista, jonne asiakas voi astua suoraan kadulta ja saada korkeatasoista tietoa ja asiantuntevaa opastusta moninaisissa terveyteen liittyvissä asioissa. Apteekissa voidaan rohkaista potilasta hammaslääkärin vastaanotolle. Useissa apteekeissa on tiedot oman paikkakunnan hammashuoltopalveluista vastaanottopaikkoineen, -aikoineen ja päivystyksineen. Apteekkilainen voi kertoa asiakkaalle hammashuollon sairausvakuutuskorvauksista sekä muista korvausmahdollisuuksista.

F armasian päivien luentosarja on osa Suomen Apteekkariyhdistyksen, Hammaslääkäriliiton ja lääkintöhallituksen yhteistä Viisaudenhammas-kampanjaa, joka tavoittelee entistä parempaa yhteistyötä lääkehuollon ja suun terveydenhuollon välillä. Tällä laajalla yhteistyöprojektilla uskotaan saatavan tuloksia väestön ja yksilön suun terveyden edistämisessä ja sairauksien ehkäisyssä. Teemana on, että hammaslääkäri on suun ja hampaiden terveydenhuollon asiantuntija ja apteekista puolestaan saa neuvoja sekä lääkkeitä, välineitä ja tarvikkeita suun hoitoon.

Varsinaisen yleisölle suunnatun kampanjan näkyvimmät kohdat osuvat vuoden 1988 alkupuolelle. Kampanjan lähtölaukauksena on kahdeksan kertaa toistettava tietoisku tv:ssä heti vuoden alussa. Tämän lisäksi tv:ssä on tarkoitus esittää ajankohtaisohjelma suun terveydenhuollosta kevään aikana.

K aikkiin apteekkeihin lähetetään yhteinen ikkunasomistusmateriaali, joka on esillä apteekeissa alkuvuoden aikana. Kampanja-aiheesta on myös tehty apteekkeihin ja hammaslääkärin vastaanotoille juliste sekä tarroja esimerkiksi lapsille jaettavaksi.

Apteekkihenkilöstöä on koulutettu Hammaslääkäriliiton ja Suomen apteekkariyhdistyksen suunnittelemilla kursseilla koko maassa. Lokakuussa ilmestyi Apteekkarilehden suunhoidon teemanumero ja marraskuussa apteekkien asiakaslehden ”Terveydeksi”-teemanumero, joka käsitteli aihetta hampaiden puhdistuksesta, lääkkeiden ja fluorinvaikutuksista suuhun aina paikkausaineiden valintaan ja proteesien moniin mahdollisuuksiin.

T eemana Uusiutuva farmasia Farmasian päivillä käsiteltiin monia muitakin mielenkiintoisia aiheita, joista lisää seuraavassa Hammaslääkärilehdessä.

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(1-2) 61–62

 

Kirjauutuuksia WHO:lta (93)

 

1. Oral Health Surveys, Basic Methods, 3rd edition, WHO Geneva 1987.

 

Pitkään odoteltu epidemiologisen tutkimuksen alkeiskeittokirjan kolmas painos on juuri ilmestynyt. Ensimmäinen painoshan tästä oppaasta saatiin vuonna 1971 ja toinen painos on vuodelta 1977. Näiden kolmen käsikirjan painoksen vertailu osoittaa, miten nopeasti hammas- ja suulääketieteellinen epidemiologia on kehittynyt viime vuosien kuluessa. Tutkimusmetodien muuttuminen heijastelee myös niitä suuria muutoksia väestöjen suun terveydentilassa, joita olemme Suomessakin saaneet kokea. jopa väestön ikärakenteen muutokset ovat muuttamassa tutkittavien ikäryhmien koostumusta; aikaisemmin tutkittiin kaikki 65 vuotta täyttäneet ilman yläikärajaa, nyt 65–74-vuotiaat muodostavat oman rajatun ryhmänsä. Muuttunut epidemiologinen ajattelutapa suun terveydenhuollossa ilmenee myös WHO:n uudessa tutkimuslomakkeessa. Nyt pyritään purentaelimen perusteelliseen tutkimukseen, ei pelkästään hammassairauksien kirjaamiseen. Tutkimus sisältää purennan häiriöt, kiinnityskudosten tilan (CPI-indeksi), hampaiston tilan ja hoitotoimenpiteiden tarpeen, fluoroosin, kiilteen muutokset, proteettisen tilan sekä proteettisen hoidon tarpeen. Lisäksi tutkitaan suun limakalvot ja luuston muutokset sekä leukanivelen toiminta. Mielenkiintoinen on myös uusittu DMF-indeksin määritelmä: Alun perinhän DMF-indeksi kehitettiin karieksen tuhojen mittaamiseen ja hampaista jätettiin viisaudenhampaat mittauksen ulkopuolelle. Nyt DMF-indeksiin sisällytetään viisaudenhampaat ja indeksin teoreettinen maksimiarvo on 32. M-komponentt11n sisällytetään 30 vuotta täyttäneillä sekä karieksen että muiden syiden vuoksi menetetyt hampaat.

Uusittu epidemiologian opas tarjoaa suun sairauksien tutkijoille kätevän käsikirjan. Tavoitteena on ollut luoda perusmenetelmät tietojen tuottamiseksi väestön suun terveydenhuollon suunnittelulle. Oppaan mukaan toteutetut tutkimukset kelpaavat myös sellaisinaan WHO:n globaaliseen suun terveyden tietopankkiin. Mahdollisuus osallistua tämän oppaan viimeistelyyn osoitti, miten tavattoman vaikeaa tällaisen käsikirjan tekeminen on. Tietoyhteiskuntien maailmassa yhteisten kriteerien määritteleminen on kuitenkin tarpeellista. Aika ja kokemukset osoittavat, miten hyvin tehtävässä on onnistuttu. Seuraavat kymmenisen vuotta suulääketieteellinen perusepidemiologia tukeutunee nyt ilmestyneen oppaan näkemyksiin.

 

2. Prevention of Oral Diseases. WHO Offset Publication No. 103, WHO Geneva 1987.

 

Kirjan esipuheessa kerrotaan sen käsittelevän kaikkia (!) hyväksyttyjä ehkäisymenetelmiä suun terveydenhuollossa. Kirjanen on tarkoitettu ensisijaisesti terveydenhuollon hallinnossa toimiville ohjeeksi ja oppaaksi. WHO:n suun terveydenhuollon yksikkö on rakentanut varsin kattavan perusmenetelmien järjestelmän, joka perustuu tietojärjestelmään, tilanneanalyysiin, tavoitteiden asettamiseen, suunnitteluohjelmaan ja seuruuseen sekä arviointiin. Nyt julkaistu opas on osa suunnitteluohjelmaa ja tarjoaa malleja sekä esimerkkejä ehkäisevien menetelmien käytännön sovelluksiin.

Kirjan tavoitteiksi on määritelty:

– esitellä suunnitteluprosessin olennaiset osat lukien mukaan henkilöstösuunnittelun ja rahoituksen,

– rohkaista hallinnossa toimivia suulääkäreitä valitsemaan sopivimmat ehkäisymenetelmät omalle vastuuväestölleen,

– auttaa suunnittelijoita ja suun terveydenhuollon henkilöstöä arvioimaan ja vertailemaan saavuttamiaan tuloksia,

– arvioida nykyisiä ehkäisyohjelmia erilaisissa yhteisöissä tarkoituksella parantaa ja laajentaa niitä edelleen.

Yleisen osan lisäksi kirjassa on sairauskohtaiset ehkäisyohjelmat kariekselle, kiinnityskudossairauksille, suusyövälle, suun Ilmakalvosairauksille, hampaiden kovakudosten kehityshäiriöille, purennan häiriöille sekä traumoille yms.

 

Terveyskasvatukselle ja terveyden edistämistoimille on omistettu oma lukunsa. Kirjanen sopii hyvin myös suomalaisille suun terveydenhuollon hallintotehtävissä toimiville. Erityisen hyödyllinen se on hammaslääkäreille, jotka ovat mukana tai suunnittelemassa lähtöä kehitysyhteistyöhön tai muihin kansainvälisiin tehtäviin.

WHO:n julkaisuja Suomessa välittää Akateeminen Kirjakauppa, Keskuskatu 2, 00100 Helsinki. Puhelin 90-121 41.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(4) 181–183

 

Tarvitaanko ammatissa tavoitteita? (94)

 

Nykyaikainen hammashuolto sai alkunsa 1840-luvulla USA:ssa. Jostakin silloin tuntemattomasta syystä hammaskaries alkoi levitä räjähdysmäisesti. Samoihin aikoihin oli keksitty veistää hopealantista lastuja elohopeaan ja amalgaami oli syntynyt. Yhä tänään, yli puolitoista sataa vuotta myöhemmin, maailman hammaslääketiede ja hammashuolto perustuvat tähän filosofiaan. Hampaiden paikkaus on ylivoimaisesti yleisin toimenpide Suomen, Pohjoismaiden, Amerikan, kehitysmaiden ja koko maailman hammashuollossa.

Onko tämä oikein? Onko tällainen järkevää? Miksi teemme niin kuin teemme? Onko meillä tavoitteita? Millaisia tavoitteita? Mitkä ovat ne vaikuttimet, jotka ohjaavat ammatillista toimintaamme?

 

Voidaanko suun terveydelle asettaa tavoitteita?

Hammashuoltokin on ohjautunut pääasiassa perinteen voimasta. Näin on aina tehty, miksi se ei kelpaisi edelleenkin? Hammaslääketiede oli 1940-luvun puoliväliin mennessä löytänyt erittäin tehokkaan aineen hammaskarieksen ehkäisyyn - fluorin. Myös karieksen syntymekanismi alkoi selkiintyä. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella oli selvitetty sokerin käyttöön liittyvät hammasterveydelliset ongelmat Vipeholmin mielisairaalassa Ruotsissa. Pian tämän jälkeen bakteerittomilla rotilla voitiin osoittaa karies mikrobien aiheuttamaksi kudostuhoksi. Karieksen ehkäisystä kertyi yhä enemmän ja yhä täydellisempää tietoa. Mitä teki opetus ja käytännön hammashuolto? Jatkoi kiihtyvällä vauhdilla paikkausta. Sitä ennen oli suuri osa väestöstä vapautettu omista luonnollisista hampaistaan. Ne maat, joissa on runsaasti hammaslääkäreitä, ovat maita, joissa hampaattomuus on yleisintä.

Kumpi on syy ja kumpi seuraus? joka tapauksessa omien hampaiden poisrepiminen itse on yleensä mahdotonta. Siihen tarvitaan koulutettua väkeä; esimerkiksi akateemisesti koulutettu hammaslääkäri. Kaikki tämä on jatkunut vuosikymmenestä toiseen. joissa on runsaasti hammaslääkäreitä, ovat maita, joissa hampaattomuus on yleisintä. Epidemiologinen tutkimus Suomen hammashuollossa käynnistyi 1890-luvulla ja edistyi upeasti vuosisadan alussa. Sitten kiinnostus tähän toimintaan lopahti vuosikymmenien ajaksi. Valtakunnallisesti hammaskarieksen esiintyvyyttä alettiin seurata vasta 1970-luvun alkupuolella. Näin saatiin perusta suun terveydenhuollon tavoiteasettelulle ja suunnittelulle.

 

Maailman terveysjärjestö WHO kiinnostui suun terveyden tavoiteasettelusta 1980-luvun alussa. Ryhdyttiin pohtimaan mahdollisuuksia luoda mitattavia tavoitteita maailman yleisimmille kansantaudeille eli hammaskariekselle ja hampaiden kiinnityskudossairauksille. Ensimmäinen tavoite koski 12-vuotiaita. Heillä saisi olla korkeintaan 3 karieksen vaurioittamaa hammasta vuonna 2000. Pian tämän jälkeen laadittiin kaikki ikäryhmät käsittävät tavoitteet. Ne kuvaavat hyvin suun terveyden maailmanlaajuisesti surkeaa tilaa; 35-vuotiaista alkaen mittarina käytetään täydellistä hampaattomuutta!

 Suomi oli ensimmäisten maiden joukossa, joka laati­ omat kansalliset tavoitteet suun terveydelle. Me uskomme pystyvämme lasten ja nuorten suun terveydessä ylittämään yleismaailmalliset tavoitteet selvästi vuoteen 2000. Aikuisten ja vanhusväestön kohdalla yllämme korkeintaan WHO:n tavoitteisiin tai jäämme niistä jälkeen. Miksi näin? Hammaslääkärin suorittamat korjaavat ja kuntouttavat toimet ovat peruuttamattomia. Jokainen paikka on peruuttamaton, jokainen hampaaton pysyy kuolemaansa saakka hampaattomana. Sen vuoksi tulisi tehdä kaikki nykyaikaisen hammas- ja suulääketieteen mahdollistama, jottei tarvitsisi ryhtyä näihin peruuttamattomiin toimiin. Sen vuoksi tavoitteet ovat tärkeitä. Tiedämme, että hammaslääkärien omat lapset ovat 1970luvun alkupuolelta lähtien pysyneet käytännöllisesti katsoen tervehampaisina. Meillä on siis realistiset mahdollisuudet ehkäistä karies.

Tilanne on kuitenkin jossain määrin pulmallinen. Tuntuu siltä, että hammaslääkärit edelleenkin ryhtyvät paikkaamaan aivan Iiian helposti. Myös potilaan tilan seuruu on vähäistä. Potilaskohtainen ehkäisevän suun terveydenhoidon suunnitelma puuttuu lähes aina. Hammaslääkärit eivät useinkaan tunne väestön suun ja hampaiden terveydentilaa, vaikka lääkintöhallitus on vuosikausien ajan toimittanut terveyskeskuskohtaiset, lääneittäiset ja valtakunnalliset tiedot jokaiselle terveyskeskukselle.

 

Lääkärin vastuu on raskas ja jakamaton . Oman toiminnan jatkuva seuruu ja arviointi on menestyksellisen toiminnan edellytys. Suun terveydenhuollossa mitattavien tavoitteiden asettaminen on mahdollista. Se voidaan tehdä sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa.

Ammattiinsa voi suhtautua monella tavalla. Jos Suomen Kuvalehdessä nro 49 esitetty on totta, meillä on vakava syy ryhtyä pohtimaan ammattietiikkaamme ja ammattimoraaliamme. Nimimerkki 'Tarkka Markka' väittää, että "Sen sijaan kallein työvoima, esim. hammaslääkärit, ei noudata lainkaan työjärjestyksen mukaisia työaikoja (7.30–15.30). Kaikissa hoitoloissa hammaslääkärit saapuvat toimeensa noin 8.15 ja lähtevät heti klo 14 jälkeen. Virallisena selityksenä tälle ovat 'kirjalliset työt', jotka jätetään kuitenkin hammashoitajien tehtäväksi." Voiko tämä todella olla totta? jääkö virkaehtosopimuksen edellyttämä 7 tuntia "ei-kliinistä" työtä toteutumatta? Kannattaako silloin puhua terveyskasvatuksesta, terveyden edistämisestä ja sairauksien ehkäisystä? Onko helpointa vetää turpiiniporalla hammas auki ja rapata koloon raskasmetalliseoksia ja erilaisia muoveja?

Sairausvakuutuksen tuoreimmat tilastot osoittavat, että sama paikkausralli on menossa myös yksityisvastaanotoilla. Paikka paikan päälle. Eikö sitten lasten ja nuorten hammashuollossa ja hampaiden terveydessä ole saavutettu kansainvälisestikin katsoen upeita tuloksia? On toki saatu paljon hyvää aikaan. Mutta miksi Suomen tilanne ei juuri poikkea Ruotsin, Englannin, Amerikan, Uuden Seelannin, Australian tai Norjan tuloksista? Onko niin, että karieksen väheneminen näissä maissa onkin johtunut aivan muista syistä kuin meistä hammaslääkäreistä? Olemmeko me pystyneet Suomessa vain muuttamaan hampaiden reiät paikoiksi?

 

Hammaskaries voidaan ehkäistä . Meillä on runsas valikoima ehkäiseviä menetelmiä jopa sellaisiin tapauksiin, joissa potilas itse ei ole kiinnostunut hampaittensa terveydestä enempää kuin tulemalla vuosittain kutsuttuna hoitoomme. On mahdollista mobilisoida ja tehostaa elimistön omia puolustusmekanismeja, on mahdollista säädellä suun mikrobikasvustoa, on mahdollista vahvistaa hammaskudoksia, on mahdollista korvata tavallinen sokeri kariesta aiheuttamattomilla makeuttajilla. Mahdollisuuksia on runsaasti. Voidaan laatia ennusteita. On mahdollista tehdä terveyden edistämiselle ja sairauksien ehkäisylle suunnitelma. Suomessa nuoren aikuisen hampaista puolet on karieksen vaurioittamia ja yleensä hoidettu paikkauksella. Tällaisen yksilön jäljellä oleva elinikä on keskimäärin 50–60 vuotta. Suun terveydenhuollon henkilöstön tehtävä on laatia suunnitelma, jota noudattamalla tämä IHMINEN voi säilyttää hampaittensa ja purentaelimensä jäljellä olevan terveyden. Siihen tarvitaan lääkärin tietoja, taitoja ja kokemusta.

 

Suun terveydelle on asetettu yleismaailmalliset tavoitteet vuoteen 2000. Suomella on omat kansalliset tavoitteet samalle vuodelle. Meillä on terveyskeskusten suun terveydenhuollolle rakennettu valtakunnallinen, alueellinen ja paikallinen tietojärjestelmä. Yksityissektorille on sairausvakuutuksen laajentumisen myötä tulossa oma tietojärjestelmänsä. jokainen hammaslääkäri voi laatia omat henkilökohtaiset tavoitteensa ja heijastaa ne edellä mainittuihin yleisempiin tavoitteisiin. Heidän ammatillisten tietojensa ja taitojensa soveltaminen hyödyttämään väestön ja yksilöiden suun terveyttä edellyttää selkeää tavoitteiden asetta­mista.

 

PS. Vuoden 2000 kaksi­toistavuotiaat alkoivat syn­tyä tammikuun 1. päivänä 1988.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(7) 338–340

 

Hammasterveys Keski-Suomen läänissä (95)

Heikki Tala, Jorma Levänen

 

Kansanterveyslaki edellyttää toiminnan seuruuta ja arviointia. Suun terveydenhuollossa sitä oli toteutettu jo aikaisemminkin tilastoinnin muodossa. Vuodesta 1974 lähtien terveyskeskuksissa on seurattu mm. karieksettomien osuutta ja DMF-indeksiä järjestelmällisessä hammashuollossa. Seuruu oli vuotuista vuoteen 1979 saakka, jolloin siirryttiin joka kolmas vuosi tehtäviin suun terveydenhuollon erillisselvityksiin. Seuraava valtakunnallinen raportti julkaistaan tämän vuoden tilanteesta ja toiminnasta.

 

Keski-Suomen lääni on tarmokkaasti kehittänyt suun terveydenhuoltoa. Terveyskeskusten vastaavat hammaslääkärit ovat perustaneet koulutusrenkaan, joka täydennyskoulutuksen järjestämisen ohella seuraa jatkuvasti suun terveyden kehittymistä ja kehittelee uusia toimintamuotoja ja strategioita. Läänissä on noin 250 000 asukasta ja 11 terveyskeskusta. Kansanterveyslain voimaan tulessa läänin hammasterveys oli maan keskiarvoa heikompi. Nyt Keski-Suomessa lasten ja nuorten hampaiden terveydentila on maan paras.

Keski-Suomen seuruutiedot vuodelta 1987 antavat mielenkiintoista pohdittavaa terveyskeskusten tavoitteita ja toimintalinjoja suunniteltaessa.

 

Tervehampaisten osuus

Keski-Suomen läänin 0-26-­vuotiaista puolet on tervein, paikkaamattomin hampain. Terveyskeskusten välillä osuudet vaihtelevat 45–63 prosenttiin.

 

Karieksen ilmaantuvuus

Kariesinsidenssiä Keski-Suomessa mitataan tarkastusten välillä ilmaantuvilla d/D-hampailla. Noin 80 prosentilla tutkituista 0-26-vuotiaista ei ollut yhtään d/D-hammasta. Osuus terveyskeskusten välillä vaihteli 73–91 prosenttiin. Uusia d/D-hampaita 0-26-vuotiailla oli keskimäärin 0,5 ja vaihteluväli oli 0,2-1,0.

DMF-indeksi

Hampaiden terveydentila DMF-indeksillä mitattuna on jatkuvasti parantunut Keski-Suomen läänissä kuten koko maassakin (LKH:n julkaisuja nro 95/1987). Vuonna 1975 Keski-Suomen läänin DMF-indeksi oli melko tarkkaan sama kuin koko maan keskiarvo. Vuoteen 1985 mennessä Keski-Suomi oli siirtynyt maan parhaaksi. Myönteinen kehitys näyttää jatkuvan edelleen (taulukko 1). Muutamissa ikäluokissa on päästy lähes uskomattomiin indeksin muutoksiin; 7-vuotiailla DMF-indeksi on 12 vuodessa pudonnut 94 prosenttia. Keski-Suomen lääni olikin vuonna 1987 jo hyvin lähellä koko maan vuoden 2000 tavoitteiksi laskettuja arvoja.

 

Vuoden 2000 tavoitteet

Lasten ja nuorten aikuisten hampaiden terveydelle laadittiin tavoitteet vuoden 1982 lopulla WHO:n ja FDI:n julkistettua yleismaailmalliset tavoitteet. Keski-Suomen lääni on saavuttamassa nämä kansalliset tavoitteet 10 vuotta etuajassa. Omassa luokassaan on Vanhan Korpilahden terveyskeskus, joka vuonna 1987 oli saavuttanut tai selvästi ylittänyt vuoden 2000 tavoitteet 6-17-vuotiailla. Alle kouluikäisten maitohammastilanne jäi vielä jälkeen vuoden 2000 tavoitteista.

Keski-Suomen läänissä 25-vuotiailla oli keskimäärin 14,7 DMF-hammasta vuonna 1987. Vanhalla Korpilahdella luku oli 15,4. Vuoden 2000 kansallinen tavoite 25-vuotiaille on 7,0. Vuoden 2000 25-vuotiaat olivat viime vuonna 12-vuotialta Ja Vanhalla Korpilahdella 12-vuotiaiden DMF-keskiarvo oli 0,8. Teoreettisesti on mahdollista, että vuonna 2000 25-vuotiailla on alle yksi DMF-hammas. Käytännössä DMF-indeksi tällä ikäluokalla asettunee 2-4 välille eli alittaa selvästi asetetun tavoitteen.

Vertailun vuoksi on otettu hampaiden terveydelle kaksi muuta terveyskeskusta; Kotka etelästä ja Oulainen pohjoisesta Vanhan Korpilahden lisäksi (taulukko 2). Kotka on hieman parempi kuin koko Keski-Suomen läänin keskiarvo vuonna 1987 ja siis hyvin lähellä vuoden 2000 kansallisia tavoitteita. Oulainen sen sijaan jää vielä niistä jälkeen, mutta pystyy hyvin saavuttamaan ja ylittämäänkin vuoden 2000 tavoitteet määräajassa.

Ennustaminen on vaikeaa

Ennustajaeukkojen osa tässä maassa on ollut yleensä kova. Niinpä useimmat varovat laa­timasta ennusteita, jotta ei tar­vitse selitellä myöhemmin. Oli kuitenkin hyvin mielenkiintoista tehdä vuonna 1982 ennuste lasten ja nuorten hampaiden terveydelle vuoteen 2000. Pieleen se toki meni, mutta toisin kuin olisi odottanut. Ennuste on ollut liian pessimistinen ainakin tähän asti. Tietenkin tässä on aikaa vielä 12 vuotta justeerata tilanne niin, että se vastaa ennustetta. Mielekkäämpää on tarkistaa ennustetta sen jälkeen, kun vuoden 1988 terveyskeskusten suun terveydenhuollon erillisselvityksen valtakunnalliset tiedot ovat käytettävissä runsaan vuoden kuluttua.

WHO korostaa tavoitteiden mitattavuuden tärkeyttä. Jatkuva toiminnan seuruu ja arviointi on keskeisen tärkeää. Karieshoidon tavoite on äästä eroon paikkaushoidosta. Silloin ei tarvitse pohtia täyteaineiden mahdollisia terveysvaaroja. Lasten ja nuorten tervehampaisuus on ollut jo pitkään teoriassa mahdollinen. Keski-Suomen esimerkki osoittaa, että se on mahdollista myös käytännössä. Ei ole liioiteltua sanoa, että jokainen täyte aikaisemmin paikkaamattomaan hampaaseen on ammatillisen epäonnistumisen osoitus.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(8) 395

 

Suomalaisen suu vuosituhannen vaihtuessa (96)

 

Lasten ja nuorten hampaiden terveydentilasta laadittiin vuonna 1982 ennuste vuodelle 2000. Perustietoina olivat vuosittaiset tilastot terveyskeskusten hammashuollosta 1974–1979. Vuoden 1985 erillisselvitys terveyskeskusten hammashuollosta osoitti, että ennuste oli ollut realistinen ja kehitys oli murrosikäisillä ollut jopa ennakoitua myönteisempää, kiitteli ylilääkäri Heikki Tala. Vuoden 1987 tiedot muutamista terveyskeskuksista antavat viitteitä, että vuoden 2000 valtakunnalliset tavoitteet voidaan vielä huomattavasti ylittää. Esimerkiksi 12-vuotiaiden tavoitteeksi Suomessa on asetettu korkeintaan 1,5 DMF-hammasta. Viime vuonna eräissä terveyskeskuksissa oli päästy jo alle 1,0. Hammaslääkärien omien 12-vuotiaiden lasten DMF-indeksi vuonna 1982 oli 1,5.

 

HAMMASLÄÄKETIEDE 88

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(9) 481

 

Heikki Talalle Seuran mitali (97)

 

 

Ylilääkäri Heikki Talalle luovutettiin Hammaslääketiedetapahtuman avajaisissa Seuran hopeinen 75-vuotisjuhlamitali. Ylilääkäri Tala on toiminut monissa huomattavissa kansainvälisissä tehtävissä, erityisesti WHO:ssa. Lisäksi hän on erityisesti paneutunut Suomen suun terveydenhuollon kehittämiseen ja suun sairauksia ehkäisevään toimintaan.

 

Asiantuntijatehtävissä ja aktiivisena luennoitsijana hän on vaikuttanut merkittävästi oman ammattikuntansa ajatteluun ja edistänyt suun terveydenhuollon asemaa myös laajemmin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(11) 592

 

Kiinnostaako pohjoismainen terveydenhuollon tutkinto? (98)

 

Pohjoismainen terveydenhuoltokorkeakoulu (Nordiska hälsovårdshögskolan) on yhteispohjoismainen terveydenhuollon korkeamman opetuksen sekä tutkimuksen laitos Göteborgissa. Korkeakoulun toimintaa on viime aikoina voimakkaasti laajennet­tu ja tehostettu. Vakinaisten opettajien määrää on lisätty ja luvassa on virka myös hammaslääkäriopettajalle. Korkeakoulu (NHV) on si­säoppilaitos meren rannalla Etelä-Ruotsissa. Se on saanut uudet tilat, joissa on miellyttävä asua ja opiskella.­

Nykyisin NHV:ssa voi suorittaa akateemisen loppututkinnon terveydenhuollossa eIi Master of Public Health -tutkinnon (MPH). Se koostuu neljästä kahden kuukauden pituisesta kurssista ja niiden lisäksi tehdystä opinnäytetyöstä (examensarbete).

Pääkurssit ovat:

-                     terveydenhuollon hallinto

-                     kansanterveystiede

-                     epidemiologia ja biostatistiikka

-                     ympäristöterveydenhuolto.

 

Yhden näistä kursseista (lukuun ottamatta epidemiologian ja biostatistiikan kurssia, joka on kaikille pakollinen) voi korvata vaihtoehtoisilla kursseilla, joita tarjotaan seuraavasti:

–                    sosiaalipsykiatria

–                    sosiaalihammaslääketiede

–                    hoitotiede

–                    terveyskasvatus

–                    kansainvälinen terveydenhuolto

–                    sosiaalipediatria.

 

MPH -tutkinto on hyvin hyödyllinen hammaslääkärille, sillä se antaa hyvät perus­tiedot koko terveydenhuollon alueesta. Kurssien suorittaminen lisää kielitaitoa, antaa kuvan pohjoismaisesta ja kansainvälisestä terveydenhuollosta ja opettaa tarkastelemaan terveydenhuollon ilmiöitä epidemiologiselta näkökannalta. Vuoden 1989 kurssiohjelma on julkaistu Suomen Hammaslääkärilehden numerossa 7/1988, s. 361. Hakuaika kursseille päättyy 15.6.1988.

Lisätietoja saa NHV:sta tai allekirjoittaneelta.

Heikki Tala, NHV:n koulutusneuvoston varajäsen, Lääkintöhallitus, Puh 90-7723312

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(12) 655-656

 

Toteutuuko suun ja hampaiden terveys? (99)

 

 

Lääkintöhallitus on laatinut WHO:n ja FDI:n yleismaailmallisten suun ja hampaiden terveyden tavoitteiden pohjalta omat Suomen oloihin sopeutuvat tavoitteet. Aikanaan hyvinkin kunnianhimoisilta, jopa utopistisilta vaikuttaneet tavoitteet tullaan saavuttamaan jo kymmenen vuotta tavoiteltua aiemmin.

Myös lääkintöhallitus suosittaa yksilöllisiä hoitovälejä. Mutta onko terveyskeskusten keskinäinen vertailu mielekästä? Me toimimme nyt suurien kohderyhmien keskiarvoilla. Mitä vaikuttaa keskiarvokäyriin siirtyminen yksilöllisiin hoitoväleihin? Onko mahdollista, että se aiheuttaa niihin keinotekoista vaihtelua esimerkiksi seurauksena siitä, että

jonain vuonna on voittopuolisesti tarkastettu vain riskipotilaita ja nämä määräävät senvuotisen keski-indeksin suuruuden?

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(12) 685

 

Miten ja missä iässä? (100)

 

Pauli Isokangas pohdiskeli ansiokkaasti miten ja missä iässä kariesprevention onnistumista tulisi arvioida (SHL 35, 526-529, 1988). Siinä hän vertaili 12- ja 17-vuotiaitten DMF-indeksin antamaa informaatiota ja katsoi 17-vuotiaitten olevan paremman ryhmän kuin esimerkiksi WHO:n yleismaailmallisen seuruun kohteeksi valitsema 12-vuotiaitten ryhmä. Edelleen Isokangas arvioi pinnoitteiden ja täytteiden suhteen muutoksen mahdollisesti todellista kariesmuutosta vääristävää vaikutusta.

Mielestäni kuitenkin kariesprevention onnistumista on arvioitava kaikissa ikäryhmissä; vauvasta vaariin. Jonkin yksittäisen ikäryhmän valitseminen johtaa liian suuriin spekulaatiomahdollisuuksiin. Vasta kun koko väestö on jatkuvan otospohjaisen seuruun kohteena, voidaan saada kohtuullisen hyvä kokonaiskuva prevention onnistumisesta.

WHO:lla on ollut syynsä valita 12-vuotiaat yleismaailmalliseksi seuruu- ja tavoiteryhmäksi, ja siinä jonkin pienen maan näkökohdat joutuvat väistymään yleiskuvan edestä.

W HO:n hiljattain esittelemä S/I-indeksi kelpaa varsin hyvin osviitaksi suun terveydenhuollon henkilöstölle. Se perustuu ns. nollakonseptiin eli terveys saa arvon nolla ja jokainen poikkeama siitä on negatiivinen eli jo suun tutkimus on -0.0 ja toiminnan menettäminen ja täydellinen riippuvuus hoidosta on -0.9. Tämän ajattelun mukaan pinnoite on -0.2 Ja paikka -0.4. Mitä suurempi indeksin itseisarvo on, sen paremmin on onnistuttu terveydenhuollossa eli pinnoite on parempi kuin täyte. Jo yksistään se, että pinnoitteen yhteydessä joudutaan lapsen elimistöön sijoittamaan huomattavasti vähemmän vierasaineita kuin paikkauksessa, on myönteinen asia.

H ampaidenkin terveyden absoluuttisesti oikea mittaaminen on ihmiselle mahdotonta. Aina joudutaan turvautumaan kompromisseihin ja hyväksymään laajatkin virhemahdollisuudet. Epidemiologia on kuitenkin kehittänyt sekä teoriassa että käytännössä toimivia mittausmenetelmiä, joilla voidaan seurata sekä prevention että hoidon onnistumista. Korostan kuitenkin vielä kerran, että onnistumista on mitattava koko väestöstä. Kariesprevention etiikasta sen verran, että preventiolla todellakin on rajansa, kuten tiedämme hammaslääkärien omista lapsista; "reikiä nolla! "

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(13) 735

 

Lääkintöhallituksen toimenpiteistä aiheutuneet kanteluym. ratkaisut 1987 (101)

 

Lyhyt selostus tapauksista. Lääkintöhallituksen julkaisuja 120, Helsinki 1988

Lääkintöhallitukselle kuuluu terveydenhuoltohenkilöstön ammatinharjoittamisen valvonta. Oikeusturva-asioiden määrä on jatkuvasti kasvanut ja vuonna 1987 uusia kanteluja ja lausuntoja tuli lääkintöhallitukseen 712. Ratkaistuja tapauksia oli 687.

V uoden 1983 alusta lääkintöhallituksessa on viety atk-rekisteriin kaikki tapaukset, joissa on kiinnitetty terveydenhuoltohenkilöstön huomiota johonkin epäkohtaan, annettu huomautus tai kurinpitorangaistus, rajoitettu terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluvan ammatinharjoittamisoikeutta taikka julistettu se menetetyksi.

Rekisteri on laadittu ensisijaisesti lääkintöhallituksen omia tarpeita varten. Sen avulla pyritään turvaamaan ratkaisukäytännön yhdenmukaisuus. Lääkintöhallitus toivoo, että suppeista selostuksista olisi myös apua terveydenhuoltohenkilöstölle sen arvioidessa itse omaa toimintaansa. Tapausselostuksia lukiessa on syytä pitää mielessä, että jokainen tapaus on ratkaistu kaikki kyseisen tapauksen selvittämisen yhteydessä esiin tulleet asianhaarat kokonaisuudessaan huomioon ottaen.

J ulkisuudessa on arvosteltu mm. sitä, että allekirjoituksen tai nimen selvennöksen puuttumisesta on huomautettu lääkäreille. Kun lainsäätäjä on asettanut lääkärintoimen harjoittajan todistajana erityisasemaan kaikkiin muihin kansalaisiin ja ammatinharjoittajiin nähden, on lääkärintodistuksen arvioijan voitava varmistautua siitä, että kysymys todella on lääkärin kirjoittamasta todistuksesta. Se taas ei ole mahdollista, ellei tiedetä kuka todistuksen on laatinut.

Virheitä saattaa toisaalta todellisuudessa esiintyä toisenlaisissa asioissa enemmän, mutta ne eivät pääse tilastoihin, koska näyttö usein jää puutteelliseksi.

K oska usein näkee esitettä­vän virheellisiä käsityksiä, to­dettakoon jälleen, että huomi­on kiinnittäminen, huomau­tus ja vakava huomautus eivät ole rangaistuksia. Ne on käsi­tettävä valvovan viranomaisen käsityksenilmauksiksi, jotka sisältävät sen, että esillä ole­vassa tapauksessa ei olisi tullut menetellä siten kuin on menetelty

Lääkintöhallituksella on oikeus antaa rangaistuksena joko suullinen tai kirjallinen varoitus taikka sakko. Rangaistuksena on kuitenkin käytetty lähes yksinomaan kirjallista varoitusta, joten jos ei asiayhteydestä muuta ilmene on kysymyksessä kirjallinen varoitus.

A mmatinharjoittamisoikeuksien rajoittaminen ja niiden julistaminen menetetyksi on lähinnä ymmärrettävä turvaamistoimenpiteiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että asianomaisen oikeuksiin on puututtu, koska on katsottu, ettei asianomainen voi potilasturvallisuutta vaarantamatta harjoittaa ammattiaan.

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(14) 802–804

 

Milloin paikkaushoito on aiheellinen ja milloin täyte pitää uusia? (102)

 

H ammaskarieksen hoidon periaatteet ovat viime vuosina nopeasti kehittyneet. Lääkintöhallituksen ohjekirjeessä nro 6/1985 todettiin, että karieshoidon keskeisiä tavoitteita on paikkaushoidon rajoittaminen vain ehdottomasti välttämättömään. Lääkintöhallituksen hammaslääketieteen asiantuntijaryhmän muistio täyteaineen valinnasta korjaavassa karieshoidossa toimitettiin hammaslääkärien tietoon lääkintöhallituksen kirjeen 24.8.1987 DNo 4841/524/87 liitteenä. Myös siinä korostettiin ehkäisevän hammashoidon ensisijaisuutta korjaavaan hoitoon nähden.

 

H ampaan paikkauksen ja uudelleenpaikkauksen kriteerejä on pohdittu kansainvälisessä symposiumissa 19.–21.10.1987 Floridassa. Symposiumin tuloksena on laadittu oheiset kriteerit uusimuotoiselle hampaan paikkaushoidolle, jotka käsittelevät sekä hampaan ensimmäistä palkkausta että uudelleenpaikkausta.

Alkuperäinen teksti on julkaistu englanninkielisenä Suomen Hammaslääkäriseuran julkaisussa Proceedings of the Finnish Dental Society, 1988, 84, 133-135.

Koska paikkaushoito muodostaa edelleen suurimman toimenpideryhmän sekä julkisessa että yksityisessä hammashuollossa, on ensiarvoisen tärkeää, että hammaslääkärit seuraavat tiiviisti alan tieteellisen tutkimuksen ja käytännön ratkaisujen kehittymistä.

S äännöllinen työpaikalla toteutettava koulutus sekä alan järjestöjen ja laitosten järjestämä ammatillinen aikuiskoulutus ovat välttämättömiä nopeasti muuttuvan ja kehittyvän paikkaushoidon ja karieksen hoitoperiaatteiden seuraamiseksi. Erityisen tärkeää on tuntea uusien täyteaineiden mekaanis-kemialliset ja kliinis-biologiset ominaisuudet sekä oikea käsittelytekniikka. Turun yliopiston hammaslääketieteen laitokselta on saatavissa jälleen kerran Lennart Forstenin upouusi käsikirja korjaavassa karieshoidossa käytettävistä aineista, jossa selvitetään perusteellisesti edellä mainittuja seikkoja.

 

Kriteerit hampaan paikkaamiselle ja uudelleenpaikkaamiselle

 

Johdanto

Y hdysvalloissa pidettiin 19.–21.10.1987 symposium, jossa käsiteltiin hampaan paikkaamisen ja uudelleenpaikkaamisen kriteereitä. Symposiumin tavoite oli kartoittaa nykyinen tutkimustieto, jotta voitaisiin kehittää ohjeet kliinisen päätöksenteon standardisoinnille ehkäisevässä hoidossa, karieksen diagnosoinnissa, karieksen etenemisen analysoinnissa ja viallisten täytteiden käsittelyssä. Kaksi­kymmentäviisi esitelmöijää käsitteli kariesdiagnosoinnin luotettavuutta, bakteerivuotoa vs. ml potilasris­kin luokittelua, paikkauspäätöksenteon vaihtelua, ham­masmateriaalien ja mikro-or­ganismien pulpavaikutuksia, allergioita, täytteiden laadun määrittelyä, hammashoitoaineiden valintakriteereitä, va­kuutusnäkökohtia, pinnoitteiden kestoa, riski- ja hyötyanalyysia, yhdistelmämuovien käyttöä ehkäisevissä täytteissä, yhdistelmämuoveja, amalgaa­mia, metalleja ja metallikeraa­misia proteeseja sekä sidosmuovikiinnitettyjä osaproteeseja (kevytsilta, etsaussilta).

J ulkilausumassa on seitsemän yhteenvetojohtopäätöstä, viisi paikkauskriteeriä, viisi uudelleenpaikkauskriteeriä ja kymmenen suositusta jatkotutkimuksille. Käsiteltäessä näitä näkökohtia kunkin potilaan kohdalla tulee ottaa huomioon kaikki ne erityispiirteet, jotka liittyvät potilaan tilaan ennen hoitopäätöksen tekoa. Jatkotutkimuksia tarvitaan, jotta voidaan laatia kriteerit paikkausta ja uudelleenpaikkausta varten ja jotta voitaisiin määritellä niiden tarkoituksenmukaisuus. Symposiumista julkaistaan kirja, jonka pitäisi olla saatavissa vuoden 1988 loppupuolella.

 

Yhteenvetojohtopäätökset

H ammashuollon suunnittelu ja hoitopäätökset perustuvat usein niihin keskimääräisiin hoidontarvearvioihin, jotka kehittyivät aikakautena, jolloin karieksen esiintyvyys oli suurta ja henkilöstöä oli vähän. Nämä periaatteet pitäisi nyt uudelleen arvioida suhteessa nykyisiin ehkäisevän ja korjaavan hoidon vaihtoehtoihin.

A ikaisemmin uskottiin, että karies voitaisiin hoitaa täytteillä. Asia ei selvästikään ole näin. Täyteaineet eivät ole niin kestäviä kuin potilaat ja hammaslääkärit uskoivat. Lisäksi useimmat täyteaineet ovat sellaisia, että hammaskudoksen ja täytteen rajalle jää jo alun perin saumavuoto. Koska täytteillä on rajallinen kesto, jotkin potilaat saattavat joutua toistuvien täytteiden kierteeseen, jossa täytteiden koko kerta kerralta kasvaa ja hammas vastaavasti heikkenee ja samalla kasvaa riski yhä monimutkaisempaan korjaavaan hoitoon.

N ykyisin kariesprosessi tunnetaan hyvin ja karieksen esiintyvyys on merkittävästi vähentynyt monissa teollistuneissa maissa. Hammaslääkärien hoitopäätökset sekä primääri- että sekundaarikarieksen kohdalla vaihtelevat johtuen puutteellisista diagnostisista menetelmistä sekä puutteellisesta tutkimustiedosta päätöksenteon perustaksi. Sen vuoksi on aika arvioida uudelleen korjaavan hoidon filosofia sekä edistää kliinistä tutkimusta tukemaan uudelleenarviointia.

K arieksen ehkäisymenetelmät ovat tänään niin menestyksellisiä, että joissakin maissa tai alueilla korjaavan hoidon tarve on vähentynyt niin paljon, että pääasiallinen vastuu karieksen ehkäisystä ja varhaisvaurioiden hoidosta voidaan antaa potilaalle itselleen. Hammaslääkäri saisi ryhtyä korjaavaan hoitoon vain selkein edellytyksin, Joista osa on esitetty tässä asiakiriässä.

H ammaskudosten säästämiseksi olisi harkittava pinnoitteita tai ehkäiseviä kiillesidosmuovitäytteitä perinteisten ensimmäisen luokan amalgaamitäytteiden vaihtoehtoina. Ehkäiseviä muovitäytteitä voidaan käyttää silloin, kun karies on edennyt niin syvälle, ettei pinnoitteiden käyttö ole asianmukaista, erityisesti silloin, kun kyseisellä hammaspinnalla ei ole aikaisemmin tehtyä täytettä.

K alifornian hammaslääkäriliiton (CDA) laadunvarmennusjärjestelmää voidaan käyt­tää mahdollisena mallina määriteltäessä kriteereitä ehkäisevälle ja korjaavalle hoidolle ja sitä voidaan soveltaa itsearviointiin. CDA:n arviointijärjestelmän heikkoutena on kuitenkin se, ettei se ota huomioon hammaskudoksen ja täytteen sauman mahdollista bakteerivuotoa.

H ammashuoltohenkilöstön palkkauksen ja palkkionmuodostuksen pitäisi perustua kokonaishoitoon, jossa otetaan huomioon hoitoaika sekä hoidon luonne ja jonka tavoitteena on säilyttää ja optimoida potilaan hampaiston terveys pitkällä aikavälillä. Palkkaus ei saisi perustua pelkästään teknisten toimenpiteiden määrään.

 

Kriteerit hampaan paikkaukselle tai vaihtoehtoiselle käsittelylle

J os kariesaktiivisuus on kliinisesti todettu korkeaksi ja potilaan ominaispiirteet on arvioitu sekä otettu bakteerimääritykset ja/tai muita laboratoriokokeita, potilaalle annetaan neuvoja ehkäisevästä hoidosta, jotta kariesriskiä voidaan vähentää.

K orjaavan hoidon toimenpiteisiin on kuitenkin syytä ryhtyä:

a) jos hampaan kruunun alueella karies on edennyt selvästi dentiiniin (ellei aikaisempien hoitotietojen tai muun tiedon perusteella ole todettavissa karies inaktiivissa vaiheessa olevaksi). Juurikarieksessa ei (tavallisesti) ole syytä ryhtyä paikkaustoimiin, ellei vaurio ole edennyt laajalle ja ulotu dentiiniin,

b) jos on pulpaoirelta,

c) jos purenta tai toiminnot ovat häiriintyneet virheellisen muodon tai muun häiriön vuoksi,

d) jos hampaan kiinnityskudoksiin kohdistuu haittavaikutuksia,

e) jos potilas ei pidä vaurion näkymistä hyväksyttävänä.

H ampaan purupinnan uurteissa olevat pienet aktiivit kariesleesiot, joiden tarkka diagnosointi saattaa olla erityisen vaikeaa tai kyseenalaiset kariesvauriot tai leesiot, joiden aktiivisuus on kyseenalainen, tulee hoitaa ensisijaisesti pinnoitteilla eikä palkkaamalla, johon liittyy hammaskudoksen menetystä.

S ileiden pintojen kariesvauriot, jotka eivät ulotu kiilledentiinirajalle hoidetaan paikallisilla fluorikäsittelyillä. Samalla potilaalle kerrotaan, että karies voidaan pysäyttää ja jossain määrin jopa parantaa uudelleenmineralisoitumisen avulla, jos potilas noudattaa asianmukaista hoito-ohjelmaa. Potilaalle tulee myös kertoa, että näitä kariesvaurioita on seurattava säännöllisesti ja että karieksen mahdollinen eteneminen dentiiniin saattaa myöhemmin edellyttää pai

Milloin karieksen hoito edellyttää paikkausta eli milloin korjaavan hoidon kriteerit ovat olemassa, preparoinnissa tulee rajoittua vain vaurioituneeseen alueeseen eikä tehdä perinteistä ”itsepuhdistuville” pinnoille ulottuvaa avausta.

 

Paikan uusimisen kriteerit

J os täytteen saumassa on ongelmia, on yleensä asianmukaista uusia täyte. Kuitenkaan pelkästään saumavuoto, joka liittyy vastikään tehtyyn täytteeseen tai vanhoihin täytteisiin, ei ole syy paikan uusimiselle.

T äyte on syytä uusia, milloin täytteeseen rajoittuva kariesvaurio ulottuu dentiiniin ja karies todetaan aktiiviseksi. Samalla potilaan hoitosuunnitelmaan sisällytetään ehkäisevän hoidon ohjelma, jonka ta­voitteena on vähentää kariesriskiä.

E päonnistunut tai viallinen täyte, johon liittyy kliinisesti merkittävä toiminnallinen häiriö, kudosten tulehtuminen tai pulpan patologisia muutoksia, tulee uusia tai korjata edellyttäen, että tällainen käsittely poistaa ongelman. Täytteen pinnan vähäiset laatuvirheet eivät ole syy paikan uusimiseen.

T äytteet, jotka ilmeisesti ovat aiheuttaneet vaikean allergisen reaktion, tulee vaihtaa johonkin sopivaan vaihtoehtoiseen täyteaineeseen. Täytteitä, jotka todennäköisesti ovat aiheuttaneet lievän allergisen reaktion, tulee seurata kaksi viikkoa tai pitempään, jotta voidaan päätellä paraneeko tila itsestään tai johtuisiko se jostain muusta syystä, kuten esimerkiksi tulehduksesta. Saattaa olla tarpeellista konsultoida ihotautien asiantuntijaa, milloin epäillyn allergeenin käyttöä ei voida välttää.

J os potilas omasta aloitteestaan pyytää täytteen poistamista psyykkisen stressin vuoksi, joka johtuu täytteen huonosta ulkonäöstä, toiminnallisesta puutteellisuudesta tai todellisesta tai uskotusta biologisesta riskistä, siihen tulisi ryhtyä vain sen jälkeen, kun hänelle on perusteellisesti selvitetty toimenpiteen hyödyt ja haitat ja potilas on hyväksynyt toimenpiteen.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(16) 914-916

 

Hallintohammaslääkärin työpäivä (103)

 

Erinomaisen aamu-uninen valtion virkamies herää 6.45, ajaa partansa, pesee hampaansa ja pukeutuu. Aamiaiseksi lasillinen vettä monivitamiinihivenainepillerin kera. Hivenaineisiin kun on uskonut koko ammatillisen uransa ajan. Pikainen vilkaisu Hesarin otsikoihin, ja sitten pääkaupunkialueen aamuliikenteeseen omalla autolla. Pysäköintipaikan löytäminen on tullut aina vain vaikeammaksi, mutta yleensä olen työpaikalla klo 7.45.

K ahdeksastoista vuosi lääkintöhallituksessa on menossa. Eipä siihen juuri ole kahta samanlaista päivää mahtunut. On hauska olla työssä, jonka kokee omakseen. Voisi sanoa, että siinä on sellainen raikas paperin maku. Tapaa myös mielenkiintoisia ihmisiä kaikkialta maailmasta. Hallintoon kuuluva intrigointi tuo sopivan suolan ja pippurin elämään. Päivän papereita järjestellessäni pirahtaa puhelin ensimmäisen kerran. Asialla on aamuvirkku amalgaamimyrkytetty. Se tietää vähintään puolen tunnin juttutuokiota, jossa käydään läpi ihmiselämän koko ihanuus ja erityisesti sen kurjuus. Yritän miettiä, miten voisin tätä lähimmäistä auttaa. Ottaisiko yliopiston hammasklinikka hänet tutkimuksiin. Äänenvoimakkuus lisääntyy, valtion virkamies saa kuulla tutut adjektiiviattribuutit omasta itsestään. Ei saa provosoitua, ihminen langan toisessa päässä on tosissaan tuskainen, vaikka oireiden perusteella en pystykään löytämään syy-yhteyttä amalgaamiin. Puhelun päätyttyä langan molemmissa päissä on ahdistunut ja pettynyt ihminen. Kahvi munkkirinkilän kanssa tuntuu ansaitulta. Siinä kahvin ääressä tapaa erilaisia virkaihmisiä, joiden kanssa jutellaan niitä näitä ja asiaa. Hammaslääkäri lääkintöhallituksessa on jonkinlainen kummajainen, jota ei aina oteta tosissaan. Ehkä niin on hyvä.

V uosien saatossa piirtoheitinkalvojen kasa on kasvanut pelottavan korkeaksi. Se on kuitenkin taas kerran käytävä läpi, sillä edessä on parin tunnin luento sairaanhoito-oppilaitoksessa. Tällä kertaa vuorossa ovat terveydenhoitajaoppilaat. Ottaisiko ratikan vai lähtisikö omalla autolla, jolloin menettää parkkipaikan mutta pääsee nopeammin Tukholmankadulle? Oma auto voittaa.

Ties monennenko kerran joudun miettimään miten saisin sanomani perille asiassa, jonka "kaikki tietävät" ja ”osaavat pestä hampaansa". Pikkutakki naulaan, piirtoheitin päälle ja avaussanat. On haastavaa yrittää piirtää suun terveydenhuollon profiilia ja sijoittaa sitä ihmisen terveyden koko kuvaan. Kuulijat alkavat hiljentyä, ensimmäiset naurunpyrskähdykset ja lopulta kuulijakunta kuuntelee hiirenhiljaa. Tunne on hienoin palkinto, minkä luennoitsija voi koskaan saada. Välikysymykset ja kommentit heräävät; suu, hampaat ja koko purentaelin alkavat löytää palkkansa nuoren terveydenhoitajan ajatusmaailmassa. Nykyisessä informaatiotulvassa on vaikea saada sanomalleen sijaa. Miten mahtavat nämä nuoret tulevat terveydenhoidon ammattilaiset muistaa tuhansien asioiden joukossa meidän tärkeäksi kokemamme asian?

T akaisin työmaalle ja nauttimaan Patakasin antimia. VARKin tytöt ovat keittäneet maukkaan ruishiutalepuuron. Jälkiruokana on metsämarjoja. Oikein sopiva yhdistelmä. Osteoporoosin uhallakin kupillinen kahvia sokerin ja kerman kera. Niinhän siitä saa kaksinverroin parempaa. Työtoverit jaksavat kiusoitella hammaslääkäriä sokerin käytöstä. Millähän heille saisi lopultakin selväksi Vipeholm-tutkimuksen sanoman?

B ulgarian terveysviranomaiset ovat lähettäneet kutsun tulla pitämään kurssia 2000-luvun stomatologiasta. Kahdenvälisen sopimuksen perusteella Suomen pitäisi maksaa matkakulut. Hakemus palaa kansainvälisistä asioista täydennettäväksi; osastopäällikön puolto on unohtunut. Asia muutoin on selvä ja kansainväliset asiat suhtautuu jälleen kerran myönteisesti matkasuunnitelmiini.

B ristolin maailmankonferenssin esitelmälyhennelmät ovat jo kaksi viikkoa myöhässä. Ei auta kuin soittaa Dick Eldertonille ja pyytää jatkoaikaa. "Hammashoidosta suun terveyteen" ja "Oikomishoidon paikka terveydenhuollossa" ovat aiheeni. Kumpikaan ei ole oma valintani ja toisen koen kovinkin ongelmalliseksi. Niinpä se jää odottamaan inspiraatiota. Onneksi olen oppinut tekstinkäsittelyohjelman ja kotona on vanha henkilökohtainen mikrotietokone. Töissä joutuu etsimään vapaata laitetta; on maamme köyhä ja siksi jää?

I ltapäivän lakisääteinen virkistystauko venyy pitkäksi. Oman työn rationalisointikurssilla olen kuullut, että 70 prosenttia virkahenkilön työajasta menee perhosteluun ja loput 30 prosenttia teholliseen työhön. On siis ratkaisevaa, miten sen 30 prosenttia käyttää. Mietin, miten käyttäisin aikani, jos olisin yksityishammaslääkäri niin kuin silloin nuorena? Paikkaisinko edelleen, tekisinkö siltoja, mahtuisivatko peräti implantaatit valikoimaan? Oikomishoito oli suuri ilo ja kevyt kirurgia retinoitujen kahdeksikkojen poistoineen oli upeaa. Mitähän se merkitsisi taloudellisesti tänään? Entä kansanterveydellisesti? Nostalgia kultaa kliinisen uran muistot. Kuitenkin nykyhetki ja suun terveydenhuollon kehittämistyö tuntuvat sopivan minulle paremmin. Sitä varten olen saanut kansanterveystieteellisen ja epidemiologisen jatkokoulutuksen. Haasteet ovat suuret, ongelmat lukemattomat ja vaihtoehdot loputtomat. Miten olisi hammaslääkintälaitos Suomessa järjestettävä?

N IOM:n seminaarissa Oslossa olen kääntänyt paikkauksen ja uudelleenpaikkauksen kriteerit englannista suomeksi. Suostuisiko lääkintöhallituksen kollegio ottamaan asian käsittelyyn? Tämä on suun terveydenhuollon kohtalonkysymyksiä. Pystymmekö ammattikuntana muuttamaan ajatusmaailmamme päälaelleen ja kokemaan paikkaushoidon pikemminkin ammatillisen epäonnistumisen osoituksena kuin tavoiteltavana toimintana? Palautteet ovat olleet rajuja ja muutosvastarinta raivokasta. Yliopiston kariologian laitoksen seminaari päättyy kalabaliikkiin ja nuoren hammaslääkärin ulosmarssiin ovet paukkuen. Minullakin on huono olo. Eipä taida olla paljon toivoa. Mutta lannistua ei saa. Yhteiskunta ja sen jäsenet ovat antaneet meille valtakirjan ja laillistuksen toivoen saavansa parhaan mahdollisen hoidon. Eivät ihmiset aina itsekään tiedä, mikä olisi heidän parhaansa. Eduskunnasta tulee tieto, että suorituksen logiikkaan perustuva simulaattorikoulutusjärjestelmä heitetään Suomesta ulos "valtion varojen tuhlauksen estämiseksi". Omat koirat ovat purreet.

P uhelin soi kymmenettä kertaa. Kollega Lapista painii suojakäsineongelman kanssa. Hammaslääkärit haluavat mutta talouspäällikkö ei. Kumpi on oikeassa? Pohdimme pulmaa aikamme ja päädymme siihen, että asia on ratkaistava paikallisesti. Siis jälleen kerran nahkapäätös eikä lääkintöhallitus ole osannut vastata.

Seuraavaksi erään sanomalehden toimittaja haluaa tietää, miksi lääkintöhallitus ei kiellä amalgaamin käyttöä raskaana olevilla naisilla. Ympäristönsuojeluhallitus lähettää lausuntokierrokselle amalgaami ongelmajätteen hävittämistä koskevan kirjeluonnoksensa. Ovat unohtaneet amalgaamilla paikatut hampaat, jotka on poistettu. Entäpä tuhkattavat ja haudattavat amalgaamipaikkaiset kuolleet? Kuka vielä välttää, että hallinto olisi yksitoikkoista. No, onhan se viime aikoina ollut aika amalgaamivoittoista. Länsirannikon ruotsinkielinen radio haluaa haastatella - niin - amalgaamista; "kun kerran Ruotsissa niin miksi ei meillä?" Uhmamieli valtaa Suomalaisuuden liiton hallituksen jäsenen: Eikös se ollut juuri ruotsinkielinen lehdistö, joka tyrmäsi aikoinaan fluorin käytön. Nyt nautitaan sen seurauksia, Suomessa on maailman amalgaamipaikatuin aikuisväestö.

W HO:n suun terveyden tietopankin Suomea koskeva aineisto pitäisi saattaa ajan tasalle. Kukahan ehtisi ja haluaisi auttaa? Yritetään soittaa huomenna yliopistojen hammasklinikoille. SUTEKOn mietintöön pitää laittaa eriävä mielipide; tiimalasin asemesta haluaisin sipulinmuotoisen henkilöstörakenteen, jossa suulääkäri on huipulla. Lääkintöhallituksen hammaslääketieteen asiantuntijaryhmän kokous lähenee uhkaavasti. Ehtisivätköhän toimistovirkailijatyttömme vielä tänään laittamaan kirjekuoret valmiiksi? Mitä! Onko kello jo noin paljon? Päivä on solahtanut sormien läpi Ja niin vähän ehdin saada aikaiseksi. Sadat tärkeät asiat odottavat pöydällä. Sadat muut omassa mielessä. Tuhannet muut kollegojen toiveissa ja miljoonat ihmisten unelmissa. Riittämättömyyden tunne valtaa mielen. Onneksi huomenna on uusi päivä. Yrjö Jylhän sanat valavat mieleen uskoa ja toivoa: "Himoitsen olla enemmän kuin olen, valtias maan, jota nöyränä polen, voittaja itseni, myös opas muiden, auttaja sydänten ahdistetuiden. Himoitsen tehdä enemmän kuin teen, taikoa tähtiä pimeyteen, loihtia kukkia liejuun ja multaan, verhota maan liat helmiin ja kultaan." On suuri etuoikeus saada tehdä työtä, josta pitää.

H ammaslääkärilehteen pitäisi kirjoittaa Keski-Suomen hammasterveydestä. Iloisesta asiasta on kiva kirjoittaa. Iltapuhde kotona mikrotietokoneen parissa on jatkoa päivän työlle sillä erolla, että puhelin ei soi - minulle. Aikuistuneille lapsille sitäkin ahkerammin. Vieläkö jaksaisi käydä pesemässä auton? Ehkä kuitenkin vasta huomenna. Vielä pari sivua Tekniikan Maailmasta ennen kuin uni voittaa. Byrokraatin päivä vaihtuu uuteen.

 

Heikki Tala on ylilääkäri lääkintöhallituksessa.

 

Hammaslääkärilehti halusi esitellä ammattikunnan edustajia eri sektoreilta. Niinpä pyyntö tuli minullekin ja sain mahdollisuuden esitellä työtäni ihan ”tammenlehvän kera”.  Tekniikan Maailmaa on edelleen unilukemisenani. Muilta osin elämä on muuttunut hyvin paljon noista vuosista. Eläkeläisen työpäivä on kovin erinäköinen, mutta onneksi edelleen täyttä työtä ja täyttä elämää.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(21) 1186–1189

 

Professori Aubrey Sheiham

 

Kliinisen hammaslääketieteen kriisi (104)

 

Hammasterveyden dramaattinen parantuminen viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana on nostanut esiin kliinisen hammaslääketieteen kriisin. Ongelma on se, että ihmiset ovat tulleet yhä terveemmiksi ja kuitenkin kliinisen hammaslääketieteen vaikutus hampaiden terveydentilaan on ollut vähäinen tai lähes merkityksetön. Sen sijaan että hammaslääketiede olisi ratkaisu ongelmaan, siitä itsestään on tullut ongelma. On yleisesti tunnustettua, että tärkein syy hammassairauksien vähenemiseen on ollut väestön ja viranomaisten omaksuma ehkäisevä hammashoito, ei hammashuoltohenkilöstön määrän lisääntyminen (Barmes ja Tala 1987). Näyttää siltä, että yksityisillä ja julkisilla lisäinvestoinneilla perinteiseen hammashuoltoon on ainoastaan marginaalinen vaikutus väestön suun terveydentilaan (Möller 1987).

 

Hampaiden terveyden dramaattinen paraneminen käy ilmi esimerkiksi 12-vuotiaiden lasten hammasterveyden kehitystä koskevista tiedoista. Vuonna 1963 Ruotsissa 12-vuotiailla oli keskimäärin 40 karieksen vaurioittamaa ja paikattua hammaspintaa, vuonna 1973 keskimäärin 25 pintaa oli vaurioitunut, vuonna 1983 enää kolme pintaa, ja on arvioitu, että vuonna 1993 12-vuotiailla ei ole yhtään karieksen vaurioittamaa hammasta. Kansainvälisessä seuruussa on todettu 12-vuotiaitten DMF-indeksin vähentyneen Norjassa vuoden 1971 kymmenestä vuoden 1982 4,4:ään, Suomessa 7,2:sta 3,9:ään, Ruotsissa 4,8:sta 3,4:ään ja Isossa-Britanniassa 4,7:stä 3,0:een. Samanlainen dramaattinen karieksen väheneminen on todettu kaikissa teollistuneissa maissa. Karieksen esiintymisen vähentyessä myös taudin jakauma väestössä on muuttunut. Aikaisemmin kariesta esiintyi laajalti väestössä, mutta nyt vain pienellä osalla lapsista on runsaasti kariesta ja se mitä tänään pidetään runsaana karieksena, oli vähäistä 1960-luvulla. On perusteltua olettaa, että jakauma muuttuu edelleen vuosisadan vaihteeseen mennessä, ja sellainen 12-vuotias, jolla ylipäätään on kariesta, luetaan korkean sairastavuuden ryhmään kuuluvaksi. Hampaitten kiinnityskudosten terveydentila on parantunut yhtä dramaattisesti viimeksi kuluneiden 10 vuoden aikana.

 

Mistä tämä tautisuuden väheneminen johtuu? Yleisesti on hyväksytty selitykseksi fluoripitoisten hammastahnojen lisääntynyt käyttö, muutokset ruokavaliossa ja parantunut suun hygienia. Aikuisilla suun terveydentilan paraneminen johtuu myös tupakoinnin vähenemisestä.

Hampaiden terveydentilan paraneminen on johtanut hammaslääkärien laajaan vajaatyöllisyyteen. On arvioitu, että seuraavien 40 vuoden kuluessa teollistuneissa maissa nykyinen hammashuoltohenkilöstön määrä, 650.000 pitäisi supistaa 150.000:een. Tämä supistus kohdistuu enemmän hammaslääkäreihin kuin muuhun hammashuoltohenkilöstöön sen takia, että suun terveydenhuollon tehtävät muuttuvat yksinkertaisimmiksi eikä pitkälle koulutettuja hammaslääkäreitä tarvita niin runsaasti. Tällainen henkilöstömäärän 77 prosentin vähentäminen 40 vuodessa edellyttää välittömiä toimia hammaslääkärikoulutuksen vähentämiseksi sekä henkilöstörakenteen muuttamiseksi. Kun nykyisin seitsemää hammaslääkäriä kohti on vain yksi muun kuin hammaslääkärin koulutuksen saanut työntekijä, saattaisi sopiva suhde olla 1:1.

 

Kansanterveyden kehityssuuntia

Mietittäessä suun terveyden tulevia kehityssuuntia on tärkeää tuntea yleisen terveydentilan kehityssuunnat. "Terveyttä kaikille vuoteen 2000" -strategia on hyväksytty useimmissa maailman maissa. Tämä strategia painottaa ehkäisevää hoitoa, kunnallista osallistumista, terveyspalvelujen tasapuolista jakautumista, tarkoituksenmukaista teknologiaa ja sektorien välistä yhteistyötä. Suomi on omaksunut tämän strategian ja Pohjois-Karjala-projekti oli "Terveyttä kaikille" -strategian edelläkävijöitä. Strategiaan sisältyy ruokatottumusten muutos ja erityisesti sokerin käytön vähentäminen puoleen. Terveellinen ruoka onkin "Terveyttä kaikille" -strategian kulmakiviä. Siihen kuuluu myös terveyskasvatuksen muuttaminen terveyden edistämiseksi sekä siirtyminen yksilön käyttäytymismallien muuttamisesta järjestelmälliseen kansanterveystyöhön; lääketieteellisestä suuntautumisesta yhä enemmän maallikkopätevyyden tunnustamiseen ja autoritaarisesta terveyskasvatuksesta osallistuvaan terveyskasvatukseen.

Terveyden edistämisen perusperiaate on työskentely ihmisten kanssa. Se suuntautuu yhteisöön ja etsii piileviä syitä. Se analysoi syiden syitä. Terveyden edistäminen painottaa ympäristön muuttamista siten, että terveelliset valinnat tulevat helpommiksi. Se painottaa myönteistä terveyskuvaa ja sektorien välistä yhteistyötä. Tämän strategian vaikutukset suun terveyteen tulevat olemaan merkittäviä. jos ihmisten ruokatottumukset paranevat edelleen, tupakointi vähenee, itsehoito lisääntyy ja itsensä arvostus kasvaa, niin heidän suunsa ja hampaitten terveys paranee ilman hammaslääketieteellistä puuttumista asiaan. Kliinisen hammaslääketieteen kriisiin kuuluvat yhä tyhjemmät odotushuoneet ja yhä vähemmän hammashoitotyötä.

 

Ehkäisevä hammashoito?

Koska hampaiden terveydentilan paraneminen on johtunut fluorihammastahnojen käytöstä ja ruokatottumusten muutoksesta eikä niinkään hammaslääkärien tekemistä ehkäisevistä toimenpiteistä, on perinteisen ehkäisevän hammashoidon asema arvioitava uudelleen. Sellaiset toimenpiteet kuin hammashuoltohenkilöstön tekemät paikalliset fluorihoidot, fluoriliuoshuuhtelut, hammashoitolassa annettu terveyskasvatus ja hammaskivenpoisto sekä hampaiden kiillotus, jotka muodostavat ehkäisevän hammashoidon perustoiminnot, eivät ole enää kustannuksiltaan ja teholtaan puolustettavissa sillä tautisuuden tasolla, jolle on päästy Euroopan lasten keskuudessa. Hampaiden välipinnat karioituvat enää harvoin ja yleisin kariesvaurio tavataan hampaan purupinnalla. Mutta näidenkin vaurioiden laajuus ja etenemisnopeus ovat paljon pienempiä kuin aikaisempina vuosina. Hammaskarieksen muuttunut kuva edellyttää ehkäisevän hammashoidon periaatteiden uudelleen arviointia. Myös ehkäisevän hoidon lähestymistäpä on muutettava. Ehkäisevä hoito on ollut luonteeltaan yksinkertaisen teknistä eikä se ole perustunut ehkäisevän hoidon ja terveyskasvatuksen oikeaan hammaslääketieteelliseen ja käyttäytymistieteelliseen tuntemukseen. Perinteisesti koulutetut hammaslääkärit ovat turhautuneita ja usein myös tehottomia uusimuotoisen ehkäisevän hoidon toteuttajina (Möller 1987).

 

Korjaavan hoidon lähestymistapa

Hammaslääkärien ammattikunta noudattaa ideologiaa, jonka mukaan kaikki se mikä on teknisesti mahdollista toteuttaa, pitää myös tehdä - ns. tekninen imperatiivi - ja se johtaa yhä monimutkaisempiin ratkaisuihin ja erikoistumiseen sekä riippuvuuteen ylläpitohoidosta. Hoidamme suuta kuin konetta, joka tarvitsee jatkuvaa huoltoa, koska uskomme sen muutoin menevän rikki. Terveyskasvatusjulisteessa lukee "Milloin suusi oli viimeksi määräaikaishuollossa? Käy säännöllisesti hammaslääkärissä.”

Korjaavaan hoitoon perustuvaa lähestymistapaa hammashuollossa on voimakkaasti arvosteltu Committee of Enquiry into Unnecessary Dental Treatment'n raportissa (Schanschieff 1986). Komitea totesi, että olemme ohittaneet vaiheen, jossa ammattikunnalla on kaksi hyväksyttävää vaihtoehtoista lähestymistapaa; korjaava ja ehkäisevä. Komitea esittää, että ne, jotka noudattavat korjaavan hoidon lähestymistapaa ja tekevät enemmän kuin minimitarpeen mukaisesti paikkoja, syyllistyvät tarpeettomaan hoitoon. Ne hammaslääkärit, jotka ovat saaneet koulutuksensa 20 tai 30 vuotta sitten eivätkä ole seuranneet uusien lähestymistapojen ja menetelmien kehitystä, noudattavat todennäköisesti sellaisia korjaavan hoidon periaatteita, jotka johtavat tarpeettomaan hoitoon.

Korjaavan hoidon lähestymistavan arvostelu perustuu tutkimuksiin, joissa on osoitettu, että joka kerta kun paikka uusitaan, kaviteetti tulee suuremmaksi ja hammas heikommaksi. Jokainen seuraava täyte on monimutkaisempi ja sen kestoikä on lyhyempi kuin edellisen täytteen. Ensimmäisistä hampaaseen tehdyistä täytteistä puolet kestää 10–11 vuotta. Toisen paikan kestoikä on enää 6-7 vuotta, kolmannen 5-6 vuotta, neljännen 4 vuotta ja saman hampaan viides täyte kestää enää 2 vuotta (Gray 1976). Mitä enemmän potilaalla on aikaisemmin tehtyjä täytteitä uuden hoitojakson alkaessa, sitä enemmän niitä uusitaan. Mitä useammin hammas paikataan, sen lyhyempi on seuraavan täytteen kesto. Tämä johtaa hampaan tuhokierteeseen, joka päättyy hampaan poistamiseen.

Ihmiset kysyvätkin nyt "Onko hammashoito vaaraksi hampaillesi?" Kysymys johtuu tarpeettoman hammashoidon esiintyvyyttä koskevista tiedoista. Hammaslääkärit haluavat tehdä paikkoja säilyttääkseen tulotasonsa. He ovat niin uppoutuneita korjaavaan hoitoon, etteivät ole tulleet tietoisiksi hammassairauksien muuttuvasta kuvasta ja hammassairauksien elinikäisestä käyttäytymisestä.

Milloin suun terveydenhuollon filosofiassa on siirrytty korjaavasta hoidosta terveyttä edistävään lähestymistapaan, on saavutettu nopeasti kohentuva hampaiden terveydentila. Uudessa-Seelannissa muutettiin vuonna 1976 hammasterapeuttien palkkiojärjestelmä. Heitä rohkaistiin tekemään 10 prosenttia vähemmän paikkoja muuttamalla palkkauksen ja paikan uusimisen kriteerejä. Viidessä vuodessa aiemmin paikattuihin hampaisiin tehtyjen paikkojen määrä väheni 50 prosenttia. Lasten hampaiden terveydentila parani yli odotusten. Vuonna 1981 karieksettomia lapsia oli 50 prosenttia enemmän kuin vuonna 1973 ja 8-9-vuotiaitten DMF-indeksi laski 3,1:stä 0,9:ään. Toinen muutos tehtiin kaviteettien preparoinnin periaatteisiin siirtymällä perinteisestä "Black'n" preparoinnista minimikokoisiin kaviteetteihin. Näin menetettiin paljon vähemmän tervettä hammaskudosta ja lisäksi uudet täyteaineet vaativat vähemmän kiinnitysporauksia. Pienet täytteet kestävät pitempään kuin suuret. Tämä kaikki merkitsee pienempää kliinisen korjaavan hoidon tarvetta tulevaisuudessa.

Muutokset tautikuvassa, paikkausmenetelmissä ja täyteaineissa siirtävät hammashuollon painopistettä matalan teknologian tasolle. Kliininen hammashoito muuttuu yksinkertaisemmaksi Ja toimenpiteitä tarvitaan vähemmän (WHO 1985). Hoitojaksojen väliaika tulee pitemmäksi ja suun ja hampaiston tutkimusten tarve vähenee.

 

Hampaitten kiinnityskudossairaus - pienenevä ongelma

Aikaisemmin oletettiin, että hampaiden kiinnityskudossairaus on keskeinen kansanterveydellinen ongelma ja että se on aikuisilla yleisin hampaiden menettämisen syy. Tuoreet tutkimukset, ovat kuitenkin osoittaneet nämä olettamukset vääriksi. Vain pieni osa väestöstä menettää hampaita kiinnityskudossairauden takia (Ainamo ym.1984). Käsitykset hampaiden kiinnityskudossairauksista ovat muuttuneet. Perinteinen kiinnityskudossairauden progressiivinen malli on asetettu kyseenalaiseksi (Socransky ym.1984). Kun aikaisemmin uskottiin, että ientulehdus aina vääjäämättä johtaa jatkuvasti etenevään ientaskujen syvenemiseen, nyt tiedetään, että ientulehdus saattaa rajoittua ikenien alueelle eikä sen tarvitse edetä syvemmälle. Silloinkin kun sairaus lähtee etenemään, sen etenemisnopeus vaihtelee ja vain harvoin matalista ientaskuista tulee syviä. Nämä havainnot ja epidemiologisten tutkimusten tulokset osoittavat, että ikääntyvällä väestöllä kiinnityskudosten terveydentila on hyvä tai ainakin melko hyvä. Useimmat ihmiset eivät ikääntyessään menetä hampaita kiinnityskudossairauden vuoksi.

Suun hygienian parantuminen viimeksi kuluneiden 15 vuoden aikana on johtanut hampaiden kiinnityskudossairauksien vähenemiseen. Tilanteen voidaan olettaa entisestään paranevan, kun hammaspaikkojen määrä vähenee (paikat edistävät kiinnityskudossairauden pahenemista), tupakointi vähenee ja kun tietoisuus suun terveydestä kasvaa.

Hampaiden kiinnityskudossairauksien perinteinen hoitomalli on jo jonkin aikaa asetettu kyseenalaiseksi. Kiinnityskudossairauksien ehkäisyä ja hoitoa pohtineen komitean raportissa (1977) todetaan, että monilla hoidon alueilla tieteellinen näyttö toimenpiteiden hyödystä, kuten 3. esimerkiksi ikenenpäällisen hammaskiven poistosta, juurenpintojen kiillotuksesta ja satunnaisesti toistuvasta profylaksiasta, on niukka Ja tutkimusta tällä alueella on lisättävä. Lisäksi Lang (1984) arvioidessaan hampaiden kiinnityskudossairauksien hoitoa päätyi toteamukseen, että kun kaikkia hoitotoimenpiteitä käytetään, hampaan kliininen kiinnittyminen heikkenee. Toisin sanoen yleisimmin käytetyt kiinnityskudossairauksien ehkäisymenetelmät saattavatkin lisätä ongelmia. Tämä on toinen esimerkki kliinisen hammashoidon puutteista.

Kukaan ei väitä, etteikö hammaslääketiede kelpaisi mihinkään, ainoastaan että se ei kelpaa kaikkeen. Kliininen hammashoito ja hammaslääketiede kaipaa kiireellistä uudelleenarviointia. Voimme olla varmoja, että korjaavan hoidon tarve on vähäisempää kuin perinteisesti on uskottu, ja milloin sitä tarvitaan, sen on oltava korkealaatuista.

 

Kirjallisuus

1. Ainamo J ym. The frequency of periodontal extractions in Finland. Community Dental Health 1984:1:165

2. Barmes DE, Tala H. Health manpower out of balance: conflicts and prospects for oral health. Teoksessa: Health Manpower out of Balance, 1987:s, 158-167 CIOMS Geneva.

3. Committee Report on Prevention and Control of Periodontal Disease. International Conference on Research in the Biology of Periodontal Disease, College of Dentistry, University of Illinois, Chica!iw Tune 1977.

4. Gray JC. An evaluation of the average lifespan of amalgam restorations. MSc Dissertation, London Hospital Medical College, London 1976.

5. Lang NP. Current status of non-surgical and surgical periodontal treatment. Teoksessa: Public Health Aspects of Periodontal Disease, s. 217-229. Quintessence PubI Co, Chicago 1984.

6. Moller lJ. Oral Health in Europe. Teoksessa: Leparski E, toim. The Prevention of non-communicable disease, experience and prospects, s. 79-102. WHO Regional Office for Europe, Copenhagen 1987.

7. Schanschieff SG, toim. Report of the Committee of Enquiry into Unnecessary Dental Treatment. HMSO London 1986.

8. Socransky SS ym. New concepts of destructive periodontal disease. J. Clin. Periodont. 1984:11:21.

9. WHO. Organizational Changes in Dental Education. Report of a WHO Intercountry Workshop, Dublin, Sept 1984. WHO Regional Office for Europe, Copenhagen 1985.

 

Kirjoittajan osoite:

Aubrey Sheiham

Department of Cominunity Dental Health and Dental Practice,

University College London,

66/72 Gower Street, London WCIE 6EA.

 

Kirjoitus perustuu Hammaslääketiede 1988 -tapahtumas­sa pidettyyn esitelmään ja on julkaistu Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä nro 4/88. Suomennos: Heikki Tala

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(22) 1254-1255

 

Ensimmäiset terveydenhuollon erikoishammaslääkäreiksi

opiskelevat (105)

 

Käytännön palvelusta Kirstillä ja Sakarilla on haastattelun aikaan meneillään kolmen kuukauden jakso lääkintöhallituksessa, jossa he ovat saaneet osallistua suun terveydenhuollon hallinnon jokapäiväiseen työsarkaan. Se pitää sisällään valmietseilla olevien säädösten seuraamista ja kannanottoja niihin, henkilöstösuunnitelmia, ohjekirjeitten luonnostelua, yhteistyötä eri tahojen, muun muassa sosiaalihuollon kanssa, koulutusta, kyselyihin ja puheluihin vastaamista.

 

                                  

- On ollut mielenkiintoista päästä seuraamaan lääkintöhallituksen toimintaa sisältä käsin, toteavat Kirsti ja Sakari. Perspektiiviä antaa myös se, että pitkälti taustoja tunteva Helmer Nordling on kertonut monien käsiteltävien asioiden vanhoista kehitysvaiheista, ja toisaata Heikki Talalla on visioita pitkälle tulevaisuuteen.

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1988 35(22) 1257-1258

 

Terveyskasvatusmenetelmät suun terveyttä kehitettäessä (106)

 

Kysymyksin kokonaisnäkemykseen Seminaarin otsakkeen mukaisesti oli ylilääkäri Heikki Tala rakentanut esityksensä suun terveydenhuollosta kokonaisvaltaiseksi. Hän käsitteli valtakunnallisen suunnitelman eri osa-alueita, niiden terveyden edistämiseen tähtääviä tavoitteita, joihin myös hammaslääkäri voi ja joihin meidän tulisi vaikuttaa tai joihin me toimintamme vuoksi vaikutamme. Esityksensä hän oli suureksi osaksi pukenut kysymysten kaapuun haastaen näin kuulijan aktiiviseksi luennon seuraajaksi.

Mikä olisi se minimitaso suun terveyttä, millä ihminen tulisi toimeen? Todennäköisesti niin pieni määrä, ettei meitä 10.000 suun terveydenhuoltoon koulutettua alan ammattilaista tarvittaisi sen ylläpitämiseksi.

 

Ihminen tottuu erilaisiin terveyden tasoihin suussaan. Se, mikä vielä 1960-luvulla oli tavanomaista, kuten lapsen kaikki maitohampaat märkivinä juurina, on onneksi tänään jo harvinainen poikkeus.

Valtakunnallinen suunnitelma vuosille 1989-1993 on julkistettu. Yleistavoitteiden lisäksi siihen on kirjattu tavoitteita terveydenhuollon eri osa-alueille. Tuleeko meidän hammaslääkäreiden kantaa oma kortemme kekoon myös näiden tavoitteiden saavuttamiseksi ja huomioon ottamiseksi?

 

   

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1989 36(10) 550

 

Kuvia merkkipäivästä (107)

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1989 36(16) 860–863

 

Terveyskeskusten suun terveydenhuolto vuonna 1988 (108)

 

Heikki Tala va. apulaisosastopäällikkö lääkintöhallitus

 

Terveyskeskusten suun terveydenhuollon seuruujärjestelmä on perustunut vuodesta 1972 alkaen terveyskeskusten toimintakertomuksiin sekä erillisselvityksiin. Vuodesta 1974 lähtien seuruu toteutettiin osittaisin erillisselvityksin vuoteen 1979 asti. Sen jälkeen siirryttiin joka kolmas vuosi tehtäviin erillisselvityksiin. Selvityksistä on laadittu vuodesta 1978 kirjaset, jotka on jaettu muun muassa kaikkiin terveyskeskuksiin.

Vuoden 1988 terveyskeskusten suun terveydenhuollon erillisselvityksestä on nyt käytettävissä ennakkotietoja, jotka julkaistaan mahdollisimman nopeasti suunnittelun avuksi. Yksityiskohtainen analyysi ja johtopäätökset esitetään myöhemmin ilmestyvässä lääkintöhallituksen julkaisussa.

 

Hoidon kattavuus

Terveyskeskuksissa hoidettiin yhteensä 1.369.000 potilasta vuonna 1988, joka on 28 prosenttia maan koko väestöstä. Suun terveydenhuollon painopiste oli järjestelmällisessä hammashuollossa. Taulukossa 1 on esitetty ikäryhmittäin hoidossa käyneet ja heidän osuutensa kyseisestä ikäryhmästä.

 

Terveet hampaistot

Karioitumattomien hampaistojen osuus lapsilla ja nuorilla kasvaa jatkuvasti (Kuva 1). Erityisen voimakasta kasvu on viime vuosina ollut teini-ikäisten keskuudessa, jossa joka kymmenes on nyt täysin tervehampainen. 1970-luvulla tervehampaisten osuus kasvoi nopeimmin alle kouluikäisillä ja yli 10-vuotiailla ei juurikaan ollut todettavissa paranemista. 23-vuotiaista alkaen tervehampaisten osuus on edelleen häviävän pieni (<1 %).

 

DMF-indeksi

Kariestilanteen yleismaailmallinen seuruu WHO:ssa perustuu DMF-indeksiin. Myös Suomessa DMF-indeksi on ollut tärkeä mittari kariesepidemiologiassa vuodesta 1974.Taulukossa 2 esitetään dmf- ja DMF-indeksit ikäluokittain vuodesta 1975 vuoteen 1988 sekä ennuste/tavoite vuoteen 2000. Suomen Hammaslääkärilehdessä nro 3/1983 julkaistiin ensimmäinen ennuste/tavoite lasten ja nuorten hampaiden terveydelle vuoteen 2000. Myönteinen kehitys on ollut kuitenkin paljon nopeampaa kuin 1980-luvun alussa saattoi arvata. Niin ollen on tarpeellista laatia nyt uudet tavoitteet vuodelle 2000.

 

 

Vuoden 2000 alle 12-vuotiaat eivät ole vielä syntyneet, joten heidän osaltaan "pöytä on puhdas" ja teoriassa on mahdollista päästä siihen, että tällä ryhmällä on täysin terve hampaisto vuonna 2000. Vuoden 1988 13-vuotiaat ovat 25-vuotiaita vuonna 2000. Heillä oli 2,7 DMF-hammasta vuonna 1988 ja tavoite on korkeintaan 4,0 DMF-hammasta vuonna 2000.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ikäluokittaiset dmf/DMFtiedot ilmenevät kuvasta 2. Koko väestön lapset ovat saavuttamassa tason, jolla hammaslääkärien omat lapset olivat jo vuonna 1982. Läänien väliset erot pienenevät jatkuvasti, mikä on valtakunnallisen terveyspolitiikan tavoitteiden suuntaista. Keski-Suomen lääni on edelleen johdossa; 12-vuotiaiden DMF-keskiarvo on 1,5 ja Vanhan Korpilahden terveyskeskuksessa peräti 0,6. Lapin ja Vaasan läänit ovat peränpitäjän asemassa (Kuva 3).

 

Hoidon sisältö

Taulukkoon 3 on valittu muutamia muuttujia kuvaamaan 0-17-vuotiaiden järjestelmällisen hammashuollon kehitystä vuodesta 1975 vuoteen 1988. Hoidon peittävyys on vakiintunut korkealle tasolle (n. 85 %) vuodesta 1979 alkaen. Karieksettomien osuus on noussut yli nelinkertaiseksi. Maitohampaiden dmf-indeksi on pienentynyt 68 prosenttia 0-5-vuotiailla ja 6-17-vuotiaiden DMF-indeksi 66 prosenttia. Vuosittain tehtyjen täytteiden määrä on vähentynyt tarkastelujakson kuluessa 56 prosenttia. Sen sijaan pinnoitteiden määrä on kasvanut huikeasti vuodesta 1975 vuoteen 1988 eli 24-kertaiseksi. Täytteiden ja pinnoitteiden yhteismäärä tarkastettua kohti väheni vuodesta 1975 vuoteen 1985 mutta on sen jälkeen pysytellyt samalla tasolla. Täytteiden ja pinnoitteiden välinen suhde sen sijaan on jatkuvasti muuttunut pinnoitteiden eduksi. Pysyvän hampaan poistot alle 18-vuotiailla ovat muuttuneet todella harvinaisiksi eli 4 poistoa 1 000 tarkastettua kohti.

Amalgaamikeskustelun kannalta ilahduttavaa on todeta, että vuosi vuodelta lapsille ja nuorille tehdään vähemmän täytteitä hampaisiin (Kuva 4). Alle 18-vuotiaille tehtiin keskimäärin 0,7 täytettä tarkastettua kohti vuonna 1988. Sekin on tietysti vielä aivan liikaa, koska 17 vuoden aikana se johtaisi keskimäärin 12 täytteeseen yksilöä kohti. Kehityksen suunta kuitenkin on ollut myönteinen, kun sitä vertaa 1970-luvun alkuvuosien 2,6 täytteeseen tarkastettua kohti.

 

Mietiskelyä

Terveyskeskusten suun terveydenhuolto edistyy edelleen suotuisasti. Yleisimmät hammassairaudet vähenevät jatkuvasti ja täysin tervehampaisten osuus kasvaa erityisesti teini-ikäisillä. Edelleen on kuitenkin runsaasti parantamisen varaa, kun muistetaan hammaslääkärien omien lasten hampaiden terveydentila ja parhaiden terveyskeskusten saavuttamat tulokset. Korjaavan hoidon laadun varmentaminen on alkavan vuosikymmenen tärkeimpiä tehtäviä. Suorituksen logiikkaan perustuva täydennyskoulutus on saatava käyntiin. Tässä hoitofilosofiassa toiminta on proprioseptiivisesti johdettua ja sen tavoitteena on operatiivisen toiminnan tarkkuuden maksimointi sekä fyysisen stressin eliminointi hoitotilanteessa. Suorituksen logiikkaan perustuvasta hoidosta hyötyvät sekä potilas että hoitohenkilöstö.

Terveyden edistämiseen ja sairauksien ehkäisyyn tähtäävät toimet tarvitsevat nykytilanteessa perusteellista pohdintaa ja uudelleen arviointia. Toimet tulee suunnata enenevästi karieksen riskiryhmiin. Tämä on ollut jatkuvasti esillä mm. ylihammaslääkärien ja vastaavien hammaslääkärien neuvottelupäivillä jo 1970-luvulta lähtien. Hammaslääketiede on kehittänyt runsaan valikoiman tehokkaita menetelmiä hammassairauksien ehkäisemiseksi. Tätä arsenaalia tulee käyttää harkiten. "Kaikkea kaikille" -ajattelusta on siirryttävä kohdennettuun toimintaan. Se puolestaan edellyttää tehokasta tietojärjestelmää. jokaisen hoitoryhmän tulee jatkuvasti analysoida ja arvioida työtään. Nykyaikainen tietotekniikka tarjoaa jo nyt kohtuulliseen hintaan erinomaiset mahdollisuudet oman työn arviointiin ja kehittämiseen.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1990 37(1-2) 48

 

Aiotko vielä paikata? (109)

 

Hampaiden paikkaus on edelleen sekä julkisessa että yksityisessä suun terveydenhuollossa yleisin hoitotoimenpide. Paikkaushoito tulee myös säilymään keskeisenä toimenpiteenä vielä vuosikymmenien ajan. Korjaavan karieshoidon periaatteet säilyivät toistasataa vuotta melko muuttumattomina ja myös hoidossa käytettävien aineiden valikoima oli pieni. Tällä vuosikymmenellä karieksen hoidon periaatteet ovat muuttuneet suuresti. Hammasmätä-ajattelusta ollaan siirtymässä karieksen hoidon kautta streptococcus mutans -infektion hallintaan. Keskeiseen asemaan on noussut ihmisen omien ainutkertaisten hammaskudosten maksimaalinen säästäminen. Edelleen jatkuva amalgaamikeskustelu on myös asia, johon hammaslääkäri tarvitsee vankkaa asiatietoa.

Dosentti Lennart Forsten Turun yliopistossa on tehnyt suuriarvoista työtä korjaavan karieshoidon tekniikan kehittäjänä ja erityisen ansiokkaasti hän on tuottanut ammattikunnalle ajantasatietoa hoidossa käytettävistä aineista. "Lennuhan" on suosittu ja haluttu luennoitsija sekä Suomessa että Ruotsissa ja laajemminkin.

Korjaavassa karieshoidossa käytettävät aineet kirjan 10. painos on valmistunut. Se on kirjoitettu kokonaan uuteen asuun ja painojälki on entisestään parantunut. Kirja on monipuolinen ja helppolukuinen. Sivuja on 240 ja kuvitus elävöittää sekä selkeyttää tekstiä. Jokaisen hampaiden paikkaushoitoon osallistuvan henkilön soisi lukevan nuo sivut ajatuksella. Terveyskeskusten käsikirjastoihin Forstenin kirja kuuluu itsestään selvyytenä.

Korjaavassa karieshoidossa käytettävät aineet -kirjaa saa osoitteella: Orvokki Reima, Turun yliopiston hammaslääketieteen laitos, Lemminkäisenkatu 2, 20520 Turku, puh. 92136381.

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1990 37(3) 100–101

 

Vastavallankumouksestako apu (110)

 

On ilahduttavaa, jos asioista syntyy keskustelua. Se on osoitus henkisestä vireydestä. Nyt hyvällä asialla on ollut Eero Kerosuo, joka kirjoittaa LÄÄKINTÖHALLITUS tiedottaa -lehdessä olleen artikkelini johdosta (Suomen Hammaslääkärilehti nro 21/1989). Hän esittää hienoista arvostelua valitsemastani julkaisuareenasta. Valintani olin kuitenkin perusteellisesti harkinnut.

 

Kerosuo haluaa kertoa, että Helsingin yliopiston hammasklinikassa opetus on huipputasoa eikä siihen "suorituksen logiikalla" ole annettavaa. Tässä kohdin näkemyksemme alkavat erota. Olen viimeksi kuluneina vuosina käynyt kymmenissä terveyskeskuksissa ja useita kertoja kaikissa neljässä maamme hammaslääketieteen laitoksessa. Olen aivan hiljattainkin ottanut valokuvia fantomopetuksesta ja hoitotilanteista yliopistoilla - myös Helsingissä. Sen lisäksi olen parinkymmenen vuoden ajan seurannut hammashuollon tuloksia käsitellessäni satoja kanteluita lääkintöhallituksessa. Olen saanut perehtyä usean vuoden aikana suorituksen logiikkaan ja proprioseptiivisesti johdettuun koulutukseen ja suun terveydenhuoltoon WHO:n päämajassa, aluetoimistoissa, maailmanjärjestön suun terveydenhuollon kokeilu-, koulutus- ja tutkimuskeskuksissa Damaskoksessa ja Chiang Maissa sekä tämän hoitofilosofian kehittämiskeskuksessa Atamissa, Japanissa. Ensikerran sain kosketuksen tähän mielestäni mullistavaan ajatusmalliin vuonna 1981. Siitä alkaen olen asiaa esitellyt sekä Suomessa että muualla maailmassa. En ole aivan yksin tämän vallankumouksellisuuden kanssa. Kirjallisuutta alkaa olla aika mukavasti Marylandin yliopistosta, Yhdysvalloissassa, University of British Colombiasta, Kanadassa sekä WHO:n teknisessä raporttisarjassa. Jennifer Sardo-Infirri ja Thaworn Anumanrajadhon ovat kirjoittaneet asiasta otsikolla "Quiet revolution". Itsellenikin on kertynyt asiasta muutama kansiollinen aineistoa, jota esittelen mielelläni asiasta kiinnostuneille.

 

Keskustelua Kerosuon kanssa vaikeuttaa se, että hänellä ei ole ollut samoja mahdollisuuksia perehtyä tähän uuteen koulutus- ja hoitofilosofiaan kuin allekirjoittaneella. Lisäksi Suomessa on muutamia merkittävissä asemissa olevia hammaslääkäreitä, jotka ovat tuominneet koko homman suoralta kädeltä. Toteavat vain, että meillähän on juuri uudistetut fantomlaboratoriot. Seuraava vaihe oli siirtää fantomkallo hoitotuoliin, ja niin uskotaan päästyn todellisuutta simu loivaan tilanteeseen, jossa tarkkuus olisi "vähintään 0.2 mm” ilman sen kummempaa mittaamista.

Kerosuon kirjoituksessa ollut kuva Helsingin yliopiston hammasklinikan uudesta fantomtyöskentelystä on suorituksen logiikkaa tuntevalle kauhistus. Se on joka tapauksessa askel parempaan perinteisestä erillisestä fantomlaboratoriosta ja siitä on hyvä jatkaa. Toisaalta on muistettava, että kaikki nykyisin kentällä toimivat hammaslääkärit ovat saaneet koulutuksensa fantomlaboratorioissa ja ylivoimaisesti suurin osa heistä on oppinut perinteisen paikkaustekniikan, jonka murheellisia tuloksia kuvailin LÄÄKINTÖHALLITUS tiedottaa -lehdessä. Eero Kerosuo moittii minua siitä, että olen näistä asioista kirjoittanut myös muulle terveydenhuoltohenkilöstölle ja jättänyt heille kertomatta suomalaiset maailmanennätysluokkaa olevat hyvät tulokset. No, niistähän olen kirjoitellut mainitussa julkaisussakin lukuisia kertoja. Niistä ei kylläkään ole tullut palautetta. Tarkoitukseni kuitenkin on kertoa sekä hyvistä asioista että ongelmista. Muutoin ei tapahdu kehitystä.

 

Suorituksen logiikkaan perustuva ja proprioseptiivisesti johdettu hoitofilosofia ei tietenkään ole unohtanut hammashoitajaa. Päinvastoin, tässä hoitomallissa hoitaja on ”yläpuolella", josta hän todella hallitsee työkenttänsä. Suorituksen logiikassa lääkäri ja hoitaja eivät liioin lukitse toisiaan, kuten tapahtuu meillä nyt käytössä olevassa polvet polvien lomassa työskentelyssä.

Kerosuo on siinä oikeassa, että hammashoidon laadusta on hyvin vähän tutkimustietoa. Lasten hammastäytteiden kestoiästä tehdyt pari suomalaista tutkimusta eivät kovin paljoa kerro koko väestön suun terveydenhuollon tasosta. Vertailukelpoista tutkimusta muualta maailmasta ei silmiini ole sattunut. WHO:n maailmankongressissa Bristolissa asiaa käsiteltiin vuonna 1988 ja kuva ei todellakaan ollut lohdullinen potilaan näkökannalta.

Ammattialamme on vaikea ja vaativa. Kenelläkään ei ole lopullisen totuuden avaimia. Kehityksen välttämätön edellytys on keskustelu, jossa on rohjettava kosketella, myös ammattikunnan kannalta ikäviä asioita. Puolustautumiseen on toki oikeus, mutta se ei saisi perustua vain oman totuutensa tuntemiseen ja vain sen oikeaksi tunnustamiseen. Suorituksen logiikka avaa aivan uusia mahdollisuuksia jo tämän päivän suun terveydenhuollossa. Huominen tuonee vielä parempia, mutta niitä odotellessa kannattaa hyödyntää nykyhetken ylivertaisin filosofia. Se olisi sekä väestön että itsemme parhaaksi. Siihen perehtyminen vaatii kylläkin henkistä uteliaisuutta ja kovaa työtä eli juuri niitä ominaisuuksia, joista yliopistot ovat tunnettuja.

 

Heikki Tala (12.12.1989)

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1990 37(3) 132–133

 

Kanteluratkaisuja 1988 (111)

 

Terveydenhuollon hallinnon ikäviin tehtäviin kuuluu ammatinharjoittamisen valvonta. Se on kuitenkin välttämätön osa järjestäytyneen yhteiskunnan pyrkimystä oikeusturvaan. Lääkintöhallituksen lakisääteisiin tehtäviin kuuluu terveydenhuoltohenkilöstön toiminnan valvonta. Se toteutuu osittain potilaiden tekemien kanteluiden tutkimisena ja ratkaisuina. Lääkintöhallituksen julkaisuja sarjan nro 139 sisältää lääkintöhallituksen toimenpiteitä aiheuttaneet kantelu­- ynnä muut ratkaisut 1988. Uusia kanteluja tuli vuoden mittaan 664. Koska vanhaa sumaa on purettu, saatiin vuonna 1988 yhteensä 754 kantelua ratkaistua. Näistä 24 oli hammaslääkäreitä koskevia kanteluja.

 

Lääkintöhallituksella on käytettävissä erilaisia toimenpiteitä silloin kun ammatinharjoittajan on todettu menetelleen virheellisesti. Huomion kiinnittäminen, huomautus ja vakava huomautus ovat viranomaisen käsityksen ilmauksia, että esillä olleessa tapauksessa ei olisi tullut menetellä siten kuin on menetelty. Ne eivät siis ole rangaistuksia. Lääkintöhallituksen rankaisuvaltaan kuuluu antaa joko suullinen tai kirjallinen varoitus taikka sakko.Lakien perusteella lääkintöhallitus voi rajoittaa ammatinharjoittamisoikeutta tai julistaa ne menetetyiksi. Näihin toimenpiteisiin ryhdytään, jos on katsottu, että asianomainen ei voi potilasturvallisuutta vaarantamatta harjoittaa ammattiaan.

 

Vuoden 1988 aikana lääkintöhallitus puuttui seitsemän suun terveydenhuollon henkilöstöön kuuluvan toimintaan. Seuraamuksina oli huomion kiinnittäminen kahdessa tapauksessa, huomautus kolmessa ja vakava huomautus kahdessa tapauksessa. Seuraavassa on lyhyet yhteenvedot tapauksista sekä niiden seuraamukset:

 

Kiinnitetty huomiota (3 kpl)

Saadun selvityksen perusteella kolme samalla hammaslääkäriasemalla toimivaa lääkäriä eivät olleet onnistuneet potilaan purentafysiologisten ongelmien paikantamisessa ja poistamisessa. Hampaiden paikkauksen tulos ei myöskään ollut paras mahdollinen, koska ylä- ja alaleuan hampaiden väliin oli paikkojen kohdalle jäänyt rakoja tai korotusta.

Edellä olevan perusteella lääkintöhallitus päätti kiinnittää kyseisten hammaslääkäreiden huomiota vastaisen toiminnan varalle hampaiden paikkauksen laatuvaatimuksiin erityisesti tasapainon ja toiminnan kannalta.

 

Kiinnitetty huomiota

Hammaslääkäri ei ollut selvittänyt riittävästi kuinka kauan potilaan hampaiston oikomishoito kestäisi ja kuinka suuret kustannukset siitä aiheutuisivat.

Kiinnitetty hammaslääkärin huomiota siihen, että potilaalle tulisi antaa heti hoidon alussa kirjallinen hoitosuunnitelma ja summittainen kokonaiskustannusarvio.

 

Huomautus

Siltatyön (hampaat 37-33) työmalleja ja lopullisia malleja alkuperäisiin verrattaessa todettiin, että purentaa oli työn yhteydessä laajasti muutettu. Purenta oli selvästi madaltunut, hampaiden purupinnat oli muotoiltu uudestaan ja yläetuhampaiden suulaen puoleisia pintoja oli hiottu runsaasti. Alkuperäisissä kipsimalleissa ei ollut mitään toimintahäiriöön viittaavaa eikä potilaalla ollut ollut ennen siltatyötä toimintahäiriöitä.

Lisäksi potilaskortista puuttuivat hampaiston tilaa koskevat merkinnät.

Lääkintöhallitus päätti huomauttaa hammaslääkärille vastaisen toiminnan varalle siitä, että hän oli menetellyt virheellisesti muuttaessaan purentakorkeutta ja hioessaan laajamittaisesti purentaa sekä siitä, että hoitokorttimerkinnät oli tehty puutteellisesti.

 

Huomautus

Hammaslääkäri oli määrännyt itselleen Doximycin-tabletteja keuhkoputkentulehduksen hoitoon.

Hammaslääkärille huomautettiin siitä, että hammaslääkärintoimen harjoittamisesta annetun lain 11 §: n mukaan hammaslääkärillä on oikeus määrätä apteekista lääkkeitä vain hammaslääkinnällistä tai hammaslääketieteellistä tarkoitusta varten.

 

Huomautus

Hammaslääkäri jättänyt pitämättä lääkintöhallituksen yleiskirjeen mukaisen alkoholikirjanpidon vastaanotollaan käyttämästään lääkekonjakista. Annettu hammaslääkärille huomautus vastaisen toiminnan varalle, lääkintöhallituksen yleiskirje nro 1925 (aik. nro 1901).

 

Vakava huomautus

Hammaslääkäri ei ollut merkinnyt potilaskorttiin kaikkia hammastäytteitä ja väärä hammas oli merkitty poistetuksi. Hammaslääkäri oli kirjannut neljä hammasta paikattaviksi (hampaat 46, 44, 34 ja 38). Tehdyn kliinisen tarkastuksen perusteella hammas 46 (todellisuudessa 47) oli ehjä sekä kliinisesti että röntgenologisesti ja hampaassa 44 ei ollut kariesta, vaan aikaisemmin tehty yhdistelmämuovipaikka. Hampaassa 34 ei ollut purupinnalla kariesta, vaan aikaisemmin tehty yhdistelmämuovipaikka. Tarkastuksessa tosin havaittiin reikiintymisen uusiutuneen hampaan välissä. Hammas 38 oli paikattu aikaisemmin.

Lääkintöhallitus päätti vakavasti huomauttaa lääkärin ja hammaslääkärin potilaskirjan pitovelvollisuudesta annetun yleiskirjeen nro 1705 nojalla hammaslääkärille siitä, että potilaskorttimerkinnät on tehtävä huolellisesti ja tarkasti.

 

Vakava huomautus

Hammaslääkärin vastaanottotoiminnan uusintatarkastuksen yhteydessä todettu, ettei hammaslääkäri ollut riittävässä määrin korjannut aikaisemman vastaanottotoiminnan puutteellisuuksia.

Annettu hammaslääkärille toinen vakava huomautus sekä kehotettu häntä ensitilassa ja viimeistään kolmen kuukauden kuluessa korjaamaan vastaanoton tarkastuskertomuksessa yksilöidyt vastaanottotoimintansa puutteellisuudet uhalla, että lääkintöhallitus tulee harkitsemaan asianomaisen julistamista menettäneeksi oikeuden harjoittaa hammaslääkärintointa, Laki hammaslääkärintoimen harjoittamisesta 14 §.

 

 

 

 

 

 

Suomen Hammaslääkärilehti 1990 37(5) 242-244

 

Erikoissairaanhoitolaki (112)

 

Heikki Tala, va. apulaisosastopäällikkö, lääkintöhallitus

 

• Vain yksi kuntainliitto koko erikoissairaanhoitoa varten kussakin sairaanhoitopiirissä.
• Hallinnon uudelleenjärjestely antaa nykyistä paremmat edellytykset sopeuttaa sairaanhoitopalvelut väestön tarpeita vastaaviksi.
• Selkeä alueellinen vastuu väestön sairaanhoidon järjestämiselle.
• Hajautettu päätöksenteko.
• Kustannukset kuntien välillä jaetaan sairaaloiden käytön perusteella.

 

Pitkän valmistelutyön jälkeen säädettiin 1.12.1989 erikoissairaanhoitolaki (1062/89). Se tulee voimaan vuoden 1991 alusta, mutta käytännön järjestelyt ovat jo täydessä käynnissä. Lain tarkoitus on saattaa koko erikoissairaanhoito yhden kuntainliiton alaisuuteen kussakin maan 21 sairaanhoitopiirissä. Uudistus on itse asiassa samantapainen hallinnollinen keskittäminen erikoissairaanhoidossa kuin kansanterveyslaki vuonna 1972 oli perusterveydenhuollossa. Käytännössä uudelleen järjestely tarkoittaa sitä, että nyt toimivat noin 100 erillistä sairaanhoidon kuntainliittoa yhdistetään alueittain toimiviksi sairaanhoitopiirien kuntainliitoiksi.

 

Mitä erikoissairaanhoito on?

Erikoissairaanhoidolla tarkoitetaan tässä laissa lääketieteen ja hammaslääketieteen erikoisalojen mukaisia sairauden ehkäisyyn, tutkimiseen, hoitoon ja lääkinnälliseen kuntoutukseen kuuluvia terveydenhuollon palveluja.

Hammaslääketieteen erikoisalojen mukaan saaminen on tarina sinänsä. Lopputulos tietenkin on ratkaiseva, mutta kyllä valmistelun aikana tukka oli useasti pystyssä, kun suu, hampaat ja purentaelin uhkasivat jäädä laista kokonaan pois. Nyt säädetyssä muodossa laki mahdollistaa suun terveydenhuollossa asianmukaisen erikoishoidon kehittämisen muun terveydenhuollon rinnalla ja osana.

 

Entäpä erityistason sairaanhoito?

Sairauksien harvinaisuuden, erikoissairaanhoidon vaativuuden tai sen järjestämisen asettamien erityisten vaatimusten perusteella osa erikoissairaanhoidosta voidaan määrätä erityistason sairaanhoidoksi. Suun terveydenhuollon alueella tällaista on esimerkiksi suulakihalkiopotilaiden hoito. Erityistason sairaanhoitoa varten valtioneuvosto jakaa maan erityisvastuualueisiin siten, että alueella on lääkärikoulutusta antava yliopisto. Suun terveydenhuollossa tämä merkitsee sitä, että Tampereen yliopistollisen sairaalan erityisvastuualueella ei ole hammaslääkärikoulutusta antavaa yliopistoa.

 

Kuka on oikeutettu erikoissairaanhoitoon?

Erikoissairaanhoitolain mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että henkilö, jolla on väestökirjalain mukainen kotipaikka alla olevassa kunnassa, saa tarpeellisen erikoissairaanhoidon. Laki säätää myös Suomessa kotipaikkaa vailla olevan Suomen kansalaisen ja ulkomaan kansalaisen erikoissairaanhoidosta.

 

Sairaanhoitopiirin tehtävät

Sairaanhoitopiirin tehtävänä on.

1. erikoissairaanhoidon järjestäminen alueellaan,

2. erikoissairaanhoitopalvelujen yhteensovittaminen ja yhteistyö terveyskeskusten kanssa siten, että kansanterveystyö ja erikoissairaanhoito muodostavat toiminnallisen kokonaisuuden,

3. yhteistyö alueensa kuntien sosiaalilautakuntien kanssa,

4. antaa alueensa terveyskeskuksille niiden tarvitsemia erikoissairaanhoidon palveluja ja vastata terveyskeskusten laboratorio-, röntgen- ja kuntoutuspalvelujen kehittämisen ohjauksesta ja laadun valvonnasta,

5. huolehtia tutkimus-, kehittämis- ja koulutustoiminnasta.

 

Sairaanhoitopiirin perustaminen ja tärkeät määräajat

Valtioneuvosto määrää sairaanhoitopiirien alueet. Sen jälkeen kunkin piirin kuntien edustajainkokouksessa päätetään sairaanhoitopiirin kuntainliiton perustamisesta. Edustajainkokous on kutsuttava ensi kerran koolle viimeistään maaliskuuksi 1990. Kuntainliitto on perustettava ja perussääntö alistettava lääninhallituksen vahvistettavaksi viimeistään 30.9.1990. Toisin sanoen nyt on jo kiire ryhtyä vaikuttamaan kunnallisiin päättäjiin, jotta suun terveydenhuolto saataisiin asianmukaisesti mukaan sairaanhoitopiirien toimintaan.

 

Kaikki 21. sairaanhoitopiiriä

1. Uudenmaan (Espoo),
2. Helsingin, (Helsinki)
3. Varsinais-Suomen (Turku),
4. Satakunnan (Pori),
5. Kanta-Hämeen (Hämeenlinna),
6. Pirkanmaan (Tampere),
7. Päijät-Hämeen (Lahti),
8. Kymenlaakson (Kotka),
9. Etelä-Karjalan (Lappeenranta),
10. Etelä-Savon (Mikkeli),
11. Itä-Savon (Savonlinna),
12. Pohjois-Karjalan (Joensuu),
13. Pohjois-Savon (Kuopio),
14. Keski-Suomen (Jyväskylä),
15. Etelä-Pohjanmaan (Seinäjoki),
16. Vaasan, (Vaasa),
17. Keski-Pohjanmaan (Kokkola),
18. Pohjois-Pohjanmaan (Oulu),
19. Kainuun (Kajaani),
20. Länsi-Pohjan (Kemi) ja
21. Lapin (Rovaniemi) sairaanhoitopiirit. ,

Sulkeissa on sairaanhoitopiirin keskussairaalan todennäköinen sijaintikunta.

 

Sairaanhoitopiirin hallinto

Erikoissairaanhoidon. tehtävät määrätään. valtakunnallisessa suunnitelmassa. Erikoissairaanhoidon yleinen suunnittelu, ohjaus ja valvonta kuuluu lääkintöhallitukselle ja läänien alueella. lääninhallituksille.

Sairaanhoitopiirin kuntainliitolla on liittovaltuusto, johon. jäsenkuntien. valtuustot valitsevat jäsenet kuntien väkiluvun suhteessa.. Sairaanhoitopiirin hallintoa hoitaa, liittohallitus. Lisäksi kuntainliitossa on psykiatrista erikoissairaanhoitoa varten lautakunta kehittämään ja sovittamaan. yhteen piirin alueen toimintoja. Vähemmistökieliä varten on oma lautakuntansa. Lisäksi liittohallituksen apuna voi olla muitakin, lautakuntia, jos niitä sairaanhoidon hallinnon tai toimintojen yhteensovittamisen vuoksi tarvitaan. Periaatteessa on. siis mahdollista perustaa suun terveydenhuollon lautakunta. Lautakuntien. kokoonpanosta ja, tehtävistä määrätään johtosäännössä. Sairaanhoitopiirin kutakin sairaalaa varten on johtokunta. Liittovaltuusto voi muodostaa sairaanhoitopiiriin myös osavastuualueita, joilla. on omat johtokuntansa.

Johtokuntien tehtävänä on:

1. johtaa, valvoa ja kehittää alaistaan toimintaa,

2. valmistella ja laatia. ehdotukset talousarvioksi ja kuntainliittosuunnitelmaksi,

3. päättää määrärahojen käytöstä,

4. valita ja ottaa alaisensa henkilöstö,

5. ratkaista muut sille määrätyt ja kuuluvat tehtävät,

6. tehdä ehdotuksia ja antaa lausuntoja liittovaltuuston ja liittohallituksen päätettävistä. tehtävistä.

 

 Sairaanhoitopiirin kuntainliitolla on oltava johtosääntö, jossa määritellään muun muassa.:

1. johtavien viranhaltijoiden asema ja tehtävät,

2. sairaalan ja sairaanhoidon toimintayksikön viranhaltijoiden sairaanhoidolliset johto- ja vastuusuhteet,

3. potilaan sijoittamiseen ja hoitoon ottamiseen liittyvät vastuusuhteet.

Välittömästi liittohallituksen alaiseen johtoryhmään kuuluvat lain mukaan sairaanhoitopiirin johtaja, sairaanhoitopiirin johtajaylilääkäri ja hallintoylijohtaja. Siihen voi kuulua myös muita johtosäännössä määrättyjä viranhaltijoita. Tämä viimeksi mainittu lain kohta antaa teoreettisen mahdollisuuden myös suusairauksien ylilääkärin kuulumiselle johtoryhmään. Olisi ainakin pyrittävä eri osa-alueitten johtavien viiranhaltijoiden kiertoon johtoryhmässä.

 

Yliopistollinen sairaala on eri sairaala ja HYKS aivan oma lukunsa

Tärkeimpiä erityissäännöksiä yliopistollisille sairaaloilla ovat yliopistojen oikeus nimetä liittovaltuustoon. ja - hallitukseen kaksi jäsentä kumpaiseenkin samoin kuin johtokuntaan. Lisäksi yliopistollisessa sairaalassa on ylilääkäritoimikunta. Sen puheenjohtaja, on sairaalan johtava lääkäri ja varapuheenjohtaja johtavan lääkärin varamies. Toimikunnan 7-15 ylilääkärijäsentä valitsee johtokunta kuultuaan yliopistoa. Vähintään puolet toimikunnan jäsenistä tulee olla yliopiston viranhaltijoita. Yliopistojen hammaslääketieteen laitoksilla on syytä olla nyt tarkkana! Yliopistosairaalakysymykseen liittyy läheisesti yliopistollisten hammasklinikoiden asema, jota selvittämään on asetettu toimikunta.

Ylilääkäritoimikunta ottaa sairaalan lääkärit ja tutkimushenkilökunnan lukuun ottamatta hallintoylilääkäriä ja hallintolääkäriä, jotka valitsee johtokunta. Toimikunta käsittelee sairaalan sairaanhoitoa, opetusta ja tutkimusta koskevia asioita. Johtokunnalla on kuitenkin oikeus ottaa käsiteltäväkseen ylilääkäritoimikunnan ratkaisema asia. Yliopiston lääketieteellisen koulutusyksikön professoreiden ja muiden opettajien mahdollisuudesta toimia yliopistollisen sairaalan ylilääkärin, lääkärin tai muussa sivuvirassa on säädetty erikseen. Lain mukaan lääketieteellisellä koulutusyksiköllä tarkoitetaan myös hammaslääketieteellistä koulutusyksikköä. Tämä määräys laissa onkin elintärkeä suun terveydenhuollon erikoissairaanhoidon kehittämiselle yliopistollisissa sairaaloissa. Käytännön järjestelyistä sovitaan kuntainliiton ja yliopiston kesken. Kiistakysymykset ratkaisee valtioneuvosto.

HYKS:n tehtävänä on järjestää Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiireille sellaista erikoishoitoa, joka ei ole tarkoituksenmukaista järjestää edellä mainittujen sairaanhoitopiirien toimintana. Lisäksi HYKS järjestää palveluja erityisvastuu