Achilles vom Ortsberg "Arttu"

4/10

FI22621/10   Synt. 15.01.2006

isä: Juko vom Bimolterfeld , emä: Bentje vom Nordbusch
Kasv. Armin Siedentop, Saksa

Lonkat: A/A , kyynärpäät: 0/0
Koko: 64cm
1 etuhammas katkennut joskus (kuvattiin ja juuri on olemassa)
Lievää ruoka-aine allergiaa eli jotkin ruuat (mm. kala) aiheuttavat suupielien rapsuttelua ja löysää mahaa.
Syö kuitenkin ihan normaalia kuivamuonaa, jossa ei vaan ole kalaa, ja siihen päälle ruuantähteitä, sekä raakoja lihoja ja luita. Menneisyydestä aiheutunut krooninen mato-ongelma aiheutti myös haittoja.

Näyttelystä Artulla on 2x EH. Artulla on rakenteessa hyvää esim. lyhyt selkä ja hyvä ryhti, mutta vastaavasti puutteina mm. suorat polvikulmat ja niistä, sekä lantion rakenteesta johtuen taka-askelpituus on lyhyt ja liikkeet eivät järin hyvät. Turkissakin olisi vähän toivomisen varaa.

Arttu tuli meille marraskuussa -09, vajaa 4-vuotiaana. Aluksi sille oli tarkoitus etsiä hyvä osaava koti, mutta sitten se jäi meille...

Sitä kuntoutettiin niin fyysisesti kuin psyykkisesti, vanhoja ed.elämän ongelmia yritettiin häivyttää ja opeteltiin paljon uutta.
Ihan täydellisesti toimivaa metsästyskoiraa siitä ei enää saanut, mutta se sittemmin osoitti osaavansa seistä riistaa ja oikeanlainen nouto opeteltiin ja se olikin jo hienosti hanskassa. Vesityöskentely ja noutaminen olivat sen lempparia.

Arttu oli pohjaluonteeltaan innokas, avoin ja tosi ihmisystävällinen ja sillä oli miellyttämisen haluakin. Se ei myöskään jännittänyt tms. vaan oli oma itsensä aina ja kaikkialla.
Menneisyyden traumat ja kummitukset vaikuttivat jonkin verran elämään ja niistä ei ikinä päästy kokonaan eroon. Siitäkin johtuen Arttu ei saanut esim. sellaisia virallisia tuloksia ja näyttöjä kasaan joihin sen luontaiset kyvyt olisivat muuten varmaan riittäneet.

Alla on kerrottu pidempänä versiona Artun viimeisten vuosien taival kanssamme ja siihen liittyneet ongelmat ja syyt sen elämän enneaikaiseen päättymiseen. Huom! Teksti voi aiheuttaa surua ja pahaa mieltä, eikä sitä ole pakko lukea, mutta haluan nämä raskaat asiat kuitenkin tuoda julki näin jälkikäteen, jotta ymärrätte miksi. Kertomus saattaa aluksi kuulostaa kuin kauhutarinalta, jolla kuitenkin oli onnellinen, tosin surullinen loppu. Mutta ikävä kyllä se on tosi ja siksi nämä asiat ovat olleet meillekin niin raskaita ja tuntuu että on pakko näiden jokseenkin tuskaisten vuosien jälkeen saada jakaa ne. Toivon etten enää koskaan kohtaa tuollaista kohtaloa ja kohtelua kokenutta eläintä, enkä toivo sitä kenellekkään muullekaan.
Teksti täydentyy sitä mukaa kun jaksan ja pystyn kirjoittamaan, koska tämä ei tosiaan ole ollut mitenkään helppoa kun asiaan liittyy paljon tunteita ja avoimia kysymyksiä liittyen sen kokemaan kohtaloon ja elämään.
Lisään myös kunhan jaksan viimeisinä päivinä kuvatut kuvat ja videot Artusta ja sen hyvistä puolista ja jotka mekin haluamme siitä muistaa.

Artun aiemmasta elämästä meillä ei ole paljoa tietoa (mahtaako kellään edes olla koko totuutta selvillä) vain sen verran että reilu puolivuotiaana tapasimme sen münsteripäivillä ja siellä tykästyimme sen olemukseen ja se vaikutti todella lahjakkaalta ja vietikkäältä metsästyskoiralta. Samaa mieltä ovat olleet kaikki muutkin joiden kanssa olemme keskustelleet ja jotka Artun olivat nuorena tavanneet. Mutta sen jälkeen on selvästi tapahtunut paljon... ja ikävääkin. Olemme kuulleet vain joitakin pätkiä sieltä täältä ja kuinka se on välillä viettänyt päiväkausia omillaan metsässä reissuillansa ja elämä on heitellyt sitä ainakin jonkin verran paikasta toiseen. Haettaessa se oli kuulemma ollut teljettynä ulkorakennukseen.

Eli Arttu tuli meille marraskuussa -09 pikku mutkan kautta. (Kunnia ja kiitos siitä Eliisalle perheineen, jotka olivat Artun elämänsuunnan kääntäneet ja jo aloittaneet madotukset ja hoitaneet sitä muutaman päivän mm. leikanneet huopaantumia sen turkista) Artun kunto oli meille aikamoinen järkytys, emmekä edes meinanneet heti alkuun tajuta kuinka kriittisessä tilassa se jo oli. Mm. sen turkki oli aivan kiillotonta huopaa ja nahka paistoi lävitse, kynnetkin olivat niin pitkät, että tassut ja ranteet olivat painuneet. Se haisi kammottavalle ja pesimme sen useampaan kertaan ja käytimme hoitoainetta (jota ei norm. näillä koirilla tarvita) jotta sen vähäisen karvan saisi selvitettyä takuttomaksi, myös suu haisi ja hampaatkin olivat hirveässä kunnossa. Arttu oli niin laiha, että selkäranka paistoi köyristyneestä selästä ja vain maha oli iso ja turvonnut (johtuen huonosta, olosuhteisiin liian laihasta ravinnosta ja madoista). Se oli kokonaisuudessaan epäsuhtaisen näköinen, kun vain pää oli urosmaisen iso ja leveä ja muu kroppa aivan kapea ja kuihtunut kuin vinttikoiralla. Ensimmäisen virheen teimme, kun veimme sen aika pian muutaman kilometrin mittaiselle rauhalliselle (lasten tahtiselle) kävelylenkille; se meni siitä aivan jalattomaksi ja pystyi parina seuraavana päivänä hädin tuskin jalat täristen käymään tarpeillaan ulkona. Pelästyimme tietysti ensin kovin, mutta syy olikin hiukan toisenlainen ja jota emme olleet heti tajunneet, mutta viim. eläinlääkärissä parin viikon kuluttua asia varmistui. Veimme siis Artun ekalle rokotusreissulle Nellin kera ja eläinlääkärikin meni vakavaksi järkytyksestä tutkittuaan Artun. Koira oli joutunut käyttämään elämän ylläpitämiseen eli hengissä säilymiseen jo oman lihaksistonsa lähes kauttaaltaan ja oli siis ihan oikeasti nälkäkuoleman partaalla ja siksi ei kestänyt sitä rauhallista kävelylenkkiäkään kanssamme. Saimme ohjeet jatkaa sillä vahvemmalla ruualla ruokintaa (annoimme Nellin penturuokaa), jonka olimme jo heti sille aloittaneet, mutta myös varoituksen ettei saa lisätä liian nopeassa tahdissa proteiinia, koska jo kovasti kärsinyt elimistö ei kestäisi. Ja myös usein toistuvia matokuureja oli syytä jatkaa ja tämä krooniseksi jäänyt mato-ongelma olikin yksi niistä rasitteista jotka säilyivät sen elämän loppuun asti. Veden suhteenkin Artulla oli "ongelmia" eli alussa se usein joi niin paljon kerrallaan että lopulta oksensi ja vielä viime aikoinakin se usein unohtui juomaan liikaa eli kupin aivan tyhjäksi saakka ja saattoi sen jälkeen pulauttaakin. Oli kenties kärsinyt välillä janosta ja päähän iskostunut että on juotava varastoon kun pystyi? Joskus se myös puolusti vesikuppia muita koirilta ja joi sen jälkeen aivan tyhjäksi. Meidän muut koirat eivät tätä silminnähden ymmärtäneet, nehän olivat tottuneet pitämään vettä itsestäänselvyytenä, mikä ei lopu. 
Vaikka Arttu periaatteessa perusterve olikin, on pakko myöntää että kyllähän se köhi, oksenteli ja ripuloi paljon normaalia enemmän ja useammin. Matokuuri yleensä helpotti oireita, mutta oli sen elimistö jo ehkä pysyviäkin vaurioita saanut? Myöskään jatkuvaa ruokintaa aktiiimuonalla se ei kestänyt, jota olisi vilkkautensa vuoksi ehdottomasti tarvinnut, joten yritimme monin muin eri keinoin vahvistaa sen ruokavaliota, jonka perustana oli pakko pitää ylläpitotason ruoka. (Näin jälkikäteen ja keskenämme jutellessamme silmämme myös aukenivat tosiasialle, että kaikki olimme erikseen kiinnittäneet viimeisten kuukausien aikana huomiota sen erinäköisiin fyysisiin oirehdintoihin, joita tuli aiempaa tiuhemmin, eikä entiset apukeinot enää tepsineet yhtä hyvin. Joten ehkä kovia kokeneen elimistön aika taisi alkaa tulla vastaan, vaikkemme sitä olleet edes tajunneet) 

Artun oikeasta luonteesta ja persoonasta ei oikein saanut selvää alussa, koska se oli niin alistunut kohtaloonsa. Sen katsekin oli utuisen sumea ja vain hiljaa anova. Se vaikutti kuitenkin välillä elämänhaluiselta ja pirteältä, varsinkin toisten koirien seurassa. Muutaman viikon kuluttua (alussa mainitun Eliisan tavatessamme ja hänen huomautettuaan asiasta) mekin huomasimme sille syttyneen pysyväksi jääneen elämänhalun ja sille tyypillisen pentumaisen ilon pilkkeen sen suuriin tummiin nappisilmiin. Arttu kiintyi meihin kovasti ja koska hyvää kotiakaan ei ollut löytynyt päätimme sen antaa jäädä meille toipumaan. Ratkaisu oli sinänsä hyvä, sillä myöh. esiintulleet ongelmat olivat sen verran vakavia, että kokemattomissa käsissä olisi voinut käydä jotain ikävää, eikä kukaan kokenut sitä huolinut. Paperiasiatkin saimme Elinan avustuksella kuntoon ja terveystutkimukset yms tehtiin.
Heti jo alussa tietysti kyllä huomasimme sen mm. vetävän täristen maihin heti jos kättä nosti tai liikautti reilummin tai kädessä oli jotain pitkulaista esim. puruluu jota sille tarjosi, mutta tästä se toipui melko nopeasti huomatessaan ettei meidän kanssa tarvitse. Myös 'tänne' käsky sai Artun reagoimaan "hiukan" epäilyttävällä tavalla: Ensin se etsi hädissään pakoreittiä ja jos sitä ei ollut (siis harjoittelimme aluksi tietysti sisällä) se tuli kyyryssä parin metrin päähän eteen makaamaan täristen. (Tässäkin tilanteessa pääsi minulta surun itku sen vuoksi, kuten niin monessa muussakin jo ennen ja jälkeen) Kun sitten narun avustuksella sain sen tulemaan käskystä luokse asti ja siitä kehuin vuolaasti, ei sen riemulla ollut rajoja ja kun harjoittelimme uudelleen ja uudelleen aina vaan tuli kehuja, tuli luoksetulosta sen mielestä yksi maailman parhaista asioista ja se näkyi loppuun asti täytenä vauhtina ja riemuna suorituksessa. Myös kaikkia muita käskyjä ja asioita se opetteli tämän solmun aukeamisen jälkeen todella iloisesti ja innokkaasti. Se oppi vaivatta myös vetämään pulkkaa/potkukelkkaa, juoksemaan pyörän vieressä ja lukemattoman määrän muita taitoja ja temppuja. Arttu onkin ollut tähän mennessä innokkain oppilaamme, joka ei ikinä kyllästynyt opettelemaan uusia juttuja. Myös sen vaarallinen tapa rynnätä autosta tms. heti oven raotuttua saatiin nopeasti ja sujuvasti korjattua ja se oppi 'odota' käskyllä (oli pakko keksiä koirille uusi sana 'paikan' tilalle, koska sekin edusti sille kaikkea muuta kuin olisi pitänyt) odottamaan tilanteessa kuin tilanteessa ohjeita. Ihan alussa myös normaalit hoitotoimenpiteet yms. (kynsien leikkuu, hampaiden tarkistus...) olivat hankalia, mutta sellaiset asiat ratkaistiin melko nopeasti ja myöh. se suorastaan nautti niistä asioista saadessaan samalla huomiota.  

Se ikävä ja hyvin vakava asia tuli esiin ensimmäisen kerran uusinta rokotuskäynnillä, kun rokottajana olikin eri lääkäri kuin ekalla kerralla. Arttu reagoi eläinlääkärin niskaan kosketukseen hyökkäämällä agressiivisesti täysin paniikissa ja pihalla tilanteesta. Tästä tapauksesta selvisimme säikähdyksellä ihmisten nopean reagoinnin ansioista, mutta järkytys se oli meille kaikille. Ajan myötä sitten varmistui että jotkin miehet saivat Artun jonkinlaiseen pelkoshokkiin ja se puolustautui kuin henkensä kaupalla. Parin samankaltaisen "paniikki-agressio"kohtauskerran jälkeen esim. varasimme Artulle aina toiselta lääkäriltä ajan (sama paikka, mutta vain eri lääkäri) ja tätä toista lääkäriä kohtaan Arttu ei ikinä käyttäytynyt huonosti tai pelännyt, vaikka hänkin oli mies. Myöskään ikinä Arttu ei tehnyt mitään naisille tai lapsille ja omiemme ja vieraidenkin lapsien kanssa se oli paljon tekemisissä, nuoret ja vaaleatukkaiset miehetkään eivät saaneet kertaakaan Artulle mitään negatiivista reaktiota. Tapaukset joissa tätä agressiota esiintyi eivät liittyneet mitenkään samoihin tilanteisiin, vaan vain joihinkin tiettyihin henkilöihin ja heidän lähestymiseensä tai yritykseen koskea Arttua eli tilanteisiin missä ilmeisesti koki itsensä uhatuksi. Muutamia melko vaarallisia tilanteita pääsi näiden vuosien aikana syntymään, mutta onneksi vakavampia seurauksia ei tullut ihmisten skarppina olon ja nopean reagoinnin ansiosta. Kyseessä oli ihmissilmin aina keski-iän ylittänyt tumma mies, mutta koiralle varmaan merkitsi enemmän jokin tietty hajumaailma ja eleet. Koska me emme pystyneet tulkitsemaan niitä, oli aina miehiä kohdataessa oltava varuillaan, vaikkei läheskään aina mitään tapahtunutkaan. Myös niska-kaula alue oli Artulle aina arka paikka (sillä oli myös henkitorvi joskus painunut kasaan ja panta tietyssä kohdassa kaulaa meinasi tukehduttaa sen) ja sen läheiset ihmisetkin saivat joskus pikkuisen tuntumaa sen hampaista, jos se pelästyi eikä heti huomannut kuka sitä sinne koski. Nämä edellä kerrotut seikat tekivät Artun kanssa elämisestä ja liikkumisesta raskasta, koska aina oli oltava varuillaan ja pelättävä että jotain oikeasti vakavaa voi joku kerta sattua ja oli siis painavin syy lopulliseen päätökseemme. Tosin sen verran puolustan koiraa, ettei se kyllä varmasti itse ikinä halunnut olla ilkeä kellekään, mutta jotain niin pahaa sille oli tapahtunut, että se aina vaan sillointällöin pelästyessään meni shokkiin ja reagoi tuolla tavalla itsekään käsittämättä ja se oli tilanteissa "ihan pihalla ja paniikissa" ja rauhoituttuaan ymmällään ja haisteli ja katseli ympärillä olijoita ja itseänsä, että kaikki ovatkin rauhallisia ja sillä onkin kaikki ihan hyvin.
Toinen asia joka etenkin alkuaikoina aiheutti agressiivista käytöstä oli ruoka; ihan kenen tahansa ruoka ja missä tahansa. Se hyökkäsi toisten koirien päälle (ja pariin otteeseen yritti myös ihmisten) heti kun lähistöllä oli ruokaa, vaikka se olisi ollut ihmisten ruokaa ihmisten lautasilla. Se olikin pakko aluksi pistää aina pois kun joku söi jotain ja koiratkin piti syöttää erikseen. Onneksi asia oli kuitenkin korjattavissa johdonmukaisuudella ja varmaan se itsekin nopeasti huomasi että enää ei tarvitse taistella ruokaa saadakseen. Hassua että sittemmin siitä tuli jopa melko välinpitämätön ruuan ja herkkujen suhteen ja se monesti saattoi jopa jättää vähän ruokaa kuppiinsa, jos se tuli jo mielestään kylläiseksi, eikä välittänyt jos joku toinen ne sitten söi.

Toiset koirat olivat Artulle tärkeitä, mutta ilmeisesti niistäkin sillä oli monenlaisia kokemuksia, koska ei oikein osannut käyttäytyä niiden kanssa oikein meille tullessaan ja koirien normaali kielikin oli sille utopiaa. Se oli kuitenkin silloin nuorena tullut mainiosti toimeen toisten koirien kanssa, myös urosten... Nellihän oli parin kk ikäinen Artun tullessa ja siis utelias ja leikkisä ja Arttu tykkäsikin leikkiä kovasti sen kanssa, mutta ongelmana oli että Arttu esim. ei osannut sanoa missä menee rajat yms. eli se vain antoi pennun riekkua sietämällä kaiken, kunnes yhtäkkiä rajan ylityttyä varoittamatta puri sitä (tämä jätti jälkensä myös Nelliin eli se on hyvin varovainen tutustuessaan vieraisiin koiriin etenkin uroksiin) Onneksi meillä oli nuo aikuiset tyttökoirat, jotka opettivat Artulle pikkuhiljaa koirien kielen monimuotoisuudet ja käyttäymissäännöt laumassa. Ne joutuivat aikamoiseen haasteeseen myös fyysisesti joutumalla usein pistämään Artun kuriin, mutta selvisivät kunnialla ja parin kk kuluttua Arttu jo oppi itsekin esim. murahtamaan kun halusi Nellin jättävän sen rauhaan ja muutenkin käyttäytymään toisten koirien kanssa melko hyvin sosiaalisten sääntöjen mukaan. Hiukan tutustumisessa olisi ollu vielä toivomisen varaa eli Arttu oli aina niin innoissaan muista koirista ja äänekäs halutessaan tutustumaan, että se pelotti helposti toisia. Arttu tuli sittemmin mainiosti juttuun kaikkien narttujen kanssa ja lopulta se sai muutaman poikakoirakaverinkin eli pohjimmiltaan se oli kuitenkin sosiaalinen toisia koiria kohtaan ja leikki aina pentumaisella innolla. Pienten koirien kanssa sitä ei kuitenkaan uskaltanut päästää tekemisiin, koska se oli niin raju leikeissään ettemme uskaltaneet. 

Metsästyksen suhteen Artulla oli selvästi lahjoja, mutta sekin osa-alue oli mennyt ihan piloille käsittämättömän voimakkaan trauman vuoksi, josta se ei sitten kyennyt enää kokonaan toipumaan. Se oli laukauksien ja joidenkin muiden kovien äänien suunnaton pelko. Emme alkuun edes oikein pystyneet käsittämään mistä oli kyse, kun se esim. kaupassani mukana ollessa ja rekan ajaessa kadulla ohi kaivautui täristen takimmaiseen nurkkaan pöydän alle ja oli siellä monta tuntia ja sen jälkeen pari päivää vesiripulilla. Samankaltainen toistui sen kuullessa laukauksia (tai uudenvuoden raketteja tms.) eli se painui pensaan tai jonkin muun alle vavisten, eikä tullut pois kuin väkisin vetämällä ja sen jälkeen aina vatsa pitkään kuralla. Myös jonkin tavaran putoaminen lattialle sai sen säntäämään täysillä pakoon ja vapisemaan johonkin perimmäiseen nurkkaan tai koloon. Tuon trauman suhteen teimme kovasti töitä ja parannustakin tapahtui, mutta niin vakava se oli ettei Arttua pystynyt enää metsälle mukaan töihin ottamaan. Saimme korjattua asian sellaiseen tasoon, että se enää harvoin pelästyi isoja autoja tai tavaran putoamisia yms elämän ääniä ja jos pelästyi toipui niistä heti tilanteen mentyä ohi. Laukauksien suhteen jäimme ikävä kyllä hiukan huonompaan jamaan eli se kyllä pystyi lopulta olemaan, tosin täristen kuin haavanlehti, ihan lähellä ammuttaessa ja laukauksien loputtua tokeentui ihan minuutissa, mutta aina kun kuului laukaus, vaikka kaukanakin, se lamaantui totaalisesti ja esim. kesken noudon se pudotti heti kaiken suustaan ja tuli vavisten viereeni. Vielä kesällä -11 yritimme ihan tosissaan harjoittaa sitä vesityökoetta varten, koska se rakasti noutamista ja uimista ja siksipä myös vedestä noutamista. Se jaksoi hakea damia, lintua tms loputtomasti vedestä ja aina yhtä innokkaasti, mutta kun yritimme yhdistää siihen vaihvihkaa kauempana ammutun laukauksen se lamaantui heti ja yritti sukeltaa piiloon veden alle tai kaislikkoon ja sen jälkeen tuli taas vavisten viereeni. Ja tuosta edellä kerrotusta n.1,5 vuodessa saavutetusta tasosta ei siis enää parannusta tullut ja sitä myötä sen ura metsästyskoirana kaatui siihen. Emme kukaan Artun läheisistä (ja hiukan vieraammistakin) ihmisistä, jotka sen reaktiot näkivät, pystyneet käsittämään mistä se oli voinut saada noin pahan äänipelon. Olihan sillä nystyjä nahan alla eli varmaan haulejakin oli saanut, mutta ei se pelkästään kyllä riittänyt selitykseksi, koska ei se muutenkaan ihan pienestä hätkähtänyt. Emme mekään sitä nimittäin missään pumpulissa pitäneet, vaan ihan kaikkeen sitä mukaan otettiin ja erilaisiin touhuihin opetettiin, eikä se esim. pelästynyt lainkaan pahasti jos sai vaikkapa vetohommissa pulkan ja potkukelkan persuuksilleen tehdessään äkkipysäyksen koiven nostoa varten, eikä se myöskään hätkähtänyt normaaleista kurinpalautuksista joita joskus jouduimme käyttämään sille, vaan reagoi niihin aivan normaalilla hyvän koulutuskestävyyden omaavan koiran tavalla.

Hyviä ominaisuuksia metsästyksen suhteen Artulla oli mm. se haki vauhdikkaasti ja täysillä hommaan paneutuen ja käytti nenäänsä hienosti tuulessa, tosin jouduimme sen hakua ja liikkumista rajoittamaan kovasti johtuen sen karkailutaustasta. (Sitä ei uskaltanut päästää silmistään, koska oli oppinut livistämään yksin reissuun. Se olikin yksi pikkurasite lisää sen kanssa elämisessä, kun ulkona piti pitää koko ajan kontakti siihen ja valvoa sitä, jollei ollut tarhassa tai kytkettynä). Se osoitti myös omaavansa ihan ok seisontataipumukset, tosin se alkuun käytti taitojansa vain yksin itsellensä ruokaa metsästävän asenteella, mitä se oli varmaan joutunut tekemäänkin hengenpitimikseen siellä joskus metsissä ominensa ollessaan. Harjoittelimme mm. kaniemme kanssa niin että estin narulla aina kun se yritti hyökätä ja ottaa kiinni ja sen seisoessa kehuin ja rauhoittelin ja se tuottikin tulosta niin että oppi muutenkin hillitsemään ja hallitsemaan vähän viettejänsä eikä enää yrittänyt vain itsekseen vaania, tappaa ja syödä kaikkea vähänkään riistaan liittyvää. Noutaminen oli myös Artun luontainen vahvuus ja se rakasti sitä oikean isomünsterin tavoin yli kaiken (tosin sekin asia oli saatu jo melko vikaraiteille ja sitten kun yhdistämme siihen että se suhtautui riistaan ruokana, jouduttiin senkin harjoitteluun aluksi panostamaan). Me niin kovasti toivoimme, että Arttu olisi tointunut laukauspelosta ja päässyt oikeisiin metsästyshommiin edes noutajaksi, mutta se ei vaan toteutunut, vaikka kovasti yritimme. Yritimme kuitenkin järjestää sille erilaisia noutoleikkejä ja haasteita ja se toimikin Artulle isona osana sen aktivointina. 

Todella kurjaa on, että ne ominaisuudet jotka olisivat tehneet Artusta loistavan metsästyskoiran eli voimakas riistavietti ja aina innokas, aktiivinen ja täysillä tekevä, aiheuttivat sen ettei se pystynyt sopeutumaan seurakoiran virkaan ja tyhjänpanttina olemiseen, vaan turhautui nopeasti, jollei saanut niin mielelle kuin ruumiille töitä tehdäkseen. Tätä turhautumista se sitten tietysti purki ikävinkin keinoin eli turhanpäiväisenä muille koirille rähjäämisenä, haukkumisena ja muuna metelöimisenä jne... Ja koska edellä kerrotusta vaikeasta laukaus-ja äänipelko syystä sille ei enää pystytty tarjoamaan sitä oikeaa metsästystyötä ja sille piti järjestää aina erikseen aktiviteettejä ja ohjelmaa, mikä kävi meille aikaa myöden turhan raskaaksi ja oli samalla pois muilta koiriltamme ja perheenjäseniltä, koitui se toiseksi suurimmaksi syyksi surulliseen päätökseemme. Arttu oli myös meidän Miskan "sulhanen" ja yritimme saada niistä pentuja, koska täydensivät sopivasti toistensa puutteita luontaisten ominaisuuksien suhteen, mutta se ei vaan ottanut onnistuakseen ja luopumisentuskamme ja surumme on siltäkin osalta suuri.

Arttu oli osana perhettämme lähes kolme vuotta ja jätti ikuisen koskettavan lämpimän muiston sydämiimme. Meidän lapset pitivät siitä tosi kovasti ja sekin lapsista. Nuorempi poikamme antoi sille nimeksi Panda-Nalle, värinsä takia ja kun se oli "sellainen pehmeä halinalle". Se ehti viimeisen vuoden aikana ottaa avoimin mielin vastaan veljeni perheeseen syntyneen pikkuisen poikavauvankin. Viimeiset pari vuotta Arttu asui osittain vähän matkan päässä vanhempieni luona (heillä oli myös saksanpaimenkoira-tausta eli koirakokemusta hyvin), sillä arki oli kuitenkin aika rankkaa sen mukana ollessa, koska vaati lähes joka tilanteessa sen huomioimista erikseen ja ainaista valppautta ja vahvana olemista. Äitini kävi kuitenkin hoitamassa arkipäivisin lapsiamme ja Arttu oli tietysti aina mukana leikkimässä tyttökoiriemme kanssa ja muina aikoina eli öisin ja viikonloppuisin se oli jommassa kummassa paikassa tilanteesta riippuen. Se tuli aina yhtä innokkaasti kumpaan vain kotiinsa; toisessa oli meidän perhe lapsinemme ja koirinemme ja toisessa se sai yksin kaiken huomion ainoana koirana. Viimeiset päivät ja hetket menivät aivan ihmeellisen hyvin kotonamme tyttökoiriemme seurassa ja loppukin oli aivan ihmeellinen ja suorastaan satumainen (Viimeiselle reissulle saatoin sen yhdessä äitini kanssa, koska olimme Artulle sen rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset): Se tyhjensi miehekkäästi itse itsensä aivan tyhjäksi heinikkoon (se ei meillä ikinä tehnyt yhtään vahinkoa sisälle tai autoon, vaikka olisi ollut kipeä, eikä nytkään) ja antoi eläinlääkärin laittaa ihan rauhassa nukutuspiikin ja sen jälkeen se seisoi ja vaani (mutta kuitenkin ihan rauhassa) pihamaalla ja lopulta avoinna olevasta autosta käsin eläinlääkärin pihalla liikuskelevia kissoja kunnes metsästyskoiran roolistansa nukahti rauhassa omalle pedille. Lopetuspiikkiä antaessaan lääkäri käski meidän katsoa taivaalle ja siellä oli auringonlaskun oranssiksi värittämällä taivaalla aivan kokonainen täydellinen sateenkaari... Nyt Artulla on ikuinen rauha ja paikka puutarhassamme omenapuiden takana muiden edesmenneiden koiriemme vieressä.

Write a new comment: (Click here)

SimpleSite.com
Characters left: 160
DONE Sending...
See all comments

| Reply

Latest comments

30.01 | 19:17
* RIINA -16 Has received 1
30.01 | 19:16
Uutisia ym 2016 -18 Has received 1
26.01 | 09:13
O -pentue kuvia Has received 1
26.01 | 09:12
O -pentue kuvia Has received 1
You liked this page