Itämaasta itsenäisyyteen käsikirjoitus

Professori Erkki Pihkalan alkuperäinen käsikirjoitus lähdeviitteineen ”Itämaasta itsenäisyyteen – suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden vaikea suhde” kirjaan   

RUOTSIN VALLAN AIKA

Kristillinen kirkko jakaantui vuonna 1054 kreikkalaiskatoliseen eli ortodoksiseen ja roomalaiskatoliseen osaan. Tämä johti kirkkokuntien välissä olevien alueiden asukkaiden käännyttämiseen oman valtapiirin laajentamiseksi. Suomen suunnalla vaikutusvallasta kilpailivat Novgorod, lähinnä Karjalassa sekä Tanska ja Ruotsi; tanskalaiset esim. tekivät ristiretken Suomeen 1191. (Suvanto Seppo. Keskiaika s. 34)

Suomenlahdesta tuli 1200-luvun alussa Tanskan ja Ruotsin intressipiirien raja, kun Tanska keskittyi Viron valtaamiseen (1229) ja Ruotsi Suomeen, jossa sillä oli otetta Varsinais-Suomeen 1100-luvun puolivälistä lähtien. Birger Jaarli liitti, ilmeisesti 1239 tai 1249, Hämeen valloituksella Suomen tiiviisti Ruotsiin, jonne alettiin maksaa veroja. Ruotsin ote Suomesta saattoi vahvistua mm. siksi, että Venäjä (Novgorod) oli heikentynyt ratkaisevasti 1240 alkaneen mongolihyökkäyksen takia. Etelä-Karjala liitettiin Ruotsiin 1293 ja Pähkinäsaaren rauha 1323 määritteli Ruotsin itärajan kulun Suomessa Karjalan kannaksen hanki Raahen tienoille. Uuden rajan ja Vienanmeren välinen alue jäi Ruotsin ja Novgorodin, sittemmin Venäjän, yhteisnautinta-alueeksi, joka jaettiin Täyssinän rauhassa 1595 (Pihkala, 2001, s. 18).

Ruotsalaisuus Suomessa

Ruotsalainen asutus seurasi ruotsalaisvalloituksen miekkaa. Se tuli Ahvenanmaalle 800-luvulla, josta se miltei hävisi 1000-luvulla, Varsinais-Suomeen ja Länsi-Uudellemaalle sekä Pohjanmaalle 1200-luvun alkupuoliskolla sekä Uudellemaalle Kirkkonummesta itään 1300-luvulla. (Jokipii+kuvio). Lähtöalueena oli etenkin Helsingland.  Näitten alueiden suomenkielinen astus sulautui ruotsinkielisiin ja suomenkieliset paikannimet korvattiin ruotsinkielisillä. (Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa Keski- ja myöhäisrautakausi s. 325 ja 370 teoksessa Suomen historia 1.) Suomenkieliseen alkuperäisnimeen viittaa esim. pääte ”lax” muunnoksena päätteestä ”lahti” (alkuaan = ”laksi”), kuten Malax (Maalahti) tai Petalax (Pettolahti).  ”Mo” viittaa puolestaan, ”maa” loppuiseen suomenkieliseen nimeen, kuten Jurmo (alkuaan Juurmaa). Nimi ”Terjärv” (Teerijärvi) oli puolestaan alkuaan Tervajärvi. Sellaiset nimet kuin Finnträsk, Finnby tai Finno osoittavat alueella olleen ruotsalaismuuttajien tulessa suomalaisia, mutta paikan suomenkielinen nimi on päästetty unohtumaan.

Ruotsalaisuus olikin tulevien vuosisatojen kuluessa suomalaisuuden kannalta etupäässä kielteinen tekijä, etenkin kun Ruotsista muuttaneet säilyttivät vieraan kielensä ja tapansa muodostaen suomalaisten keskuuteen Ruotsin valtion kielellisten ja muitten pyrkimysten luonnollisen sillanpään.(Tommila & Pohls Herää Suomi, Suomalaisuusliikkeen historia s. 13). Tätä kehitystä tuki se, että hallinto toimi vain ruotsiksi, jolla kielellä harvalukuiset kirjalliset asiakirjat myös ovat.  Harvalukuinen ylhäisö sulautui näissä oloissa ruotsia puhuvaksi, mutta useimmiten suomea osaavaksi säädyksi. Kouluttautuminen ja virkauralla eteneminen edellytti suomenkielisiltä ruotsin oppimista.

Suullisen informaation varassa toimivalla ja tapaoikeuteen nojaavalla paikallishallinolla oli kuitenkin 1500-luvulle sakka suuri merkitys mm. oikeudenkäytössä ja siinä suomenkielellä oli väestön kielioloista riippuen tärkeä sija. Suomen suhteellista riippumattomuutta Ruotsista edisti Kalmarin unionin (1389-1521) aikana se, että hallitsija oli kaukana Kööpenhaminassa ja ruotsalainen aateli keskittyi taisteluun tanskalaisia vastaan. Niinpä linnaläänien hallinnossa käytettiin yhä enemmän taustaltaan suomalaisia.

Kanonisen oikeuden puitteissa ja valtiosta riippumattomasti toimivan kirkon kielenä oli ennen uskonpuhdistusta (1520-luku) keskiajan yleiskieli latina, joskin kansankieltäkin käytettiin etenkin saarnatessa. Piispat olivat vuodesta 1291 lähtien suomalaisia. Turun hiippakuntakokonaisuus, jolla oli oma suojeluspyhimys Pyhä Henrik osana ensimmäisen ristiretken (1157) myyttiä, oli omiaan tekemään käsitteestä ”Suomi” määrätynlaisen oman kokonaisuuden, joskin osana Ruotsia.

Suomalaiset Ruotsissa 1500-luvulla

Jos Ruotsista muutettiin Suomeen, niin muuttovirta kulki myös idästä länteen. Ei ole tietoja siitä, kuinka paljon muuttajia oli, ja missä määrin oli kyse paluumuutosta. Vetovoimaisin muuttokohde oli Tukholma. On väitetty, että Tukholman 5.000-6.000 asukkaasta oli 1400-luvun lopulla 10-20% Suomessa syntyneitä, mutta näistä lienee enemmistö ollut äidinkieleltään ruotsinkielisiä (Tarkiainen 1, s. 26).

 Ruotsalainen keskiajan tutkijan Adolf Schuckin mukaan suuri osa Upplannin orjista oli ennen varhaiskeskiaikaa tai sen alussa suomalaisia tai itäbaltteja. Suomessa ei ruotsalaisia orjina pidetty. Aikalaislähteiden nimien perusteella tiedetään, että paljon myöhemmin suomalaisia muutti Upplantiin pientilallisiksi. Trögdin kihlakunnassa heitä arvioidaan olleen 1540-luvun alussa 4,1 % kihlakunnan koko väestöstä ja samanlainen tilanne lienee ollut koko Määlärinpuoleisessa Upplannissa.(Tarkiainen s. 32-37).

 Kustaa Vaasan ja yleensä 1500-luvun Ruotsissa Tukholmaan suorastaa värvättiin suomalaisia palvelusväeksi sekä rengeiksi ja piioiksi. Suurin osa tulijoista oli ruotsinkielisiltä rannikkoseuduilta, mutta joukossa oli sen verran runsaasti suomenkielisiä, että Tukholmaan perustettiin nimenomaan suomenkielinen seurakunta vuonna 1533. Saarnaaminen suomeksi jopa alkoi Tukholmassa ennen kuin Turussa (Tarkiainen 1 s. 43-44).

Myös Määlärin laakso tarvitsi edelleen suomalaista työvoimaa. Itse Kustaa Vaasa suorastaan kirjelmöi voudeilleen useaan otteeseen tarvitsevansa suomalaisia mm. kaivoksiin, johon he hänen mukaansa hyvin sopivat.  Suomalaisten merkitys niissä oli niin suuri, että kaivoksia koskeva asetuskokoelma katsottiin parhaaksi kääntää suomeksi vuonna 1643. Suomessa ei tähän aikaan kaivoksia ollut (Tarkiainen 1 s. 64-68).

Uskonpuhdistus ja Suomen kirjakielen synty

Kustaa Vaasa (kuoli 1560) hallitsi Ruotsia kuin suurta omaa aateliskartanoa, mikä merkitsi keskusvallan otteen kiristymistä paikallishallinnon ja samalla paikallisuuden, tässä tapauksessa suomalaisen näkökulman kustannuksella. Suomi joutui tästä lähin antamaan entistä paljon suuremman panoksen emämaan intressien hyväksi niin veroina kuin sotaväkenä, Molemmat rasitukset tulivat erittäin raskaiksi 1500-luvun loppuvuosista lähtien.

Toisaalta uskonpuhdistuksen periaate, että jokaisen tuli saada kuulla Jumalan sanaa julistettavan omalla äidinkielellään, merkitsi suomen kielen kirjallisen muodon syntyä ja sen käytön vakiintumista uskon asioissa. Niinpä Mikael Agricolasta tuli suomenkielisen kirjallisuuden isä (Aapinen 1542, Uuden testamentin käännös 1548, rukouskäsikirja 1554, kaksi kirkkokäsikirjaa ja osia Vanhasta Testamentista). Kaiken kaikkiaan uskonpuhdistuksen takia ilmestyi vuosina 1542–1625 suhteellisen runsaasti suomenkielisiä uskonnollisia julkaisuja ja luotiin 1800-luvun puoliväliin jatkunut suomenkielisen, mutta yksinomaan uskonnollisen kirjallisuuden perinne. Tässäkään ei tavoitteena ollut suomen kielen asian edistäminen, vaan väestön äidinkielen käyttö oli tärkeää harhaoppien torjumiseksi.

Turun piispaksi nimitettiin jo vuonna 1558 ruotsinmaalainen Peter Folling(ius). Tämä herätti laajaa tyytymättömyyttä, koska Folling ei osannut suomea toisin kuin vuodesta 1291 lähtien nimitetyt kotimaiset miehet. Kokonaisuudessaan kirkon toiminta kuitenkin edisti toiminnallaan suomalaisuutta samalla, kun valtio veti rajusti toiseen suuntaan suomalaisiin kohdistuvalla ruotsalaistamispyrkimyksillään. Valtakuntien uskonnon ja lakien yhtenäistäminen kulki vielä maan kielen yhtenäistämisen edellä, mutta tämä asiantila oli vähitellen muuttumassa, ei vähiten Ruotsissa.

Nuijasota suomalaisuuden tappiona

Kustaa Vaasa vältti valtansa vakiinnutettuaan sotia, mutta toisin kävi hänen poikiensa Erik XIV, Juhana herttuan ja Kaarle herttuan aikana. Erik XIV valloitti Ruotsille 1561 Tallinnan ja Pohjois-Viron, mikä lopulta johti vuonna 1570 alkaneeseen Itä-Suomea ja Viroa pahoin rasittaneeseen 25-vuotiseen sotaan Venäjän kanssa. Sota päättyi Täyssinän rauhaan vuonna 1595, mutta jo seuraava vuonna Suomi oli ensimmäisessä sisällissodassaan, nuijasodassa.

Nuijasota (1596–1597) johtui etenkin Pohjanmaan talonpoikia raskaasti rasittaneesta sotaväen ylläpitämiseksi säädetystä linnaleiriverosta, jonka kannossa esiintyi runsaasti mielivaltaa. Talonpoikaiskapinalliset kärsivät ensimmäisen tappion Nokian taistelussa 1.1.1557 ja toisen raskaan tappion Santavuoren taistelussa 24. helmikuuta 1597. Tällöin Ruotsin kuninkaan ratsuväki, noin 1.200 miestä, murskasi noin 3.000 talonpojan joukon. Taistelu ratkesi jo aivan alussa, kun ruotsinkieliset talopojat irtautuivat kapinallisten rintamasta ja menivät vihollisen puolelle. Kuninkaan ratsumiehistä kuoli muutama, talonpojista surmattiin noin 2.000 osin hävityn taistelun jälkeen pakenevien jälkiteurastuksissa.

Nuijasota merkitsi päätepistettä vahvasti paikalliseen itsehallintoon perustuneelle talonpoikaisyhteiskunnalle ja läpimurtoa aatelin hallitsemalle sääty-yhteiskunnalle. Pelättyä maaorjuutta ei Suomeen kuitenkaan koskaan tullut (Ylikangas 2 s. 68-78).

Nuijasodan jälkeen ruotsalaisuuden ote Suomesta vahvistui oleellisesti. Näin oli, koska laillista, mutta katolista kuningasta Sigismundia tukeva suomalainen aateli kärsi Marttilassa elokuussa 1599 tappion Kaarle herttuan joukoille. Syyskuussa Viipurin ja Turun linnat antautuivat herttualle. Kaarle herttua mestautti tämän jälkeen joukon suomalaisia aatelisia. Sigismundia tukeneet Suomen aateliset menettivät läänityksensä ja kolmanneksen perintötiloistaan, papit virkansa ja muut tukijat saivat maksaa sakkoa kolmanneksen omaisuudestaan.

Varmistettuaan itselleen Ruotsin jälkeen Suomen, oikean uskon, luterilaisuuden, puolustaja Kaarle herttua lähti jo vuonna 1601 Viroon ja Liivinmaalle mukanaan sotajoukko, johon mm. kuului suurin osa Suomen sotavoimia, mutta Riika jäi valloittamatta. Suomesta nostettiin yhä uusia sotilaita ja veroja, vaikka talvella 1602 tuhansia kuoli nälkään kadon takia. Lopulta syyskuussa 1605 noin 3.600 puolalaista murskasi ruotsalais-suomalaisen noin 11.000 miehen armeijan Kirkholman (nyk. Salaspils) taistelussa. Ruotsi menetti taistelussa 9.500 miestä ja puolalaiset muutama sata miestä. Armeijan katastrofi ei kuitenkaan laajentunut koko Ruotsia uhkaavaksi puolalaisten keskinäisten kiistojen takia. Suomelle vuodet 1596–1605 olivat hyvin raskaita, etenkin kun niitä edelsi vuonna 1595 päättynyt 25-vuotinen sota Venäjää vastaan (Wolke s. 79-84).

Itsensä kuninkaaksi vuonna 1604 huudattanut Kaarle IX suhtautui kielteisesti kaikkeen suomalaisuuteen. Hänen aikanaan Ruotsi tavallaan valloitti Suomen lopullisesti vuosina 1596–1599 myös paikallistasolla, joten se oli raskas isku suomalaisuudelle. Tätä ennen suomalainen aateli oli ruotsia puhuvaa, mutta suomea osaavaa. Suomen poliittisesti valveutunein aines, keskiajalla aatelissyntyinen kirkon johto ja 1500-luvulla aateli, jotka edustivat nimenomaan suomalaisia näkökohtia ja toimi solidaarisesti niiden ajamiseksi – kriisitilanteissa Ruotsissa noudatettua politiikkaa vastaa asettuen menetti merkityksensä (Eino Jutikkala, Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria )

Suomen sekä aatelille että kirkolle vihamielinen Kaarle IX pani toki alulle koko Raamatun suomentamisen, mutta se kesti vuoteen 1642. Armeijassa ruotsista tuli komentokieli myös Suomen rykmenteissä. Ruotujakolaitoksen vuoksi ruotsin kieli säteili näin joka pitäjään. Ummikkoupseerien tarpeeksi Kaarle XII määräsi Viipurin läänissä pidettäväksi joka kolmas sunnuntai suomenkielisen ohella ruotsinkielisen jumalanpalveluksen, jotta ruotusotamiesten ruotsin kielen opetus saadaan alkuun. Pakkoruotsi alkoi siis jo tällöin.

Ruotsin metsäsuomalaiset

Metsäsuomalaisten toimeentulo perustui kaskiviljelyyn, joka soveltui yhtä hyvin Keski-Ruotsin karuille maille kuin Itä-Suomeen. Tärkeimmät viljelykasvit olivat ruis (korpiruis) ja nauris sekä niiden jälkeen niittyheinä karjalle. Ensimmäiset tiedot kaskiviljelystä Keski-Ruotsista ovat vuodelta 1577, ja vuonna 1580 kuningas Juhana III protestoi veljelleen Kaarle herttualle savolaisten jousimiesten asuttamisesta herttuan maille. Muutto kuitenkin jatkui Kaarle herttuan pyrkiessä lisäämään herttuakuntaansa veroa maksavan väestön määrää. Olihan työvoiman aktiivinen värvääminen voutien toimesta Suomesta tullut lähes perinteeksi Kustaa Vaasan ajoista lähtien. (Tarkiainen 1 s. 146–152).

Suomalaisten muutto ei rajoittunut vain Vermlantiin, vaan 1600-luvun alkupuoliskolla se suuntautui enemmän muualle Keski-Ruotsiin (kartta Tarkiainen 1 s. 162). Vermlannissa oli kuitenkin Norjan rajan tuntumassa ja Norjan puolelle 1600-luvun puolivälissä sen verran suuri suomalaisten tihentymä, että voidaan puhua todellisesta suomalaisseudusta samaan tapaan kuin Suomessa oli ruotsinkielistä asutusta Ruotsista tulleen muuttovirran mm. Pohjanmaalle vuoden 1721 jälkeen.

Viranomaiset ja paikalliset ruotsalaiset suhtautuivat 1630-luvun puolivälistä lähtien kielteisesti, jopa vihamielisesti suomalaisiin. Heiltä kiellettiin kaskeaminen useasti - ensi kerran vuonna 1636 -, heidät vaadittiin palautettavaksi Suomeen, asukkaita häädettiin tiloiltaan, heidän torppiaan revittiin tai poltettiin jne. Fryksdalin kihlakunnanoikeus jopa sääti vuonna 1646, että jokaisen suomalaisen, joka ei ruotsia opiskellut, torppa poltetaan (Tarkiainen 1, s. 346). Asunnottomuus puolestaan merkitsi irtolaisuutta ja sitä rangaistiin pakkotyöllä kaivoksissa. Ruotsalaiset eivät suoneet metsäsuomalaisille edes suomea osaavia pappeja ja Kaarle XI määräsi 7.12.1683 karkotettaviksi Helsinglandista kaikki ne suomenkieliset, jotka eivät opetelleet ruotsia ja opettaneet sitä lapsilleen. (Tarkiainen 1, s. 346).

Metsäsuomalaisia toisin sanoen kiellettiin harjoittamasta ammattiaan, jonka harjoittamaan heidät oli Ruotsiin aikanaan houkuteltu. Kaskenpolttokiellon ja suomenkielisten ahdistelun taustalla oli rautateollisuuden kasvanut työvoiman ja puuntarve sekä kilpailu ruotsalaisten kanssa niukoista luonnon resursseista. Monet jäivät kuitenkin sitkeästi paikoilleen laittomasti ja siitä sakkoja tai lahjuksia maksaen (Tarkiainen 1. s. 194- 196).

Vermlannin suomalaisasutus saavutti huippunsa noin 1670. Arviot sen määrästä vaihtelevat5.000 hengestä 12.000:een. Vuonna 1716 laadittiin luettelo Vermlannin asekuntoisista miehistä, joista suomenkielisten osuus oli 6,1 % (Tarkiainen 1 s. 198).

Ruotsalaisten kielteinen suhtautuminen suomalaisiin johti siihen, että suomalaiset olivat enemmistönä Amerikan Delawareen vuonna 1638 perustettuun Uuteen Ruotsiin muuttaneitten joukossa. Uusi Ruotsi siirtyi vuonna 1654 hollantilaisille, mutta tämä ei pysäyttänyt ruotsalaispainostuksesta johtuvaa maastamuuttoa Amerikkaan Norjan kautta (Tarkiainen 1. s. 208-213)

Tylystä kielellisestä kohtelusta ja ruotsalaistamispaineista huolimatta etenkin syrjässä asuvat metsäsuomalaiset säilyttivät suomen kielen taitonsa pitkin 1700-lukua käyttäen sitä keskinäisessä kanssakäymisessä. Ruotsia osattiin yleisesti ruotsalaisia varten. Suomenkieliset sulautuivat ruotsalaisiin vähitellen 1800-luvun kuluessa, joskin vasta kansakoulu antoi lopullisen iskun viimeisten suomenkielisten kuollessa 1930-luvulla. Muistoina suomalaisasutuksesta on Keski-Ruotsiin, etenkin Vermlantiin jäänyt jäljelle vain joukko suomenkieleen perustuvia paikannimiä.

Ruotsin 1600-luvun kielipolitiikka Suomessa.

Kaarle IX:n poika, Kustaa II Adolf peri isältään epäluulon Suomea kohtaan. Niinpä vuodesta 1627 alkaen neljä peräkkäistä piispaa lähetettiin Turkuun Ruotsista. Heidän yhdenmukaistamistyönsä, samoin kuin se, mitä Viipurin hiippakunnassa tehottomammin tehtiin - oli valmistelua vuonna 1686 säädetylle kirkkolaille, joka yhtenäisti kirkkojärjestyksen Ruotsin ydinmaissa..

Valtio identifioitiin tuohon aikaan ylimpien säätyjen mukaan, joten Ruotsin virallisena kielenä oli valtioyhteyden ylläpitämiseksi ja käytännöllisistäkin syistä säätyläisten puhuma kieli. Äidinkielestä, joksi katsottiin vain ruotsi, tuli vuonna 1649 kuningatar Kristiinan koulujärjestyksellä koulujen oppiaine Suomen kielitilannetta huomioon ottamatta. Tuohon aikaan olikin yhdentekevää mitä kieltä koulua käymätön rahvas puhui, mutta käytännön syistä moni säätyläinen ei välttynyt Suomessa kansankielen oppimiselta. Nousevan säätykierron ja säätyläisyyden ja samalla sivistyneisyyden ehdottomaksi edellytykseksi vakiintui kuitenkin viimeistään 1600-luvulla ruotsin oppiminen. Sen vastakohtana viivytettiin sellaisia toimenpiteitä, mitkä jollakin tapaa olisivat edistäneet tai vakiinnuttaneet suomen kielen käyttöä virallisessa elämässä. Tämä näkyy esim. talonpoikien valituksina valtiopäivillä siitä, ettei virkoja täytetty suomea osaavilla miehillä.

Toisaalta tähän aikaan ilmestyi koko joukko Suomen menneisyyttä mm. Vanhan Testamentin kertomuksiin kytkeviä historiaromanttisesti ja isänmaata ja sen kansaa ylistäviä kirjoituksia (mm. Daniel Juslenius). Niiden esimerkkinä olivat koulutusjärjestelmästä johtuen vastaavat ruotsalaiset vielä tolkuttomammat kirjoitukset. Vasta 1760-luvulla alkanut tutkimuksen rationalisoituminen katkaisi menneisyyttä koskevilta haaveilta siivet (Herää Suomi s. 36-37).

Yhtenäistämispolitiikan nimissä Turun tilikamari lakkautettiin vuonna 1641 ja 1677 pidettiin Suomessa viimeiset maapäivät.. Toisaalta Suomi sai oman hovioikeuden vuonna 1622. Vaasan hovioikeuden perustaminen 1776 jakoi maan kahteen oikeudenhoitopiiriin. ”Suomi” oli siten enää vain joukko maakuntia, läänejä ja hovioikeuspiirejä Ruotsin valtakunnassa ilman muodollista keskinäistä yhteyttä. Suomella oli ajoittain kenraalikuvernöörinsä, mutta yksinomaan Per Brahen persoonallisuudesta johtuen tämä väliaikaisesti täytetty toimi muodostui ”kreivin aikana” Suomen erikoisaseman symboliksi toteaa akateemikko Eino Jutikkala (Jutikkala Eino, Pohjoismaisen…. s. 92). Niinpä Ruotsi ei luovuttanut Venäjälle vuonna 1809 Suomea, vaan joukon läänejään sekä palan Lappia Tornionjoesta itään ja Kemijärvestä pohjoiseen.

 Ruotsin yhtenäistämispolitiikka Suomessa oli itse asiassa paljon pitkäaikaisempaa ja tehokkaampaa kuin Venäjän vastaavat pyrkimykset vuodesta 1899 alkaen. Jälkimmäiset on aiheesta leimattu sortovuosiksi, mutta vastaavia Ruotsin toimenpiteitä ei sen sijaan pidetä sortotoimenpiteinä, joita ne ilmiselvästi olivat.

Todettakoon, ettei Ruotsiin vuoteen 1710 kuuluneitten Vironmaan ja Liivinmaan yhdenmukaistaminen onnistunut, koska Viron ja Liivinmaan saksankielinen aateli ei halunnut luopua etuoikeuksistaan. Ruotsin oma aateli ei puolestaan halunnut Baltian aatelisia jakamaan sille kuuluvia korkeita virkoja.

Ruotsinsuomalaiset

Tukholman nopea kasvu 1600-luvulla vaati paljon työvoimaa. Sitä saatiin edelleen Suomesta. Tiedetään, että enemmistö ammattikirvesmiehistä oli peräisin Suomesta ja lähinnä Varsinais-Suomesta. Suomenkielisiä oli myös muissa ammateissa, kuten oluenpanijoina, nuottakalastajina, merimiehinä, kuorma-ajureina ja kantajina sekä tietenkin renkeinä ja piikoina. Suomenkieliset asuivat lähellä toisiaan Södermalmilla, jota pidettiin 1600-luvun jälkipuoliskolla Turun ja Viipurin jälkeen suurimpana suomalaisena kaupunkiyhteisönä. Se muodosti vuonna 1700 noin 4 % Tukholman arviolta 60.000 hengen väestöstä (Tarkiainen1. s. 88-89, 99, 103, 106)

Suomalaisten pakkosiirto Ruotsiin

Suomalaisten ratsumiesten ”hakkapeliittojen” panos Ruotsin 1600-luvun sodissa on yleisesti tunnettu, joskin sankaritekoja topeliaanisesti liioitellen. Ruotsin armeijasta 30-vuotisessa sodassa 80 % oli palkkasotilaita. Sen sijaan suomalaisten yllättävän suuri osuus Ruotsin laivastossa amiraaleja myöten on huonosti tunnettua. Kari Tarkiaisen mukaan Ruotsin laivaston laivamiehistä 1620-luvulla runsas puolet oli suomalaisia ja ahvenanmaalaisia. Vuonna 1634 laivastoon otetuista oli 48 % Suomesta. Vielä vuonna 1657 suomalaisten ja ahvenanmaalaisten osuus oli kolmannes sotalaivaston laivamiehistä. Osa miehistä jäi kunnostamaan pääasiassa Tukholmassa talviteloilla olevia aluksia, osa jäi kuljeskelemaan Tukholmaan aiheuttaen monenlaista harmia ja osa palasi talveksi kotiin Suomeen. Talvina 1625–1627 tiedetään sota-aluksia ja suomalaisia olleen talvehtimassa myös Riiassa ja Elbingissä. Koska suomalaisten saaminen aluksille Suomesta kesti pitkien etäisyyksien takia kauan, esitettiin jo 1620-luvulla ajatuksia, että suomalaiset laivamiehet tuli määrätä asumaan Ruotsissa (Tarkiainen 1 s. 83-87).

Tanska-Norjalta vuonna 1645 otettujen Jämtlandin, Härjedalin ja Gotlannin ruotsalaistaminen oli melko helppoa, koska niidenn väestön kieli oli lähellä ruotsin kieltä. Toisin oli Tanskalta vuonna 1658 otetuissa Skoonessa, Blekingenissä ja Hallandissa, joiden asukkaat jopa kapinoivat 1670-luvun lopulla. Niinpä näissä maakunnissa pantiin yhden sukupolven aikana toimeen eräs Euroopan historian häikäilemättömimmistä ja tehokkaimmista denationalisoinneista toteaa akateemikko Eino Jutikkala. Menetelmät olivat jopa niin modernit, että 1900-luvun totalitäärisistä valtakunnista tunnettuun tapaan valloitettujen maakuntien asukkaat itse ”vapaaehtoisesti” anoivat Ruotsin lain ja ruotsalaisten laitosten voimaan saattamista. Tämä ei kuitenkaan estänyt tanskan kielen käyttöä kotioloissa ja vasta kansakoulujen avulla 1800-luvun loppupuolella Etelä-Ruotsin ruotsalaistaminen saatiin loppuun viedyksi (Jutikkala Eino, Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria s. 87).

 Vuonna 1680 Kaarle XI perusti Blekingeen Karlskronan sotalaivaston satamaksi. Tukholma oli liian kaukana Tanskalta 1658 otettujen maakuntien puolustamisen kannalta. Suomalaiset ruotujakolaitoksen puitteissa palvelevat laivamiehet olivat nyt entistä kauempana Ruotsin sotalaivaston olinpaikasta. Tämä hidasti pahasti laivaston liikekannallepanoa mahdollisessa sodassa Tanskaa vastaan. Laivamiesten liikekannallepano-ongelma päätettiin näin ollen ratkaista niin, että tuhansia suomalaisia (vaimot ja lapset mukaan lukien) Karjalaa ja Pohjanmaata myöten pakkosiirrettiin vuosina 1681-1682 Blekingeen ja Smoolannin Etelä-Mören kihlakuntaan (kartta). Vielä vuonna 1688 Viipurin maaherra lähetti 19 vaimoa ja 20 lasta Tukholman kautta Blekingeen. Näin suomalaisten osuus Blekingen väestöstä nousi 10 %:iin (Tarkiainen 1, s. 112).

Osa pakkosiirretyistä oli ruotsinkielisiä, mutta heilläkin, saati sitten ummikkosuomalaisilla oli vaikeuksia ymmärtää paikallista tanskan kielen murretta. Asuinolot olivat aluksi kurjat eikä edes suomea osaavaa pappia saatu, muista omakielisistä palveluista puhumattakaan, koska asia oli ”vaikeasti järjestettävissä.” Jotkut pakkosiirretyistä pakenivat Suomeen ja vanhoja miehiä päästettiin takaisin. (Tarkiainen 1, s. 112-117). Etenkään sisämaasta kotoisin olevien suomalaisten merimiestaitoja ei pidetty hääppöisinä, mutta suomalaiset olivat ”uskollisempia esivallalle” kuin vastavallattu tanskalainen alkuperäisväestö. Blekingeen siirretyt suomalaiset ruotsalaistuivat nopeasti toisin kuin omissa oloissaan asuvat metsäsuomalaiset.

Suomalaisten väestönsiirto Blekingeen heikensi tietenkin mahdollisuuksia puolustaa Suomea Venäjää vastaan ja on sinänsä vaiettu ruma luku ”Ruotsi-Suomen” romantisoidussa historiassa.

Hallinnossakin asioitten lainmukainen hoito oli niin ja näin. Tätä kuvaa Kaarle XI:n hovissa palvelleen Ruotsissa syntyneen Petter Wetterin (noin 1659–1741) tapaus. Wetter pääsi Helsingin tullinhoitajaksi. Kruunun virkamiehenä Wetterillä ei ollut oikeutta harjoittaa kauppaa, mutta silti hän teki sitä sumeilematta, omistaen jopa krouvin ja viinapannun, vaikka hänellä ei ollut porvarinoikeuksia. Vaurastuttuaan hän lainasi rahaa velkaantuneille aatelisille ja osti heidän kartanoitaan, vaikka lain mukaan vain aateli sai omistaa rälssimaata. Wetter pakeni vuonna 1712 Ruotsiin, mutta palasi rauhan palattua entiseen virkaansa. Petter Wetterin pojasta Abrahamista tuli Helsingin pormestari. Petter Wetterille on ”ansioistaan” nimetty oma katu Helsingin Herttoniemessä.

Venäläismiehitys ja ruotsalaisuus

Ruotsin sotapolitiikan seuraukset, Isonviha (1714–1721) ja Pikkuviha (1741–1743) edistivät Suomen ruotsalaistumista ensinnäkin heikentämällä Suomea henkisesti ja taloudellisesti. Mitä korkeammassa asemassa säätyläinen oli, papisto mukaan lukien, sitä todennäköisemmin hän pakeni Isonvihan aikana Ruotsiin; esim. 63 nimismiehestä 41 siirtyi Ruotsiin. Pakolaisista oli kuitenkin 2/3 rahvasta, koska Ahvenanmaa ja Turun saaristo ja tyhjenivät miltei kokonaan (Tarkiainen 1. s. 249-251). Seitsemän vuoden pakolaisuus Ruotsissa oli omiaan ruotsalaistamaan paenneita. Lisäksi osa jäi Ruotsiin ja heidän tilalleen muutti Ruotsista syntyperältään ruotsalaisia. Ruotsalaisia miehiä jopa lähetettiin suomalaisten ruotusotilaitten tilalle. Suomen kielen aseman heikkenemistä edisti myös se, että ruotsalaisten tuolloin vaalimien yhteiskuntateorioiden mukaan yksikielisyys oli suotavaa.

Pikkuvihankin aikana (1741–1743) pakolaisuus oli merkittävää, joskin Ison vihan aikaa vähäisempää ja ennen kaikkea lyhytaikaisempaa. Eniten paettiin jälleen Ahvenanmaalta ja Turun saaristosta (Tarkiainen 1, s. 278–279). 

 Kielikysymys vuosina 1722–1809 *

 (* Kirjoitus nojaa Prof. Toivo J. Paloposken artikkeliin ”Vapauden aika” teoksessa Suomen historia 4. Espoo 1986, s. 35, 62-65)

Pisimmälle suomalaisuuden vastaisuudessa meni Turun Akatemiassa vaikuttanut professori Israel Nesselius. Hän esitti kahdessa mietinnössään, että Suomen kielen käyttö mm. tuomioistuimissa kiellettäisiin kokonaan. Valtakunnan etu myös vaati, että suomen kieli katoaisi lähes kokonaan. Tätä kummallista ja erikoista kieltä puhuville tuli varata vain jokin syrjäinen seutu, jotta myöhempien aikojen kielitieteilijöille jäisi mahdollisuus tutkia suomen kieltä. Nesselius esitti myös Turun Akatemian lakkauttamista ja sen virkojen siirtämistä Upsalaan.  Kaikkien alueellisten suomalaisten tapojen kitkemiseksi Nesselius esitti jopa saunojen ja savupirttien hävittämistä Suomesta. Nesseliuksen mietintöjen perusajatus oli ”Yksi uskonto, yksi kieli, yksi laki”. Nesseliuksen ajatukset eivät ajan oloissa olleet kovin realistisia, mutta ne ovat osoitus ruotsalaisten perinteisestä nuivasta suhtautumista suomen kieleen.

 Jo 1600-luvulla oli esitetty toivomuksia siitä, että Suomeen asetettavat virkamiehet osaisivat suomea, sillä käytännössä Suomessa asioita oli vaikea hoitaa suomea osaamatta. Näin virkojen täyttäminen sai väistämättä kielipoliittisia ulottuvuuksia, koska virkakielenä ja asiakirjojen kielenä oli vain ruotsi. Suomenkielisten asetusten ja määräysten puute vaivasi yhä kipeämmin etenkin verojen kantoa ja esimerkiksi sotamiehen pitoa koskevien määräysten suhteen. Niinpä Raaseporin kihlakuntien ja Porvoon seudun rahvas pyysivät - mielenkiintoista on, että pyynnöt tulivat kaksikieliseltä Uudeltamaalta - että uudet asetukset julkaistaisiin järjestelmällisesti suomeksi. Niinpä valtaneuvosto päätti 1725, että tärkeimmät asetukset oli julkaistava myös suomen kielellä.

Lakien ja asetusten kääntäminen oli kuitenkin tilapäisjärjestelyiden varassa, koska Turun hovioikeus ja lääninhallitus eivät siihen suostuneet työvoimapulan takia. Tukholmassa olevaan kansliakollegioon saatiin vuonna 1735 kielenkääntäjän virka, mutta sen hoitaja vangittiin 1740. Vuonna 1734 säädettyä uutta yleistä lakia alettiin kuitenkin oitis kääntää, mutta kun hallitus ei suostunut maksamaan lain kääntäjälle käännöspalkkiota, teosta ei lähetetty painettavaksi. Kun suomalaiset yhä penäsivät lain suomennoksen perään, hallitus määräsi sen painettavaksi ja se ilmestyi vuonna 1759. Kääntäjä oli kuollut 15 vuotta aikaisemmin.

Ruotsalaiset eivät siis pitäneet kiirettä suomalaisten kielitoiveitten toteuttamisessa. Tämä koskee myös virkanimityksiä. Tuomarinvirkoihin pyydettiin 1731 maan kieltä hallitsevia miehiä. Hallitus vastasi, että kielitaito tultaisiin ottamaan huomioon virkojen täytössä. Käytännössä ei tapahtunut yhtään mitään, joten Suomessa alettiin olla yhä tyytymättömämpiä virka- ja kielikysymysten hoitoon. Valitettiin yleisesti sitä, että oikeuden saaminen ja asioitten hoito oli mahdotonta, ellei osannut ruotsin kieltä, koska tuomarinvirkoihin nimitettiin yhä useammin ruotsalaisia.

Vuonna 1738 varsinaissuomalaiset tekivät aloitteen Suomen hallinnollisten olojen korjaamiseksi Ruotsin valtiopäiville, jossa se herätti melkoista huomiota. Hallintouudistusta koskevan kohdan marginaaliin valtaneuvokset merkitsivät: ”Luetaan siinä olevien monien outojen ehdotusten johdosta”. Asiaa käsiteltäessä valtiopäivien suuressa salaisessa valiokunnassa sukeutui kova kiista Suomessa olevien virkamiesten suomen kielen taidon tarpeellisuudesta. Turkulainen porvari Esaias Wechter uskalsi puhua jopa suomalaisten syrjinnästä. Tähän Turun hovioikeuden silloinen presidentti Ruotsista muuttanut Samuel Åkerhielm jätti kuulijoitten harkittavaksi, oliko hallintotouudistuksen pyynnön ”tarkoituksena erota Ruotsista”.

Mihinkään hallintouudistukseen ei varsinaissuomalaisten anomus johtanut. Sitä käsiteltäessä Åkerhielm syytteli vastustajiaan siitä, että anomuksella haluttiin estää ruotsalaisia hakemasta virkoja Suomesta. Kun Wechter erehtyi käyttämään ilmaisua ”suomalainen kansakunta” hänelle huomautettiin kiihtyneessä mielialassa, ettei saanut puhua erosta Suomen ja Ruotsin välillä, ”jotka olivat yksi kansa, joilla on sama laki ja sama hallitusmuoto”. Tässä keskustelussa suomenruotsalainen vapaaherra Henrik Wrede lausui sittemmin kuuluisiksi asennetta heijastavansa sanansa ”Suomalaiset mätämunat aikovat liittyä venäläisiin ja antaa ruotsalaisille selkään, jos heitä kohdellaan huonosti.” Päätökseksi tuli, että suomen kielen taito otettaisiin virkoja täytettäessä huomioon, sikäli kuin olosuhteet sen sallivat. Käytännössä ne eivät ”sitä sallineet”, joskin joskus sattui, että hakija virkaan nimittäjän iloksi osasi suomen kieltäkin.

Valtiopäivillä vain suomea osaavilla, lähinnä talonpoikaissäädyn edustajilla oli vaikeuksia osallistua asioitten käsittelyyn, koska olivat vain kaksikielisten kollegoittensa tulkkauksen varassa. Talonpojat pyysivät vuonna 1734 avukseen tulkkia, mutta heidän oma säätynsä hylkäsi anomuksen. Ruotsalaista talonpoikaa eivät kiinnostaneet suomenkielisen säätyveljen kielivaikeudet. Ajan mittaan tilanne kuitenkin parani niin, että säädyn sihteeriksi tai kirjuriksi valittiin myös suomea osaava henkilö.

Vuoden 1771 valtiopäiviltä alkaen suomalaiset saivat entistä paremmin tulkkausapua pielisjärveläisen Tuomas Kuittisen ilmoitettua pitkässä suomenkielisessä puheessaan, etteivät suomalaiset osallistu päätöksentekoon, ellei asioita heille tukita. Myönnytys ei kuitenkaan professori Toivo J. Paloposken mukaan johtunut kahden kansakunnan keskinäisen rakkauden kasvusta sinänsä, vaan ajan puoluetaisteluista. Pelko tyytymättömien suomalaisten siirtymisestä vastapuolueen riveihin pani ottamaan huomioon heidän toivomuksensa. *

Ruotsin kieli ja ruotsalainen kulttuuri saivat 1700-luvulla entistä lujemman yliotteen Suomessa sivistyneistön siirtyessä käyttämään lähes yksinomaan ruotsin kieltä. Osansa tähän oli yliopistokoulutuksella, sillä suomenkieliset eivät opiskelleet vain Åbo Akademissa, vaan etenkin pohjalaisia hakeutui Upsalaan. Mentiin jopa niin pitkälle, että K.F. Mennanderin aikana kiellettiin Turun koulussa suomen puhuminen välitunneilla (keinoa on käytetty Suomessa vielä 2000-luvulla!). Kertomuksessaan vuoden 1741 Suomen matkastaan ruotsalainen komissiovirkamies Ulrik Rudenskiöld ehdotti Suomen kieliolojen muuttamista ruotsalaisilla siirtolaisilla. Samoin ruotsalainen matematiikan professori Nils Hasselblom etsi keinoja siihen, miten ”ruotsin kieli voitaisiin vähitellen ja ehkä piankin saattaa kaikkialle Suomeen” (tämän unelman näyttää toteuttaneen vuoden 2003 kielilaki). Opetuksesta vastaavien kirkonmiesten oli opastettava lapsia puhumaan ruotsia ja taidon lisääntymisestä oli vanhempia palkittava (ajatus kielilisistä ruotsin osaamisesta on siis sekin hyvin vanha).

Ruotsin maanmittauskonttorin johtaja Jakob Faggot puuttui vuonna 1745 Suomen kielikysymykseen uskoen ruotsin kielen autuuttavaan voimaan talouden edistämiseksi. Suomalaisille oli opetettava ruotsia ”niin että he muuttuisivat kieleltään yhtä hyviksi ruotsalaisiksi kuin mieleltään”. Faggot kummasteli, ettei 700 vuotta ollut riittänyt suomalaisille ruotsin oppimiseen. Ruotsalainen piispa Anders Rhyzeliuskin huomautteli virkaveljelleen Jusleniukselle suomalaisten velvollisuudesta ruotsalaistua, koska aikaa siihen oli ollut 600 vuotta.

Mutta toisenlaisiakin ajatuksia esiintyi. Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) uudisti suomalaisen historiankirjoituksen ja tieteen asiapohjalle toimillaan Aurora-seurassa vuodesta 1770 lähtien. Samalla hän oivalsi Suomen poikkeuslaadun Ruotsin osana ja sen, että suomen kieltä oli pahoin laiminlyöty vallanpitäjien taholta.

Ruotsin vallan ajan itsenäisyyssuunnitelmat**

Valtatasapaino muuttui Ruotsissa ratkaisevasti Kustaa III:n vuoden 1772 vallankaappauksen takia. Se lopetti ns. vapauden ajan eli säätyvaltiopäivien vallan ajat ja palautti hallitsijakeskeisen hallitusmuodon. Samanaikaisesti suomalaisissa alkoivat elää itsenäisyyssuunnitelmat, vaikka Venäjän avulla, olihan Ruotsi tylysti torjunut Suomen hallinnon uudistukset. Tunnetuin tämän ajatuksen ajaja oli Göran Magnus Sprentgtporten (1740–1819). Göran Magnus oli vuosina 1752–1756 oppilaana Tukholman kadettikoulussa, missä ruotsalaiset toverit katkeroittivat hänet suomalaistollouteen kohdistuvalla pilkanteolla ja pilailuillaan. Vuonna 1780 hän erosi Ruotsin armeijan palveluksesta alkaen suunnitella itsenäistä Suomea, jolle hän luonnosteli hallitusmuodon Amerikan Yhdysvaltojen perustuslakia seuraten. Vuonna 1786 hän muutti Pietariin alkaen ajaa Suomen erottamista Ruotsista ja muodostamista Venäjän suojeluvaltioksi. Siellä hän mm. laati suunnitelman Suomen hallinnoksi ja toimi vuosina 1808–1809 Suomen kenraalikuvernöörinä.

Tässä on syytä todeta, että historiantutkimus on kumonnut vanhan käsityksen, että Anjalan liitolla (1788) olisi ollut osansa itsenäisyyshankkeissa, kuten Kustaa III onnistunut ruotsalainen propaganda väitti. Sen sijaan siihen osallistuneet upseerit tavoittelivat valtiopäivien koollekutsumista ja rauhaa Venäjän kanssa Kustaa III laittomasti aloittamassa ja jälleen eniten Suomea rasittavassa sodassa.

Itsenäisyyssuunnitelman tilalla ja osittain sen sijaankin oli olemassa toinen historiassa usein unohdettu hanke. Autonomiaa Ruotsin yhteydessä ajoi mm. kapteeni Carl Henrik Klick, joka katsoi, että ruotsalaiset olivat halki vuosisatojen sortaneet suomalaisia ja ylenkatsoneet heitä. Ruotsalaiset eivät vähääkään huolehtineet Suomen kansan menestyksestä, vaan ”hallituksen tarkoituksena on ollut pitää Suomen kansakunta köyhyydessä ja riippuvaisuudessa.” Klick jopa katsoi olevansa oikeutettu väittämään, että Suomi ei koskaan ole ollut poljetumpi kuin Kustaa III aikana. Juuri siksi ”useat kansalaiset alkoivat toivoa Suomenmaan itsenäisyyttä.”

Klickin autonomiasuunnitelman esikuvaksi on arveltu se asema, joka Irlannilla oli vuodesta 1782 alkaen Yhdistyneiden Kuningaskuntien yhteydessä. Suomen ja Irlannin asemassa emämaansa, Irlannilla meren takana Yhdistyneen Kuningaskunnan ja Suomella meren takana Ruotsin yhteydessä, oli tähän aikaan paljon yhteisiä piirteitä. Kumpikaan ei virallisesti ollut siirtomaa, vaan ne olivat emämaan elimellinen osa. Käytännössä emämaan kolonisoiva ote oli kuitenkin kovempi kuin varsinaisissa siirtomaissa. Irlantilaiset yrittivät säilyttää identiteettinsä katolisen uskonnon ja osin iirin kielen avulla, ja suomalaiset suomen kielen avulla. Kumpaankin maata hallittiin vain emämaan kielellä ja kummassakin maassa oli emämaasta muuttaneiden muodostamaa asutusta. Irlannin itsenäistyessä vuonna 1921 protestanttinen Pohjois-Irlanti jäikin meren taakse Yhdistyneen Kuningaskunnan osaksi, tosin itsehallinnollisena. Suomen itsenäistyminen Venäjästä ei tehnyt mahdolliseksi ruotsia puhuvien alueitten liittämistä Ruotsiin. Ahvenanmaalla oli tähän kovasti pyrkimystä ja siksi se sai itselleen itsehallinnon ja vain ruotsin viralliseksi kieleksi. Irlannin ja Suomen ohella Euroopassa oli toki muitakin sisäisiä siirtomaita, kuten Baltia, Bretagne, Korsika, Wales, Böömi ja Slovakia, Venäjän alistamista Siperian ym. alueitten kansoista puhumattakaan. Algeriakin oli itsenäistymiseensä saakka (1962) virallisesti Ranskan merentakainen maakunta ja siellä oli runsas Ranskasta muuttaneitten asutus.

Professori Yrjö Blomstedt onkin todennut, että itsenäisyysajatus on yksi Suomen historian olennaisuuksia 1780-luvulla. Suomen kielen asema Ruotsin hallinnossa oli yhä vaikeampi ratkaisematon poliittinen kysymys. Se ratkesi, kun Ruotsin menetti Suomen Venäjälle vuonna 1809. Uuden rajan myötä Suomeen jäi ruotsinkielinen vähemmistö ja Ruotsiin suomenkielinen. Niitten asema muotoutui kuitenkin täysin erilaiseksi, koska historialla ja instituutioilla on oma jatkuvuutensa. Suomen kielen sorto ei loppunut Suomessa eikä etenkään Ruotsissa.

(* Alla oleva jakso perustuu professori Yrjö Blomstedtin kirjoitukseen Kustavilainen aika teoksessa Suomen historia 4 (Espoo 1986) s. 186, 245–247, 253, 255, 259, 274-275, 283)

Ruotsin suomalaiset vuonna 1809

Ympäristön paineesta aiheutuvasta jatkuvasta ruotsalaistumisesta ja siihen liittyvästä kielenvaihdosta huolimatta Tukholman suomalainen seurakunta jatkoi olemassaoloaan Suomesta tulevan muuttoliikkeen takia. Suomessa syntyneitä, mutta ilmeisesti äidinkieleltään paljolti ruotsinkielisiä oli Ruotsin korkeimmista virkamiehistä vuonna 1700 jopa 9 %, mutta vuonna 1809 enää 3 % (Tarkiainen 1, s. 300). Suomalaisia oli piikojen ja renkien sekä työmiesten ohella edelleen käsityöläisinä, lähinnä kisälleinä ja merimiehinä. Rauhanteon jälkeen moni suomalainen upseeri ja sotilas tai laivamies jäi Ruotsiin. Säätyläisiä jäi Ruotsiin vähän, eiväthän edes olleet paenneet sinne toisin kuin 1700-luvulla. Ruotsiin jääneet ruotsalaistuivat nopeasti toisin kuin metsäsuomalaiset, jotka salaa sitkeästi pitivät suomen kielestä toisena keskenään käytettynä kielenä. He ruotsalaistuivat vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla mm. koska omakielistä koulutusta ei heille suotu. Rauhansopimuksen mukaan Ruotsin kansalaisuuden valinneitten oli kolmen vuoden kuluessa luovuttava kiinteästä omaisuudestaan Suomessa ja Suomen valinneitten kiinteästä omaisuudestaan Ruotsissa. Nykyään yleisellä finanssivarallisuudella ei tuohon aikaan ollut merkitystä.

Kaiken kaikkiaan Ruotsin politiikkana oli viimeistään Kustaa Vaasan jälkeen se, että Ruotsissa oleville ja sinne muuttaneille suomenkielisille ei kuulunut mitään oikeuksia äidinkieleensä ja heidän tuli vaihtaa se ruotsin kieleen, jollei muuten niin pakolla. Sen sijaan ruotsinkielisillä oli täydet oikeudet äidinkieleensä Suomessa, eikä heidän tarvinnut oppia suomea, vaan suomenkielisten tuli opetella ruotsia, mikäli mielivät opintiellä eteenpäin.

Uudet rajat

Uuden rajanvedon yhteydessä Tornion joen itäpuolinen alue Kaakamajokea myöten sekä valtaosa nykyistä Suomen Lappia Kemijärvestä pohjoiseen (Kemin Lappi) siirtyi Norrlannin maaherrakunnasta ja samalla Upsalan hiippakunnan alaisuudesta osaksi autonomista Suomea ja Turun hiippakuntaa. Näin vastuu alueen saamelaisten olojen kehityksestä siirtyi Ruotsilta Suomelle vuonna 1809.

Nykyisestä rajasta Norjaa vastaan sopivat ruotsalaiset ja tanskalaiset vuonna 1751, koska Norja tuolloin kuului Tanskaan. Norja ja Venäjän (käytännössä Suomen Lapin) välinen raja vedettiin 1826. Venäläiset ja norjalaiset - eivät suomalaiset - päättivät vuonna 1852 kieltää saamelaisten perinteiset vaellukset tämän rajan yli. Suomellahan ei ollut omaa ulkopolitiikkaa ennen vuotta 1918. Näin Suomi jouti eristyksiin Jäämerestä, mutta Ruijaan alkoi muuttaa suomalaisia uudisasukkaiksi. Norjalaiset alkoivat epäillä näitä kveenejä Venäjän sotilaallisen ja poliittisen laajentumispyrkimyksen etujoukoksi. Siksi Ruijan suomalaisten norjalaistamista pidettiin välttämättömänä. Suomen fennomaanit pyrkivät puolustamaan heitä. Norjalaiset pitivät esimerkiksi Samuli Paulaharjua vakoilijana, ja 1930-luvulla Norja pakkosiirsi Paatsjokilaakson suomenkielisiä pois tuoden tilalle norjalaisia. Kun norjalaiset eivät pärjänneet seudun karuissa oloissa, suomalaiset päästettiin takaisin.

VENÄJÄN VALLAN AIKA 1809–1917

Ruotsin kieli juurrutettiin Ruotsin 600-vuotisen vallanpidon aikana Suomessa nimenomaan säätyläisten ja ylempien yhteiskuntaluokkien kieleksi. Lisäksi maassa oli paikoitellen merkittävä ruotsinkielinen asutus. Kun suomenkielisten osuus Ruotsin väestöstä oli vuonna 1809 noin 22 %, niin heidän osuutensa oli Suomessa Vanhan Suomen palauttamisen jälkeen 87 %. Tämä suuri enemmistö joutui kuitenkin kamppailemaan ankarasti saadakseen kielioikeudet omassa maassaan, Venäjän keisarikuntaan kuuluvassa autonomisessa Suomessa. Itse asiassa kielioikeuksia ei  vuonna 1863 suinkaan saatu siksi, että ruotsinkieliset olisivat ne suoneet, vaan siksi, että viime käden päättäjät, venäläiset niin halusivat. Suomesta tuli kuitenkin tasaveroinen ruotsin kielen kanssa vasta vuonna 1902.

Ruotsi säilyy hallintokielenä

Ruotsista eron jälkeen ruotsin kielestä tuli hallitsevia ylempiä yhteiskuntaluokkia, aatelia ja porvaristoa sekä osin papistoa yhdistävä tekijä, jonka turvin yhteiskunnan avainpaikat pyrittiin pitämään kielivähemmistön hallussa. Siksi suomenkielisten pyrkimyksiin päästä yhdenvertaiseen kielelliseen asemaan suhtauduttiin entistäkin torjuvammin. Torjuvaa asennetta tuettiin 1800-luvulla syntyneitten rotuoppien avulla, jotka vahvistivat omaa ylemmyyden tunnetta ja tarjosivat perustelut suomenkielisen kansanosan heikoksi leimattuja geneettisille henkisille ja fyysisille ominaisuuksille sekä kyvylle luoda korkeampaa kulttuuria. Suomi olikin ainoa maa, jossa kielestä tuli rotuja erottava tekijä. Suomessakin etsittiin myös erottavia ulkoisia rotupiirteitä.

Tässä mielessä ruotsinkielinen hallitseva vähemmistö suhtautui suomenkielisiin samaan tapaan kuin Etelä-Afrikan valkoiset mustiin tai espanjalaisten jälkeläiset Latinalaisessa Amerikassa alempiin kansanluokkiin. Se katsoi, että se oli luotu ja osin jopa velvoitettu johtamaan Suomen kansaa. Se ei ymmärtänyt, että se oli saanut asemansa entisen emämaan Ruotsin, käytännössä pitkäaikaisen siirtomaapolitiikan tuloksena.

Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 luotiin pohja Suomen asemalle Venäjän keisarikunnassa, sillä Suomen miehittänyt Venäjä ei palauttanut pääosaa Suomesta Ruotsille, kuten kahdesti aiemmin (1721 ja 1743). Ratkaisu sopi myös itsenäisyyttä pohtineille ja Ruotsin valtaan kyllästyneille suomalaisille. Valtaosaltaan ruotsinkielisistä koostuvat valtiopäiväedustajat pitivät ruotsin asemaa hallinnon ja kulttuurin kielenä kuitenkin sen verran itsestään selvänä, että anoivat sen säilyttämistä maan ainoana virallisena kielenä. Näin haluttiin välttää mahdollinen venäjän kieli. Venäjän kielen pelko oli kuitenkin liioiteltu - pikemminkin oli kyse Ruotsin vallan ajan juurruttamista asenteista. Kuvaavaa on, että kenraalikuvernööri Zakrevski oli vielä 1820-luvulla sitä mieltä, ettei venäjän kielen heikko asema Suomessa ollut ongelma; ”tokko välttämättä tarvitsee puhua venäjää palvellakseen uskollisesti hallitsijaa?” (Jutikkala Eino, Pohjoismaisen yhteiskunnan … s. 108).

 Kansallisromantiikka avaa tietä suomelle

 Jos vuonna 1809 oli vielä kyse asenteista ruotsin kielen hyväksi, niin pian se vaihtui hallitsevan vähemmistön omien kielietujen häikäilemättömäksi puolustamiseksi erilaisin verukkein. Vallalle pääsi kansallisromanttinen ajattelu, joka kehotti kunnioittamaan jokaisen kansan individuaalisuutta, jossa jokainen ilmaisee ihmisyyttä omalla tavallaan. Tämä oli evankeliumia Itä-Euroopan poliittisesti alistettujen, ilman omaa valtiota olevien ja hallitsevien halveksimien – Keski-Euroopassa lähinnä saksankielisten ja Suomessa suomenkielisten - keskuudessa. 

Alettiin korostaa suomalaisena olemista ja oman kansallisuuden luomista. Tuleva filosofi J.J. Tengström korosti jo vuosina 1817–1818 Aura-kalenterissaan suomen kielen viljelyn tärkeyttä ja esitti ensi kerran, että sivistyneistönkin on opittava suomea. Kulttuurilehti Mnemosynesssä J. G. Linsén hahmotteli suomalaisen kansallisuuden pohjautuvan kieleen, kirjallisuuteen, uskontoon ja lakeihin. A.I. Arwidsson jatkoi vuoden 1821 alusta lähtien ilmestyneessä Åbo Morgonbladissa näitä ajatuksia saaden myöhemmin nimiinsä ajatuksen ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”.

Käytännön toimenpiteiden osalta E. G. Ekström esitti jo maaliskuussa 1821 kirjoitussarjassaan ”Finska språket som nationalspråk” yliopiston, koulujen ja virastojen muuttamista suomenkielisiksi sekä suomen kielen ottamista sivistyneistön seurustelukieleksi, tieteen ja yleisten asioiden kieleksi. Kirjoitussarja oli liikaa päättäjille, ja lehti lakkautettiin jo syksyllä 1821. Seuraavana vuonna A.I. Arwidsson erotettiin yliopistosta erään sotilassäätyä arvostelevan kirjoituksensa takia, ja hän joutui muuttamaan Ruotsiin. Yliopistoon perustettiin sentään vuonna 1829 suomen kielen lehtorin virka.

Suomalaisuuden kulttuuripohja kuitenkin vahvistui. M. A. Castrén osoitti 1830-luvulta lähtien suomalaisten kuuluvan suomalais-ugrilaisten kansojen monilukuiseen perheeseen ja loi kansoista selkeän sukupuun. Elias Lönnrotin Kalevala osoitti suomalaisen vanhimman historian kulttuurisuuden rikkauden samalla, kun hän kehitti sen sanastoa ja käsitteistöjä Mehiläinen -lehdessään. !800-luvun puoliväliin mennessä suomen kieli oli uusiutunut voimakkaasti, sen kirjoitusasu oli vakiintumassa ja siitä oli karsittu muukalaisuuksia. Yrjö Koskisen ”Oppikirja Suomen kansan historiassa” ilmestyi kuitenkin vasta 1869 muutamien muiden epäonnistuneitten hankkeiden jälkeen. Suomen historian laatimista vaikeutti mm. se, että historian professori ja myöhemmin lähinnä satusetänä tunnettu Zacharias Topelius katsoi Suomen historian alkavan vasta vuodesta 1809. Topeliuksen ansiosta kuitenkin on, että Suomi alkoi hahmottua ihanteelliseksi ja omaleimaiseksi maantieteellis-luonnonhistorialliseksi kokonaisuudeksi. Johdonmukainen tulkinta Topeliuksellekin oli, että rannikoiden kansa oli tarmokkaampaa kuin sisämaassa. Tämän kansan vastakohtana olivat runebergiläisen suomalaisen kansan perushahmot Saarijärven Paavo ja Sven Dufva, jotka olivat ahkeria, vähään tyytyväisiä, passiivisia, jopa flegmaattisia, mutta sodassa (tyhmän) urheita.

Vaikka Suomi jäsennettiinkin 1850-luvulle tultaessa entistä enemmän omaksi maantieteelliseksi ja maisemalliseksi sekä kansan menneisyydeltä omaleimaiseksi kokonaisuudeksi, suomenkielisen enemmistön mahdollisuudet käyttää omaa kieltään kahlittiin hallitsevien toimesta entistä tiukemmin kumouksellisten (kansallisuus)aatteiden torjumiseksi.

Rotuteoriat pääsevät vallalle

Suomenkielisen kulttuurin ja suomen kielen aseman vahvistuminen johtivat väistämättä väittelyyn sivistyneistön kielestä, sillä niin fennomaanit kuin svekomaanit etsivät kannatusta avainasemassa olevasta sivistyneistöstä. Fennomaanien vaatiessa virkamiehiä omaksumaan kansan suuren enemmistön kielen, svekomaanit varoittivat sitä pettämästä ruotsalaisuuttaan äidinkielestä luopumalla. Tässä törmättiin hyvin nopeasti arkaluontoiseen osaongelmaan, nimittäin rotuun.

Norjalainen P.A. Munch totesi, että vain ruotsalainen yhteiskuntajärjestys ja kulttuurivaikutus olivat nostaneet ”tsuudit” eli suomalaiset raakalaisuuden tilasta. Ajatuksen sementoi suomenruotsalaisten pitkäaikaiseksi käsitykseksi ruotsalainen sanomalehtimies August Sohlman, jonka vuonna 1855 ilmestyneestä teoksesta ”Det unga Finland” otettiin 1889-luvulla uusi painos. Sohlmanin mukaan suomalaiset olisivat ilman ruotsalaisen kulttuurin vaikutusta samalla tasolla kuin heidän rotuveljensä Siperiassa. Hän totesi, että jos ruotsalainen aines poistettaisiin ”ja jos suomalainen kansakunta alkaisi rakentaa omalle perustalleen ja eristäytyisi ruotsalaisen kosketuksesta ja vaikutuksesta, kävisi siltä matka raakalaisuuteen ja häviöön yhtä monessa vuosikymmenessä kuin on vaadittu ruotsalaisuudelta vuosisatoja suomalaisten nostamiseksi sivistykseen, itsetietoisuuteen ja lainalaiseen yhteiskunnallisuuteen”. Sohlman ennusti, että ”Kun venäläiset ovat ensin tunkeneet syrjään ruotsalaisen aineksen, he pian selvittävät suomalaisen kansallisuuden”.

Nimenomaan Sohlmanin vaikutuksesta sekä Ruotsissa että Suomen ruotsinkielisten keskuudessa alkava kielitaistelu alettiin nähdä rotuteorian valossa. Jopa estetiikan ja uudemman kirjallisuuden professori (1854–1867) ja Suomen taideyhdistyksen puheenjohtaja sekä Runeberg-kultin alulle panija Fredrik Cygnaeus tunnusti valittaen, että suomalaiset ovat passiivinen kansa, joka oli osoittanut ”perinpohjaisen kyvyttömyytensä esiintyä valloittajana ja valtion muodostajana”. Runeberghän ei pitänyt suomenkielisten kykyjä kovin kummoisina. Kyseessä oli yhtä kaikki alentuvan armollinen suhtautuminen kansaan, jota ruotsinkieliset oli rotuominaisuuksien ansiosta valittu johtamaan. Historian professori Zacharias Topelius kirjoitti vielä vuonna 1852, ettei mitään todellista Suomen historiaa voi ajatella ilman, että se perustuisi heimolähtökohtiin (Herää Suomi s. 66). Niissä taas ruotsinkieliset olivat jo rodullisesti suomenkielisiä ylempänä.

On luonnollista, että fennomaanit pitivät puheita ruotsinkielisten rodullisesta ylemmyydestä herjauksena ikään kuin siirtyminen puhumaan ruotsia muuttaisi samalla puhujan rodun entistä paremmaksi. Rotukäsityksiin nojautumalla ruotsinkieliset saattoivat kuitenkin nostaa omanarvontuntoaan ja pitää itseään suomenkielisiä parempina. Ehkä se oli tärkeää suomalaispaineen kasvaessa.   

Snellmanin ohjelmallinen fennomania

Suomen kielen asema oli 1840-luvulle tultaessa vahvistunut siinä määrin, että suomen kielen oikeuksia ajaville ei enää riittänyt kielen huolto eikä edes tavanomainen lukutaidon opetus, vaan ohjelmaksi tuli koko kansan sivistäminen ja sivistyneistön kansallistaminen eli suomalaistaminen. Näitä näkemyksiään nimenomaan Snellman pyrki levittämään suurelle yleisölle kirjoituksillaan, joista merkittävin oli Saima-lehden julkaiseminen vuosina 1844–1846. Saiman sisältö ja suomalaisuustavoitteet eli omakielinen, nimenomaan kansalliskirjallisuudessa ilmenevä kansallissivistys olivat kuitenkin liikaa ruotsinkielisille päättäjille. Snellman näet vaati syvimmiltään yksikielistä kansaa, mikä sisälsi vaatimuksen ruotsinkielisen sivistyneistön kielenvaihdosta. Ruotsinkielinen Saima, jota luettiin ”ahnein silmin ja tykkivin sydämin”, lakkautettiin sensuurin toimesta 1846, kuten myös. C. A. Gottlundin toimittama viikkolehti ”Suomalainen” vain muutaman numeron jälkeen. Viipurilainen Kanava eli sekin vain kaksi vuotta (1845–1847).

Vuoden 1847 alkoi kuitenkin ilmestyä ”Suometar”, ja keväällä yksitoista ylioppilasta muodosti Snellmanin hengessä liiton, jonka tarkoituksena oli ”Suomen kielen käytäntä ja Ruotsin kartanta, niin keskenämme kuin kaikkien muidenkin kanssa, joiden luulemme puhettamme ja kirjoitustamme tajuavan”. Alkoi siis sivistyneistön osittainen kielenvaihto, jonka tuloksena monet sivistyssuvut jakaantuivat suomen- ja ruotsinkieliseen haaraan.

Vastatoimenpiteet

Nouseva suomalaiskansallinen liike johti vallanpitäjien vastareaktiona tiukentuneeseen sensuuriin, joka on liian usein pantu vain venäläisten ja Euroopan ”hullun vuoden” 1848 tilille. Sensuuri näet palveli myös ruotsinkielisten vallanpitäjien etuja. Niinpä vuonna 1848 kiellettiin ulkomaalaisia muuttamasta Suomeen lukuun ottamatta Ruotsin kansalaisia ja syntyperäisiä englantilaisia ammattimiehiä. Vuonna 1849 alettiin supistaa akateemisia vapauksia, koska ylioppilaat olivat protestoineet Snellmanin syrjäyttämistä filosofian professorin virasta. Samoin kiellettiin yksityisten koulujen perustaminen ilman kenraalikuvernöörin lupaa.

Lopulta vuonna 1850 kiellettiin asetuksella julkaisemasta suomen kielellä muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Nimenomaan kiellettiin julkaisemasta poliittisia uutisia, samoin romaaneja olivatpa ne alkuperäisiä tai käännöksiä. Suomalaista kansanrunoutta tai taruja sai myös julkaista, sekä erityisellä luvalla uusia suomen kielen sana- tai oppikirjoja. Taloudellinen kirjallisuus tarkoitti tähän aikaan lähinnä pellon ja karjan hoito-ohjeita.

Vasta vuonna 1860 kumottu suomenkielisen kirjallisuuden julkaisemiskielto oli pikkutarkkaa ja naurettavuuksiin menevää. Se antoikin paljon virnuilun aihetta Ruotsin vapaamieliselle lehdistölle. Sensuurin sanomalehdistä poistamien tekstien tilalle ei saanut jättää tyhjiä tiloja, vaan tavaksi tuli täyttää ne lainauksilla Raamatusta. Mutta saatiinpa jälleen hidastettua suomen kielen aseman vahvistumista ja ruotsin kielen väistymistä.

Ruotsi vai Venäjä

Krimin sota (1854–1856) paljasti Venäjän kaikinpuolisen heikkouden. Uusi tsaari Aleksanteri II päätti sodan jälkeen ryhtyä Venäjällä vapaamielisin uudistuksin, jotka koskivat myös Suomea. Kielitaistelun kannalta uusi poliittinen tilanne loi yhtäältä uusia mahdollisuuksia ajaa suomen kielen aseman vahvistamista, mutta vaikutti toisaalta hajottavasti snellmanilaiseen fennomaniaan.

Osa sivistyneistöstä ja Ruotsin lehdistö näkivät Venäjän heikkoudessa ja sittemmin etenkin Puolan kapinan aikana vuonna 1863 mahdollisuuden palauttaa Suomi takaisin Ruotsin yhteyteen. Snellman torjui tämänsuuntaiset, lähinnä ruotsinkielisten nuorliberaalien ”irti Venäjästä” ajatuksetkin tuimasti ja Suomelle vaarallisina kirjoituksessaan ”Sota vai rauha Suomelle.” Venäjälle ei saanut antaa mitään aihetta epäillä suomalaisten luotettavuutta. Hyvät suhteet Venäjään olivat elintärkeät.

Snellman suhtautui yleensäkin torjuvasti Ruotsiin ja asenteeseen, jonka mukaan Suomi olisi länsimaitten etuvartioasema. Snellman piti myös kiinni näkemyksestään tulevaisuuden yksikielisestä Suomesta. Tässä Suomessa ruotsin kielen taito oli välttämätön vain niille, joiden koulutus johti akateemiseen sivistykseen ja joista tuli maan ruotsinkielisen väestön virkamiehiä. Ruotsin kieli ei myöskään tulisi säilymään eurooppalaisen sivistyksen välittäjänä Suomeen eikä Suomen sivistyneistön äidinkielenä. Vanheneva Snellman sai näkemystensä puoltajaksi tulevaisuuden suomalaispoliitikon Yrjö Koskisen, jota vastaan puolestaan asettui August Ahlqvist kannattajineen.

Ahlqvistin mukaan fennomanian ensisijainen tehtävä oli suomen kielen opettaminen sivistyneistölle ja veljen käden ojentaminen niin Ruotsille kuin oman maan ruotsinkielisille. ”Vanha korkeakulttuuri” oli säilytettävä ja maan täydellinen suomentuminen oli sen rinnalla toissijaista. Poliittinen tuki oli haettava lännestä ja korkeakulttuuria oli rakennettava vanhan sivistyneistön asteittaisen suomalaistamisen varaan. Ahlqvist väitti Suomen olevan kulttuuristaan kiitollisuudenvelassa Ruotsille, koska muiden suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuurikehitys Venäjän yhteydessä estynyt, kun taas suomalaiset olivat hyötyneet Ruotsin yhteydestään. Yrjö Koskinen puolestaan katsoi, että suomalaisuus oli onneksi kestänyt Ruotsin toimenpiteistä huolimatta, joten mikään velkaa ei ollut. Koskinen julisti jopa Snellmania jyrkemmin ”irti Ruotsista”. (Herää Suomi s. 70–74). Kumpikin unohti, että virolaisten heikko asema ei johtunut niinkään Venäjästä, kuin maan saksalaisen yläluokan tavoista ylläpitää valtaansa.

Käsityksen siitä, että Suomi olisi kulttuuristaan jotain velkaa Ruotsille murskasi viimeistään marsalkka Mannerheim todetessaan keväällä 1940, että tuo velka Ruotsille maksettiin viimeistään talvisodassa Suomen toimiessa ”lännen etuvartiona”.

Vuoden 1863 kieliasetuksen tausta ja sisältö

Suomen kielen virallisen käytön edistämiseksi oli vuosien kuluessa ankarasta sensuurista huolimatta annettu useita käskykirjeitä ja asetuksia. Niiden määräykset jäivät kuitenkin toteuttamatta. Ruotsi oli edelleen maan ainoa virallinen kieli ruotsinkielisten osuuden ollessa noin 15 prosenttia. Suomen historialle perin tärkeitten vuoden 1863 valtiopäivien valmisteluissa ei suomen kielen kysymystä aiottu ottaa asialistalle. Tämä johtui maan korkeimman virkamiehistön täysin kielteisestä suhtautumisesta suomen kielen asemaa parantavan kielilainsäädännön luomiseen. Myös Helsingin yliopiston lakitieteellinen tiedekunta vastusti kaikkia oikeuskielen muuttamisyrityksiä.

Lehdistön painostuksesta asetettiin kuitenkin vuonna 1862 komitea selvittämään suomen kielen kysymystä. Yksinomaan ruotsinkielistä koostuneen komitean enemmistö totesi, että suomen kieli oli vielä kehittymätöntä, suomenkielinen lainsuomennos puuttui ja että suomenkielinen kansanosa oli vielä hyvin alhaisella sivistystasolla. Mietinnön mukaan suomen kielen käyttöä ei voitu määrätä virkamiesten velvollisuudeksi edes pätevöitymisajan jälkeen, se voi korkeintaan olla heidän oikeutensa.

Fennomaanit tuomitsivat kielikomitean mietinnön kelvottomaksi. Näin teki myös ruotsinkielisiä liberaalipiirejä edustaja Helsingfors Dagblad, joka julkisti kielipolitiikan alueella hyvin pitkälle menevän myöntyvyysohjelman. Lehden tavoitteena oli perustuslaillisesti hallittu sivistysvaltio, jossa sivistyneistö oli ehkä jopa luopunut ruotsin kielestä. Lehti totesi ”Emme halua, että ruotsin kieltä yritettäisiin jollakin tapaa juurruttaa pois, jotta suomi sen avulla saataisiin helpommin sijalle, mutta jos ruotsin häviäminen Suomesta seuraa itsestään suomen kielen asemassa tapahtuneesta muutoksesta---- emme myöskään tahdo, että sen asemaa ylläpidettäisiin pakkokeinoin”.

Keskusteltaessa vuoden 1863 valtiopäivillä käsiteltävistä asioista suomalainen talonpoikaislähetystö kävi keväällä 1861 ja uudelleen kesäkuussa 1863 keisarin puheilla pyytäen tätä vaikuttamaan sen epäkohdan poistamiseksi, ettei suomen kielellä ollut laillisia oikeuksia. Keisari lupasi tehdä voitavansa kielikysymyksen järjestämiseksi. Näin ollen Pietarissa olevassa ministerivaltiosihteerin virastossa oli jo alettu valmistella kielikysymyksen ratkaisua. Näiden taustavalmisteluiden ansiosta Aleksanteri II oli helppo ottaa vastaan Snellman Parolan kentällä 30.7.1863, ja allekirjoittaa tämän esittelystä ruotsinkielisten miehittämä senaatti ohittaen käskykirje suomen kielen asemasta.

Seuraavien vuosikymmenten kieliasetusten peruskivi heinäkuussa 1863 keisarin käskykirje määräsi, että

-          virallisen ruotsin kielen ohessa julistetaan suomen kieli sen kanssa tasavertaiseksi kaikissa suomenkielistä väestöä välittömästi koskevissa asioissa,

-          kaikkialla maan tuomioistuimissa ja virastoissa on vastedes otettava vastaan suomenkielisiä asiakirjoja,

-          suomeksi on viranomaisten toimitettava asiakirjat väestölle viimeistään 1883 lopusta alkaen. Kuitenkin voivat asianomaisen taidon omaavat alituomarit ja virkamiehet antaa niitä pyynnöstä myös välittömästi.

Snellman ja fennomaanit olivat asetukseen pettyneitä. Ensinnäkin ruotsin kieli julistettiin nyt ensi kertaa autonomisen Suomen viralliseksi kieleksi sekä ruotsinkielisiä että suomenkielisiä koskevissa asioissa, mutta suomenkieli vain varsinaisen suomenkielisen väestön osalta. Rajaus vain ”varsinaisen” suomenkielisen väestön virkakielen muuttamisesta voi oli omiaan johtamaan siihen, että ruotsia osaavilla suomenkielisillä ei ollut kaikkia oikeuksia käyttää halutessaan suomen kieltä. Niinpä jo vuonna 1870 prokuraattori kieltäytyi vastaanottamasta ”Uuden Suomettaren” päätoimittajan Almbergin suomenkielistä valitusta, koska valittaja ei kuulunut ”varsinaiseen suomenkieliseen väestöön.” Lisäksi fennomaanien rivejä alkoi sekoittaa ahlqvistilaisten vaatimus Ruotsiin suuntautumisesta. 

Jo kieliasetusta ennen, helmikuussa 1862 venäjän kieli muutettiin vapaaehtoiseksi oppiaineeksi oppikouluissa, eikä ylioppilailta enää vaadittu venäjän kielen tutkintoa ja virkamiesten tuli vain poikkeustapauksissa osata venäjää. Samoin toukokuussa 1863 oli määrätty, että yliopistossa sai käyttää julkisissa luennoissa suomen kieltä, ”jos useammat kuulijat sanottua kieltä osaavat”. Ensimmäisenä tätä oikeutta käytti yleisen historian professori Yrjö Koskinen (G. Z. Forsman).

Kieliasetus vesitetään

Hyvin nopeasti kävi myös ilmi, ettei vuoden 1863 asetuksen vaatimuksia voitu käytännössä toteuttaa, koska sivistyneistö ei osannut suomea. Tämän ohella helmikuussa 1865 annettu asetus kuvastaa ylemmille virkamiehille epäedullisen, vuoden 1863 kieliasetuksen tiukkaa vastustusta. Virkakunnan näkemyksen mukaan ketään jo virassa olevaa virkamiestä ei näet voitu pakottaa uuden virkakielen käyttöön. Niinpä vasta vuoden 1872 alusta nimitettävien lain- ja jumaluusopillisen tiedekunnan professorien oli omattava ”täydellinen suomen kielen tunteminen sekä taito opetusta hoitaa suomenkielisten luentojen kautta.” Kaikissa oppikouluissa ja lukioissa suomen kieli tuli panna opetuskieleksi yhdessä tai useammassa aineessa. Fennomaanit Yrjö Koskinen etunenässä ymmärsivät nyt, että vuoden 1872 jälkeenkään ei ollut toiveita virkamieskunnan suomalaistumisesta, koska yleisenä tapana oli myöntää erivapauksia suomen kielen osaamisesta. Siksi he alkoivat tarmokkaasti ajaa suomenkielisten oppikoulujen perustamista, koska vain tätä kautta voitiin luoda uusi suomea osaava sukupolvi, joka ei enää ollut ”kielensä ja ajatusmuotojensa puolesta kansasta eronneena.” Suomen kielen asiaa ajaneitten fennomaanien asiaa oli aikanaan edistänyt se, että kenraalikuvernöörit (Fr. R. von Berg ja Platon Rokassovski) pitivät fennomaniaa Venäjän kannalta edullisena, koska se heikensi ruotsalaisuutta ja oli Ruotsiin suuntautumista vastaan. Sen sijaan vuonna 1866 nimitetty Nikolai Adlerberg sai Snellmanin erotetuksi senaatista, ja paheksui kaikkia poliittis-aatteellisia, myös kielipoliittisia, kannanottoja, jotka kuuluivat byrokratian koneiston ulkopuolelta. Fennomaanit kokivatkin Adlerbergin todellisena vihamiehenään, eikä Adlerbergikään fennomaaneja arvostanut, sillä näiden ”yhteiskunnallinen parannuspuuha” edusti hänelle sosialismia. Keisarin henkilökohtaisena ystävänä Adlerbergin vaikutusvalta Pietarissa oli suuri, joten mahdollisuudet keisarin kautta vaikuttamiseen olivat menneet.

Fennomaanit kokivatkin kirvelevänä poliittisena tappiona sen, että kouluylihallituksen päälliköksi ja yliopiston varakansleriksi (kansleri oli keisari itse) nimitettiin 1869 kenraaliluutnantti Casimir von Kothen, jolla ei ollut lainkaan kokemusta koulumaailmasta. Von Kothen uudisti yliopistoa muuttamalla tutkintomääräyksiä ja kaventamalla opiskelijoitten oikeuksia. Venäjän kieli määrättiin uudelleen pakolliseksi oppikouluihin 1872. Jo vuoden 1868 lopussa oli määrätty, että tuomioistuinten ja virastojen oli otettava vastaan venäjänkielisiä asiakirjoja niiltä Suomen kansalaisilta, joiden äidinkieli oli venäjä. Valtiokalenteria alettiin 1868 julkaista myös suomeksi ja Aleksin Kiven ”Seitsemän veljestä” ilmestyi 1869.

Oppikoulujen osalta von Kothenilla oli selvä päämäärä eli estää suomenkielisiä lapsia saamasta virkamiesuralle välttämätöntä klassista sivistystä. Reaali- ja ammattikoulutuksen suomenkielisille lapsille von Kothen hyväksyi, koska tämä edisti Suomesta puuttuvan keskiluokan syntymistä. Kun von Kothen oli siirtämässä Helsingin suomalaista normaalilyseota Hämeenlinnaan, fennomaanit onnistuivat saamaan aikaan valtakunnan laajuisen keräyksen koulun pitämiseksi Helsingissä. Keräyksen menestys kansanliikkeenä loi myös Pietarin päättäjien kannalta poliittiset edellytykset von Kothenin erolle virastaan  vuonna 1873.

Lähteet

Tarkiainen Kari. Finnarnas historia i Sverige 1 SHS 1990, 2. SHS 1993

Juva Einar W. Suomen tie Uudesta kaupungista Haminaan 1721-1809. Otava 1947

Jaakkola Jalmari. Suomen historian ääriviivat. WSOY 1941.

Jokipii Mauno. Ensimmäinen ristiretki Suomeen – myyttiä vai todellisuutta. Historiallinen Aikakauskirja 3/2002.

Lappalainen Jukka-Pekka. Suomalaisuus Ruotsissa. Suomalaisuuden Liitto 1987

Tommila Päiviö, Pohls Maritta. Herää Suomi – suomalaisuusliikkeen historia. Kustannuskiila Oy  1989

Nuorteva Jussi. Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun Akatemian perustamista 1640. Hakapaino Oy 1997.

Suvanto Seppo. Keskiaika. Suomen historia 2, Espoo 1985.

Pihkala Erkki. Yhdentyvä Eurooppa. Euroopan unionin taloushistoria. SKS 2008.

Tarkiainen Kari. Sveriges Österland. Från forntiden till Gustav Vasa. Svenska litteratursällskapet I Finland 2008.

Wolke Lars Ericson. Kirkholm 1605. Kirjassa Manninen Ohto (päätoim) Suomalaisten taistelut Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen riveissä. Jyväskylä 2007.

Ylikangas Heikki 1. Käännekohdat Suomen historiassa. WSOY 1998.

Ylikangas Heikki 2. Santavuori 1597 – Ratsurynnäkkö ratkaisi nuijasodan. Kirjassa Manninen Ohto (päätoim) Suomalaisten taistelut Ruotsin, Venäjän ja itsenäisen Suomen riveissä. Jyväskylä 2007.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Write a new comment: (Click here)

SimpleSite.com
Characters left: 160
DONE Sending...
See all comments

| Reply

Latest comments

04.08 | 12:29

Heippa Heikki, olen muuton yhteydessä hukannut sähköpostiosoitteesi. Voisitko
lähettää sen, ja jos mahdollista, koko kurssimme osoitelistan.
Yst. terv.
Reijo

...
03.03 | 14:53

Ok niistä ei ainakaan tässä ankkalammikossa saa paljon kuulla

...
26.02 | 21:41

Suomalaisuuden Liitossa on aina ollut suomenruotsalaisia jäseniä. Olivathan monet fennomaanit aikoinaan ruotsinkielisiä ieleltään, mutta suomalaisia mieleltään.

...
26.02 | 10:41

Saanko minä ruotsinkielisenä tulla suomalaisuuden liiton jäseneksi?

...
You liked this page
Hi!
Make your own website like I did.
It's easy, and absolutely free.
AD